Part 25

Pian katkesi Hattulan kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen järvitaival, ja järveltä törmälle noustuaan näkivät retkeläiset jo edessään Birgerin vanhan, harmajan neliskulmaisen linnan. Toisennäköinen oli nyt kuitenkin tämä linnan edusta kuin vuosi sitten, jolloin Pentti Heinonpoika tanskalaisen tohtorin seurassa matkusti sen kautta Turusta Viipuriin. Se oli nyt muuttunut suureksi sotaleiriksi, jossa kahden puolen valtatietä oli miestä, hevosta ja kuormaa niin tiheässä, että se etäältä katsoen melkein muistutti venäläisten piiritysleiriä Viipurin edustalla. Saksalaisia palkkasotureita hääri siinä nuotioiden ympärillä viluisina ruumiinmukaisissa pukimissaan, samoin ruotsalaisten aatelisherrain ratsumiehiä kuuraisissa teräshaarniskoissa; Taalainmaan talonpoikaissotureita tepasteli lyhyvissä, valkoisissa turkeissa ja punaisissa tupsulakeissa, ja niistä sivummalla majaili sankka parvi saranharmaita suomalaisia talonpoikia. Hirsitulet paloivat pitkin linnan vastapäätä olevaa, matalaa mantereenrantaa, sulattaen syviä kuoppia kinokseen.

Kukin joukko-osasto oli nyt vilkkaassa touhussa, kun Hattulasta palaava retkikunta ajoi niiden ohi leveäksi poljettua valtatietä linnaan. Kuormia köytettiin ja niiden eteen valjastettiin takkukarvaisia hevosia kuin lähtöä varten. Itse linnan pihalla näkyi yhä selvemmin lähdön kiirettä. Kuormat olivat jo tehdyt, ja ajomiehet siellä kiroilivat, koettaessaan toinen toisensa ohi päästä ajamaan alas jäälle; moni reki oli sotkeutunut toiseensa tai ajanut hankeen mäenrinteessä, josta miesvoimin oli hevosia ja kaatuneita kuormia autettava tielle.

-- Joko on lähtökäsky annettu? kysyivät retkeltään palanneet herrat kummissaan asepalvelijoilta, jotka auttelivat heidän hevosiaan tuon tungoksen läpi pihalle.

-- Jo on annettu. Viipuriin määrätyt kuormat lähtevät matkalle ensiksi.

-- Viipuriin? kysyivät herrat yhä kummastuneempina ja kiirehtivät juoksujalassa sisään linnan suojiin.

Siellä oli Steen Sture heidän retkellä ollessaan tehnyt tärkeitä päätöksiä, joista he nyt saivat tiedon. Retkellä olleet talonpoikaisjoukot olivat saaneet luvan palata koteihinsa, ja heidän rekikuntiaan ne olivat, jotka nyt jo siellä linnan edustalla pitivät isointa kiirettä. Osan Ruotsista tuotua aseväkeä sekä muonakuormat oli valtionhoitaja päättänyt lähettää Viipuriin, joka aina oli vaaran suulla; mutta muun armeijansa aikoi hän viedä mukanaan Turkuun.

Retkeltä palanneista herroista tämä oli kaikin puolin järkevää järjestelyä. Varsinkin olivat Ruotsin herrat viime aikoina pitkin matkaa kantaneet kaunaa valtionhoitajaa vastaan ja hänen toimiaan ja toimettomuuttaan ankarasti arvostelleet. He olivat alkujaan luulleet tulevansa Suomeen vain hupaiselle sotaretkelle, niittämään nimeä ja kunniaa, jonka kultaamina pian olivat arvelleet pääsevänsä palaamaan takaisin. Sensijaan oli valtionhoitaja viivyttänyt heitä kuukausmääriä joutilaina Turussa, ja kun sitten vihollinen hyökkäsi, ei hän johtanut heitä sitä vastaan ennenkuin liian myöhään. Hekin olivat tunteneet joutuvansa noloon valoon. Mutta nyt heistä Steen Sturen päätökset, jotka näyttivät edellyttävän verrattain pikaista paluuta Ruotsiin, kerrankin olivat tarkoituksenmukaiset, joten hekin ilomielin valmistautuivat niitä toteuttamaan. Steen-herra puolestaan suostui heti siihen lisäehdotukseen, että parisataa suksimiestä viipymättä lähetetään poikkimaisin Savoon, sen uutta linnaa auttamaan. Hän kirjoitti niiltä istuimiltaan valtakirjan tämän apuväen päällikölle, vapaalle miehelle Pentti Pentinpojalle -- isännimessä vain tuli erehdys --, joka linnanherran sairauden varalta myöskin määrättiin ottamaan Olavinlinnan isännyys vastuulleen.

Sitä myöten olivat kaikki tyytyväiset, ja Pentti Heinonpoika pisti uhkuvin mielin uuden valtakirjan povelleen. Hän vannoi hiljaisessa mielessään, että tuon vainolaisjoukon, joka nähtävästi parastaikaa retkeili Savon ja Hämeen välisiä metsätaipaleita kohti, sen hän vielä tapaa ja katkaisee sen sisukkaan päällikön ilkeät aikeet. Hetkeäkään viivyttelemättä hän kiiruhti tuosta ylimysten neuvottelusta ulos, valitsemaan mukaansa reippaimmat ja sitkeimmät suomalaiset suksimiehet, jotka itse olivat halukkaat kostonhiihdolle, ja kärsimättömän kiireellä hankki hän heille kuormastosta aseet ja muonat, päästäkseen jo seuraavana päivänä aloittamaan sitä retkeään, jolle hänen mielensä paloi.

Mutta Hämeenlinnan puolipimeässä asesalissa, jossa herrat ennen lähtöään lämmittelivät itseään kuumalla oluella, siellä laskeutui äskeinen iloinen mieliala pian matalaksi. Ja Ruotsin nuorissa ylimyksissä se muuttui samaksi katkeraksi karsaudeksi, joka pitkin matkaa oli heissä vallinnut valtionhoitajaa vastaan.

Vedättäessään koreita, punareunaisia poronnahkakallokkaita jalkoihinsa kävi näet valtionhoitaja nyt tarkemmin kertomaan, miten hän sen sotaväensijoituksen oli ajatellut:

-- Siitä väestä, joka tänään palaa Turkuun, otan nyt osan mukaani, matkustaessani takaisin Ruotsiin, puheli hän harvakseen ja kuin ohimennen, käskien samalla palvelijansa nostaa matkaturkit takan eteen lämpenemään. Mutta herrat huomasivat heti pienen veitikan leikkivän Steen-herran silmänkulmassa ja höristivät korviaan.

-- Palataanko siis nyt jo talvella Ruotsiin? kysyi nuori Bjelke puoleksi ihastuneena, puoleksi hämmästyneenä; hän oli näet luullut Suomessa viivyttävän avoveteen asti.

-- Valtioasiat vaativat valitettavasti minua palaamaan heti Tukholmaan, vastasi Steen Sture levollisesti. -- Mutta me olemme ajatelleet, että te, jalot herrat ja ritarit, jäätte sotaväen kanssa tänne vihollisen vehkeitä seuraamaan. Siihen te, hyvinä ja urheina Ruotsin miehinä, tietysti ilolla suostutte.

Läsnäolevat herrat, sekä Svante Sture että Erik Trolle ja Steen Bjelke, kumarsivat ikäänkuin kiitollisina siitä luottamuksesta, jota valtionhoitaja heille näin osotti, mutta he eivät voineet samalla salata hämmästystään. Ukko oli heitä jutkauttanut, se tajunta rupesi heissä vähinerin selviämään, ja sitä myöten kuin se selvisi, valoi se keltaista kiukkua heidän sydämiinsä. Nyt he ymmärsivät tuon peitetyn ivan, joka äsken leikki Steen-herran verestäväin silmäin kulmassa, nyt he oivalsivat, kuinka ovelasti tuo vanha, taitava kettu taas oli juonensa punonut, silmälläpitäen omia erikoisharrastuksiaan. Hän palaa itse Ruotsiin, valvomaan valta-asemaansa, mutta seurueeseensa kuuluvat ylimykset, jotka hän tietää salaisiksi vastustajikseen, ne jättää hän Suomeen, syrjään valtiollisista tapahtumista ja vastaamaan sodan vaiheista... Jalosyntyiset herrat katselivat toisiaan nolon näköisinä, mutta kiukku silmissä. He tiesivät, että kuka heistä rupesi vastaan väittämään, häntä pian kohtaisi pelkuruuden syytös. Nuori, uljas Svante-herra virkahti vain kylmästi:

-- Ehdotuksenne on käskyn veroinen.

-- Tiesinhän voivani luottaa auliuteenne, te kelpo Ruotsin miehet, huudahti nyt Steen-herra teeskennellyllä isällisyydellä ja lämmöllä. Ja nousten seisomaan pöydän luota lisäsi hän: -- Me eroamme nyt siis joksikin ajaksi, mutta senhän teemme ilolla, kun tiedämme sen tapahtuvan tämän maakunnan onneksi ja koko valtakunnan eduksi!

Herrat kumarsivat taas, joskin vielä kankeammin kuin äsken. Mutta valtionhoitaja puristi heidän ja läsnäolleiden Suomen laamannien käsiä hyvästiksi, antoi sitten palvelijansa heittää hartioilleen suuret susiturkkinsa ja kiirehti ulos odottavaan matkarekeensä. Hänen lähdettyään Ruotsin herrat sanaa puhumatta vetäytyivät makuuhuoneeseensa, kaiketi vaihtamaan muutamia karvaita sanoja, ja tuohon puolihämärään asesaliin jäivät Suomen laamannit, Klaus Horn ja Henrik Bitz, kahden.

-- Aina vain sama valtakysymys asioita johtamassa, virkkoi siellä tuokion kuluttua Klaus-herra hiukan katkerasti. -- Ja Suomen kohtalo on aina sivuasiana siinä juonten sekavassa kuteessa!

-- Vanha juttu, mutta taitavasti sen oli nyt valtionhoitaja suunnitellut, paljoa taitavammin kuin mitään suunnitelmiaan Suomen puolustamiseksi. -- Näin vastasi Henrik-herra mietteissään. Hetken kuluttua hän vilkastui, ja terävä-ivainen hymy kirkasti hänen pienet linnunkasvonsa, kun hän päästi pienen, pihahtavan naurun ja jatkoi: -- Mutta tällä kertaa se kangas minusta on soma! Noille hienoille ylimyksille tekee erinomaisen hyvää jäädä tänne kerran sodasta vastaamaan, jollaikaa kyllä valtionhoitajaa muut Ruotsissa kylvettävät. Mutta meidän maamme ei toki enää ole yhtä suojaton kuin ennen.

Klaus-herrakin oli hymähtänyt toverinsa huomautukselle, mutta tämän viimeiset sanat tekivät hänet totiseksi ja hän virkahti:

-- Ei, mutta heikko on nyt se lohdutus. Sillä niin hävitetty ja autio on jo tämä maa, että en käsitä, miten se siitä elpyä jaksaa.

Hetken kuluttua läksivät laamannitkin valmistautumaan paluumatkalle hyödyttömältä Hämeenretkeltään. Saanireki toisensa perästä ajoi pian Hämeenlinnan pihalta alas jäälle, mikä suuntautuen näreillä viitoitettua järvitietä länttä kohti, josta vielä kaukaa kuumoitti Steen-herran korkea kuomu, mikä taas kääntyen kohti kolkkoa itää. Ennen pitkää oli tuo suuri sotaleiri linnan edustalta hävinnyt ja hirsitulet sammuilivat kinoksiin.

Kumaraniskainen sotavanhus sulki taas Hämeen vanhan linnan raudoitetut portit ja asettui yksin, tyynenä ja tanakkana, sen edustalle vartijaksi. Hän silmäili miettiväisenä pitkää kuormastojonoa, jonka häntäpää vielä näkyi mutkittelevan itäiseltä Viipurin tieltä, silmäili viimeisiä, läntiselle jäälle häipyviä rekiä, ja rauhallinen tyytyväisyyden ilme asettui hänen kasvoilleen, kun näkyvistä hävisivät viimeiset varjot tuota suurta sotajoukkoa, joka nyt monena päivänä oli melullaan täyttänyt hänen hiljaisen linnansa. Kaukaa pohjoiselta taivaanrannalta kuumotti vielä Vanajaveden selkien takaa kuin matala, musta pilventynkä: Siellä hiihti Pentti Heinonpojan pieni suksijoukko hakemaan tiettömiltä taipaleilta viimeistä vihollisjoukkoa. Mutta pian häipyi hämärään sekin pilvi.

Silloin läksi vanha vartija ilmeisellä mielihyvällä tallustamaan tuttua, lyhyttä polkuaan portin edessä, ja hän kierasi villavyön tiukemmas uumenilleen. Sillä läntisen taivaan rusko näytti ennustavan nöyrää ilmaa. Mutta sepä vanhasta vartijasta juuri olikin kodikasta. Näin hän oli tässä säässä tottunut ennenkin yksin vartioimaan, näin hänestä tämän linnan valvonnan tulikin tapahtua.

XIX. KILPAHIIHTO.

Pakkasta seurasi pyry, joka pian kiihtyi myrskyksi. Se syöksyi kuin kulo järvenselkiä pitkin, kuljetti matkassaan kuivaa lunta ja vihelsi vesakkorannoilla. Näreiköt kumarsivat sen edessä nöyräniskaisina, ja paksut petäjätkin taivuttivat väliin haluttomasti kankeita latvojaan, kun myrsky rajuinta painiaan löi.

Mutta myrskystä välittämättä hiihtivät Pentti Heinonpojan partiomiehet tohisevain petäjikköjen alitse ja näreikköjen halki, hakien edellään hiihtäneiden latuja, jotka lumipyry aukeilta mailta jo aikoja sitten oli umpeen lakaissut. Mutta sakeimmista tiheiköistä he aina tuontuostaankin löysivät ladut, joiden oikealla kupeella oli somman jälki -- karjalaiset hiihtivät yhdellä sauvalla, -- ja kun he tapasivat nuotionpohjan, jonka ympärillä vielä olivat vainolaisten havuvuoteet, taikka järven rannalta poltetun kylän, niin he saattoivat jäljistä huomata, ettei väistyvä vainolainen ollut montakaan päivänmatkaa heistä edellä. Ja silloin hiihtäjät aina paransivat vauhtiaan, painaltaen silmiä sokaisevasta pyrystä huolimatta suoaavikkojen halki ja järvien poikki suoraan koillista kohden. Pentti hiihti itse joukkonsa edessä, vierellään vanha, uskollinen toverinsa Hintsa, joka siinä lykki lylyään onnellisena ja ylpeänä, kun nyt sai saatella sotaväenpäälliköksi korotettua ystäväänsä, jolla oli itsensä valtionhoitajan antama valtakirja povellaan.

Päijänteen lounaisrannalla tapasivat partiomiehet pakolaisia, jotka kertoivat vainojoukon kulusta. Se oli jättänyt kulkematta etäisemmät kylät ja hävittänyt vain ne, jotka sattuivat matkan varrelle, -- näkyi pitäneen kiirettä, ikäänkuin aavistaen, että kosto hiihti sen kintereillä. Mutta sitä hidasti kuitenkin kuljetettavana oleva ryöstökuormasto ja jokainen kylä, jossa päiväkausi rymyttiin, lyhensi välimatkaa sen ja takaa-ajajain välillä. Siten vainolaisten ladut kävivät joka päivä vereksemmiksi. Ja Pentti joudutti yhä joukkoaan, kuin tuskaisen malttamattomuuden polttamana.

-- Eikö tämä vauhti vieläkään muka riitä? kysäsi Hintsa väliin hämmästyneenä. -- Jos liiaksi ponnistellaan, uupuvat miehet kesken.

-- Voi käydä niinkin. Mutta vainolainen olisi nyt pian tavattava. Pelkään, että se vielä livahtaa käsistämme.

-- Ei livahda. Se ei ole enää kuin runsaan vuorokauden meistä edellä. Varmasti me tällä puolen Savonlinnan sen tapaamme.

-- Se olisikin tavattava jo paljoa ennen... Pentti koetti siinä hiihtäessään itsekin järkeilevillä mietteillä jäähdyttää levottomuuttaan. Sehän oli hänen entisiltä nuoruutensa unelmain ajoilta kotoisin tuo kuviteltu huoli, joka häntä nytkin ylivoimain kannusti. Nythän hän kulki ruunun edustajana vakaviin tehtäviin, joiden tieltä noiden vanhain unelmain oli jo toisarvoisina väistyttävä. Niin hän itselleen hoki, mutta mielensä jäytävää polttoa ei hänen sillä onnistunut viihdyttää. Ja yhä useammin hän tapasi itsensä kärsimättömänä odottamasta hiihtotovereitaan, jotka eivät jaksaneet pysyä hänen kiihtyneessä vauhdissaan.

Taival katkesi kuitenkin. Pyry oli taas asettunut, ja eräänä päivänä, kirkkaalla talvipaisteella, saapui Pentin partiojoukko, eteläisestä metsästä hiihtäen, Kymijoen loivalle törmälle. Siinä oli aavikko edessä niin valkoinen että huikasi silmiä, ja vastarannan koivikko oli niin paksun härmän peitossa, että sitä tuskin erotti törmän kinoksista. Miehet huokasivat hetkisen rinteellä, jossa jokea myöten käyvä tuulenhenki suloisesti vilvoitti pitkästä hiihdosta kuumennutta ihoa. Mutta kauan he eivät siinä viipyneet. Joen jäällä näkyi tavallista sakeammin suksenjälkiä, ja malttamattomina laskivat he rinteeltä alas tutkimaan, mihin suuntaan edellä kulkeneet vainolaiset olivat lopulta kääntyneet.

Neuvotonna seisoi jo Pentti Heinonpoika keihäänsä varassa siinä jäällä tarkastellen noita ristiinkäyviä latuja ja kelkanjälkiä, kun Hintsa mäeltä liukui hänen viereensä.

-- Tästä näkyvät vainolaiset hajaantuneen kahtaalle, virkkoi verkalleen tämä muuten harvapuheinen mies, joka tällä hiihdolla kuitenkin oli merkillisesti vilkastunut.

-- Niin jäljet näyttävät, mikä juoni siinäkin lienee, vastasi Pentti miettiväisenä ja hiihti taas hiukan laajemmalta noita latuja tarkastamaan. -- Toiset ovat painuneet joenrantaa Jyrängönkoskelle päin.

-- Ja toiset nousseet pohjoiselle törmälle.

-- Niin ovat nousseet, -- kumpaisen jälille nyt lähdetään? kysyi Pentti kuin itsekseen.

-- Mutta erilaisia ovat joukot olleet. Joenvartta kulkeneet ovat vieneet reet ja ahkiot mukanaan, mutta pohjoiseen hiihtävillä ei näy kuormia olleenkaan.

Arvoitus rupesi selviämään: Viholliset olivat nähtävästi tästä lähettäneet ryöstökuormastonsa suoraan suurten selkien poikki Saimaalle, viedäkseen ne sieltä oikoisinta tietä omille mailleen. Mutta pääjoukko oli hiihtänyt pohjoiseen päin, kaiketi edelleen Savonlinnaa kohti.

Niin päätteli miesjoukko, joka oli Pentin ja Hintsan ympärille tarinoimaan ryhmittyneet. Ja joku joukosta lisäsi:

-- Kiirettäpä näkyvät vainolaiset ruvenneen pitämään; siksi ovat kuormansa lähettäneet eri teille ja itse keveinä miehinä painuneet sydänmaille. Taitavatpa nyt ne ryöstökuormat joutua takaisin meille.

-- Mutta heidän pääjoukollaan voi nyt olla aivan toinen lento kuin näihin asti. Kumpaisia nyt seurataan?

Vakaviksi olivat käyneet Pentin kasvot, -- hän ymmärsi nyt taas niin hyvin edellään hiihtäväin sekä aikeet että laskelmat. Liikahtamatta hän siinä hetkisen harkitsi, oliko vihollinen mitenkään voinut saada vihiä heidän tulostaan... Mutta sehän oli mahdotonta, päätteli hän. Ei, sisäinen aavistus ja into vain on pannut vainomiesten johtajan noin kiirehtimään... ehkäpä levottomuus samanlainen kuin se, joka Pentin omaa rintaa riudutti...

Hän nousi taas suksilleen ja kohotti sauvansa, valmiina lähtöön.

-- Eteenpäin, miehet! huusi hän.

-- Siis minne päin?

-- Pohjoiseen, tietysti, Savonlinnaan! Mitä me kuormista nyt, -- miehet meidän on tavattava!

Siitä alkoi taas entistä huimempi hiihto, kuin rajuin kilpahiihto. Pentti painoi etukumarassa minkä suksista läksi, katsomatta kävikö latu ylä- vai alamaata. Lumi sinkoili metissä puiden oksista ja murrokset ryskivät. Pyrähti teiripari viereisestä petäjästä, metsäkanaparvi juosta piipotti säikähtyneenä ihan suksenkärkien editse, -- ei ollut miehillä aikaa ojentaa jousta eikä pudottaa siivekästä riistaa rokan höysteeksi. Aurinko, joka päiväsydämen oli lumista hangikkoa kullannut, vaipui mailleen ja pimeäksi kävi sakea metsä, mutta hiihtäjiä ei nyt sekään seisottanut. Vasta sydänyön lähetessä kaatoivat he havuja vuoteekseen kinokseen ja sytyttivät nuotion; oikeaa rakovalkeaakaan eivät malttaneet rakentaa. Ja kointähden vielä kirkkaana loistaessa olivat he taasen pystyssä ja vihollisen laduilla.

Maisemat kävivät tutuiksi joukon etunenässä hiihtäville: lähenivät Sysikorven ensimäiset kylät. Mutta sitä myöten lisääntyi vain levottomuus Pentin mielessä, sillä hän ymmärsi, että vainolaisjoukko, vaikkapa välimatka myötään lyhenikin, jo oli lähellä sitä Hämeen ja Savon välistä saloa, jota kohti se ilmeisesti riensi.

Aamu valkeni harmajana yli erämaan. Päivä pilkisti juuri esille latvojen takaa, kun miesjoukko sakeasta metsästä saapui kankaalle, suon laitaan. Mutta siellä Hintsa pysähtyi, huitoi hengästyneenä Penttiä luokseen pienen mäen töyräälle ja huusi:

-- Katsos tuonne, Pentti, tuonne! -- Hän viittoi sauvallaan vilkkaasti pohjoiseen päin: -- Katso, sieltä nousee savu Sysikorven taloista!

-- Niin nousee, vastasi Pentti kumahtavalla äänellä. -- Siellä on vainolainen jo perillä.

Hänen roteva toverinsa, joka lämpimissään oli lakinreuhkansa päästään nostanut, repi takkuista tukkaansa. Tuo näky kävi hänestä liian kamalaksi; kiukkua ja tuskaa äänessään hän huokaili:

-- Onhan aivan kuin savu nousisi Ilvesmäen perukalta.

-- Näkyy sitä jo nousevan Mustanahon rinteeltäkin, -- Karmalan talotkin palavat!

-- Olisipa tavattu verikoirat tältäpuolen kotikorven!

Perästä hiihtävä miesjoukko ehti vähitellen siihen mäentöyräälle katsomaan noita vaaleansinervälle taivaalle nousevia noenharmaita savuja. Kappale matalaa kangasta vain oli välissä... siellä vihollinen kyliä ryösti, eikä kostajan käsivarsi kuitenkaan ulottunut sen ilkitöitä hillitsemään!

Intohimo paloi hiihtäjäin mielissä, eikä ainoastaan johtajan, kun he taas laskivat alamäkeen vihollisen sytyttämiä kyliä kohti. Ei tarvinnut miehiä enää jouduttaa, sillä koston yty heitä kannusti. Taas rytisi metsä ja katkeili vesakko, kun kostajajoukko sen lävitse ryntäili.

Eräällä kankaalla ojensi taas Hintsa keihäänsä koilliseen päin ja virkkoi vierustoverilleen käheällä äänellä:

-- Näetkös, kirkko palaa!

-- Jo sen olen nähnyt. Koko taivaanrantahan punottaa, vastasi Pentti omituisen rauhallisesti. -- Kumpa malttaisivat polttajat siinä nyt tarpeekseen lämmitellä!

Mutta Hintsa jatkoi, Pentin toivomuksia kuuntelematta:

-- Ja tuolla Suopelto suitsuaa, -- sokea isäsi on siellä.

-- Siellä isävanha! Kumpa ukko arvaisi tarjota ryöstäjille tarpeeksi olutta!

Päivä oli jo ohi puolesta, kun huimasti hiihtäneille miehille vihdoin maat rupesivat aukenemaan ja he laskivat korpeen raivattujen viljelystilkkujen yli ja hiillostavain talonraunioiden ohitse kirkonkylään, jossa hätääntyneitä ihmisiä hiihteli metsänrinnassa ja hiipi kujasia pitkin. Vihollinen oli siitä jo lähtenyt. Se oli lähtenyt yhtä äkisti kuin oli tullutkin. Muutamia hetkiä se vain oli lepäillyt sytyttämäinsä talojen hohteessa ja herkutellut niiden ruuilla, -- syrjäkyliin poikkeamatta oli se sitten taas jatkanut taivaltaan suoraan salolle.

Hölmistyneinä seisoivat Sysikorven eläjät talojensa raunioilla. He olivat eläneet siellä vahvassa turvassa, sillä vasta äsken oli heidän perukalleen saapunut sanoma vihollisten lähdöstä Viipurin edustalta. Siitä oli juuri kirkossakin kiitetty. Ja nyt tuli turma, tuli hiihtäen etelästä, josta ei sitä koskaan osattu varoa, tuli kuin ukkonen, joka jyrisi ja salamoi, sytytti ja hävitti, -- ja poistui. Vielä enemmän oudoksuivat nuo ihmiset nyt sitä toista miesjoukkoa, joka edellisen jälkiä hiihti samalta ilmansuunnalta. Kuluipa senvuoksi hetkinen, ennenkuin siinä, laskeutuvana roviona palavan kirkon kupeella, johon hiestynyt kostojoukko pysähtyi huokasemaan, oli selvitetty, mitä kaikkea oli tapahtunut, mistä oikein oli kysymys.

Pentti Heinonpoika, jonka kylän miehet heti olivat tunteneet ja piirittäneet, hän ei jäänyt siihen pitkäksi aikaa haastattamaan lapsuudentuttaviaan. Sillaikaa kuin hänen miehensä kirkon kupeella huokasivat ja murkinoivat, hiihti hän mäen poikki tuttua polkua pitkin vanhaan kotitaloonsa, josta savu vielä metsän ylitse tuprusi. Suopellon vanhan pirtin seinät kytivät jo suistuneina. Ei näkynyt eläjiä pihamaalla, ei ketään, jolta kysyä vanhuksen kohtaloa. Pentti kierteli savuavia salvoksia, joiden alta kitkeränä kohosi omettaan poltettujen elukkain käry, -- oliko sokea isäkin tupaansa poltettu? Ei. Saunatielle laskeutuessaan näki Pentti isänsä ruumiin iljangolla makaavan. Puolialastonna retkotti siinä kuihtunut äijä; päänsä oli hän langetessaan lyönyt jäätikköön, ja siihen oli hän veriinsä kepertynyt...

Pentti nosti vainajan saunan lattialle -- se oli toki sentään polttamatta jäänyt -- ja seisoi tuokion raunioittuneen ruumiin vieressä. Hänen tuntoaan kalvoi soimaus. Täällä oli ukko vuosikausia vuoteellaan pitkässä pimeydessä odottanut poikaansa, odottanut maailmalle lähtenyttä vielä palaavaksi kotoisille maille, niiden perijäksi ja viljelijäksi. Se odotus oli ollut hänen hauraan elämänsä virike. Viimeisiin asti oli hän tietysti kuunnellut, kuunnellut... Joku tuli vihdoin, -- tuli surma. Tuli poikakin lopulta, -- tuli liian myöhään!

Kyynel pyrki kiertymään karaistun soturin silmiin. Hän siirrähti silloin vainajan luota, painoi hiljaa saunanoven kiinni ja kiirehti suksilleen. Mutta hänen sydämensä oli entistä synkempi, ja hänen sisunsa kohisi entistä kuohuvammin, kun hän taas kotimäeltä kirkkoa kohden hiihti. Ja hän hiihti siltä mäeltä nyt siinä mielessä, ettei hän näille kotitiloille enää koskaan palaa. Sillä kostolle oli hän elämänsä pyhittänyt ja sitä kostoa tunsi hän riittävän koko elämänsä ajaksi.

Tuokion kuluttua samosi taas hetkisen levännyt miesjoukko hävitetystä kirkonkylästä vainolaisen vereksiä latuja myöten huurteiseen metsään. Jälelle jäivät sammumaisillaan olevain raunioiden savut, -- edessä oli vihollinen, ja sitä tavatakseen ponnisti miesjoukko parhaansa lumisessa erämaassa, talvi-illan taasen hämärtyessä. Yhä vereksemmiksi kävivät jäljet, välimatka ilmeisesti yhä lyheni.

Mutta rajansa olivat miestenkin ponnistuksilla. He olivat hiihtäneet pitkät rupeamat, lyhyeen olivat he levänneet; vauhti väsähti nyt illan kuluessa vähitellen, sukset rupesivat takaltamaan syvissä kinoksissa. Vaikka yhä yltynyt levottomuus raateli Pentin mieltä, oivalsi hän kuitenkin, että miesten täytyi saada yösydän levätä, jos joukon mieli kyetä ollenkaan taivaltaan jatkamaan. Nuotio oli tehtävä, havuja hakattiin vuoteeksi...

Silmäänsä ummistamatta loikoi Pentti siinä nuotion vieressä, jossa hänen miehensä makasivat sikeään uneen vaipuneena. Levottoman ahdistuksen vatvomana laski hän hitaasti kuluvia hetkiä, epäillen, että nämä hetket olivat hänelle liian kalliit. Monasti hän jo hypähti pystyyn nukkuvain keskellä, lähteäkseen yön selkään samoamaan kahden Hintsan kanssa, yhyttääkseen vielä vihollisen ennen Vahvajärven taipaletta... Mutta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut lupa jättää joukkoansa, joka oli hänen johdettavakseen uskottu, ei uhmata yksityisten mielihalujensa vuoksi. Talttua täytyi riehahtamaan pyrkivän mielen.