Part 26

Kun hän vihdoin, joukkonsa aamuyöstä jalkeille saatuaan, taas pääsi jatkamaan mäkistä taivalta, hiihti hän alakuloisena ja lakastunein toivein, ja raskaasti tuntuivat silloin sukset luistavan. Nämä taipaleet oli hän nuorena poikana niin monasti katkaissut kevyin, ketterin mielin, hiihtäessään jousi selässä ja rihmat vyöllään mielitiettyään tervehtimään. Nyt oli mieli musta: siellä kai on sisukas vihollinen nyt yöpynyt Juuritaipaleen uutistaloon, nyt se ehkä käy majansa sytyttämään ja ilkkuu sen avuttomille eläjille. Ja Kosoinen ryöstää nyt toistamiseen sen saaliin, jonka hän kerran menetti...

Niin kuvitteli Pentti opastaessaan joukkonsa tuttuja oijusteitä louhikkomaiden poikki. Mutta taas hän ajatteli: kenties on uupunut vainolainen siellä vielä yöunessaan, kenties hän sen vielä talosta tapaa ja saa iskeä, kostaa... Silloin taas kiihtyi hänen kulkunsa, ja taas oli miesjoukon vaikea häntä seurata.

Päivä sarasti juuri itäisen metsän takaa, kun Pentti saapui Savukankaan navalle, josta hän niin monasti ennen oli katsellut erämaan majatalon lakeisesta näreikön yli nousevaa haikua. Nyt ei aamusumusta savua näkynyt, mutta eipä punoittanut taivaanrantakaan, niinkuin silloin, jolloin hän vaarinsa kanssa pakomatkalla tältä mäeltä katseli kotitalonsa paloa. Eivät ole siis vihan miehet vielä metsätupaa sytyttäneet, sillä vielä ei olisi sen hehku ehtinyt laskeutua.

Hintsakin hiihti taas siihen hänen rinnalleen, katseli ihmetellen koillista taivaanrantaa hänkin ja virkkoi:

-- Ehkei ole vainolainen osannutkaan Vahvajärville?

-- On se osannut, vastasi Pentti harvakseen.

-- Mutta miksei ole taloa sytyttänyt? -- Ehkä lämmittelee siellä vielä... Huimasti lensivät hänen suksensa alas Savukankaan navalta; hän oikasi suoraan harjujen yli järven rannalle, miesjoukon seuratessa hänen kintereillään. Kun Pentti läheni sitä lahtea, jonka yli tavallisesti talvella kuljettiin, niin hän hiljensi vauhtinsa ja kävi kumartuneena tarkastamaan vihollisjoukon latuja. Nehän eivät suuntautuneetkaan taloa kohti, eivät tottatosiaan... ne johtivat taipaleen ohitse lahdenpohjaan päin... Mitä tämä merkitsee? Eikö olekaan Kosoisen Jyri vihollisjoukon johtajana, vai eikö vainolainen yöpimeällä todellakaan osannut sydänmaan uudistaloon?

Toivon ja pelon rinnassaan kamppaillessa laski Pentti vihurina lahden yli vastaista törmää kohti jonka takana, toisen lahden poimukassa, talo oli. Hän nousi, Hintsa yhä kintereillään, törmälle ja katsoi: Polttamatta oli siinä uusi uudistalo, vanhan paikalle rakennettu. Pystyssä oli sen pihalla vielä vanha kotipihlajakin. Hieno savu nousi lakeisesta, ja juoksulaudan raosta pilkoitti pieni valoviiva. Vihollisten suksia ei näkynyt pihalla; ainoastaan pari latua johti taloon. Niitä myöten Pentin sukset lensivät, ja tuossa tuokiossa hän jo repäsi tuvanoven auki.

Liesitulen ympärillä liikkui siinä talonväki aamuaskareissaan; perhepata porisi pankolla. Pentin silmät arastelivat tuokion tervasten kirkasta valoa, eikä hän muutenkaan heti voinut itselleen selittää, ketä hän näki tuvassa ja oliko siellä mitään odottamatonta tapahtunut. Naiset olivat hänestä säikähtyneen näköiset, ja itkien pakenivat lapset tulijaa. Mutta tuvassa näytti kaikki olevan koskematonta.

-- Onko täällä vierasta käynyt? kysyi Pentti ensi sanoikseen, ehtimättä hyvää päivääkään tehdä.

-- On käynyt, vastasi Manu verkalleen, astui lähemmäs ja tunsi tulijat. -- Äsken se lähti, -- luulimme sen taas palanneen, kun teidän askeleenne kuulimme.

-- Kuka kävi? Oliko se Kosoinen? -- Niin kyseli Pentti hengästyneenä, vielä ovensuussa seisten, ja hänen äänensä vapisi tuntuvasti.

-- Oli, sama mies, vastasi Manu, entisiä retkitovereitaan nyt peremmäs kutsuen. Hintsa kävi lieden luo lämmittelemään, mutta Pentti kyseli yhä entisiltä sijoiltaan malttamattomana ja ikäänkuin hölmistyneenä:

-- Kosoinen -- yksinkö hän kävi? Miksei hän miehiään tänne tuonut? Ja miksi hän tuvan polttamatta jätti?

-- Sillä tuntui olevan tieto siitä, että toisia hiihti heidän perässään.

-- Ne ovat sittenkin öisin nähneet meidän nuotiotulemme ja arvanneet asiamme, selitti Hintsa.

Pentin päässä myllersivät mietteet sekaisin, siinä virisi yhä uusia kysymyksiä entisten lisäksi. Kaikki mitä hän oli kuvitellut ja pelännyt, näytti nyt haihtuneen olemattomiin, eikä hän senvuoksi ymmärtänyt mitään siitä, mitä kuuli ja näki. Vihdoin iski hänen muistinsa noiden risteileväin ajatusten keskeltä siihen pääasiaan, jonka vuoksi hän koko hiihtomatkansa oli niin levotonna ponnistellut, ja hän huudahti:

-- Kävi ja läksi...! Entä missä Marketta? Manu astui karsinarahille tehdyn vuoteen luo:

-- Tässä. Hänet aikoi vainonmies ryöstää. Mutta kuolleeksi hän tytön luuli ja tänne jätti, -- paljo ei siinä raukassa enää taida henkeä ollakaan.

Pentti astui peremmäs. Siellä pimennossa makasi Marketta vuoteellaan, kalpeana ja kankeana kuin vainaja. Silmät olivat ummessa ja huulet verettömät, mutta rinnan hiljaisesta aaltoilusta sen sentään näki, että vielä oli henki tuossa hennossa ruumiissa jälellä.

Hetkisen seisoi siinä Pentti ääneti, turtunein tuntein. Hän istahti siihen penkille, katseli omituisen levollisesti ympärilleen ja aivan tyynellä äänellä hän virkkoi:

-- Niinkö säikähti tyttö vainolaista?

-- Säikähti, -- eihän hän ollut aivan terve muutenkaan, vastasi Manu. Ja naiset päivittelivät siinä potilaan ympärillä:

-- Olisi siinä sydän kylmennyt terveeltäkin, kun tulee vennon mies ja syliinsä koppaa...

-- Julmasilmäinen vainolainen työntyy yhtäkkiä kohti...

Pentti seisoi ääneti vuoteen jalkopäässä ja kuunteli, kuinka talonväki nyt vähitellen kertoi niistä tapahtumista, jotka jo tänä varhaisena, aamuhetkenä olivat sydänmaan pientä perhettä tärisyttäneet. Hänen ajatuksensa liitelivät sillävälin omia teitään, mutta tapahtumain pääjuonen hän kumminkin tajusi.

Emäntä oli juuri noussut tulta hiilokseen puhaltamaan, kun kuului hiihtäjiä saapuvan pihalle. Tavallisiksi matkamiehiksi hän niitä ensiksi luuli. Mutta ovi lennähti auki, ja asukkaiden suureksi kauhuksi, ryntäsi Kosoinen tupaan, -- heti hänet tunsivat Karjalassa orjina olleet naiset. Miehet koppasivat kirveensä ja asettuivat nukkuvia lapsiaan puolustamaan, arvellen vainolaisia taas olevan koko ryöstökunnan. Mutta yksin tuli Kosoinen tupaan, eikä sen edustallakaan ollut kuin pari miestä, -- pääjoukko oli hiihtänyt ohi, perästään tulevia paeten.

Nähtävästi Markettaa ryöstämään oli Kosoinen taloon poikennut. Vuoteeltaan ylisillään nousseen tytön koetti hän ensiksi saada mielisuosiolla mukaansa lähtemään... oikein lempeästi se oli Markettaa mairitellut, toisten sitä kauhulla katsellessa. Mutta tyttö oli heti vainolaisen nähtyään taintunut kangaspuiden lavitsalle, eikä hän ollut ryöstäjälle kyennyt mitään vastaamaan. Silloin oli karjalainen täydessä voimassaan kiiluvin silmin kiskaissut tytön syliinsä, kietaissut vuoteesta raanun hänen ympärilleen ja lähtenyt kantamuksineen ovelle. Mutta siinä ovella, jossa päre paloi uunin pielessä, oli hän katsonut tyttöä tarkempaan: se retkotti hervotonna hänen sylissään, kuin kuollut... samanlaisena kuin tuossa vielä maatessaan.

Synkästi oli silloin kironnut Karjalan mies, oli pudottanut kuormansa kynnykselle ja poistunut. Ja talonväki oli kuullut hänen tovereineen nousevan suksille ja kiirehtivän aitoviertä metsään päin.

-- Ja tämä kaikki tapahtui nyt juuri, tänä aamuna? kyseli Pentti taas, ikäänkuin valveutuen mietteistään.

-- Äsken juuri ennen sinun tuloasi, -- katso, sama päre palaa vielä pihdissä, kertoi Manu. -- Me nostimme pyörtyneen tytön vuoteelle ja kävimme parkuvia lapsia rauhoittamaan...

-- Taisi se olla Marketan viimeinen retki, päivittelivät tuvan naiset itku kurkussa.

Kotvasen vielä seisoivat kaikki vuoteen ääressä. Pentti seisoi ääneti ja punnitsi, mikähän voima se oli mahtanut olla, joka tytön äsken, vainolaisen tullessa, noin äkkiä tainnoksiin kaatoi. Oliko se säikähdystä, kauhua... vai oliko se niiden vanhain loitsujen uusiutuvaa taikaa, joilla hänet kerran Karjalassa oli lumottu? Niidenkö vallassa Marketta tuossa vielä makasi, vai oliko hän jo vapautunut vainolaisensa tenhosta?

Silloin raotti liikahtamatta levännyt tyttö huuliaan. Niihin, niinkuin noihin palttinankarvaisiin kasvoihinkin, tuntui taas nousevan hieno elämänväre; hänen hengityksensä kävi kuuluvammaksi, ja tuokion kuluttua hän avasi silmänsä. Kysyvin, harhailevin katsein silmäili Marketta ympärilleen, näyttämättä aluksi tuntevan tuvassa olevia eikä tupaakaan. Mutta vähitellen hänessä ikäänkuin muisti heräsi, hän koetti nousta istualleen, ja silloin sattuivat hänen silmänsä Penttiin... Ne tärähtivät, niinkuin veden kalvo laineesta hetkeksi hämmentyy, mutta sitten taas kirkastuu. Ja tyyni ilme oli hänen kasvoillaan, kun hän jälleen hervotonna vaipui vuoteelleen ja siitä kuiskasi:

-- Tulit, Pentti... tunsinkin tulevasi. Niin, nyt olen vapaa. Häijyt silmät eivät minua enää vaani.

Pentti tarttui tytön voimattomaan käteen ja virkkoi rohkaisevasti:

-- Vapaa olet, eikä ryöstäjäsi enää palaa, siitä minä vastaan. Ja nytpä siitä kostutkin taas...

Mutta tytön katse raukesi uudelleen.

-- En jaksa kostua enää... se otti liian kovalle, kuiskasi hän. -- Hanki Pentti itsellesi toinen morsian...

Kapeat, verettömät huulet painuivat taas vastakkain ja niiden välistä ääni ikäänkuin katkesi ja lakastui pois. Pää valahti hervotonna vuoteenreunalta alas ja auenneesta kouransilmästä putosivat katkenneet, hienot hopeavitjat lattialle. Tuvan väki seisoi henkeään pidättäen vuoteen ympärillä, mutta se tuskin sittenkään huomasi, kuinka rinnan hiljainen aaltoilu taukosi.

Itkun nyyhkytystä rupesi hetken kuluttua kuulumaan tuvan nurkista. Silloin Pentti ymmärsi, että hän siinä katseli kuolleen kasvoja. Hän kosketti toistamiseen Marketan kättä, tunsi, että se jo oli äskeistä kankeampi, ja hänen mielensä täytti kylmä autiuden tunne. Mutta tuon rintaa tyhjentävän kaihontunteen ohella kohosi jo siinä vainajan vuoteen vieressä toinen, lämmittävämpi: se oli voiton tunne! Vuosikausia kestänyt salainen kamppailu hänen ja hänen verivihollisensa välillä tuosta tytöstä oli nyt päättynyt... Marketta oli jäänyt hänelle, vapautuneena pahansilmän siteistä. Kahle oli katkennut. Hän oli voittanut... Ei kuitenkaan vielä! Pentti muisti yhtäkkiä, että hänen päävoittonsa vielä oli saavuttamatta: Kosto oli jälellä! Se muisto herätti hänet ja ikäänkuin sysäsi hänet pois vainajan vuoteen vierestä, pakottaen ponnahtamaan pystyyn ja rientämään pihalle. Teräksenluja, päättäväinen, toimintavoimainen oli taas mies suksille noustessaan.

Hänen joukkonsa oli leiriytynyt lepäämään uudistalon törmän rinteelle. Nyt miehet taas kiirehtivät johtajaansa seuraamaan.

-- Vieläkö luulet Kosoisen saavuttavasi? kysyi Manu ystäväänsä pihalle saatellessaan.

-- Saavutan. Näetkös, hän pelkää. Tuvan hän jätti polttamatta, pakoon livisti... hän tuntee koston kintereillään. Pakene, karjalainen, pitkälle et pääse! Miehet, nyt on kontio kierroksessa, nyt se isketään!

Verrattain rauhallisesti, ikäänkuin vallan varmana asiastaan, hiihti Pentti halmeaukean poikki ja painui metsään, vihollisten jäljille. Päivä lämmitti lumista korpea, pannen petäjänrungot punaisilta hohtamaan ja sytyttäen hehkumaan nietosten tuhannet lumikiteet. Kirkas oli ilma, kevyttä oli hengittää, liukkaasti ja varmasti liukui sivakka koston suoraa latua.

Lähes puolen rupeamaa oli Pentti niin hiihtänyt, kun hän äkkiä näki männynrunkojen välitse edessään ladulla langenneen miehen, joka turhaan koetti keihäänsä varassa kavuta pystyyn. Hän hiihti lähemmäs... se oli Hintsa, joka siihen oli suksiltaan kaatunut ja ähkien kohottelihe veren punertamasta kinoksesta. Verta oli tihkunut vastakkaiselta suunnalta tuleville suksenladuillekin.

-- Hintsa, miten sinun on käynyt? huudahti Pentti. -- Miksi lähdit tänne yksin edeltä hiihtelemään?

-- Se on jo suoritettu, vastasi lumeen istahtanut roteva mies iloa ja ylpeyttä helähtävällä äänelle.

-- Niin mikä?

-- Kostopa tietysti!

-- Tapoitko Kosoisen?

Luisevakasvoinen jättiläinen päästi leveän naurun ja kertoi riemua uhkuen:

-- Hiihdät tästä eteenpäin puolen neljännestä, niin kaksi miestä tapaat tiepuolessa, -- toinen niistä on Kosoinen.

-- Siis hiihdit perään ja tappelit?

-- Pelkäsin vainonmiehen livistävän sillaikaa kuin siellä tuvassa viivyskeltiin...

-- Entä itse, -- sinut he repivät?

-- Tuikkasi keihäällään roisto...

Sillaikaa kun siinä nuorista näreistä kiireellä kyhättiin lumireki, jolla muutamain miesten piti saattaa haavoittunut takaisin taloon, kertoi Hintsa hiipineensä ulos Juuritaipaleen tuvasta ja ehättäneensä pakenevain jäljille. Hän ei ollut tiennyt, että niitä oli kolme miestä. Tuima tappelu syntyi, kun hän miehet tapasi. Yhdeltä hän pian hengen listi, mutta Kosoisen kanssa hän sai kestää kuuman ottelun, eikä hän siitä ehyenä selvinnytkään, -- mutta siihen jäi myöskin karjalaisten johtaja. Kolmas pakeni. Hintsa oli koettanut haavastaan huolimatta palailla takasinpäin, mutta veri juoksi ja voimat pettivät...

Pentti kuunteli vanhan toverinsa tarinaa, mutta sen aikana hänestä tuntui, kuin joku jänne hänessä itsessään olisi herpautunut ja lauennut. Oli yhtäkkiä tapahtunut kuin taite hänen elämässään; sen virike ja sen ponnahdin tuntui olevan poissa. Hän tunsi sisussaan suuttumusta Hintsaa kohtaan, joka näin oli estänyt hänet itsensä tyydyttämästä kostonsa jäytävän janon, mutta se ei ollut yksin sitäkään se pettymyksen tunne, joka hänet nyt valtasi. Hänestä oli joku kauan kestänyt lumous yhtäkkiä lauennut, ja hänen olemuksensa tuntui ontolta ilman sitä.

Harvakseen, melkein vitkastellen, liukui Pentti näissä mielialoissa veripilkkujen reunustamaa latua myöten eteenpäin, eikä hän kiirehtinyt suksiaan silloinkaan, kun hän läheni taistelupaikkaa, jossa lumi oli poljettu ja jossa hän jo etäältä näki kaksi ruumista hankeen suistuneina. Intohimottomasti survasi hän suksensa vannotun vihamiehensä viereen, joka siinä makasi jo maksoittuneessa veressä. Lakki oli valahtanut vainajan päästä, kasvot olivat paljaat: Niissä ei ollut enää sitä ilkkuvaa kostonjanoista hymyä, joka Putkilahden mäeltä asti oli kangastanut Pentin mielessä, hänen unissa ja valveilla ollessaan, ja häntä retkilleen kannustanut, -- ei, kauhua ja talttunutta kiukkua ne kertoivat nuo ruskean tukan reunustamat, harmajankalpeat kuolleenkasvot.

Pentti irroitti verkalleen kirveen vyöltään ja kävi kaatamaan vieressä kasvavaa suurta, tuuheaa kuusta, -- hän kaatoi sen temmellyspaikan yli molempain vainajain peitoksi.

-- Mitä tuosta peittelet, puhuivat hänen ympärilleen kertyneet miehet. Voitoniloisina, tyydytetyn koston ilme kasvoillaan, he siinä katselivat vihollisten kaatunutta johtajaa, jonka hävitysjälkiä he matkallaan olivat saaneet seurata ja jota he olivat kuulleet niin julmaksi ja raa'aksi kuvattavan. -- Olisit antanut haaskalintujen noukkia hänen silmänsä ja susien kalvaa hänen luunsa, -- mitä häntä säälit!

-- Enpä säälikään, mutta eipä hänestä enää ole vastusta, -- jo on Kosoinen kostettu! Nyt kostoa jatkamaan!

Aurinko paistoi lämpimästi punertavan petäjikön läpi, kuvastaen solakkain puitten varjot sinisinä juovina äsken poljettuun hankeen. Se paistoi jo keväisen kuumasti tuon äsken kaadetun kuusenkin lumisiin oksiin, sulattaen niistä pisaroita, jotka verkalleen valahtivat oksain alla lepäävän, vieraalle kankaalle kaatuneen vainonmiehen kasvoille.

XX. RAUHA MAASSA.

Kyrönsalmessa oli taas kevättulva. Se kuohutti koskena keskivirran tummanruskeita vesiä ja kuljetti siellä vaahtoharjaisessa vuossaan milloin paksun törmäturpeen, milloin pienen lepikkopensaan tai suuren puunrungon, jonka se oli rinteeltä temmannut mukaansa. Virta solisi ja pärskyi taas linnankallioita huuhdellessaan, mutta sen haltia lepäsi nyt nähtävästi rauhallisena syvänteessä. Ainakaan se ei pahanenteisellä soitollaan säikytellyt sen venheen soutajia, joka eräänä raikkaana kevätaamuna myötävirtaa solui kallioseinäin kupeitse, suuntautuen linnan satamaportille.

Jo laski perämies laituriin, ja soutajat kantoivat venheestä törmälle ne vehmaat, juuri täyteen lehteen puhkeamassa olleet koivut, joita he olivat käyneet hakemassa mantereen rannalta suuren kuorman. Hetkisen he siinä viivähtivät, tervehtien rannalla olevia miehiä, ja kävivät sitten pystyttämään koivujaan kaljulle kalliosaarelle, reunustaen vanhan, harmajan rantaportin ja siitä linnaan nousevan kivikkotien keväisen viehkeään lehtipukuun. Ja karuun kalliolinnaan lemahti äkkiä lehdon tuores tuoksu.

Satamasta teki samaan aikaan toinen venhe lähtöä. Puolenkymmentä pitkämekkoista talonpoikaa seisoi sen vieressä, valmiina kolmihankaansa nousemaan, ja he keskustelivat siinä vielä ennen lähtöään linnanpäällikön kanssa, joka leveään olkaviittaan puettuna, ankaran ja varman näköisenä, seisoi portin pielessä. Hänen takanaan portilla oli rivi linnan nihtejä ja heidän välissään parvi puolikasvuisia poikia, jotka ilmeisellä ikävällä, kyyneleet silmissään, katselivat talonpoikain lähtöä.

Linnanherra oli hetkeksi pysähtynyt katselemaan koivumiesten hommia ja kääntyi nyt taas talonpoikain puoleen, jatkaen nähtävästi juurikaan keskeytynyttä keskustelua:

-- Niin, vapaaehtoisesti olette te nyt tuoneet poikanne tänne takeiksi siitä, että aiotte vilpistelemättä säilyttää rauhan ja pysyä siellä vesien takana, häiritsemättä linnaa taikka sen alaista asutusta.

-- Sitä vartenhan ne olemme tänne tuoneet, vastasi talonpojista vanhin. Ja tuijottaen vakavana ja kaihomielin linnanpihalle jääviin poikiin jatkoi hän: -- Emmepä omaa vertamme tänne jättäisi, jos meillä olisi petos mielessä, -- pakko nyt käskee. Vastaattehan te, herra, myös siitä, ettei täältäkään meidän kyliimme hyökätä?

-- Sen olen luvannut ja siitä vastaan, virkkoi viittaniekka soturi. -- Savolaiset eivät ole ennenkään lähteneet ryöstöretkelle muuta kuin koston pakosta, ja jos nyt ovat raunioina talonne ja kesannossa peltonne, niin oma se on vikanne: Niin olette eläneet kuin älyttömät pedot, -- metsätkin olette polttaneet täältä, ette ainoastaan viljelysmaita hävittäneet. Siitä on tuleva loppu.

-- Se on jo tullut.

-- Hyvä. Mutta pitäkää aisoissa nuoret miehenne, kun heissä taas herää yty partioihin! Minä vastaan kyllä savolaisista.

Karjalan talonpojat lupasivat, vakava ilme kasvoissaan, vilpitön suoruus silmissään. Niin pilalle oli koko eläminen mennyt Karjalan mailla näiden alituisten ryöstöretkien kautta, että he olivat jo lopen kyllästyneet tuohon sotaiseen elintapaan. Unohtunut oli kaskenpoltto, käymättä olivat jääneet kalavedet, ja rintamaat oli kostaja hävittänyt, -- nälkä ja kurjuus oli siitä ollut seurauksena. Siksi olivat he nyt pyrkineet naapurinsa kanssa sovintoon; siksi olivat he nyt Olavinlinnassa.

-- Ja muistakaa, vaikka teitä taas Käkisalmen venäläiset kehottaisivat ryöstöretkelle...

-- Emme lähde. Ovathan poikamme täällä...

-- Poikanne ovat täällä hyvässä turvassa, niinkauan kuin siivolla pysytte. He saavat oppia työhön, oppia ihmisiksi; täältä sitten miehinä palaavat, jos naapurivälit säilyvät. Menkää rauhassa, Karjalan miehet!

Talonpojat istuutuivat teljoille, ja kolmihanka solui virtaan. Vartija sulki rantaportin, jonka sisäpuolelle pojat jäivät, ja tuokion kuluttua käveli linnanpäällikkökin tuoreen lehtikujan läpi päätorniin päin. Hän ei mennyt vielä sisään. Hän istahti hetkeksi päiväpaisteiselle törmälle katselemaan, kuinka lohi virrassa porskutti, ponnistaen ylöspäin tutuille kutupaikoilleen.

Uusi oli nyt linnanpäällikkö Olavinlinnassa, -- se oli rälssimies Pentti Heinonpoika, jonka Steen Sture oli nimittänyt Kylliäis-vainajan jälkeläiseksi. Toista vuotta oli nyt kulunut siitä, kun hän pakkasessa ja pyryssä suksimiesjoukkonsa kanssa porhalsi Suomen suurten erämaiden halki Savoon, vieden apua venäläisten uhkaamaan Olavinlinnaan. Tuiki tärkeään tarpeeseen apuväki silloin oli tullutkin. Kun Pentti, hajoitettuaan Hämettä ryöstämästä palanneen karjalaisparven, vihdoin oli ehtinyt Savon uuteen linnaan, oli siellä päällikköä vaille jäänyt puolustajajoukko jo perin harvalukuiseksi käynyt ja venäläisiä parveili yhtämittaa sen ympärillä. Siellä oli ruuan puute, oli ruudin puute, oli kaiken puute. Kovin käsin oli Pentin heti täytynyt uutena linnanpäällikkönä ryhtyä hankkimaan linnaan sen välttämättömimpiä tarpeita ja samaan aikaan häätelemään ärhentävää vihollista sen kimpusta.

Kolme piiritystä oli Olavinlinnan vielä sinä kevännä kestettävä, ja se kesti ne. Kun ensi sulalla tuli Viipurista apuvaroja, silloin siirsi Pentti pian taistelun linnansa luota sitä hätyyttäneiden karjalaisten omille maille. Hän samosi siellä laajalti savolaisten talonpoikaississien ja partiohaluisten linnanmiesten seurassa, ja lopuksi tuli karjalaisille hätä. Heidän luontonsa lauhtui, he rupesivat sovintoa rakentamaan, ja kun eivät uuden linnan miehet muuten heidän rauhanrakkauteensa luottaneet, olivat vihdoin eräät karjalaiset heimovanhimmat jo viime talvena tarjonneet poikansa rauhanpantiksi, kuten oli ollut tapa entisten heimosotain aikoina. Ja nyt ensi avovedellä, jolloin he taas pelkäsivät uutta tuhoa tuhottuihin kyliinsä, olivat he todella tuoneet linnaan nuo kalliit takuunsa.

Nyt Pentti uskoi solmitun sopimuksen kestävän, vaikka se olikin tehty aivan viranomaisten ohitse, -- oma veri painaa paljon. Ja ensi kerran hän nyt vuosikausiin tunsi huolista keventyneenä levähtävänsä. Hän leikki siinä päiväpaisteisella kalliolla istuessaan pörrökarvaisen karhunpennun kanssa, jota linnassa pidettiin elättinä ja joka nyt hänen ympärillään tallusteli ja mörisi. Mutta sitä tehdessään hän samalla miltei mielihaikealla ajatteli, minkälaiseksi hänen elämänsä nyt tässä linnassa oli suuntautuva. Tähän asti oli miltei joka hetki ollut levotonta, katkeamatonta toimeliaisuutta, taisteluja, ponnistuksia...

-- Entäpä kun ne asettuvat? kysyi hän itseltään. -- Sitten kai makaan täällä kuin talvikarhu pesässään.

Pentin katseessa oli jotakin raskasta, vanhentunutta, kun hän muistoihinsa vaipuneena silmäili vastapäistä rantaa, josta karjakot juuri palailivat lypsyltä, ja virrankeskeistä pientä Tallisaarta, jossa hevosparvi kallioiden kolossa jyrsi lyhyttä, arasti vihannoivaa kevätnurmea. Niin, hän tunsikin näinä kahtena vuotena paljo vanhentuneensa. Häneen olivat jo ulkonaisestikin tarttuneet vastuunsatuntevan päällikön ja esimiehen merkit. Partansa oli hän laskenut kasvamaan pitkäksi ja aivan samoin kuin Kylliäis-vainaja jakanut sen leualta kahtia, joten hänen kasvonsa olivat käyneet leveän ja arvokkaan näköisiksi. Niinkuin sotavanhusta häntä jo linnassa toteltiinkin. Itsekin hän tunsi jo nuoruutensa menneeksi, -- se oli häneltä ikäänkuin katkennut tuolla kilpahiihdolla Sysikorven takamailla, vaikkei hän sitä itselleenkään myöntänyt.

Mutta hiljainen huoahdus kohosi hänen rinnastaan, kun hän kuuli reippaita askeleita takaansa ja, viskaten karhunpennun syrjään, kääntyi astujaa kohti, joka tullessaan kertoi:

-- Nyt vihannoivat lehtikoivut Olavinlinnassa, katso, niitä kasvaa jo muurin reunallakin! Ja asesalin seiniä ja kattojakin naiset parastaikaa lehdeksillä koristavat.

-- Ja tämä kaikki juhlatouhu on nyt sinun kunniaksesi, Viljo!

Tulija oli näet Viljo, -- hän saapui siihen suoraan saunasta punoittavana, terveenä ja säteilevänä. Hintelä hän oli vielä kuin viisi vuotta sitten, jolloin hän ensi kerran, melkein poikasena vielä, hoiti vahtipalvelusta Savon uudessa linnassa, ja hilpeänä oli hänen luontonsa pysynyt. Orpanansa viereen istahtaen hän vastasi:

-- Niinhän oli sovittu, että pidetään nyt kerran ilonpäiväkin Olavinlinnassa.

-- Niin on sovittu, ja nyt juhlitaan! Onko kaikki valmiina?

-- On, hirvi on paistettu, lohta keitetään ja olut on vahvaa, -- saunaan sitä jo kipollisen sain.

-- Ja morsianta puetaan?

-- Niinpä luulen, näkemään en päässyt.