Part 4

Miesjoukko läksi poukamaa kiertämään, mutta Hintsan venheeseen astuivat hämäläiset, vieden siihen mukanaan karjalaisen nuorukaisen, jonka he olivat pysähdyttäneet ja ottaneet oppaakseen. Ja nopeasti kiiti pian keveä alus kapeita salmivesiä, joiden rannat olivat jylhä vuoriset ja jyrkät. Vuorten lomissa oli kyllä lehtorinteisiä lahtia, joiden pohjalta vilahti vihanta nurmiranta, -- siinä arvasivat miehet kylänkin olevan vieressä, -- mutta ohi he soutivat niistä kyläpaikoista. Eikä heidän venheessään monta sanaa puhuttu. Lyhyeen kysyi perämies matkan suuntaa oppaalta, joka peljästyksissään sen vain kädellään viittasi. Mutta mieli oli miehillä pingoittunut. Rautaisina puristivat heidän sormensa airoa ja vakava oli ilme heidän kasvoissaan, kun he katselivat noita outoja maisemia.

Soudettiin poikki suurten selkäin, joihin aavan Laatokan laidaton ulappa ajoi korkeita, hyrskypäitä aaltoja. Mutta selän takaa aukeni taas salmi ja sen poukamassa näkyi halmemaiden keskellä pieni, harmaja kylä.

-- Tässäkö? kysyi Pentti perästä.

Oppaan katse ilmaisi, että siinä oli matkan määrä. Venhevalkama oli vähän syvemmällä perukassa, mutta Pentti laski pajukkoon törmän alle.

-- Ensiksi kyselemme asiatamme rauhan miehinä, virkkoi hän rannalle noustessaan.

-- Mutta sitten kostetaan, vastasi Manu, ja käheältä sorahti hänen äänensä.

Päivä oli jo puolille ehtinyt, kun miehet nousivat törmälle venheestään, johon oppaansa kytkivät. Kylän kolmesta talosta näkyi väki olevan ulkotöissä; ainoastaan lapsia ja joku tihrusilmä akka tavattiin pihatolla. Akka vastasi vihaisena kierrellen ja kiellellen, kun he tiedustelivat Suomesta tuotuja sota-orjia. He kävivät senvuoksi itse tutkimaan tupia ja aittoja, mutta oman puolensa pukuakaan he eivät löytäneet.

-- Taisi pettää meidät Karjalan velho, virkkoi Manu, kun he jälleen seisahtuivat alimmaisen talon pihalle.

-- Jos petti, niin tavatessani hänet tapan, vastasi Pentti kiukuissaan. Mutta hän kävi vieläkin tihrusilmää tiukkaamaan:

-- Missä on talonväki?

-- Huhtaniityllä ollaan, illaksi tulevat...

-- Sitä minä en odota, virkkoi Manu. Ja akkaa käsipuolesta puistellen hän ärjäsi:

-- Mikä näistä on Kosoisen talo? Hä? Etkö vastaa? No, nuotion teen niistä kaikista...

Hän ryhtyi sanojaan toteuttamaan. Ja nopeasti syttyi tuli pahnoihin ja niistä päivän paahtamiin heinähirsiin. Synkästi akka sadatteli ja haikeasti ulisten pakenivat lapset aholle.

Mutta jopa oli sana juoksutettu kylän miehille siitä, mitä vieraita nyt taloissa liikkuu. Metsän rinnasta rupesi vilahtamaan harmaita mekkoja; niitä sakoi kujalle ja kesantoaidan taa. Karkeita, uhkaavia kirouksia lähti sieltä kuulumaan, ja niihin sekaantui pian naisten hätäisiä huutoja.

Hämäläiset seisoivat hetkisen neuvotellen sytyttämänsä pirtin kupeella. Heillä ei ollut enää toivoa saavuttaa sitä päätarkoitustaan, jota varten he olivat retkelle lähteneet: ne naiset, joita he hakivat, eivät nähtävästi olleet enää täällä, päättivät he, ja he lähtivät allapäin peräytymään rantaan päin. Mutta siitä nousi rohkeus ja into kylän miehillä. He olivat aluksi vieraita vain etäältä pälyneet, heidän lukumääräänsä arvaamatta, mutta nyt he hyökkäsivät peräytyviä kohti, kenellä kirves, kenellä viikate aseenaan. Ja pitkä, roteva karjalainen, jolla oli vaskitettu vyö piikkoispaitansa päällä ja joka kiukkuisena heilutti kirvestään, niin että ruskea tukka hulmusi, hän juoksi miesjoukon etunenässä väistyviä kohti, huutaen:

-- Vai naisten hakijoita te olette; kyllä me teille niiltä terveiset tuomme!

Ja hänen kintereillään juoksevat miehetkin säestivät:

-- Niin, Kosoinen, annetaan heille lähtöeväät! Mutta tämä nimi pysähdytti äkkiä Manun, joka kääntyi kuin pistettynä ympäri perästätulevaa kohti. Tuossa siis oli mies, joka hänen poikansa, ainoansa, surmasi ja jolle hän oli vannonut verisen koston...

-- Vai sinä olet Kosoinen!

Tulipa karjalaisen vuoro peräytyä Manun survovan sauvan edestä, ja siinä palavan pirtin kupeella, johon toisetkin hämäläiset nyt riensivät, syntyi tuikea tappelu. Hintsan kirves heilui kahta puolta ja Pentti koetti voimansa takaa suojella liiaksi loittonevaa Manua. Vastakkain iskeneet kirveet kilahtivat. Kylän naiset ja lapset pakenivat kirkuen rakennusten ja kesantoaidan taa ja sieltä he kauhulla katselivat kahakan menoa. Sieltä se myös ensiksi kajahti vihlova huuto:

-- Jo kaatui Kosoinen...!

Pentti, joka hääteli sivultapäin hyökkääviä viikatemiehiä, katsahti tuonne kirkuvaan naisjoukkoon; hän näki karjalaisten kantavan sinne tuvan kupeelle kaatunutta toveriaan. Mutta samassapa hän lähti itsekin juoksemaan sinnepäin.

Hän oli sieltä naisjoukon keskestä nähnyt kalpeat kasvot, jotka pelokkaina ja hämmästyneinä tuijottivat häneen kuin aaveeseen... Hän ei voinut erehtyä, ne olivat Marketan kalpeat kasvot...

-- Marketta, tule...!

Mutta kasvot olivat häipyneet samalla hetkellä kuin hän ne oli nähnyt. -- Pentti pysähtyi, pyörähteli ympäri, ei tiennyt mihin hyökätä. Ja silloin hän kuuli takaansa, rantatieltä, nimeään huudettavan. Hän katsahti sinne, ja jo olikin aika palata pihamaalta.

Manu horjui siellä aitaa vastaan, horjui ja kaatui... Hän oli mielensä huumauksessa yhä hyökäten jatkanut taistelua Kosoisen miehiä vastaan; siinä oli hän saanut viikatteesta kylkeensä syvän haavan, ja siksi kutsui nyt Viljo, miehen tavalla setänsä sivulla taistellen, Penttiä avukseen. Hintsa lakasi kirveellään hyökkääjät tantereelle vaipuneen toverinsa kimpusta ja läksi juosten kantamaan häntä venheeseen, jota Viljo jo vesille työnsi. Ja Pentin oli silloin juostava sinne heidän jälessään, muu ei auttanut. Kylän miehet, joilta johtajan kuolema oli luonnon lamauttanut, seurasivat heitä toki vain loitommalta, toiset viritellen jousiaan, toiset rientäen valkamaan venheilleen...

Mutta hämäläisten haapio, jonka pohjalle Manun haavasta verta virtasi, se loittoni jo salmen suuta kohden.

* * * * *

Ilta oli käsissä, kun hämäläisten pieni matkue, jokea myöten soutaen, palasi Liikolan vielä suitsuavan kauppakylän rantaan. Savolaiset partiojoukot olivat jo lähteneet sieltä. Kylään ei oltu uskallettu yöpyä, sillä viesti heidän vierailustaan oli jo varmaankin kulkenut Käkisalmeen venäläiselle linnaväelle. Viimeiset remuavat ryöstäjät, jotka päiväkauden olivat herkutelleet karjalaisten ruuilla, ja heidän väkevällä kaljallaan sammutelleet hellejanoaan, ne kuuluivat vielä joentakaisessa vastamaassa palailevan sisämaan selänteitä kohden. Niiden jälkiä läksi nyt hämäläisten matkuekin taivaltamaan, tavatakseen pääjoukon sen ensimäisellä lepokankaalla.

Surullinen oli se saattue. Tuoreista vesoista olivat miehet punoneet paarit, joilla kantoivat haavoitettua toveriaan. Mutta se kulku oli raskasta, ja raskas oli mielikin kulkijoilla. Saavuttuaan ensimäiselle ylängölle, siihen, josta aamukasteella oli hyökätty nukkuvaan kauppakylään, pysähtyi Hintsa kantopuitaan kohentamaan. Autiot olivat nyt tuossa alhaalla entiset kyläpaikat, eikä elävän ääntä kuulunut laajalta jokivarrelta. Ne asukkaat, jotka olivat päässeet hävitystä pakoon, lymyilivät vuorten metsäisillä rinteillä, uskaltamatta vielä palata entiselle elinmailleen.

-- Nyt on retki tehty, virkkoi siinä Viljo allapäin. Saalista saimme kantaa asti Pirtolan perevaarasta.

-- Niin, tyhjiin raukesi se retki, myönsi Penttikin, joka Kosoisen rannasta asti oli vaijeten taivalta tehnyt. -- Siellä ovat naiset, joita pelastamaan lähdimme, ja heille nyt ehkä kostetaan meidän retkemme.

Mutta paareilta, koivun oksain välistä, kohotti haavoittunut mies päätään. Hänen kasvojenilmeensä olivat rauhalliset, melkein iloiset, ja tyytyväisellä, jopa ylpeällä äänellä virkkoi hän:

-- Ei retkemme tyhjiin rauennut, Pentti. Onhan Kosoinen kostettu! Minä aijon tästä vielä elää, mutta Karjalan miehet saavat näinikään kantaa vainajan kuoppaan.

Taas jatkettiin taivalta lämpöä huokuvan kesäisen lehdon läpi. Kauempaa lehdosta kuului taas käen kukunta. Se kukkui siellä kymmenen, kaksikymmentä kertaa, se jatkoi aamuista, iloista leikkiään, ikäänkuin ei sillävälin sen kukkumasijoilla olisi tapahtunutkaan mitään, mikä oli valanut ympärilleen tuskaa ja valitusta.

IV. SOTAKO VAI RAUHA.

Katanpään kallioniemellä Viipurissa, kirkon ja rantaa kiertävän muurin välissä, istui ja loikoili eräänä helteisenä elokuunpäivänä paljo väkeä. Sitä tungeskeli kirkon ovellakin, josta helähti ulos vuoroin kuorissa laulavain teinipoikain helakka virsi, vuoroin taas messua lukevain pappien yksitoikkoinen, venytetty nuotti.

Vietettiin Pyhän Olavin messua, Torkkelin vanhan linnan suojeluspyhän suurta, vuotuista juhlaa. Mutta tänä vuonna, kesällä 1492, oli tämä juhla Viipurissa tavallistakin suurempi. Sillä nyt vihittiin samalla kaupungin uusi, vasta valmistunut kivikirkko, joka oli rakennettu ukkosen toistakymmentä vuotta sitten polttaman tilalle. Aneita oli paljon myöty tämän rakennustyön hyväksi, ja paljo olivat siihen porvarit ja maalaisrahvas tehneet ilmaisia päivätöitä, mutta niinpä olikin kirkko nyt saatu entistään ehommaksi. Kaikki ne pyhimykset, kuten Pyhä Andreas, Pyhä Sebastian, Pyhä Egidius ja Pyhä Anna, joilla oli ollut alttarit vanhassa kirkossa, olivat uuden kylkeen saaneet uudet kappelinsa. Kolmen päivän synninpäästö oli nyt luvattu kaikille, jotka saapuivat vihkiäisjuhlaan, -- siksi oli väkeä niin runsaasti koolla.

Kirkko oli täynnä. Mutta kun siellä etupäässä oli ollut varattava tilaa hengellisille ja maallisille herroille, kaupungin raadille ja ylemmille porvareille, saivat nahkahousuiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, kalastajat ja kantajat, sekä Koiviston ja Säkkijärven pitkäliepeisiin villamekkoihin puetut talonpojat tyytyä kirkkomäeltä ja hautuumaalta kuuntelemaan juhlamessua. Mutta oli siinä joukossa vielä muutakin väkeä: oli Saksan kestejä ja hansalaisia kauppiaita kepeissä olkaviitoissa ja litteissä sulkahatuissa, oli avopäisiä kerjäläisveljeksiä, joiden harmajat vaipat olivat köydellä vyötäreiltä sidotut, oli herrainsa vaakunaväreissä herrastelevia asepalvelijoita, jotka hiiviskelivät kalliolle ryhmittyneiden naisparvien ympärillä, oli linnan huoveja ja leikkiviä lapsia, -- se oli kirjava kuva Viipurin väestöä.

He odottivat siinä messussa viipyvää juhlayleisöä palaavaksi saattokulussa kirkosta, odottivat kärsivällisesti, vaikka tiesivätkin juhlamenojen jatkuvan vielä pitkään. Kaikki näet tahtoivat nähdä Viipurissa nyt olevia kaukaisia juhlavieraita.

Niitä olikin useita ja ylhäisiä. Nuoremmat odottelijat olivat koossa rantaportin viereisen muurin reunalla ja katselivat sieltä niitä uljaita sotalaivoja, jotka nyt hansalaisten ja hollantilaisten kauppa-alusten keskellä kelluilivat ankkurissa Viipurin lahdella. Siinä oli varsinkin yksi pyöreäkylkinen, valkoiseksi sivelty joutsenkeulainen kansilaiva, joka kiinnitti katsojain huomiota.

-- Tuoko se nyt on itsensä valtionhoitajan alus, kyseli puoleksi talonpojan, puoleksi nihdin pukuun puettu mies vieressään istuvalta nuorukaiselta, jolla oli yllään asemiehen lyhyt ja ruumiinmukainen, sininen takki.

-- Näethän siinä kokassa Sturein vaakunan, vesilehtiä, vastasi nuori mies, näin maalaiselle vaakunatietojaan kehuskellen. Ja noissa mustissa, litteissä laivoissa, niissä on hänen sotaväkensä.

-- Entä tuo laituria likinnä oleva punalaita, jolla on ristinkuva keulassa?

-- Etkö sitäkään tunne, Pentti, sehän on piispan laiva, -- Maunu-piispan, jonka ääni juuri tuolta kirkosta kuuluu.

Syvä, miehekäs messun ääni kajahti juuri kirkon avoimesta ovesta ulos tyyneen luontoon. Sitä kuuntelemaan vaikenivat muurille kiivenneet keskustelijat, joista toinen oli Savonlinnasta äsken airueena saapunut Pentti Heinonpoika ja toinen hänen orpanansa, Viipurin linnanvoudin Pietari Degenin nuori perijä, Evert. Ja yhtä äänettömäksi herkesi koko kirkonmäen täyteinen yleisö kuuntelemaan piispan messua.

Suomen piispa Maunu Särkilahti oli saapunut Turusta asti vihkimään Viipurin uutta kirkkoa. Mutta yksinomaan sitä varten ei hän kumminkaan ollut tätä pitkää merimatkaa tehnyt. Pari, kolme viikkoa oli nyt Torkkelin vanhassa linnassa vieraillut Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture, joka oli saapunut sinne niiden rajalevottomuuksien ja huolettavien sotahuhujen johdosta, joista tältä valtakunnan itäiseltä kolkalta yhtämittaa oli lähetetty sanomia. Ja Maunu-piispa, samoinkuin monet Suomen maallikkoherrat, oli nyt rientänyt Viipuriin valtionhoitajan kanssa neuvottelemaan maan puolustamisesta.

Viime talvena oli taas lennähtänyt viestejä venäjänpuolisten Savoon ja Pohjanmaalle tekemistä hävitysretkistä, vaikka rauha virallisesti oli vallitsevinaan Ruotsin ja Moskovan suuriruhtinaan välillä. Mutta tuokin usein rikottu virallinen rauha oli taas muutamien kuukausien perästä päättyvä, ja silloin varottiin ilmisotaa, ellei välirauhaa saataisi jatketuksi. Steen-herra oli heti Suomeen tultuaan lähettänyt valtuusmiehensä Novgorodiin neuvottelemaan rauhan jatkamisesta ja sen ehdoista. Näiden lähettiläiden palaamista nyt odotettiin. Siten olivat niin monet ylhäiset vieraat joutuneet läsnäolollaan juhlallistuttamaan Viipurin uuden kirkon vihkiäismenoja.

Piispan ja valtionhoitajan vierailun varsinaisen aiheen tunsivat nekin nuoret miehet, jotka siinä kesäpäivän paahteessa muurinreunalta kuuntelivat messua. Siitä oli paljo puhuttu linnassa, jossa nyt Penttikin vieraili äitivainajansa sukulaisten luona, ja olipa hänen oma asiansakin läheisesti punoutunut näihin suurkysymyksiin.

-- Sotaenteenä pitävät viipurilaiset sitäkin, ettei novgorodilaisia kaupankävijöitä ole tänä suvena paljo ollenkaan tänne saapunut, virkkoi nuorempi mies, taas lahdella olevia laivoja katsellen. -- Tavallisesti niitä roimahousuja täällä sakeanaan soutelee, -- nyt niillä voi olla vihiä siitä, mitä tuleva on.

Pentti näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa eikä vastannut. Mutta eräs kaupungin suolaporvari, joka oli noussut nuoren asemiehen viereen istumaan ja siitä katseli, kuinka kalalokit matalalla vedenkalvossa lentelivät, lausui huoahtaen:

-- Monet taivaanmerkitkin ovat taas ennustaneet verta ja sotaa. Tämäkin helle... noin, katsohan, eikö lounaasta taas nouse herranilma!

-- Niinpä nousee Neitsytniemen takaa...

Keskipäivän aurinko oli paahtanut muurin aivan hehkuvaksi, eikä sinne ylöskään tuntunut tuulen henkäystä. Venherannasta, muurin alta, levittivät kalantotkut kirpeää hajuaan, ja umpinaiseksi rakennetun kaupungin kapeista kujanpäistä, joiden varrella olivat navetat ja tunkiot ja joissa likavesi lätäköissä mätäni, huokui siinä helteessä ilkeä lemu, johon liittyi turvekatoille kuivamaan ripustettujen kapahaukien tunkea tuoksu. Painostavaa oli luonnossa, mutta eipä ollut vielä tietoa, jaksoiko rajuilma tuon lounaasta nousevan pilven mukana purkautua. Ja harvakseen jatkoivat muurin reunalla kykkivät miehet tarinoitaan.

-- Jos sota syttyy, silloin vihollinen tietysti ensiksi hyökkää Viipuriin, virkkoi Evert, lisäten lapsellisella ylimielisyydellä: -- Mutta tulkoon, silloinpa saadaan tapella!

-- Kestääkö Viipuri sitä hyökkäystä? kysyi Pentti, taas hänkin keskusteluun puuttuen. Suolaporvari vastasi:

-- Rappeutumaan ovat taas päässeet varustukset Posse-herran ajoilta. Jos hän täällä olisi päällikkönä, silloin emme hätäilisi.

-- Miksi sitten Knut Posse siirrettiin pois Viipurista?

-- Mene tiedä! Tämähän on valtionhoitajan omaa läänitystä ja hän tahtoo saada täältä tuloja. Mutta Posse on köyhä mies ja pani kaikki verot, mitä irti sai, kaupungin varustukseen. Siirrettiin sitten vauraampi vuokraaja hänen sijaansa tänne, mutta samalla varustusinto laukesi.

Miehet vaikenivat, kuin helteen herpaisemina. Kirkosta kuului yhtämittaa jatkuvan juhlamessun säveliä. Mutta kirkon edustalla nousi mies siellä, toinen täällä katselemaan lounaista taivasta, jolla musta, raskas ukkospilvi nyt nopeasti kasvoi. Muurilta laskeutuivat keskustelijat alas väkijoukkoon, josta jo kuului säikähtyneitä huudahduksia:

-- Jesus-Maaria, mitä se tietää, kun ukonilma nousee taas juuri kirkkoa vihittäessä!

-- Tuollaisena nousi ukonpilvi tasan viisitoista vuotta sitten, jolloin se meiltä kirkon poltti.

-- Mutta onhan nyt nurkkakiven alle haudattu hurskaan erakon ruumis!

-- On, vaan mitä tietää sitten tuo uhkaava enne?

-- Se tietää kovia aikoja... kas, kun pimenee maailma niinkuin yöksi. Jesus-Maaria!

Juurikaan oli päivä vielä paistanut tulisemmin ja kirkkaammin kuin koskaan poudankuivaan luontoon. Mutta yhtäkkiä oli koko läntinen metsä käynyt tumman teräksen väriseksi ja nyt maisemat peittyivät synkkään pimentoon. Mereltäpäin rupesi tuntumaan tuulen repimistä. Se riuhtoi lahdella olevain laivain ankkurivitjoja, se vonkui purjeköysissä ja rynkäsi mahtavalla rytinällä pian rannalle asti, jossa se tempasi verkahatut miesten päistä ja leuhautti naisten liepeitä.

-- Rajuilma on irti, Pyhä Olavi meitä varjelkoon!

-- Suojelkoon Pyhä Neitsyt kirkkoamme!

Niin huudahtivat nuo hätääntymään herkät ihmiset, tuntien ikäänkuin taikaiskun luomakunnassa. Samalla singahti ensimäinen salama mustalta taivaalta ja ukkosen kumea jylinä lähti kiertämään pilvissä. Kun toisen kerran taivaan kansi jyrähti ihan kirkon kohdalla, silloin kuului jo väkijoukosta kirkuva huuto:

-- Katsokaa, salama hivelee jo kattoristiä!

-- Nyt se sytyttää kirkon! Pakokauhuinen tungos oli syntynyt kirkon ovella.

Salama ja jyrinä oli säikähdyttänyt kirkkoyleisönkin ja miehestä mieheen lensi huhu, että taas on ukkonen iskenyt kirkkoon. Sakea ihmisvirta koetti puristautua ulos kapeasta ovesta; hätähuutojen ja valitusten keskessä koettivat ihmiset toinen toisensa ylitse rynnätä ulkoilmaan. Kirkon edustainen yleisö katseli kauhulla tätä kiihtyvää tuhon tungosta.

Kirkkomäen peittävästä, synkästä pilvestä soi edelleen valtava jylinä, vaimentaen hätääntyneiden huudot, -- tuntuipa väliin, kuin olisi kirkko ja itse kalliokin heilunut. Salamat singahtelivat milloin lännestä, milloin etelästä, ja näyttivät todella lyövän julmaa leikkiään kirkon kapean ristihuipun ympärillä.

Mutta kirkon ovella ahertavan väkijoukon takaa kuului samassa tuo äskeinen voimakas, miehevä ääni, joka tuokiossa pakotti kaikki kuuntelemaan. Tungos laukesi hetkeksi, ja sen keskitse astui kirkosta ulos Suomen piispa loistavassa piispallisessa asussaan, kädellään siunaten säikähtynyttä kirkkoväkeä. Ja siinä kirkon edustalla puhui piispa:

-- Elkää peljätkö, ei Pyhä Neitsyt meitä eikä kirkkoamme tuhota tahdo, hän vain muistuttaa meitä nöyrtymään juhlassamme. Rukoilkaamme tämän uuden temppelin puolesta!

Salamain risteillessä taivaalla laskeutui piispa polvilleen kalliolle ja koko yleisö polvistui hänen mukanaan. Ja katso! Ukkonen soi edelleen, mutta se soi jo kauempaa talttuneemmin, ja salamat seurasivat harvemmin toisiaan. Tuo nopeasti noussut pilvi oli rajussa kulussaan kiirehtinyt yli keskitaivaan ja sen mustin kylki laskeutui nyt verkalleen koillista kohden.

Kotvan lepäsi piispa polvillaan äänettömässä rukouksessa, ja syvään hartauteen vaipuneina olivat siinä hänen sanankuulijansakin, niin jalosukuiset ja porvarit kuin talonpojat ja pyhiinvaeltajat. Ja kun piispa vihdoin nousi pystyyn, silloin oli jo rauhoittunut tuo säikähtynyt kansa. Se tunsi harrasta kiitollisuutta herkissä sydämissään hurskasta piispaa kohtaan, joka oli uskonsa lujuudella masentanut rajuilman voiman.

-- Piispan rukous kirkkomme pelasti!

-- Hänellä on pyhimysten armo!

Maunu Särkilahti oli siinä hetkessä saavuttanut tuon väestön rajattoman luottamuksen. Mutta piispa kehotti juhlarahvasta taas rauhallisesti palaamaan kirkkoon, kiittämään sen suojeluspyhiä tapahtuneesta ihmeestä. Ja kohta alkoi taas kirkosta kuulua kuoripoikain helakka laulu.

Mutta pilvet, jotka siihen asti olivat vain pisaroita pirskotelleet, ne repesivät nyt, rajuimman jylinän tauottua, rankkana sateena kastelemaan kuivaa maata. Silloin läksi se kirkonedustainen yleisö, joka henkeään pidätellen oli seurannut piispan rukouksen aiheuttamaa ihmettä, juoksujalassa kiirehtimään kaupungin kapeita katukujia kohti. Nuori Evert tapasi toveriaan käsivarresta ja virkkoi:

-- Nyt mennään Pyhänhengen kiltan kellariin!

Sadetta pakoon juoksi paljo muutakin väkeä tuohon lähellä rantaa olevaan, kaksikerroksiseen kivirakennukseen, joka oli kaupungin komeimpia. Oikeastaanhan pääsivät tähän taloon ainoastaan veljeskunnan jäsenet, jotka sieltä harjoittivat armeliaisuutta köyhän väen keskuudessa, tukivat toisiaan hädässä ja sillävälin panivat siellä toimeen milloin messuja, milloin juominkeja, -- veljeskunnalla oli näet sekä hengellinen että maallinen tarkoitus. Nyt siellä kirkonajasta huolimatta harjoitettiin oluenjuomista, joka helteen ja mielenliikutuksen jälkeen tulikin hyvään tarpeeseen, ja kaikki näkyivät olevan tervetulleet. Kellarin isäntä laski yhtenä torvena suuresta tynnyristä vaahtoavaa juomaansa tinaisiin haarikoihin, joita janoiset itse ojensivat tapinsuulle.

-- Pyhän Olavin pelastavan armon kunniaksi juon, virkkoi äskeinen suolaporvari, laskien vielä pystyssä seisten haarikan huulilleen. Ja pikaisen henkäyksen jälkeen jatkoi: -- Ja sitten juon piispan kunniaksi, jonka esirukous kirkkomme pelasti!

Kiltan pappi priiskoitti huonetta ja siihen saapuvia vihkivedellä. Mutta vieraat istuivat korkean, ristijalkaisen honkapöydän ääreen, ja siinä lähti tarina pian luistamaan tuttujen ja tuntemattomain kesken, -- olivathan he kaikki kuin yhteisestä merihädästä pelastuneet. Siellä puhuttiin tietysti taas piispan ja valtionhoitajan käynnistä Viipurissa ja venäläisten uhkailevasta esiintymisestä. Tuleeko sota vai säilyykö rauha? -- niin kysyttiin. Novgorodiin matkustaneiden lähettilästen palaamista odotettiin jännityksellä porvarienkin piireissä, sillä heidän tuomastaan vastauksesta riippui kaupunkilaisten elinkeinojen ja toimeentulon mahdollisuus. Eräs porvareista kertoikin valitellen:

-- Käkisalmen venäläiset kuuluvat taas kiukustuneen siitä ryöstöretkestä, jonka savolaiset ovat tehneet Laatokan maille. Taas uhkaavat he kostaa.

Ja toinen porvari lisäsi:

-- Sitä se onkin alituista ryöstämistä ja hävittämistä edestakaisin. Miten voisikaan rauha säilyä!

Nämä puheet panivat Pentin heristämään korviaan, ja pian hän jo pakinaan puuttuen huudahti:

-- Ette täällä tiedä, mitä ne ovat kärsineet, jotka viime keväänä vihdoin läksivät kostoretkelle. Olisipa ihme, ellei roistotöiden tekijöitä edes saisi kurittaa!

-- Oikein puhuttu! Taisit olla itse mukana! Terveeksesi, tervakoura!

Niin huudahtelivat asemiehet, kehuen savolaisten retkeä miesten teoksi. Mutta väittelyä jatkui vielä siitä savolaisten partioretkestä ja eräs porvareista selitti:

-- Kurin ne ryöstäjät kyllä tarvitsevat; täälläkin ovat Jääsken kylät yhtä autioina kuin savolaisten. Mutta meille porvareille nuo rajakahakat ovat turmioksi. Te hävitätte Laatokan rantoja, -- taas tulee kosto meidän rannoille, -- kuka silloin kykenee kaupastaan elämään? Ennen matkustin minäkin joka kesä Syvärinsuulle, toin sieltä turkiksia ja möin niitä hansalaisille; nyt on se kauppatie poikki, -- ei muuta kuin pane hampaasi naulaan!

-- Eikähän ryöstetty talonpoika enää kykene suolanelikkoakaan ostamaan, -- mistä elät? -- niin säesti suolasaksa.

Järkeähän he tuntuivat puhuvan. Mutta Pentti kivahti kuumenneena vastaan:

-- Vikapa onkin siinä, että on annettu rajantakaisten täällä iltikseen ryöstellä ja on kostettu liian vähän.

Mutta se väittely katkesi siihen. Juomarahvas jäi näet katsomaan kahta outoa, kirjavapukuista ratsumiestä, jotka nyt likomärkinä astuivat kellariin ja joilla näytti olevan suuri jano. Kerrottiin heidän olevan juurikään Ruotsista saapuneita airueita, jotka kirkkoon olivat valtionhoitajalle kirjeensä toimittaneet. Mutta turhaan viipurilaiset koettivat udella heiltä uutisia. Ja hetken kuluttua kuului kiltan ovelta huuto:

-- Valtionhoitaja ja koko juhlarahvas lähtee kirkosta!

Oluenjuojat siemasivat sarkkansa pohjaan ja kiirehtivät ulos tuota ylhäistä saattokulkuetta katsomaan. Sade oli lakannut, ilma oli taas raitis ja puhdas, haihtuneet olivat sekä ukkospilvet että ummehtuneiden kujien lemut. Rauhallisena seisoi äsken niin säikähtynyt rahvas taas kirkkomäellä katsellen, kuinka juhlayleisö lappoi ulos vihitystä pyhätöstä.