Part 3

Hälyttäen soi vaskikello ja miehiä juoksi aseissa linnan arkituvasta, vasta pihalla vyösolkiaan kiinnittäen. He riensivät rantaportille, jossa Kylliäinen oudoksuen katseli selällä tapahtuvaa näytelmää. Siellä puikkelehtivat vainolaisten venheet lautan ympärillä kuin pikkulinnut haukan kimpussa. Lautalla oli tavallisuuden mukaan ruodullinen haarniskaanpuettuja linnannihtejä, ja nämä koettivat kyllä häädellä häärijöitä loitommalle, mutta he olivat nähtävästi voimattomat, kun ei heillä ollut venhettä, millä liikkua. Mutta työmiehet näkyivät soutavan tuskaisessa hädässä, kiskoen raskasta lauttaa vastavirtaan mantereen rantaa pitkin.

-- Karjalainenko on taas liikkeellä? kysyi Viljo, lisäten hiljempaa: -- Siellä on Manu-setäkin lautalla!

-- Taas on Karjala lähtenyt kiusantekoon... vastasi Pentti. -- Näes visapäitä, ihanhan linnan alle asti työkuntaa hätyyttävät.

-- Missä on ruotumiesten venhe? ihmetteli Viljo, katsellen lautan aseväen avuttomuutta.

-- Ovat kai vieneet senkin... Sitä se on, kun annetaan vihollisten iltikseen liikkua linnan vesillä!

Mutta rantaportilla oli jo syntynyt vilkasta toimeliaisuutta. Vanha, pyylevä linnanpäällikkö liikkui siellä nyt ketteränä kuin orava, antaen käskyjä oikealle ja vasemmalle, ja kiukustuneena hänen äänensä soi yli vesien. Ja olipa hänellä kiukkuunsa syytäkin. Eihän ollut toki pitkiin aikoihin tapahtunut, että vainolaisten venheet noinikään ihan linnan edessä härnäilivät. Siksipä siellä rantaportilla nyt venheitä laskettiin vesille ja tuokion kuluttua sieltä pamahti tykki, -- ammuttu kivi lensi erästä vainolaisten venhettä kohden, hyrskähtäen sen vieressä veteen. Silloin kaikkosivat härnääjät lautan kupeelta ja soutivat nopeasti niemen taa, häipyen sen hämärään siimekseen.

Lauttaa kiskottiin tuskaisella kiireellä ylöspäin mantereen rantaa pitkin, ja pian se kääntyi sieltä viistoon virran poikki tulemaan linnan rantaporttia kohden. Kun se vihdoin laituriin laski, silloin juoksivat päivätyöläiset siitä vieläkin hölmistyneinä maihin. Mutta asemiehet kantoivat lautalta rannalle raamilla peitettyä ruumista ja toiset taluttivat sieltä kahta haavoitettua. Surullisessa äänettömyydessä lankesivat miehet koko rantaäyräällä polvilleen vainajaa ohi kannettaessa. Mutta tornin laella tarttui nuori Viljo toverinsa käsivarteen ja kuiskasi kauhunsekaisella vakavuudella:

-- Sitä se soitti äsken Kyrönsalmen haltia! Mutta kun tuo surullinen saattue oli vastaan rientäneen linnanpapin johtamana ehtinyt pihaan, silloin kuhisi linnanväki uteliaana joukkona äskenpalanneiden lauttamiesten ympärillä, tiedustellen heiltä päivän tapahtumia ja udellen vihollisten vehkeitä. Linnanherra oli heti vaatinut ruodunpäällikön tilille ja aina kellotorniin asti kuulivat vartijat illan hiljaisuudessa, kuinka tämä nyt siellä kertoi lautan retkestä ja odottamattomasta hyökkäyksestä:

-- Saavuimme päivällä Niittylahden rantaan, kannoimme lautalle kiviä ja hiekkaa eikä mitään epäilyttävää näkynyt. Vasta illan suussa, kun lautta jo oli melkein lastissa, lennähti nuoli lahden takaa pensaikosta, -- kaatoi työmiehen ihan miesjoukon keskeltä. Luulimme vielä ampujaa yksinäiseksi salakytäksi ja me asemiehet juoksimme lahdenpohjaan muka ampujaa kurittamaan. Mutta emme olleet sinne vielä ehtineet, kun selkämme takana kuului kova huuto, -- useita vainolaisvenheitä oli niemen takaa hyökännyt työkunnan kimppuun. Hiekankantajat juoksivat pakoon rantaa pitkin, ja kun me ehdittiin valkamaamme puolustamaan, silloin olivat vainolaiset jo ehtineet ryöstää toisen venheistämme, jossa olivat eväät ja aseitakin. Ja sen pitivät, sillä meillä oli vesille päästyämme ja koko paluumatkalla täysi työ häätää heitä soutajiamme hävittämästä. Hidasta ja työlästä oli se kulku yhdellä venheellä, -- onnipa, että edes sillä hinnalla linnaan pääsimme!

-- Oliko vainolaisia paljonkin? kuului Kylliäinen kysyvän synkällä äänellä.

-- Oli tarpeeksi meille asti, ja sisua niillä ainakin oli. Kyllä ne nyt taas tänä suvena täällä vaaniskelevat. Emme ole heiltä turvassa koskaan!

Niin puhui rautapaitainen soturi. Ja Kylliäinen seisoi siinä miettiväisenä nivelien tuuheaa jakopartaansa, nähtävästi jo oivaltaen, että tämänpäiväinen tapaus oli tuova muita mukanaan. Ja ääneti hän, kun lautta oli purettu ja laituri vivuttu pystyyn ja rantaportti oli tiukasti suljettu, lähti miesjoukon seuraamana kävelemään linnaan.

Illallista syötäessä linnan suuressa, mustaksi savustuneessa arkituvassa, jonka seinille miehet aseensa ripustivat, oli tietysti vihollisjoukon ilmestyminen linnan tienoille ja sen salakavala hyökkäys tänä iltana yksinomaisena puheenaiheena. Kylliäinen, joka pitkän pöydän päässä istui ja miehilleen leivän leikkasi, kuuli sinne miesjoukosta monta moittivaa arvostelua ja paljon suunnitelmia siitä, mitä olisi vainolaisten kurittamiseksi tehtävä. Mutta hän istui siinä ääneti, tarinoihin antautumatta: hän ymmärsi hyvin miestensä kiukun ja siitä johtuvat mielihalut, mutta tunsi myöskin edesvastuunsa tätä tärkeää rajalinnaa kohtaan.

Iltavahtien vaihduttua astui Pentti toverinsa kanssa ruokahuoneeseen ja kiirehti paikalleen pöydän ääreen, Manun viereen. Silloin hän iloisena ja reippaana tyrkkäsi lauttaa soutamasta palannutta hämäläistä kylkeen ja virkkoi:

-- Parahiksi tuli nyt vainolainen vieraaksemme! Nyt ei auta enää mikään, Manu, nyt täältä päästään vihdoinkin heidän puolelleen vierailemaan.

-- Onko ukko taipunut? kysyi Manu vilkkaasti, ja hänenkin silmänsä syttyivät palamaan.

-- Nyt on hänen pian taivuttava, usko pois, Manu!

* * * * *

Seuraavina päivinä eivät lautat lähteneet Olavinlinnasta rakennusaineita hakemaan. Työmiehet olivat pelon vallassa, eiväthän he tienneet työssä ollessaan, minkä pehkon takana väijyi pahasilmä jousimies. Eikä Kylliäinenkään niitä liikkeelle lähettänyt. Hän pani sen sijaan venekuntia saaristoon hakemaan väijyviä vihollisia. Mutta vainonmiehet olivat taas hävinneet kuin tuhka tuuleen, eikä kukaan voinut sanoa, olivatko he palanneet kotirannoilleen vai vaaniskelivatko edelleen linnaa jostakin lepikkolymystä. Epävarmuuden ja kärsimättömyyden tunne vallitsi miesten joukossa, joko he olivat vahdinpidossa tai nuottasounnissa, ja yhä selvemmäksi heistä rupesi käymään, että jotakin ratkaisevaa olisi tehtävä.

Näihin aikoihin keväillä, helluntaipaaston päätyttyä, pidettiin vuosittain linnaa vastapäätä olevalla niemellä markkinat, mihin viipurilaisten oli tapana tuoda suolaa ja rautaa ja karjalaisten reppurien rihkamataan, vaihtaakseen niitä salon savolaisille turkiksiin ja kapahaukeihin. Usein olivat nämä markkinat, joissa linnan miehetkin mielellään liikkuivat tarpeitaan ostelemassa ja tuttaviaan tapaamassa, väkivilkkaat, mutta nyt ne olivat lamassa. Vesillä oli nyt vaarallista liikkua, siksi olivat harvat viipurilaiset lähteneet Saimaan yli soutamaan, ja Laatokan laukkurit kai pelkäsivät kostoa. Pakopirteiltään saapuneet savolaiset, jotka tuskin saivat suolatarpeensa tyydytetyksi, valittelivat linnan miehille, etteivät päässeet vainolaistenkaan kylille tarpeitaan hakemaan eikä sisuaan keventämään. He uhkailivat lähteä kostoretkelle linnanherran luvatta. Eivätkä linnanmiehet heitä pidätelleet: he vuorostaan kertoivat karjalaisten viimeisestä retkestä, joka pian taas saattoi uudistua, ja he huomasivat salolaisten syvästä katkeruudesta, että nyt nämä eivät aikoneet jäädä odottamaan rajantakaisten tuloa apajoilleen.

Hämeen miehetkin kuljeskelivat siellä suuttuneiden savolaisten joukossa, ja iloisena Manu kuiskasi Pentin korvaan:

-- Nyt ei jäädä enää pitkäaikaisiksi linnaan.

-- Aijotko lyöttäytyä savolaisten matkueeseen?

-- Luvatta livistän, jos ei lupaa saada.

Venhevalkamassa pysähtyivät he katsomaan taikojaa, joka siinä rantaäyräällä ihmisten käsiin katsoi tai loitsullaan manasi heidän tautejaan. Se oli vilkassilmäinen, liuhuparta karjalainen, joka sarvipussiaan kalisti ja kehui taitojaan. Kukaan ei velhoa hätyytellyt, vaan monet hänen arvottavikseen antautuivat. Jo viskasi Penttikin penningin arpojan kouraan ja kysyi:

-- Osaatko neuvoa, missä siellä Karjalan puolessa on naisia, joita täältä on sinne orjiksi viety.

Mutta velho ei ollut hanakka linnanmiehen loukkuun lähtemään, vaan vastasi vältellen:

-- En kysele, mistä ihmiset ovat, kun heihin sarveni imen tai heille tarpeitaan arvon.

Mutta hämäläinen ei hellittänyt; hän tiukkasi yhä:

-- Tunnusta pois! Olet siellä tavannut orjia, jotka tätä meidän murretta puhuvat.

Velhon silmä välähti; hän tuntui asiasta tietävän enemmänkin, mutta vastasi vain:

-- Orjia on siellä monessa talossa, onpa teidänkin murretta haastelevia.

Siiloin kumartui Pentti lähemmäs äijää, tipautti toisen kolikon hänen kouraansa ja tiuskasi vihaisesti:

-- Missä talossa...? ellet kerro, lähetän linnanpapin kimppuusi.

Tiesipä velhokin, että papit vainosivat arpomista ja loihtimista, ja siksi hän nyt suulaammaksi suli, kuiskaten:

-- Tiedusteletko kahta Hämeen naista, jotka viime talvena Karjalaan ryöstettiin?

-- Niitä juuri, -- heidät olet siis nähnyt. Missä, sano!

-- Laatokalla, Pirtolan perevaarassa. Siinä kylässä elävät Kosoiset. -- Äijä kuiskasi sen suhauttamalla, mutta niin tuttu oli tämä nimi savolaisille, että lähinnä seisovat sen kuultuaan korvansa heristivät. Kosoinen oli nimeltään se karjalaisten pelätyin päällikkö, joka aina kuin varas yöllä äkkiarvaamatta johti miehensä heidän kyliinsä.

-- Kosoinenko, huudahtivat he. -- Mitä hänestä? -- Velho kävi sotkemaan pois asian eikä sen enempää kysyjille kertonut. Mutta Pentti ravisti häntä hänen hennoista hartioistaan ja virkkoi:

-- Pirtolan, sanot... Mutta muista, jos valehtelit, niin sinut vielä tapaan!

Kun Hämeen miehet vähäistä myöhemmin, salmen yli Kyrönsaareen soudettuaan, nousivat rannasta linnaan päin, oli heidän kasvoillaan luja ja päättäväinen ilme. He olivat nyt selvillä siitä, että aika oli tullut heidän linnasta lähteä, yksinpä Hintsakin polki rautarohkeana jalkaansa kallioon ja kehui:

-- Yhden kylän me kuritamme vaikka neljän miehen, -- milloin soudetaan pojat?

Mutta Pentti Heinonpoika astui suoraan linnanpäällikön tupaan ja kävi Kylliäiselle vakavana ja juhlallisena kertomaan markkinakuulemiaan.

-- Savolaisia ei pidätä enää mikään, vakuutti hän. -- Ja me lähdemme heidän mukaansa. Kylliksi on jo linnassa viruttu!

Mutta hämmästyipä hän aika lailla, kun Kylliäinen hänen kiihkeään puheeseensa aivan rauhallisesti vastasi:

-- Menkää!

Ja nousten selustapenkiltään leveä linnanherra tuokion kuluttua lisäsi:

-- Kaikkien pyhien nimessä, pankaamme siis partioretki toimeen, niin että rajantakaisille tulee asiata kotiinsa!

-- Suostutte siis? kysyi Pentti nyt vallan ällistyneenä.

Palavin silmin astui Kylliäinen Pentin eteen ja puhui:

-- Etkö luule minun vanhojen sissiverieni noista ärsytyksistä kuohahtaneen! Virallisesti on kyllä vielä olevinaan rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä, ja sitä en minä ruunun edustajana saa rikkoa...

-- Mutta venäläiset rikkovat sen joka vuosi ja yhä rohkeammin, kun sen iltikseen saavat tehdä, -- pisti Pentti väliin.

-- Niin tekevät. Nyt ei enää riitä yksi ruotu lauttakunnan suojaksi ja jos tänään ajat häärijät tiehensä, niin parveilevat he täällä ensi viikolla taas. Niin ei voi jatkua, se on totta. Siksi: oli menneeksi!

-- Kuritetaan vainolaisia siellä, missä heidät löydetään omilla kylillään, ja niin, että ainakin hetkeksi tottelevat.

Näin intoili Pentti. Mutta Kylliäinen jatkoi:

-- Lähtekää siis retkelle, parikymmentä nihtiä saatte linnasta mukaanne kantaväeksi, kerätkää talonpoikia lisäksi niin paljo kuin tahdotte. Mutta minä jään tänne Olavinlinnaa vartioimaan. Sen säilyminen on kuitenkin pääasia.

Tämä sanoma levisi nopeasti linnanväen keskuudessa, ja kilpailua syntyi siellä vain siitä, kuka mukaan pääsee, sillä mieli kaikilla teki. Vanhat partiomiehet linnaväen joukosta valittiin oppaiksi ja johtajiksi. Ja markkinoilta palaaville savolaisille vietiin ilosanoma, että nyt on sulku poissa, nyt pääsevät miehet pakopirteiltään kauan toivomalleen kostomatkalle. Ja se tiedettiin, että tämä sanoma oli nopeasti leviävä pitkin erämaita ja kaukaisia kalajärviä, tiedettiin, että siellä nyt miehet miettimättä katkasevat kevätpyyntinsä, lähteäkseen tuottavammille apajoille, joille heitä ajoi sydämiin iskostunut pitkä viha.

Eikä monta viikkoa kulunut, kun jo rupesi joka taholta pitkien vesistöjen varsilta saapumaan Kyrönsalmeen savolaisten venheitä toinen toisensa perästä. Niitä tuli etelästä Savilahden poukamista, tuli pohjoisesta Säämingin suurelta salolta, tuli Juvalta ja Kyyveden erämailta asti. Tuli vanhoja, pitkiä, tanakoita, kymmenhankaisia sotavenheitä, tuli pitkiä kirkkovenheitä ja pieniä nuottavenheitä, joista nyt kelapuut ja tarpoimet joutivat pois. Keihäskasa oli joka venheen kokassa, sotakirveitä ja rautaselkäisiä jousia oli jokaisen soutoteljon alla.

Siellä kaikui pitkin salmen rantoja hilpeä tarina ja reipas laulu; nyt oli unohtunut köyhyys ja hätä. Takamaille, kalasaunoille, olivat miehet jättäneet naisensa ja lapsensa, joiden tehtäviksi nuotanveto ja ansojen kokeminen tänä suvena jäi, ja venheestä toiseen kaikui tervehdyshuuto:

-- Hei, näin vuoroin vieraissa käydään!

-- Lämpiävät ne tänä kesänä Karjalankin saunat!

-- Ja saavat rakennustyötä Laatokan miehetkin, jotka niin usein ovat meidät panneet pirtintekoon!

Niin he uhmailivat, odotellen vielä kaukamatkaisten saapumista.

Eräänä aamuna -- oli Pyhän Eerikin päivä -- jo laskettiin vesille linnankin kaksi vankkaa sotavenhettä ja niihin käytiin aseita ja eväitä sälyttämään. Kymmenen miestä nousi kumpaankin soutajiksi ja perään asettuivat tarkat väylien tuntijat. Rannalla kulki Kylliäinen lähteville neuvojaan antamassa, vieläkin varottaen:

-- Kesälahdella muistakaa hyvin kätkeä venheet, mutta vartioimatta älkää niitä sittenkään

-- Sen varomme!

-- Siis soutakaa Pyhän Eerikin suojassa!

Malttamattomina kelluivat savolaisten venheet salmella. Vastatervattuina loistivat ne punaisilta kesäpäivän kirkkaassa paisteessa ja vastalasketut peitsenkärjet niiden keuloissa kimaltelivat. Jo laskivat linnanvenheet virtaan, jonon etupäähän soutaakseen. Nuori Viljo oli, hyvästellessään linnan naisia laiturilla, myöhästynyt toiseen venheeseen kuin Pentti, ja kun nämä venheet siinä nyt rinnakkain virtaan soluivat, kumartui hän laidan yli toverinsa puoleen ja kysäsi:

-- Sehän oli Pirtolan perevaara?

-- Ja Kosoisten oli talo. Ne paikat me muistamme!

Airot selvisivät soutamaan. Venheet kulkivat juuri linnan valmiin päätornin kupeitse; sen jykeät seinät kuvastuivat salmen syviin vesiin, jotka nyt keskipäivän paisteessa kirkkaina välkkyivät. Sitä laineisiin taittuvaa kuvaa katsellen Viljo vielä toverilleen toiseen venheeseen virkkoi:

-- Oikeassa oli Kylliäinen: Kyrönsalmen haltia on sittenkin hyvä haltia.

III. LAATOKAN RANNOILLA.

Vakavina, ylväinä seisoivat suorat, pystyt petäjät kuin rivissä korkealla Karjalan aholla. Niiden rungot hohtivat helakanruskeilta kesäpäivän kellertävässä paahteessa, hohtivat siitä kauas, sillä harjua ympäröivä lehtimetsä oli kuin kunnioittaen väistynyt matalammaksi sen rinteellä. Päivän pykimistä rungoista levisi pihkainen tuoksu voimakkaana yli kivikkomäen.

Mutta petäjäin alla, kivien lomissa, nukkui hiekkaisella kanervikkonummella miesjoukko sikeää unta. Oksien lomitse hautoi päivä miesten hartioita, joskus vain leuhautti länsituuli, joka latvoja hiljaa huojutti, sinne alas asti virvottavan väreen. Keskipäivän uuvuttava rauha vallitsi luonnossa, jossa ainoastaan nukkuvain miesten tasainen kuorsaus tohisi.

Siinä lepäsi savolainen partiojoukko, joka ryöstötöissä Karjalaa kulki. Miehet olivat viskanneet konttinsa maahan ja ripustaneet sääryksensä oksille kuivamaan, mutta keihäs oli kunkin nukkujan vieressä, pystössä petäjänkylkeä vasten. Ja vartijat valvoivat ylimmällä kunnaalla, taistellen urheasti unta vastaan. He silmäilivät vuoroin pohjoiseen saloon, jonka takaa, kaukaa taivaanrannalta, nousi hienoa savua, -- siellä höyrysi vielä viimeinen kylä, jonka miehet olivat aamulla sytyttäneet, -- vuoroin taas suvenpuoleiseen, loivasti laskeutuvaan lehtoon, jonka alta avartui laaja, harvametsäinen suo. Mutta etäämpää, suon takaa häämöitti päivän autereessa korkeita, pyöreälakeisia vuorenselänteitä, kuin nousevia poutapilviä.

Niitä katsellen vartijat siinä yksitoikkoisessa äänettömyydessä harvakseen juttelivat.

-- Noiden vaarojen juurella se on siis lopultakin Laatokan meri, virkkoi toinen.

-- Ja sen rantakylät. Niitä kohden nyt vielä tänä iltana painetaan.

-- Ne kuuluvat olevan rikkaita kyliä. Siellä kai taas pidetään kestit.

-- Pidetään kai, mutta kauan siellä ei ehditä herkutella, ettei satimeen jouduta.

-- Niin, liekö ryssillä sotaväkeä siellä?

-- Siitä ei ole tietoa, vara vain on pidettävä. Ja sieltä käännytään takaisinpäin.

-- Jopa on aikakin. Eihän liene näillä mailla sitten enää polttamatonta kylää eikä ryöstämätöntä taloa.

Tarkkaa työtä oli savolainen retkikunta tehnyt, kerran taas päästyään Karjalan maille sammuttamaan pitkän vihansa janoa. Kosto oli otettu, otettu kiusautuneiden sydänten koko kiukulla ja noudattamalla sitä erämaanlakia, joka käski: poltetusta talosta kaksi tuhkaan! Mistä vain partiokunnan tie oli kulkenut, sinne oli jäänyt hiillostuneita raunioita, veriinsä vaipuneita vainajia, itkeviä lapsia ja iskettyä karjaa. Runsaat saaliit oli kerätty ja ne, samoinkuin vangeiksi riistetyt karjalattaret, olivat jo lähetetyt kostoretkeläisten venhevalkamaan, sieltä vesien yli vietäviksi. Sinne oli siten jo osa retkeläisistäkin palannut, mutta pääjoukko samosi yhä kauemmas kaakkoa kohden. Voitonhuumaus ja vuodatettu veri oli hurjistanut miesten mielet, heidän taittumat on kostonsa haki yhä tyydytystään. Laatokan rannoille asti oli ryöstäjäin päästävä, sillä sieltä he tiesivät hurjimman hävityksen aina omiin kyliinsä kulkeutuneen.

Nyt oli määräpaikka jo lähellä. Savolaisten matkue oli viime yönä jo aamupuhteella ryöstellyt Ruskealan kyliä, ja nyt se päiväsydännä tapansa mukaan lepäsi. Ei ollut enää kuin runsaan rupeaman matka Liikolan ja Kellomaniemen kauppakyliin, joista nyt ensi aamun vaietessa oli tehtävä roviot.

-- Sieltä Laatokan rannoilta toivovat monet miehet nyt hakevansa takaisin viime talvena ryöstetyt naisensa, puhui tuokion kuluttua taas toinen vartija, murrokselle istahtaen. -- Miten sitten löytänevät omansa? Laajalla ovat siellä rantakylät ja sotavankejaan kuuluvat karjalaiset myövän Olhavan orjamarkkinoille asti.

-- Vai myövät ihmisiä, -- vaikka ovathan ne ristityt karjalaisetkin?

-- Ovat mitä ovat. Kastavathan niitä kuulemma papitkin, mutta näithän itse siellä Kiteenkylän ohdonjuhlilla, johon parahiksi pitopadoille jouduimme, kuinka heidän kotoiset arpojansa siellä omille haltioilleen uhrasivat ja lapsille nimiä panivat. Mutta Laatokalla kuuluu kyllä olevan kirkot ja veljeskunnat.

-- Ehkä niitä huomenna saadaan nähdä.

-- Aamun valjetessa ollaan työssä taas. Ja nytpä pian joudutaankin taipaleelle, -- näet, siellä linnan miehet jo toisiaan herättelevät.

Petäjäin juurelta nouseskeli päivän polttamia, partaleukaisia, kankealuisia miehiä; elämään rupesi kanervikkokangas. Valeen karistettiin väsymys ruumiista, ja tuokion kuluttua kajahti jo hiekkainen rinne, kun miesjoukko sitä raskaasti polki, astuessaan alaspäin suonrantaa kohden. Hiki ja pöly oli iskostunut noiden miesten kasvoille, ja kiiluvina välkähtivät heidän silmänsä melkein mustapintaisista kasvoista, -- koston jano niissä vieläkin paloi.

Sataisen partiojoukon ensimäisessä jonossa astuivat Hämeen miehet, jotka nyt lähenivät sen matkansa määrää, jolle he viime talvena olivat Vahvajärven erämailta lähteneet. He polkivat tannerta vakavasti ja tarmokkaasti; toisinaan oli savolaisten vallan vaikea heitä seurata. Päivä laski, ilta vaihtui yöksi. Lehdot, joissa mäkärät soittivat, alkoivat hämärtyä; mutta pysähtymättä he oppaiden kintereillä painoivat eteenpäin, mäkeä ylös, toista alas. Harvoin he sanan keskenään vaihtoivat. Joskus vain viittasi Manu jonkun mäen harjanteelta sumunpeittoisen, järveltä näyttävän alangon yli noita jo selväpiirteisiksi käyneitä vaaroja ja virkkoi:

-- Tuon vuoren juurelta aamulla ensi töiksemme haetaan venhe ja otetaan opas.

Ja Pentti lisäsi:

-- Muut saavat ryöstää Liikolan kauppakylät, ohi vie siitä meidän tiemme.

Polku laskeusi sumujärveen ja kohosi taas uudelleen harjulle. Mutta vihdoin pysähtyivät oppaat metsäisen mäen kupeelle, ja siihen koivikon siimekseen he vähitellen keräsivät miehensä. Aamuyön kuulakkaassa valossa leveni siitä katsojan eteen laaja, alava maisema tummana ja kylmänkankeana. Maiseman katkasi harmajalta kimalteleva järvi ja siitä kapeana vyönä polvehtiva joki. Rannoilla oli vankka viljelys, laajat heinämaat ja pitkät ruishalmeet. Mutta joen niskassa järven rannalla oli tiheään rakennettu kylä, talo talon vieressä, ja mastoniekkavenheitä oli talojen alla paljon, -- siinä Liikolan kauppakylä rauhallisena nukkui, hävityksensä hetkeä aavistamatta. Kylä oli rakennettu vuoren juurelle, joka pystyrinteisenä kohosi sen takaa ja jonka huipulla näkyi kivinen varustus. Siinä oli ennen ollut linna, johon näiden kylien asukkaat olivat levottomina aikoina paenneet ja jossa aika-ajoin oli sotaväkeäkin pidetty. Mutta nyt oli autiona Liikolan vanha linna, suojattomina sen alaiset kylät. Partiojoukon johtajat olivat lähettäneet miehiä etukäteen keräämään venheitä joenniskaan; he odottelivat nyt viimeisten jälkijoukkojensa saapumista salolta. Hetkisen siinä siis miesjoukko henkäsi, niinkuin ahmakin jännittää jäntereensä, ennenkuin se puusta viskautuu naavoja jyrsivän poron kurkkuun.

Punahohteisena nousi kesäpäivän sarastus verkalleen itäisten vaarojen takaa ja käki kukahti lehdossa aamua tervehtien. Silloin laskeutui mustapintainen miesjoukko yönkosteaa sammalrinnettä alaspäin, laskeutui ääneti, hiipien, mutta askel askeleelta yhä kasvavalla kiireellä.

* * * * *

Kun päivän kehä oli ehtinyt nousta vuorten päällitse lämmittämään yölevostaan heräävää luontoa, silloin oli jo hävitys kohdannut Liikolan kauppakylää ja sieltä nousivat jo ensimäiset savupatsaat. Pitkiin aikoihin ei ollut mikään vihollinen vieraillut Laatokan rantakylissä. Yllättäen tapasi senvuoksi nyt nukkuvan yhteiskunnan vaino ja kosto. Uhmaten ryösteli siellä savolaisten pääjoukko taloja ja tavara-aittoja Helylänjoen rannalla. Mutta etummaiset partiolaiset olivat jo edenneet merenrannalle asti, kallioisen Kellomaniemen kyliin, joista asukkaat henkensä hädässä pakenivat minne kerkesivät, jättäen kotinsa vieraitten saaliiksi.

Aukean Leppäselän rannalla seisoi miesjoukko ulapalle silmäillen. Oli kyllin ryöstettäviä taloja lahden molemmilla rannoilla, mutta heidän himoitsevat katseensa ulontuivat sittenkin järventakaiselle törmälle, jossa he näkivät kirkon ympärillä suuremman kylän ja arvasivat rikkaimman asutuksen olevan.

-- Tuo Rantoilan kylä on näiden seutujen pääpaikka, kertoi miesjoukossa joku, joka oli ennenkin matkaillut Laatokan mailla.

-- Siellähän niillä näkyy olevan kirkkokin, huomautti toinen.

-- Sen kuuluvat sinne rakentaneen Valamon saaresta saapuneet erakko veljet. Siellä oli silloin ollut karjalaisten uhrilehto, mutta pyhät miehet ajoivat vihkivedellä pakanahenget sieltä pois, selän yli olivat ajaneet juuri tähän lahteen, jota he nyt pirun lahdeksi sanovatkin.

-- Pitäisi meidän viedä pirut sinne nyt takaisin, -- veisteli joku jumalaton joukossa, -- kun olisi venheitä!

-- Tuolta soutaa muuan haapio, -- hei mies! Rantaa pitkin soutikin lahdenpohjasta tuleva pikkuvene juuri sitä kallionientä kohden, jossa miesjoukko seisoi. Pian he tunsivat soutajankin: se oli Ilvesmäen Hintsa, joka rantapensaita koluten vihdoin oli löytänyt aluksen. Mutta vesirajaan, venheen luo, astuivat toveriaan odottavat hämäläiset, ja Pentti virkahti Savon miehille:

-- Tällä venheellä lähdetään muille matkoille. Mutta tuosta salmen ylihän näyttää tie käyvän kirkkosaareen.

-- Koetetaan siis sieltä...