Part 5

Etummaisina kävelivät kirkon alttaripapit ja Viipurin molempain luostarien veljekset, päälaelta ajetut avopäiset vaippamiehet, harmajat ja mustat, suitsutusastioita heilutellen. Kirkko oli näet siunattava ulkopuoleltakin ja sitä he nyt lähtivät kiertämään. Viipurin kirkkoherran, mestari Dothlaeuksen, ja hänen apupappiensa kintereillä asteli kuoripoikain valkoinen lauma, mutta niiden jälestä käveli kanunkiensa seuraamana Maunu-piispa suoraselkäisenä ja ryhdikkäänä, kullalta kimaltelevassa, maata laahustavassa viitassaan. Häneen kirkkorahvaan katseet hartaimmin kiintyivät, monet polvistuivatkin hänen astuessaan ohitse.

Mutta tätä papillista saattuetta seurasi maallisten ylimysten loistava parvi, -- valtionhoitaja Steen Sture kahta askelta toisista edellä. Hän oli noin viidenkymmenenvuotias, matalahko mies, ja kun hänellä oli heikot silmät, käytti hän viheriää varjostinta, joka peitti ison osan hänen kasvoistaan. Erittäin mahtavaa vaikutusta hän ei siten tehnyt, vaikka hän kulkikin nahkasilla reunustetussa ritarinviitassa ja kultasolkihatussa. Hänen astuntansa oli hiukan levotonta; ihan kirkon edustalla hän pysähtyi antamaan joitakin käskyjä eräälle ruotsalaiselle saattomiehelleen, joka rivistä poistuen heti kiirehti rantaan päin.

Sillävälin ehti valtionhoitajan rinnalle kaksi ritaria. Toisella heistä oli karkea ja harmahtanut lyhyt poskiparta, ja harmahtavat olivat ne tukan tupsutkin, jotka ohimoilla kihertyivät. Mutta hänen kasvonsa olivat verevät ja eloisat ja hän tapaili tuontuostakin kädellään sotilasmekkonsa kuvetta, -- hän oli nähtävästi tottunut nojaamaan kättään miekankahvaan, mutta kirkkoon mennessä olivat aseet olleet kotiin jätettävät. Viipurilaiset supattivat keskenään tämän soturin ohikulkiessa; he näyttivät hänet hyvin tuntevan. Se olikin heidän entinen suosittu ja kaivattu linnanherransa, Knut Posse, joka muutamain vuosien poissaolon jälkeen taas oli saapunut Viipuriin. Tuo toinen, hänen rinnallaan hienossa samettipuvussa kävelevä, kalpea, hoikkaluinen herra sitä vastoin oli useimmille outo, vaikka hän jo pari vuotta oli isännöinyt Torkkelin linnassa. Sillä harvoin oli nykyinen linnanherra, Niilo Eerikinpoika Gyllenstjerna, näyttäytynyt ulkosalla; hän kuului olevan kivuloinen, heikkoverinen herra, jota pitkä jumalanpalvelus nytkin näkyi rasittaneen.

-- Tämä hento mieskö se on linnanherra? kysyi Pentti toveriltaan. Pentti oli jo muutamia päiviä linnassa asunut sen päällikköä näkemättä.

-- Niin on, vastasi Evert. -- Hän on ylhäistä sukua, kuningas Kaarlo Knuutinpojan tyttärenpoika.

-- Siitä on isäni kertonut, Viipurissa kuuluu hän syntyneenkin. -- Entä nuo kaksi siinä jälessä, pieni ja suuri?

-- Nehän ovat Suomen molemmat laamannit. Tuo pitkä, korkeaotsainen on Klaus Henrikinpoika, Hornien sukua, ja tämä kääpiö, jolla ovat kuin linnun kasvot, hän on piispavainajan veljenpoika, Bitzien sukua, se on kipakka herra.

Nämä, samoinkuin useat muut Suomen aateliset, jotka tässä saattokulussa astelivat, olivat viipurilaisille tuttuja miehiä, sillä usein olivat he viime vuosina, sodan uhatessa, aseväkineen siellä oleskelleet. Niinpä olivat porvarien mielikkejä nuo laamannien kintereillä kulkevat iloiset Frille-veljekset, joita Höyhenhatuiksi sanottiin, heillä kun molemmilla aina oli keltaiset sulat hatuissaan. He olivat herkät tappeluun ja herkät juomaan ja aina he kulkivat yhdessä, joko sitten sodan tai rauhan retkillä. Mutta viipurittarien varsinainen suosikki oli sittenkin tuo veljesten rinnalla astuva, roteva ritari Tönne Eerikinpoika, Viipurin entisen, jäntevän käskynhaltijan ja sen muurittajan, Eerikki Akselinpoika Totten uljasryhtinen poika. Hänellä oli läänityksenä Raasepori, mutta hän viihtyi parhaiten aseväkineen Viipurissa, jossa hänen lapsuudenmuistonsa olivat. Tönne-herra rakasti komeutta; hopealta kimalsi nytkin hänen väljä, leveä vyönsä, josta riippui kiiltokivillä kirjailtu massi ja jonka pää roikkui pitkälle alas uumenilta. Paljo oli se mies tuottanut iloa jos itkuakin Viipurin naisille.

Mutta olipa saattokulussa viipurilaisille outojakin herroja, kuten Steen Sturen ruotsalaiseen seurueeseen kuuluvia, joille vanha linnanvouti Pietari Degen, Evertin isä, nyt piti seuraa. Mutta taas tuli tuttua väkeä: Viipurin pormestarit tummanpunaisissa virkaviitoissaan, porvariston edustajat silkkipukuisine naisineen, raatimiehet ja kirjurit, ja kauppiaita, saksalaisia ja suomalaisia, tuli pitkä jono.

Saattue teki kierroksen kirkon ympäri ja suuntausi sitten linnaan päin, muun yleisön sitä seuratessa. Mutta sillankorvassa valtionhoitaja hyvästeli porvariston ja papiston edustajia ja kiirehti linnaan, johon ylimysherrat ja vähän myöhemmin piispakin häntä seurasivat.

* * * * *

Pentti Heinonpoika pysähtyi sillalle. Hän silmäili selälle, jossa laivain alempiin raakapuihin nyt purjeita vedettiin, ja kävi levottomaksi.

-- Laittautuvatko laivat jo lähtöön? kysyi hän toveriltaan.

-- Taitavat vain purjeita kuivata, vastasi Evert.

-- Mene tiedä, -- näethän, laivamiehet soutavat sinne rannalta ja laivaportaita lasketaan alas. Valtionhoitaja aikoo ehkä matkustaa. Joudu, minun täytyy sitä ennen saada tavata isääsi!

Huolenalainen ilme kasvoillaan kiirehti nuorukainen linnaan. Ja hetkeä myöhemmin kertoi Pentti Viipurin linnan matalassa voudinrakennuksessa vanhalle Pietari-voudille huoliaan näkemäinsä oireiden johdosta ja sen tehtävän onnistumisesta, jota varten hänet oli Savonlinnasta pantu asialle. Savolaiset olivat partioretkeltään tuoneet Olavinlinnaan joukon karjalaisia naisia, saadakseen niillä omat naisensa vaihdetuiksi vihollismaasta pois. Mutta Kylliäinen ei ruvennut niitä linnassaan kauan elättämään ja sitävarten oli hän lähettänyt Pentin Viipuriin pyytämään, että viranomaisten välityksellä pantaisiin toimeen vankienvaihto, niinkuin joskus ennenkin oli tapahtunut. Tämän asiansa oli Pentti jo ennen esittänyt voudille, mutta nyt hän oli levoton, miten hänen tehtävänsä käy, jos valtionhoitaja yhtäkkiä ja kesken kaiken purjehtii Viipurista pois. Hänen piti ehdottomasti saada Steen-herran suostumus tuohon vaihtoon. Näin hän melkein hätäisesti Pietari-voudille puhui.

Tämä tahtoi kernaasti auttaa nuorta sukulaistaan. Mutta se ilmeinen levottomuus, jolla nuori mies tätä naisvankien vaihtamista ajoi, se Degen-ukkoa kuitenkin hiukan huvitti; hän vainusi siitä mieskohtaisempaakin harrastusta. Puoleksi epäillen, puoleksi naureskellen, hän nyt senvuoksi nuorukaiselta kysyi:

-- Kuule Pentti, tuo vankijuttu sinua kovasti huolettaa ja kiinnittää.

-- Olen sen asian saanut suoritettavakseni...

-- Elä vain kiertele, sano suoraan, onko sinulla, nuorukainen, joku omainen siellä vankien joukossa, joku tuttava...?

-- Taikka morsian? täydensi Evert, joka oli seurannut toveriaan isänsä luo.

-- Niin, kerro pois, sitten nähdään, mitä voimme tehdä.

Pentti ei ollut aikonut siitä yksityisestä asiastaan, joka hänet ensiksi oli ajanut Sysikorvesta Karjalan maille ja vihdoin tuonut Savonlinnasta Viipuriin, mitään kertoa. Mutta nyt ei auttanut, -- hänen täytyi tunnustaa sukulaisilleen, ettei hän ollutkaan yksinomaan Kylliäisen asioilla. Hänen täytyi samalla kertoa tarkempaan äskeinen Karjalanmatkansakin, kertoa taistelusta Pirtolan rannalla ja tytöstä, jota hän oli lähtenyt pelastamaan, jonka hän jo oli nähnytkin, mutta jota hän ei ollut saanut mukaansa. Siksi yritti hän nyt toista keinoa, jonka Kylliäinen oli hänelle neuvonut, saadakseen Lauri-ukolle antamansa lupauksen täytetyksi.

-- Ja siksi oikeastaan kuljet näillä retkillä, täydensi Pietari, jo yskän ymmärtäen.

-- Siksi olen nyt täällä!

Pentti lausui näin ääneensä sen, mitä hän ei aina ollut tahtonut itselleenkään tunnustaa. Usein oli hän koettanut kuvitella retkeään seikkailuksi, sattumaksi... eihän hän tosissaan ollut niin pikeentynyt tuohon salopirtin tyttöön, että olisi yksin siitä syystä lähtenyt näille maailmanmatkoille. Mutta samalla oli hän aina tuntenut, että juuri nämä matkat ja ponnistukset ne olivat hänet ikäänkuin kiinnittäneet Markettaan, jonka kuva yhä useammin asui hänen mielessään ja jonka hätääntynyt orjankatse häntä seurasi Pirtolan pihalta asti. Nyt hän jo myönsi muillekin, että vain sitä tarkoitusta varten hän ponnisteli ja toimi. Uteleville hän selitti:

-- Tahdon saada Marketan Karjalasta takaisin, sillä hän on morsiamekseni lupautunut.

Silloin Pietari-vanhus, mieleltään sulaneena ja vakavaksi käyneenä, vastasi:

-- Se on oikeutesi, Pentti, ja velvollisuutesikin, -- samallahan toimit monien muiden surevain hyväksi. Koetanpa auttaa sinua. Valtionhoitajalla on parastaikaa neuvottelu vaakunasalissa Suomen herrain kanssa. Olen juuri lähdössä sinne ja sinä seuraat minua. Ehkä saamme tilaisuuden puhua hänelle sanasen tästä sinunkin asiastasi.

Mutta nuori Evert, jonka katseessa vielä äsken oli ollut ilakoiva hymy, hän oli Pentin kertoessa vaiennut äänettömäksi. Pian oli hänen mielialansa vaihtunut kunnioitukseksi, sitten ihailuksi. Ja kun Pentti hetken kuluttua astui vanhuksen rinnalla pihalle, kävelläkseen korkeaan, umpinaiseen päärakennukseen, silloin he jo huomasivat Evertin linnan yrttitarhassa innokkaasti kertovan jotakin nuorelle, mustakulmaiselle immelle. Hän kertoi Pentin tarinaa, kuvaten sitä miehelle arvokkaaksi, kauniiksi teoksi, jota hän itse kadehti.

Vanhan Olavintornin suojat olivat vielä enimmäkseen samassa asussa, johon ne olivat muutetut Kaarlo Knuutinpojan aikana, joskin ajan hammas lähes puolen vuosisadan varrella jo paljon oli syönyt sitä loistoa, johon marski-vainaja oli rakastanut pukea ympäristönsä. Kuvioin maalatut holvikatot olivat savuttuneet, mustuneet olivat ne ritarikilvet, jotka hänen aikanaan hohtivat hirvensarvinaulain yläpuolelta ja haalenneet olivat seinäin korukuteiset verhot. Kaarlo Knuutinpojan aseveikko, Eerikki Akselinpoika Tott, joka hänen jälkeensä kauan oli Viipurin linnanherrana, oli rakentanut uusia torneja sen muurinkulmiin, oli linnassa niinkuin kaupungissakin pannut varustukset vahvaan kuntoon, mutta vähemmin oli hän välittänyt huoneiden hienoudesta ja puistikon kalalammikoista. Ja ne miehet, jotka olivat linnassa isännöineet Tottien jälkeen, olivat nekin olleet enemmän sotureita kuin hovimiehiä. Vanha, korkea vaakunasali, jonka peräseinällä nyt upeili Gyllenstjernan ylhäisen suvun kultatähtinen vaakuna, oli kumminkin, uusilla seinäverhoilla ja vanhoilla sukuhopeilla koristettuna, vielä hovihuoneen näköinen. Ja Sigrid rouva, Niilo Gyllenstjernan puoliso, oli myöskin nyt valtionhoitajan vierailun johdosta hohtaviksi kiilloittanut salin keskessä olevaan, mahtavaan holvikaton kannatinpatsaaseen kiinnitetyt, vanhat, ruostuneet entisten linnanherrain vaakunakilvetkin.

Täällä suuressa, viileässä ritarisalissa piti nyt jumalanpalveluksen jälkeen Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture neuvottelua Suomen aateliston ja kirkon ylimpäin edustajain kanssa. Aika oli vakava. Kaikki merkit osottivat, että Moskovan suuriruhtinas tahtoi anastaa Suomea suuremman tai pienemmän osan haltuunsa. Jo parin viime vuosikymmenen varrella oli tämä vaatimus, jonka jo Novgorodin ruhtinaat perustivat Pähkinäsaaren rajakirjan sanamuotoon, ollut ilmeinen, mutta nyt vaati Moskovan voimakas suuriruhtinas Iivana, joka oli yhdistänyt Novgorodinkin maihinsa, tiukasti viidentoista peninkulman levyistä kaistaletta Savoa omakseen, siinä joukossa Savonlinnankin, ja sitäpaitsi koko pohjoisen Pohjanmaan. Noita maita, jotka asutuksen ja viljelyksen kautta olivat liitetyt ruotsinpuoleiseen Suomeen, ei tietysti voitu luovuttaa, ja niin oli riitaa jatkunut. Useita rajakokouksia oli pidetty, mutta kummaltakaan puolelta ei oltu peräydytty. Kiistakysymykset, joiden johdosta ilmisota jo monasti oli ollut syttymässä, olivat lyhytaikaisen välirauhan kautta aina lykätyt toistaiseksi. Viimeinen välirauha, joka oli tehty viideksi vuodeksi, oli nyt ensi marraskuussa loppuunkuluva.

Sitä koski neuvottelu. Huolella kysyivät herrat vaakunasalissa, niinkuin porvarit kiltoissaan, tuleeko silloin sota vai rauha. Sota, -- vastasivat monet, viitaten useisiin merkkeihin, jotka osottivat suuriruhtinaan siihen valmistautuvan. Hän oli äsken Viipurin kohdalle, Suomenlahden etelärannalle, perustanut uuden linnan, jolle hän oli antanut oman nimensä ja joka uhkaili yhtä paljo Suomea kuin Viroa. Hänen tiedettiin myös neuvotelleen Tanskan kuninkaan kanssa yhteisestä hyökkäysliitosta Ruotsia vastaan. Ja ne hävitysretket, joita rajantakaiset karjalaiset viime vuosina olivat tehneet Peräpohjaan ja Savoon, ne olivat ilmeisesti tapahtuneet hallitusmiesten avulla. Syttyykö nyt ilmisota? Ruotsin puolella sitä ei toivottu, sillä siihen ei oltu varustauduttu, ja valtionhoitajan Novgorodiin lähettämät neuvottelijat olivat senvuoksi saaneet toimekseen ehdottaa välirauhan jatkamista. Mutta suostuuko suuriruhtinas enää siihen?

Niin kysellen odotettiin levottomina lähettilästen, Louhisaaren vanhan herran Jaakkima Flemingin ja Viipuriin sijoittuneen saksalaisen palkkaväkipäällikön, Hartwig Winholtin, palaamista. Mutta nyt oli mieliala linnan vaakunasalissa neuvottelevain herrain kesken entistään matalampi. Sillä valtionhoitaja, joka näiden huolettavain oireiden johdosta oli melkoisella sotajoukolla saapunut Viipuriin järjestämään venäläisten kanssa selkkaantuneita välejä, hän oli juurikaan ilmoittanut kokoontuneille herroille odottamattoman tiedon, joka perustui airueiden äsken tuomiin kirjeisiin.

-- Viestit Tukholmasta ovat nyt sellaiset, että läsnäolomme siellä on välttämätön, selitti valtionhoitaja toistamiseen hämmästyneille herroille. -- En voi sitä auttaa, meidän on pakko matkustaa jo tänä iltana.

Sitä oli Suomen herrain vaikea ymmärtää. Kysymys sodasta ja rauhasta oli vielä auki, puolustusvoimat Suomessa olivat sodan varalta aivan riittämättömät, johto oli Viipurissa tavallista heikommissa käsissä, -- nytkö matkustaisi valtionpäämies pois, jättäen kaikki lerpalleen. Kaikkien läsnäolevain ajatuksia tulkiten lausuikin tuo vakavapiirteinen laamanni Klaus Henrikinpoika, joka istui seinärahilla Steen-herraa vastapäätä, harvakseen:

-- Entäpä jos nyt lähettiläät tuovatkin sanoman, että suuriruhtinas ei suostu rauhaa jatkamaan? Jos jo ennen talven tuloa saamme odottaa hyökkäystä, miten sen torjumme? Täällä on viisisataa palkkasoturia ja meidän aatelislipullisissa on muutamia satoja asekuntoista väkeä yhteensä -- siinä kaikki... Eiköhän valtakunnan etu tällä hetkellä vaatine, että hallitus nyt tälle kulmalle omistaa sekä huolenpitonsa että varansa ja väkensäkin?

Valtionhoitaja kuunteli kärsimättömänä tätä puhetta. Hän oli nyt hämärässä huoneessa nostanut viheriän varjostimen otsaltaan pöydälle ja hänen verestävät silmänsä näyttivät kiukkuisilta, kun hän katseli vastassaan istuvaa, pitkänaamaista laamannia. Hänen kasvolihaksensa nykähtivätkin, kun hän vastasi:

-- Te katselette täällä Suomessa asioita aina nurkkakuntasilmillä ja aina te mangutte. Mitä te minulta vaaditte? Jos niin kävisi, ettei Iivana-ruhtinas suostuisi välirauhaa jatkamaan, niin enhän minä voi pakottaa häntä siihen, vaikka loikoisin täällä koko syksyn. Mutta tietysti hän suostuu, nyt niinkuin ennenkin. Hätäilkäämme sitten, kun aika on!

Suomen herrat katsoivat maahan, tahtomatta suoraan näyttää epäilystään. Mutta toinen läsnäolevista laamanneista, Pohjois-Suomen lyhytläntä laamanni Henrik Bitz, jolta ainoastaan harvapartainen pää ja ohkaset hartiat ulottuivat korkean, oluthaarikoilla täytetyn pöydän yli, virkkoi:

-- Vaikkapa vielä välirauhaa jatkuisikin, ei tämä maakunta ole turvassa. Jollei tänne hankita aseväkeä, niin ollaan aina ryöstäjäin jaloissa. Kerrankin venäläiset, rauhaa solmittaessa, vaativat välikirjaan määräyksen, että jokaiseen kylään molemmin puolin rajaa on rakennettava hirsipuu, johon rajarauhan rikkojat heti hirtetään. Mutta puolen vuoden perästä venäläiset itse hyökkäsivät rajan yli ryöstämään. -- On selvää, että väkeä ja varustuksia täällä tarvitaan!

Valtionhoitaja luimisteli melkein halveksuen rumannäköistä, terävä-äänistä puhujaa:

-- Niitä hirsipuita on kyllä liian vähän rajan molemmilla puolilla, tiuskasi hän. -- Mutta mitä varustuksiin tulee, niin niistähän on teidän huolta pidettävä, enhän minä voi jäädä tänne rakennusmestariksi. Valtakuntaa uhkaavat muutkin vaarat; sen viholliset toimivat virkeästi, sillaikaa kun minä virun täällä, -- mutta sitähän te ette ymmärrä!

Läsnäolevista herroista ehkä kuitenkin monet tunsivat nekin vaarat, joihin valtionhoitaja viittasi. He tiesivät, miten vaikutusvaltainen puolue Ruotsissa yhtämittaa ponnisteli, saadakseen valtionhoitajan syrjäytetyksi ja Tanskan Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle, -- miten siellä suurmiehet itsekkäissä tarkoituksissa ajoivat unioonin uudistamista. He ymmärsivät Steen-herran levottomuuden, käsittäen, että siellä hänen poissa ollessaan kai entistä julkeammin juonittiin. Mutta heidän mielestään ei tämän vaaran vuoksi saanut jättää torjumatta toista, vielä suurempaa, ja heistä tuntui, että Steen-herra liiaksi ajatteli noita kotona vehkeileviä yksityisvihollisiaan. Vallan rohkeasti lausuikin senvuoksi selväjärkinen ja tyyni Etelä-Suomen laamanni:

-- Ehkäpä emme täällä niin tarkoin tunne kaikkea, mitä siellä Ruotsissa punotaan. Mutta sen me tiedämme, että jos onnettomuus kohtaa näitä itämaita, niin se kohtaa samalla Ruotsin valtakuntaa, joskin me saamme siitä ensiksi kärsiä. Ja sehän on hallituksen estettävä, olipa sen johdossa mikä puolue tahansa.

Mutta noista viime sanoista Steen-herra suuttui. Hänen niskansa kävi äkkiä ruskeanpunaiseksi, hän heitti haarikan luotaan, nousi kävelemään ja kivahti:

-- Vai niin, mikä hyvänsä...! Te kenties soisittekin mieluummin Hannu-kuninkaan tanskalaisine vouteineen tulevan maahan, -- mitä kansa siitä saa kärsiä, se ei tietysti teitä liikuta, -- niinkö tarkoitat sinä Klaus Henrikinpoika ja te kaikki muut?

Hän pysähtyi kävelystään ja lausui varsin kuultavasti eräälle seurueensa herroista käskyn, että matkatavarat heti olivat kannettavat laivaan. Hän näytti uhallakin tahtovan osottaa näille Suomen herroille, jotka hänelle vaatimuksia asettivat, että sellaiset toiveet, joihin hän luuli laamannin viitanneen, ovat turhat.

Ja Suomen herrain mielet masentuivat. He eivät tienneet olevansa Steen Sturen vastustajia, eivät olleet puuttuneet uniooniriitoihin, mutta nyt kuitenkin he oivalsivat valtionhoitajan suuttuneena lähtevän heidän maastaan ja avuntoiveiden siis supistuvan yhä pienemmiksi.

Tällainen oli mieliala vaakunasalissa, kun Pietari Degen nuoren sukulaisensa kanssa sinne saapui. Heidän tuloaan tuskin kukaan huomasikaan, sillä kaikki olivat perin kiintyneitä tuohon kuumenneeseen keskusteluun, josta tulijatkin pian kuulivat katkelmia. Valtionhoitaja istahti taas nahkasilla päällystettyyn penkkituoliinsa, joi kulauksen ja puhui, ikäänkuin jatkoksi äskeisiin sanoihinsa, mutta kuitenkin jo rauhallisemmin:

-- Tuon uhmaavan säveleen tunnen, mutta se ei ole teille suomalaisille hyväksi. Vai luuletteko Hannu-kuninkaan Kööpenhaminasta erinomaisella huolella vaalivan teidän erämaanrajojanne? Taikka ehkä kyllä, -- hänhän nyt hieroo liittoa suuriruhtinaan kanssa meitä ja Ruotsia vastaan!

Pilkallinen ja pureva oli Steen-herran äänensävy. Tämä muuten niin sanojaan punnitseva valtiomies oli tänään, nähtävästi Ruotsista äsken saamainsa viestien johdosta, ärtyisällä päällä, joten väittelyihin tottumattomat Suomen herrat aivan ällistyivät tuota hänen kiukkuaan. He katsahtivat pöydän päässä istuvaan piispaansa, ikäänkuin pyytäen häneltä apua, ja tämä käänsikin nyt tyynet, teräksenharmaat silmänsä valtionhoitajan puoleen. Vanhan ystävänsä, Maunu Särkilahden sanoihin oli Steen-herrakin tottunut arvoa panemaan, sillä hänen arvostelunsa oli aina varma ja hänen suosijapiirinsä oli suuri. Rauhallisella äänellä, joka, vastakohtana valtionhoitajan kiihtymykseen, vaikutti hyvältä, virkkoi nyt piispa:

-- Ei meistä suomalaisista kukaan tahtone muuta kuin mikä on valtakunnan etu. Ja olenpa varma siitä, että sinä Steen hyvin ymmärrät huolemme. Tähän maahan olemme juurruttaneet Rooman kirkon opin ja yhä edelleen toimivat saarnaajaveljemme noilla rajaperukoilla, jotka ovat länsimaisen kirkkomme ulommaisia, kalliita saavutuksia. Nyt tahtoo venäläinen valloittaa tämän maan...

Steen katseli melkein ihmetellen piispaa. Hänet oli hänen heimolaisensa, Maunu Tavast, aikoinaan ohjannut papilliselle uralle, ja hyvin hän siinä olikin menestynyt. Mutta valtioasiat ja maalliset riennot olivat kuitenkin usein hänen vilkkaimman harrastuksensa esineenä. Nyt ampasi piispa kuitenkin kaikista valtiollisista kiistakysymyksistä ohi ja lähti kirkon aseilla liikkeelle, välttäen koko valtionhoitajan suuttumuksen. Hetken vaijettuaan kysyi Steen vihdoin piispalta.

-- Mihin perustat tuon luulosi?

-- Näen sen tapausten menosta. Tuo voimakas suuriruhtinas on, murrettuaan mongoolien ikeen, äsken saanut omassa maassaan kootuksi valtikkansa alle sen eri valtionsirpaleet. Hän tahtoo valloituksilla hankkia loistoa tälle nuorelle vallalleen. Noilla laajoilla aroilla kuohuu nyt jotakin uutta voimaa, ja meidän on täysi syy varoa, ettei syntymämaamme eikä kirkkomme huku noihin nouseviin laineisiin.

-- Sitä on varottava, myönsi Steen, joka varsin vakavana oli kuunnellut piispan kuvausta asemasta ja tiesi sen oikeaksi. -- Rauhaa on koetettava säilyttää ja hyvää naapurisopua.

-- Se on minunkin huokaukseni, jatkoi piispa. -- Mutta sillaikaa ei ole laiminlyötävä toimia maan puolustukseksi. Kuka siitä pitää huolen? Se kysymys teki taas valtionhoitajan kärtyisäksi, ja purevasti hän vastasi:

-- Onhan täällä sali täynnä jaloja, urheita herroja, ja liehän tässä maassa toki asekuntoista väkeä, jos sitä tarvittaisiin. Mutta tuo pelkonne on ennenaikainen ja arvoton.

Piispan leveille, sileiksiajetuille kasvoille laskeusi tumma varjo; hän nähtävästi valmistautui antamaan terävän vastauksen. Mutta hän ei ehtinyt. Steen-herran toiselta puolen oli noussut pystyyn tuo kalvakka ritari, jonka toimeksi valtionhoitajan poistuttua Viipurin varustaminen ja puolustaminen oli jäävä, Niilo Gyllenstjerna. Hän oli kasvavalla levottomuudella kuunnellut tapahtunutta keskustelua, ja nyt hän, tuokion sanoja tapailtuaan, lausui:

-- Ennenkuin lähdet, Steen, suvainnet sukulaisena ja ystävänä suostua pyyntöön, jonka sinulle nyt teen. Minä olen sairas mies. En jaksa enää hoitaa tämän maakunnan puolustusta niinkuin tahtoisin ja sillä tarmolla, jota täällä nyt kysytään. Vaaroja en pelkää, olenhan ollut taisteluissa mukana, mutta täällä tarvitaan nyt ohjaksissa terve mies. Luovuta minulle takaisin Kastelholmani, josta tänne tulin, ja anna Knut Possen siirtyä Viipuriin, joka aina on sodan vaaran jaloissa. Hän suostuu siihen, hän ei viihdy Hämeen naurishalmeilla, mutta täällä hän on kuin kala vedessä.

Hyväksyvin, kiitollisin kasvonilmein olivat Suomen herrat kuunnelleet Niilo Eerikinpojan jalomielistä ehdotusta, joka oli heidän kaikkien toivomusten mukainen. Mutta Steen-herra ei sitä huomannut; hän vain arveli sukulaisensa säikähtäneen toisten pelottavia kuvauksia. Hymähtäen hän senvuoksi vastasi:

-- Taas sama ryssänpelko! Luulenpa että peikkoja näette. Ei Niilo, antakaamme Knut-kuomaseni koota Hämeenlinnan viljamailta tyhjään aittaansa jyviä ja tyhjään arkkuunsa äyrityisiä, niin ettei meidän taas tarvitse hänen velkojaan maksaa, -- no niin, silloin viimeksi sen teinkin kernaasti Brunkebergin muistoksi! Mutta ethän sinäkään Niilo ole mikään jänishousu; pysy sinä täällä! Vitkuta aina neuvottelemalla venäläisten kanssa; senhän voit tehdä vaikka vuoteeltasi, -- onhan ennenkin vitkastelemalla isänmaita pelastettu!

Niilo Eerikinpoikaa ei valtionhoitajan leikkisä puhe naurattanut. Asia oli hänelle vakava, mutta pelkuruudensyytökselle oli hän myöskin arka. Steen oli noussut ja kävellyt lattian poikki Possen luo, joka etukumarassa istui seinän vieruspenkillä, ja lausui nyt tälle:

-- Eikö niin, vanha aseveikko. Sotainen maineesi on jo kyllin suuri ja lauluissa ylistetty niiltä ajoilta, jolloin sait läimäyksen itsensä Kristiern-kuninkaan miekasta ja riistit juuteilta Dannebrog-lipun. Arpesi viha voi vielä usein, sinä tarvitset lepoa.