Part 24

Steen Sture oli saapunut tuomaan piispalle sanomaa Viipurin pelastuksesta. Sitä varten oli hän lähtenyt yösydännä ajamaan Turun linnasta, jonne tuo viesti oli vastikään tuotu. Steen Kristerinpoika Oxenstjerna oli viikko sitten lähtenyt ratsuväkineen Turusta rientämään rantatietä itään päin ja oli Kymin suulla tavannut Pentin, joka juuri oli Viipurista Knut Possen airueena hiihtänyt. Häneltä oli Oxenstjerna kuullut tuon suuren uutisen. Silloin oli nuori ritari päättänyt parin ratsumiehen seuraamana palata Turkuun, jonne hän toivoi ehtivänsä ennen väsynyttä suksimiestä ja jossa hän tahtoi asiain uuden käänteen johdosta saada Sturelta uusia toimintaohjeita. Mutta tiet olivat edelleen huonot hevosen kulkea ja hiihtäjä ehtikin perille ennen ratsumiestä, -- kun Steen Kristerinpoika karautti Karjakatua myöten kaupunkiin ja sillan yli linnaan päin, silloin palasi jo riemunhuumaama kirkkorahvas tuomiokirkosta levittämään kaupunkiin tuota iloista sanomaa.

Vaikkei Steen Sture nyt saanutkaan ensimäisenä kertoa piispalle Viipurin pelastuksesta, niin vilpitöntä riemua säteili silti koko hänen olemuksensa, kun he nyt yhdessä tutkivat Knut Possen lyhyttä, ytimekästä kirjettä, jonka Pentti oli piispalle tuonut. Maunun valtasi melkein iloinen hämmästys nähdessään, kuinka lähellä valtionhoitajankin sydäntä Viipurin kohtalo sentään oli ollut. Kutsuen linnasta tulleet vieraat pöytäänsä virkkoi piispa sen vuoksi sydämellisesti:

-- Veljesateria syökäämme tänä yönä hyvän veljessovun merkiksi.

-- Ja toiminnan merkiksi myös, huudahti valtionhoitaja. -- Sillä arvaanpa, että meillä on täällä vieläkin yhtä ja toista tehtävänä, ennenkuin rauha lopullisesti palaa näille rajamaille.

-- Se on totta se, vastasi Bitz-vanhus vakuuttavasti. -- Vielä emme tiedä, miten on Savon uuden linnan tässä taistelussa käynyt. Ja moskovalainen on pitkävihainen ja kavala; ei hän tätä taistelua sikseen heitä.

-- Siksipä sijoitammekin tähän maahan nyt riittävästi sotaväkeä ja varustamme sen linnat uuteen kuntoon...

Valtionhoitaja näytti uhkuvan uutta toiminnan intoa, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka hänkin nyt tässä isänmaan yhteisessä pelastusasiassa tahtoi olla tehokkaasti mukana. Suomen herrat iskivät silmää toisilleen, kun Steen Sture tänä myöhäisenä yöhetkenä vielä antoi käskyjä airueiden lähettämisestä, jotka kutsuisivat Ruotsinpuolelle vetäytyneen väen taas takaisin Suomeen ja järjestäisivät Ahvenaan jääneiden muonavarastojen kuljettamisen jääkelillä Turkuun. Heistä olisi tämä toimeliaisuus saanut viritä jo ennen. Piispa-vanhus vain ei menneitä muistellut.

-- Kiitos, Steen, vanha ystäväni, taas sinut tunnen, virkkoi hän rohkaisevasti. -- Me suomalaiset rakastamme tätä maata, jossa olemme syntyneet ja jonka puolesta poikamme ovat verensä vuodattaneet, ja siksi iloitsemme kaikesta avusta, jonka se osakseen saa...

-- Vaikkapa myöhäänkin...

Se oli piispan nuori, kuumaverinen sihteeri, joka nuoren mielensä uljuudella näin täydensi esimiehensä ajatuksen. Kaikki katsahtivat Paavaliin, joka nyt, posket hehkuvina, vieläkin riensi lisäämään omasta puolestaan:

-- Ja tulkoon apua taikka ei, _me,_ jotka rakastamme tätä maata, me ainakin taistelemme sen puolesta.

Suomen herrat olivat joutuneet istumaan pöydän toiselle puolen, ruotsalaiset toiselle. Edellisiin vaikuttivat nuoren maisterin sanat sytyttävästi ja he kohottivat korkealle tinaiset maljansa. Mutta ruotsalaiset istuivat kankeina, katsellen valtionhoitajaa, johon pistos etupäässä oli suunnattu. Steen-herra ei kuitenkaan ollut heitettyä peistä huomaavinansakaan, ja rauhanrakentajana jatkoi taas piispavanhus äskeisellä äänensävyllään:

-- Se on totta, tämäkin maankolkka ansaitsee huolenpitomme. Juokaamme nyt malja sen onneksi!

Sen maljan kaikki joivat. Mutta vielä tuokion vallitsi piispan ruokahuoneessa kankea äänettömyys, jota piispan ja valtionhoitajan jatkuva keskustelu turhaan koetti hälventää. Oli, kuin tuossa huoneessa kaikesta hetken ilosta huolimatta olisi tuntunut kahden eri piirin, kahden eri tunnemaailman olemassaoloa. Välittömästi ja selvästi sen tunsi sivullinen, kuten äsken Viipurista hiihtänyt airut, -- hänestä tuntui, kuin olisivat eri pöytäsivustat äkkiä vähän loitonneet toisistaan jonkun painostuksen vaikutuksesta.

Sen kankean äänettömyyden katkaisi vihdoin yön läpi kuuluva kumahdus, jota heti seurasi toinen ja kolmas.

-- Aamumessun hetki, virkahti piispa, nousten pöydänpäästä seisaalleen. -- Joulukirkkoon soitetaan. Siellä vastaanottakaamme kiitollisin, nöyrtynein mielin Vapahtajan päivä!

-- Menkäämme kirkkoon! -- Valtionhoitajakin kohosi vakavana istuimeltaan. Ja kuin komennosta seurasivat kaikki hänen esimerkkiään, hakivat turkkinsa ja lyhtynsä, ja pian kiirehti koko seurue ulos kylmään yöhön.

Muiden perästä asteli aamupimeässä piispalan ja tuomiokirkon välisen aukean poikki myöskin Pentti Heinonpoika kankein jäsenin, pää hiukan raskaana öisestä kestityksestä ja äkillisestä huumauksesta. Ei hän väsymystä tuntenut, vaikka taival oli ollutkin pitkä ja lepoa oli ollut vähän, mutta jotakin outoa hän kuitenkin sisässään tunsi. Hänen päänsä humisi täynnä kuumia tuumia. Ja muita voimakkaampana tunsi hän sen viimeisen vaikutuksen, minkä hän piispan ruokahuoneessa oli saanut: Mikä se oli siellä juhlahumussa äsken tuntunut ikäänkuin jakavan joukon kahtia? Olisiko mahdollista, että tällä puolen meren syntyneiden tunteet tätä maata kohtaan olisivat toiset kuin noiden meren yli tulleiden? Omituista, kuinka tuo kysymys ei herennyt ikäänkuin kumahtelemasta hänen mielessään? Vai oliko se ehkä vain kirkonkellojen lyhytsointuinen kalke pakkasyössä, joka synnytti noin outoja kajahduksia hänen valvoneessa päässään?

XVIII. HATTULAN KIRKON RAUNIOILLA.

Varhain oli talvi tullut lopulla vuotta 1495, ja siitä oli tullut kova talvi. Lunta oli satanut koko joulukuun ja tammikuun 1496, joten ihmisten maan länsiosissakin oli ollut vaikea saada haetuksi eläimilleen rehuja, ja liikeyhteys eri kirkkojen välillä oli pitkiksi ajoiksi katkeillut. Ja nyt helmikuulla olivat tuiskujen jälkeen alkaneet pitkät, ankarat pakkaset.

Nietosten korkeudesta ja purevasta pakkasesta huolimatta oli kuitenkin paljo liikettä Turun ja Hämeenlinnan välisellä vanhalla valtatiellä, joka nyt oli kovaksi poljettu ja leveäksi ajettu. Sitä myöten oli näet kuljetettu paljon sotaväkeä sisämaahan, ja sitä sotaväkeä majaili nyt suurin joukoin Hämeen vanhan linnan edustalla ja linnaa ympäröivissä kylissä.

Linnasta peninkulman pohjoiseen päin sijaitsevan Hattulan vanhan kirkon luona seisoskeli eräänä pakkaspäivänä helmikuun lopulla melkoinen miesjoukko. Toisia oli itse kirkontörmällä, toisia törmän alla, Vanajaveden jäällä, jossa parikymmentä hevosta, osaksi rekien eteen valjastettuja, osaksi satuloituja, levottomasti teutaroi ja jossa kyytimiehet odottelivat rannalle nousseita ajettaviaan. Nämä liikkuivat siellä suurissa turkeissa ja leveävartisissa kallokkaissa ja katselivat ääneti nolon näköisinä tuota pientä, vanhaa, kunnianarvoista kirkkoa, josta nyt oli jälellä vain paksut, mustuneet kiviseinät. Katto oli pudonnut alas, ja kirkon korkea, jyrkkä päätyseinäkin, josta ennen risti oli taivasta kohti kohonnut, oli puolittain suistunut. Tuli oli hävittänyt vanhan pyhätön.

Ryhmä Ruotsin nuoria ylimyksiä nousi törmän laelle, katsellen siitä ääneti ympärillään leviävää lumimaisemaa. Se oli autio, niin avuttoman autio ja matala, että sitä katsellessa mielikin painui matalaksi. Ihmisasuntoa ei näkynyt missään, järvi suli rantain kanssa yhdeksi lumiaavikoksi, ja sinervältä häämöittävä metsänrintakin tuntui kuin arkaillen painuvan kaukaiseen kinokseen. Kirkonpuoleisella rannalla näkyi vain eräitä röykkiöitä, uuninkiukaita ja mustuneita hirsikasoja, jotka vielä todistivat, että oli näillä mailla toki asutusta ollut, vaikka se nyt oli hävitetty pois.

Poltetun kirkon mustuneella oviaukolla puhutteli parvi suomalaisia aatelisherroja pitäjän lukkaria, pitkänhuiskeaa, tärkeän näköistä miestä, jonka he vihdoin hakemalla olivat saaneet käsiinsä. Ääni kalskahti pakkasessa terävältä kuin rauta, ja herrat tiukensivat turkkiensa nahkavöitä, joista leveähuotraiset miekat riippuivat. He näyttivät neuvottomilta.

-- Ei täällä ole meillä enää mitään tekemistä, virkkoi pienikasvoinen, huurreviiksinen mies, jonka jo näkyi tekevän mieli rekeen, nahkasten väliin. -- Olemme tulleet liian myöhään.

Se oli Henrik Bitz, nuorempi. Hän oli yhdessä vieressään seisovan Klaus Henrikinpojan kanssa äsken palannut Viipurista kotipuoleensa, Turkuun, josta he nyt jo taas olivat joutuneet sotaretkelle, tällä kertaa Hämeeseen.

-- Niin, ei täällä ainakaan enää vihollista ole tavattavissa, vastasi Horn-laamanni, vakavana kuten ainakin.

-- Arvasihan sen, jatkoi Henrik-herra terästyvällä äänensävyllä. -- Vähätpä nuo metsien halki hiihtäneet ryöstäjät jäivät tänne viikkokausiksi meiltä kuritusta odottamaan. Heidän kimppuunsa olisi ollut hyökättävä heti sanoman saavuttua...

Harvapuheinen, hartiakas Lepaan herra yhtyi päätä nyökäyttäen tähän arvosteluun. Mutta Klaus Henrikinpoika oli sillävälin taas kääntynyt lukkarin puoleen, joka siinä seisoi puolikumarassa, kuluneen kauhtanansa liepeet kinoksessa, ja kysyi nyt tältä:

-- Milloin vainolaiset tänne saapuivat? Kauhtanamies rupesi laskemaan:

-- Nyt on toinen arki... silloin oli sapatin aatto, toista viikkoa sitten. Olin juuri pyhäkelloja soittamassa, kun näin pakolaisia saapuvan Hollolasta päin... ne kertoivat ryssän tulevan. Ja yöllä se jo olikin täällä.

-- Eläjät ehtivät toki pakoon?

-- Toiset ehtivät, toiset vasta palavista taloistaan yönselkään juoksivat.

-- Ja niin polttivat vainolaiset kirkonkin?

-- Ensin sen ryöstivät, häpäisivät pyhän huoneen...

Lukkarin ääni värähti, ja hän innostui nyt omasta halustaan kuvaamaan tarkemmin tuota kauhuntapausta. Laajimmin kertoi hän kuitenkin siitä Hattulan kirkon kuuluisasta, ihmeitätekevästä madonnankuvasta, jolta seudun väestö oli ikimuistoisista ajoista asti tottunut hakemaan apua tauteihinsa ja huoliinsa, ja jolta syntejään anteeksi rukoilemaan oli läpi vuoden kulkenut toivioretkeläisiä koko maasta, -- paljon penninkejä olivat nämä vieraat upottaneet kirkonarkkuun. Tämän arkun kimppuun vainolaiset nyt heti olivat käyneet, murtaen poikki paksut rautavanteet, ja ryöstäneet kaikki mitä sisässä oli, -- he tuntuivat tunteneen sen rikkaudet. Kirkkoherra oli rukoillut Pyhän Neitseen alttarin edessä ääneensä, ja varmasti hän oli luottanut siihen, ettei vainolainen toki ihmepyhään uskalla koskea. Mutta tullut oli partaniekka siihenkin "Ave Mariaansa" lukevan papin viereen ja sivaltanut pyhimyskuvan käsipuolesta alas, niin että se oli romahtaen kaatunut alttarin yli. Mutta palkkansa siitä ryöstäjä saikin: siihen kaatui hänkin...

-- Kuka hänet tappoi? uteli Henrik-herra.

-- Jumalanäiti itse. Toinen ryssä oli juuri päästelemässä katosta kynttiläruunua, viedäkseen senkin saaliikseen. Vitja katkesi, ja raskas vaskirumale putosi suoraan Neitseenkuvan rikkojan niskaan; eikä noussut siitä enää pyhään koskenut mies.

-- Entä sinä ja pappi?

-- Kirkkoherran tappoivat. Kiskoivat häneltä sakastin avaimen ja sillä löivät pään puhki rauhanmieheltä. Minä kannoin kirkkoherran ruumiin palavasta kirkosta ja pakenin; mutta palasin sitten, vainolaisten lähdettyä, häntä hautaan laittamaan. Ja hurskaan kuoleman oli kirkkoherra saanut, sen näimme arkkua tehdessä. Kansilauta oli tullut sahatuksi liian lyhyeksi; mutta kun arkuntekijä kävi hakemaan toista, pitempää lautaa, niin silloin havaittiin, että se ensimmäinen olikin venynyt riittävän pitkäksi, -- sen oli Jumalanäiti jatkanut vainajan autuuden merkiksi.

Sellaisia ihmeitä kertoi lukkari Hattulan vanhan toiviokirkon hävittämisestä. Herrat kuuntelivat niitä kunnioituksella. Mutta sitten he taas ohjasivat puheen asiaan, kysellen tarkempia tietoja vainolaisista ja heidän retkistään sekä viipymisestään Hattulassa.

-- Pari päivää he ryöstivät näitä lähikyliä, ja olivat ne käyneet polttamassa Kalvolaa ja Sääksmäkeäkin, ehkä vielä kauempanakin. Mutta poltettuaan kylät niin tarkoin, ettei niissä ollut heille itselleenkään enää tuiskulta suojaa, läksivät he taas takaisinpäin hiihtämään.

-- Minne?

-- Jäljet veivät itäpohjaan, Tuulokseen päin, -- nyt ovat kai jo ne jäljetkin ummessa.

-- Ja siitä on siis lähes viikko aikaa, huudahti Bitz, -- otappas heidät nyt enää kiinni!

Mutta Klaus Henrikinpoika puhkesi suuttumuksella puhumaan:

-- Eikö heitä missään vastustettu? Eikö edes Hämeenlinnan miehistö heitä hätyyttänyt, vaikka vainolaiset täällä monta päivää ryöstelivät ihan linnan alla?

-- Siellähän ei ole miehistöä kuin muutamia sotavanhuksia vain ja renkejä, selitti lukkari. -- Linnan portit olivat koko viikon tiukasti kiinni, niin että pakolaisetkin saivat painua pakkasessa erämaille, rakotulien varaan.

-- Toimettomuutta ja saamattomuutta!

Herrat, jotka kinoksesta kohoovain kirkonraunioiden edessä näin olivat lukkaria puhutelleet, arvelivat jo kuulleensa hänen tarinoitaan kylliksi. Eihän tapahtuneelle tuholle enää mitään voinut. Nyt he lähtivät lämpimikseen astumaan niitä toisia herroja vastaan, jotka maanpuoleiselta mäeltä juuri laskeutuivat järvellepäin.

-- Ei maksa marssittaa sotaväkeä tännepäin, vihollinen on jo pitkien matkain takana, virkkoivat he vastaantulijoille.

-- Eipä maksa. Epäonnistunut on tämäkin retki, myönsivät Ruotsin herrat, -- Valtionhoitaja käytti viikkokausia kerätäkseen kokoon neljäkymmentätuhatta miestä, siten oikein moukarilla iskeäkseen...

-- Kärpäsen! Sillä retkeileviä vainolaisia ei kuulu ainakaan tällä kulmalla olleen kuin moniaita satoja.

-- Mutta maa on nyt kuitenkin autioksi hävitetty, totesi yksivakainen Klaus-herra. -- Siitä nyt näette kappaleen edessänne.

-- Todella loistava näyte Fabian Cunctatorimme sotataitoa...

Ruotsin herrat olivat nyt yhtä ankarat kuin suomalaiset arvostelemaan Steen Sturen toimenpiteitä. Ja olipa heillä syytäkin siihen. Sillä juuri valtionhoitajan verkkaisuuden vuoksi oli taas kerran hävitys päässyt käymään yli Suomen maan.

Viipurin pommituksessa ei ollut näet vielä täyttynyt se kärsimysten mitta, jonka tämä "pitkä viha" oli Suomen asutukselle tuottanut. Venäläisten suuri piiritysjoukko oli kyllä lopulla vuotta 1495 poistunut Viipurin edustalta, mutta Moskovan tarmokas suuriruhtinas ei ollut siihen jättänyt valloitushankkeitaan. Heti uuden vuoden alussa oli hän lähettänyt Käkisalmesta joukon hiihtäjiä ja ratsuväkeä Viipurin ohitse Suomeen, paloverottamaan niitä osia maata, jotka edellisellä kerralla olivat jääneet hävittämättä. Näitä ryösteleviä joukkoja oli yhtäkkiä tammikuun lopulla ruvennut parveilemaan Etelä-Suomessa ja Hämeessä. Hätäisiä sanomia lennähti Turkuun, jossa Steen Sture yhä majaili; peljästyneitä pakolaisia riensi eri tahoilta kertomaan tuosta hirmuisesta hävityksestä ja pyytämään apua.

Steen-herra olikin sillävälin jo saanut Ruotsiin jääneet joukkonsa Suomen puolelle, mutta majoittanut ne hajalleen Länsi-Suomen pitäjiin. Ja niin oli Sture säikähtänyt tätä venäläisten uutta hyökkäystä, ettei hän edes noine vakinaisine väkineen ollut uskaltanut lähteä ryöstäjiä häätämään, vaan oli pannut toimeen yleisen väennoston Varsinais-Suomen talonpoikain joukossa. Siten olikin hän saanut kokoon suuremman sotajoukon kuin mitä koskaan ennen oli Suomessa nähty, -- mutta siihen oli kulunut kallis aika. Kun hän vihdoin tuon mahtavan armeijansa kanssa oli päässyt Turusta liikkeelle, silloin oli vihollinen jo tuhonsa tehnyt, hävittänyt paljaaksi suuren osan maata ja -- mennyt matkoihinsa.

Turhaan vihollista "etsittyään" majaili Steen Sture nyt Hämeenlinnassa, jonka edustalle hän oli sijoittanut joukkonsa. Osa valtionhoitajaa seuranneita Suomen ja Ruotsin herroja oli tänään tehnyt linnasta retken Hattulaan, jossa viimeinen vihollisparvi oli nähty. Herrat nyt, saatuaan paikkakuntalaisilta selville, ettei vihollista enää kannata lähteä seuraamaan, verkalleen palailivat kirkkotörmältä alas jäälle, alakuloisesti katsellen, kuinka talvipäivä pakkaspilven takaa loi raukean ruskon tuohon autioon hävityksen maahan.

Mutta kirkon ovelle, jossa laamannit äsken olivat lukkaria puhutelleet, oli näiden poistuttua vielä jäänyt nuori asemies jatkamaan tarinaa kodittomain kyläläisten kanssa.

Se oli asemies Pentti Heinonpoika. Hän oli syrjästä kuunnellut lukkarin kertomuksia, ja ne olivat hänen mielessään viritelleet pahoja aavistuksia. Pahat enteet olivatkin häntä vaivanneet siitä asti, kun ensimäinen viesti vainolaisten hyökkäyksestä oli lennähtänyt Turkuun, jossa Pentti oli sydäntalven viettänyt. Nuo epäilykset olivat hänelle tuttuja jo viime kesästä asti, jolloin hän sai tiedon karjalaisten partiomiesten retkestä Savoon, -- muistot leppymättömän, henkilökohtaisen vihollisen talttumattomasta vainosta. Äskeinen keskustelu oli taas elvyttänyt nuo mielikuvat, ja siksi nyt Pentti vuorostaan levottomana lukkaria tutki:

-- Minkälaista väkeä ne vainolaiset olivat? Sotamiehiäkö olivat, vai ryöstäviä talonpoikia?

-- Kukapa heistä selon otti, vastasi lukkari. -- Aseissa olivat kaikki, mutta valkoisissa turkinretkaleissa hiihtivät.

-- Ymmärsittekö heidän puhettaan?

-- Ymmärsihän sitä sentään vähän. Samaa kieltä puhuivat kuin reppurit...

Pentti tunsi korvansa lämpenevän, mutta lukkari kääntyi jo poispäin. Hänestä nämä kysymykset olivat turhia, -- välipä tässä, olivatko ryöstäjät sotaväkeä vaiko sissijoukkoja; sehän ei tapahtunutta onnettomuutta muuttanut. Mutta Pentti piteli häntä vielä villavyöstä kiinni ja kyseli kiihtyvin mielin:

-- Eivätkö vainolaiset maininneet mitään siitä, minnepäin he aikoivat hiihtää?

-- Johan ne nyt meille aikeistaan kertoivat! vastasi lukkari jo aivan ivallisesti. Mutta olipa siinä sentään toinen mies, joka oli jotakin kuullut:

-- Kehuivat ne vielä paluumatkalla Savosta uuden linnan hävittävänsä.

-- Vai Savosta!

Pentti ei kysellyt enempää, hän jo tiesi, mitä väkeä vainolaiset olivat. Ja varmuudeksi oli jo muuttunut hänen kalvava aavistuksensa, että Kosoinen on taas Laatokan partiomiesten johtajana. Hän tunsi hetkisen kuin peitsenpiston rinnassaan. Lähes viikko sitten on vainolainen jo täältä lähtenyt, ja suunnan se on tiennyt, minne hiihtää. Nyt se kai jo ryöstelee siellä koillisen Hämeen pitäjissä... Hän oli taas näkevinään edessään ryöstöjoukon sisukkaan päällikön, kostonjano kasvoillaan ja silmissään ilkkuva hymy...

Mutta tuokion vain seisoi Pentti siinä kuin haavan saaneena. Hänessä kypsyi samassa hetkessä päätökseksi tuuma, jota hän jo monta päivää oli hiljakseen hautoillut, -- lähin tehtävänsä oli nyt yhtäkkiä aivan selvänä hänen mielessään. Varmoin askelin, kasvoillaan vakava ilme, läksi hän astumaan susiturkkisia herroja kohti, jotka jo olivat keskustellen laskeutuneet kirkontörmältä jäälle, taas rekiinsä noustakseen. Rohkeasti kääntyi Pentti molempien Suomen laamannien puoleen, jotka olivat hänelle hyviä tuttuja Viipurin ajoilta, ja virkkoi:

-- Vainolaiset ovat uhanneet täällä samota Savonlinnaa valloittamaan.

Herrat pysähtyivät kävelystään ja kävivät tarkkaavaisiksi.

-- Vai sinne! Taas kerran saa siis Kylliäinen linnassaan kestää tuiman piirityksen.

-- Mutta nyt on Kylliäinen sairas, ja hänen linnansa on aivan avuton, ilmoitti Pentti.

-- Eihän toki aivan avuton, oikasi Henrik Bitz. -- Veihän sinne jo tammikuun alussa ruotsalainen ritari Knut Kaarlonpoika Gera seitsemänkymmentä ratsumiestä.

-- Joista vain seitsemän miestä pääsi hengissä Olavinlinnaan. Päällikkökin kaatui taipaleelle.

-- Mistä sen tiedät?

-- Viestintuoja on äsken hiihtänyt Savosta, -- valtionhoitajalle on kyllä jo asiasta ilmoitettu.

Pentti Heinonpoika tiesi nämä asiat paremmin kuin muut siksi, että se viestintuoja, joka äsken sydänmaiden poikki hiihtäen oli saapunut Savonlinnasta, oli hänen uskollinen toverinsa Ilvesmäen Hintsa. Tämä oli kertonut, että Savonlinnan apujoukko, oltuaan jo vähältä nääntyä syvään lumeen, vihdoin oli Savon linnanedustalla joutunut linnaa vaanivan vihollisjoukon satimeen. Ja linnassa oli samoihin aikoihin ukko Kylliäinen itse, erästä vihollisten yöllistä ryntäystä torjuessaan, saanut pahan haavan; hän oli henkiheikkona jäänyt makaamaan linnaansa, jonka pienestä varusväestä monta muutakin miestä oli kaatunut. Linnassa oli hätä, sitä oli Hintsa hiihtänyt kertomaan. Ja nyt aikoivat uudet ryöstäjäjoukot siis taas käydä tuon kovia kokeneen Olavinlinnan kimppuun.

Näitä kertoi Pentti matkarekien luona Suomen herroille, jotka eivät vielä olleet ehtineet kuulla noita vereksiä viestejä. Ja laamannit vuorostaan kertoivat ne uutiset Ruotsin herroille, joissa taas suuttumus valtionhoitajaa kohtaan yltyi.

-- Miks'ei Steen Sture lähettänyt enempää apuväkeä Olavinlinnaan? kysyivät he. -- Vai eikö se linna ole sen arvoinen?

-- Siihen linnaanhan juuri sotatapausten ydin keskittyy, ilmoitti Klaus Horn vilkkaasti. -- Juuri tätä Savon uutta linnaa ovat venäläiset koko ajan pyrkineet saamaan käsiinsä, koska väittävät sen rakennetuksi heidän puolelleen rajaa.

-- Uljaasti on siellä Kylliäinen pitkin syksyä ja talvea torjunut monet hyökkäykset, lisäsi Bitz.

-- Olisipa meidän kunnotonta jättää hänet nyt sairaana sinne avutta uusien vihollislaumain rynnätessä.

-- Niin olisi, pikaista apua on sinne lähetettävä. -- Herrat olivat näistä saamistaan uutisista kovin levottomina ja varsin huolestuneina he nyt siinä jäällä neuvottelivat, millä tavalla joutuisimmin olisi saatava Olavinlinnaan apua.

Pentti kuunteli mielihyvällä näitä herrain neuvotteluja, jotka kävivät aivan hänen toivomaansa suuntaan. Hän aikoi itse lyöttäytyä tuon lähetettävän apujoukon mukaan. Mutta saadakseen tuohon apuretkeen sellaisen vauhdin, jonka hän kärsimättömässä mielessään käsitti välttämättömäksi, lisäsi hän vielä:

-- Ratsuväkeä älkää enää lähettäkö Savoon, se hukkuu kinoksiin. Pankaa suksimiehiä suoraan salojen halki hiihtämään. Siihen joukkoon pyrin minäkin mukaan, sillä tunnenpa hyvin nuo matkat, ne käyvät syntymäseutuni läpi.

-- Tahtoisit samalla pelastaa kotiseutusi häviöstä. Se on oikea tuuma se! -- virkkoi Klaus-herra, ymmärtäen nyt Pentin innostuksen. Ja hän jäi tuokioksi katselemaan nuorta asemiestä, jonka hän oli oppinut tuntemaan toimeliaaksi mieheksi, jatkaen sitten: -- Mutta sinusta, Pentti, sinustahan tulee sopiva mies sen retken johtajaksi. Tunnemmehan sinut kaikki. Ja jos Kylliäinen ei enää haavoiltaan voi Olavinlinnan puolustusta hoitaa, niin on sinussa ehkä miestä hänen tilalleenkin.

Kuumiksi karahtivat pakkasesta huolimatta Pentin posket. Tuohan oli joskus ollut hänen salainen unelmansa, jota hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut itsekseenkään mahdolliseksi kuvitella, -- ja nyt tuli laamanni noinikään ehdottamaan häntä Savon joukon päälliköksi! Uudet, suuret tehtävät välähtivät yhtäkkiä huumaavina nuoren asemiehen mielessä, jossa maineen ja koston toiveet kävivät korkealle heilahtelemaan. Hän oli lähtemään valmis -- ja sen hän laamannille vakuuttikin --, voimiaan ja henkeään arkailematta hän aikoi työhön, jos se hänelle uskotaan.

-- Hyvä, ajamme nyt suoraan Steen-herran puheille, virkkoi Klaus rekeen noustessaan.

Samassa lähtikin retkikunta, jossa aatelisherrain saattueena oli kunkin omiin vaakunaväreihin puettuja huoveja ja joka siten hetkeksi loi eloa kylmään talviluontoon, kiitämään Vanajan selkää etelään päin. Hattulan vanhan kirkon raunioiden luo jäi vain pieni joukko kodittomia, tyhjiksi raastettuja pitäjäläisiä neuvottomina surumielisesti katsomaan liian myöhään saapuneen apujoukon lähtemistä. Jää kuului rasahtelevan ratsujen raudoitettujen kavioiden alla, pakkaslumi vingahteli jalasten sitä viiltäessä, ja hevosten sieraimista huokuva hengitys jäi haipuvana huurana poistuvain jälelle.