Part 23

Mutta taas valtionhoitaja keskeytti hänet. Tuo puhe tuntui hänestä taaskin nuhteelta.

-- Tiedänhän sen, mutta kysymys on nyt samalla muustakin kuin Viipurista, jonka piiritys on vain osa suuresta, valtakuntaamme vastaan kohdistetusta hävityssuunnitelmasta. - Steen-herra käännähti nyt toisten herrain puoleen, ikäänkuin tehdäkseen lopun piispan nuhteista, ja jatkoi: -- Tiedän, hyvät herrat, että te täällä olette tehneet mitä olette voineet tämän maanosan puolustamiseksi. Sitä tarkoitusta varten tahdomme nyt edelleen yhdessä ponnistaa. Jos Knut Posse on luovuttanut tai luovuttaa linnansa, niin se on kyllä paha juttu, mutta sitähän me, kaikkien pyhien nimessä, emme ole voineet estää.

Mutta jos valtionhoitaja oli luullut saavansa kannatusta toisten herrain puolelta piispaa vastaan, niin hän pahasti pettyi. Juroina ja kankeina istuivat nuo vanhat miehet pöydän alapäässä, kummastuneina valtionhoitajaa kuunnellen. Ja toisten ajatuksia tulkiten lausui tuokion kuluttua vanha Henrik Bitz vapisevalla äänellä:

-- Jos Knut Posse luovuttaa Viipurin, niin hänellä on siihen kova pakko, eikä silloin ole niistä omaisistamme, jotka siellä ovat hänen kanssaan pitkän syksyn taistelleet, yhtään hengissä. Siellä on minunkin poikani, -- en tunne hänen kohtaloaan. Mutta Friskalan herra tässä ja vanha Kristiern Frille, he tietävät jo, mitä tämä piiritys on heidän verelleen maksanut. Me emme tahdo puuttua valtioasioihin, mutta me sanomme suoraan, että näiden ja monien muiden kelpo miesten surma ja Viipurin menetys, jos se on menetetty, johtuu siitä, että tämä maa on avutta jätetty.

Steen herra, joka otsa syvissä poimuissa oli kuunnellut vanhuksen puhetta, ei enää voinut hillitä kiukkuaan. Hän pudotti miekan, jonka kultaista kahvapalloa hän yhä oli kiilloittanut, ryminällä pöytään ja sähähti hampaittensa välitse:

-- Sen olen sanonut jo ennen, että te suomalaiset olette yhtä itsekästä ja tyhmää nurkkakantajoukkoa. Kautta Maarian, luuletteko niin helpoksi vastata tämän maan hallituksesta, jota vastaan joka kulmalta juonitellaan. Raskin minä tämän jättääkin, jos...

Hän katkasi lauseensa. Suomen herrat aivan ällistyivät tuota valtionhoitajan äkillistä ja heidän mielestään vallan perusteetonta uhkausta. Mutta Steen-herran ruotsalaiset seuralaiset hymähtivät salavihkaa, -- heille ei ollut outoa, että hän suuttuessaan noinikään uhkasi jättää valtakunnan ohjakset. Niitä hän ei kumminkaan mielisuosiolla jätä, sen he tiesivät.

Hetkisen vallitsi kuitenkin tuskallinen äänettömyys kuninkaansalissa. Mutta Maunu-piispa, jonka valtionhoitaja äsken oli yrittänyt syrjäyttää, osui aivan oikeaan säveleeseen, kun hän taas rupesi puhumaan, niinkuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan:

-- Siitähän oli siis neuvoteltava, mitä näissä epäsuotuisissa oloissa nyt voitaisiin Suomen puolustamiseksi tehdä. Te mainitsitte, herra Steen, että ratsuväkenne on tulossa Uudeltamaalta tänne Turkuun...

-- Niin, Steen Kristerinpojan lipullinen. Mutta mainitsin myös, että sillä ei ole muonaa.

Valtionhoitajakin näkyi taas mielellään kääntävän puheen näihin edessäoleviin kysymyksiin ja kuunteli nyt tarkkaavasti, kun piispa jatkoi:

-- Käykäämme kohta sille muonaa hankkimaan. Paljon ovat Turun porvarit jo uhranneet Viipurin varustamiseen, mutta toivonpa, että heidän avullaan vielä saadaan varoja kokoon nuoren Oxenstjernan muonitukseen. Minä panttaan ruunulle Pyhän Henrikin penningit, vaikkei minulla siihen valtaa ole... Mutta maa on hädässä!

-- Tarjouksenne on kaunis, myönsi nyt valtionhoitajakin sulempana. Ja siitä lähti keskustelu taas solumaan rauhallisemmille ja samalla tuloksellisemmille urille. Hetken neuvoteltua päätettiin lähettää Steen Kristerinpojan ratsuväki, Turusta kootuilla ruokavaroilla varustettuna, heti rannikkotietä matkalle Viipuriin päin, ainakin Kymin suulle asti. Mutta jalkaväki oli sijoitettava Turun tienoille, koska sitä arveltiin siellä pian tarvittavan. Nämä aputoimet eivät tietysti tyydyttäneet suomalaisia, jotka olisivat halunneet lähettää kaiken sotaväen heti Viipurin avuksi, mutta siinä kohden piti Steen Sture päänsä.

Kankeina, joskin ilman ilmiriitaa, siitä neuvottelusta sitten illan suussa erottiin.

* * * * *

Mutta kun Turussa tieto levisi näistä valtionhoitajan hataroista toimenpiteistä Suomen puolustamiseksi, niin se tieto kylmensi porvariston ennestäänkin jäähtyneitä tunteita hallitusvallan edustajaa kohtaan. Turunkin porvaristossa oli kyllä näihin asti vallinnut epäilystä, että ylimysherrat vain tahtoivat kukistaa valtionhoitajan, joka oli alempain kansanluokkain ystävä, ja että he sen vuoksi hänen toimiaan ja toimettomuuttaan arvostelivat liian ankarasti. Mutta saadessaan nyt itse tupiinsa majoitettavakseen sitä sotaväkeä, jonka olisi pitänyt lähteä vihollista vastaan, ja kuullessaan, ettei lopuksikaan oltu tehty mitään Viipurin auttamiseksi, jossa heidän omaisensa taistelivat, silloin heidänkin mielissään kytenyt katkeruus leimahti kiukkuun ja vihaan. He purkivat sitä äänekkäästi esille kiltoissaan ja kivipuodeissaan, joissa näinä päivinä paljo pilkkaa laskettiin kaupunkiin äsken saapuneesta valtionhoitajasta.

Monenlaiset liikkuvat huhut lisäsivät näinä päivinä yhä mielten jännitystä ja pelkoa. Väliin kerrottiin, että vihollisjoukko on samoamassa Viipurista länteen päin ja että se jo ensi yönä voi ehtiä Turkuun. Väliin taas saapui hätäinen sanoma, että muka Hämeessä jo talot palavat. Nuo huhut huomattiin sitten kyllä perättömiksi, mutta joka kerralta nekin aina ärsyttivät jo kauan kiusautuneita mieliä.

-- Eikö yritetä mitään? kysyttiin kujilla ja torilla.

-- Miksei varusteta edes noita vanhoja valleja? valitettiin...

-- Miksei? Siksi, ettei ole olemassa tointa eikä miehuutta, vastasivat toiset katkeruudella ja ivalla.

Arvostelua ei kartettu silloinkaan, kun Steen-herran omat, värikkäissä vaakunapuvuissaan komeilevat asemiehet olivat sitä kuuntelemassa. Kapakoissa aiheutui siitä tappeluitakin Ruotsista tulleiden soturien ja turkulaisten porvarien välillä; ärtyneet mielet eivät paljoa tarvinneetkaan, kun miekat olivat liukkaat huotristaan singahtamaan.

Ja niin tapahtui Tuomaanmarkkinoilla, että kun valtionhoitaja Steen Sture korkeassa koristereessä ajoi turun linnasta huovijoukon seuraamana tuomiokirkkoon juhlamessuun, niin lennähti torille pakkautuneesta väkijoukosta, joka hidasti herrain ajoa, häntä kohti aivan äänekkäitä pilkkasanoja, vieläpä valtionhoitajan omalla kielellä, ruotsiksi.

-- Sudennahoissa ajelee siinä se, jonka pitäisi olla sudenajossa!

-- Hän on arka omista nahoistaan; siksi hän Viipuria karttaa.

-- Arka nahastaan ja arka vallastaan...

Steen Sture kuuli rekeensä noita pistopuheita, eikä hän, kiivas mies, ruvennut niitä sietämään. Hän kohottausi reestään vihan ilme kasvoillaan ja komensi ankaralla äänellä huovinsa vangitsemaan huutajat. Syyllisiä ei löydetty, kukaan ei tunnustautunut solvaajaksi, mutta tuon myllertävän torirahvaan keskelle tunkeutuneita heitukoita nykittiin ja ivailtiin yhä edelleen. Silloin huovijoukko suuttuneena ajoi hevosillaan koko markkinarahvaan alas jäälle.

Rahvaan mieliala valtionhoitajaa kohtaan siitä yhä ärtyi. Kapeaa kirkkokatua myöten ajaessaan kuuli Steen-herra selvästi tiepuolessa seisovan rahvaan uhkaavasti murisevan, ja vimmastuneena hän sitten saapui kirkkomäelle, pysähtyen tuomiokirkon edustalle. Siihen saapui samalla hetkellä piispantalosta jalan astuen ja sihteerinsä käsivarteen nojaten myöskin Maunu Särkilahti. Häneen kohdisti nyt kiukustunut valtionhoitaja koko vihansa, virkkoen, piispaa tervehtimättä, hänelle kovalla äänellä:

-- Huonosti olet karjasi paimentanut täällä, piispa. Olet ärsyttänyt sen laillista esivaltaa vastaan...

Maunu-piispa ei vielä tiennyt, mistä valtionhoitajan kiukku johtui, mutta hän tunsi kyllä väestön ärtyneen mielialan ja arvasi sen nyt valtionhoitajaa loukanneen. Siksi hän, ikäänkuin laumansa puolesta anteeksi pyytäen, virkkoi:

-- Meidän tulee ymmärtää tätä kansaa, jalo herra. Se on tässä äärettömässä jännityksessään ja hädässään kiusaantunut, mutta sen hurjuus on epätoivoa...

-- Niskoittelua se on ja kapinaa, ärähti Steen-herra äkäisenä. -- Se seuraa teidän, johtajain esimerkkiä; hedelmä ei putoo kauas puusta. Siksi te saattekin vastata sen teoista.

Verestävin silmin ja terävin liikkein astui valtionhoitaja kirkkoon. Piispa-vanhus ei ollut hänelle ehtinyt enempää vastata; hän pysähtyi hetkeksi masentuneena siihen kirkkonsa rappusille. Sanomaton suru oli vallannut hänen mielensä. Maan hätä ja tuska ei siis vielä sellaisenaan riittänyt; vieläkö oli sen pitänyt aiheuttaa rikkoutumista kansan ja sen esivallan välillä, vihaa ja katkeruutta ja kostoa! Noinko hillittöminä liikkuivat intohimot hetkellä, jolloin kaikkien pitäisi lujasti liittyä yhteen pelastaakseen kovakohtaloiselle kansalle edes sen, mitä vielä pelastaa voi. Näinkö perinpohjin tahtoo taivas syöstä perikatoon tämän maan! Se tuskantunne kouristi hetkeksi piispavanhuksen sydämen, niin että hänen täytyi nojautua kirkonportin rautaiseen pieleen, pysyäkseen pystyssä. Mutta vain hetkisen hän niin masentuneena seisoi. Sitten ojentausi hän taas suoraksi koko piispallisesssa juhlakomeudessaan, kohotti kiemurapääsauvansa ja virkkoi rauhallisella, sointuvalla äänellä:

-- Menkäämme messuun!

Niinkuin tavallisesti suurina kirkkopyhinä ei suurin osa Turkuun kokoontuneesta rahvaasta mahtunut kirkkoon, vaan seisoi se kirkkopihalla, hautuumaalla, kuunnellen sinne kuorilaulun säveleitä. Kun messu kirkossa oli päättynyt, astui piispa tapansa mukaan ulos ja rupesi kirkon seinämällä olevalta pieneltä alttarilta pitämään rahvaalle saarnaa sen omalla kielellä. Eikä tämä saarna tällä kertaa rajoittunutkaan vain pyhän Tuomaan hurskaan elämäntyön kertomiseen. Piispa puhui kansalle nyt maan huolesta ja armonavun tarpeesta, neuvoen sitä hädässäänkin laskemaan toivonsa korkeimman suojelukseen. Ja korottaen äänensä kirkkaan voimakkaaksi, niin että se valtavana kaikui yli lumenpeittoisen, muuritetun pihan, kehoitti hän tuota levottomuuden vatvomaa väestöä nöyryyteen, malttavaan kärsivällisyyteen ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan, -- esivaltaa, joka on Jumalasta ja jonka välityksellä kirkon korkeat suojeluspyhät vielä suurimmankin hädän hetkellä saattavat pelastaa maan turmiosta ja kansan kalvavasta ahdistuksestaan...

Herkkämielinen rahvas taipui hartaana piispan hartaaseen neuvoon, kiihtyneet miehet nöyrtyivät ja alistuivat kuin kuuliaiset lapset. Ja kun valtionhoitaja tuokion kuluttua taas, juhlamessusta palatessaan, ajoi tuomiokirkosta linnaan päin, ei kuulunut enää sakeana, mustana seinänä tiepuolessa seisovan väestön joukosta murinaa eikä pilkkasanoja. Melkein ällistyneenä Steen-herra, joka ei piispan suomenkielistä saarnaa ollut ymmärtänyt, ihmetteli, mistä tämä äkillinen muutos johtui.

Linnanväen poistuttua talutti maisteri Paavali Scheel taas vanhan ystävänsä, Maunu-piispan, kirkkomäen yli ja tiepuolessa seisovan rahvasjoukon lomitse, piispantaloon päin. Nuoren maisterin mielessä kävivät äskeisen kohtauksen nostamat laineet vielä korkeina, eikä hän voinut olla tuontuostaankin nurkkasilmällä katsahtamatta vieressään ääneti astuvaan vanhukseen. Hän ei nyt ymmärtänyt esimiestään. Onko hänen ihailemansa Maunu-piispa todellakin arka, mateleva raukka, joka noin miehuuttomasti nielee ilkeimmän, aiheettomimman loukkauksen ja, itse kansan edessä häväistynä, käy vaatimaan kansan kunnioitusta ja nöyryyttä loukkaajalle...?

Sitä hän ei käsittänyt. Mutta kun he olivat ehtineet piispalan portille, pysähtyi Maunu hetkeksi huokasemaan ja virkkoi, ikäänkuin olisi hän lukenut nuoren ystävänsä moittivat ajatukset:

-- Niin, Paavali, ei ole aina helppo voittaa itseään. Mutta kotimaa-raukan puolesta, ken ei sitäkin uhrausta tekisi!

XVII. JOULUYÖ TUOMIOKIRKOSSA.

Jouluaattoiltana ei Steen Sture seurueineen saapunut Turun tuomiokirkkoon, vaikka sinne silloin kaikki kynnelle kykenevät, niin ylhäiset kuin alhaiset, keräytyivät viettämään kirkon suurjuhlaa ja hakemaan lievennystä mieltensä levottomuuteen ja hätään.

Ulkona oli tuuleton pakkanen; kylminä kiiluivat kaukaiset tähdet matalan, pimeän kaupungin yli. Mutta kirkon pienistä värilasi-ikkunoista hohteli ulos kaunis valo, ikäänkuin houkutellen ihmisiä pimeästä sisään. Lumi narisikin alituiseen askelten alla, jotka kapeiden kujain päästä suuntautuivat kirkkoa kohti, ja aina kun raskas, raudoitettu ovi aukeni, tulvahti sen täydeltä ulos sakea huuru, jonka lävitse kynttiläliekit näyttivät suurilta ja sädekehäisiltä.

Kirkko oli näet täynnä väkeä, ja se lämmitti hengityksellään kilpaa satojen palavain talikynttiläin kanssa noita korkeita, kosteankylmiä kiviholveja, jotka nyt juhlamessun säveleitä kaiuttivat. Pitkät punakierteiset vahakynttilät paloivat niiden kahdeksantoista pyhimyskappelin edessä, joita oli vieri vieressään kirkon molemmilla seinämillä. Perälle, pääalttarin eteen, oli rakennettu seimi, jossa näkyivät Neitsyt Maaria, pulleaposkinen Kristuslapsi sylissään, harvapartainen Jooseppi ja kolme tietäjää, sekä aasi, härkä ja ylinnä suuri, kultainen tähti. Tämän seimen edessä makasi kirkkorahvas polvillaan hautakivistä muodostetulla lattialla niiden tukevain kivipylväiden välissä, jotka jakoivat kirkon kolmeen laivaan, makasi tiheäksi ahtautuneina joukkona, ikäänkuin olisi siinä toinen toisestaan turvaa hakenut.

Urut soivat heistä tänään surunvoittoisesti, sillä mieli oli juhlarahvaalla matala. Tähän Vapahtajan syntymän suureen juhlaan valmistautuessaan olivat nuo ihmiset useammin ja syvemmin kuin tavallisissa arkitoimissaan muistaneet kaukaisilla sotasijoillaan olevia omaisiaan, joiden vaiheista he eivät tietäneet mitään, olivat muistaneet kotiseutunsa kohtaloa ja omaansakin. Entisen joulutunnelman vastakohtana painosti heitä nyt kahta raskaammin huoli siitä, mitä kärsimyksiä ja suruja taas uusi vuosi oli tuova mukanaan, ja he koettivat nyt siinä sydäntensä suuressa hädässä hakea lohdutusta pyhien armolta.

Niin kului jouluilta. Kohta oli käsissä sydänyö, jolloin sanoma Vapahtajan syntymisestä oli vastaanotettava. Piispa, joka äsken oli lopettanut messun, nousi nyt, kuoripoikain heleän laulun soidessa, rukousasennostaan verkalleen keskikuoron korkean pääalttarin edestä, josta hän seimen ylitse näkyi kirkon joka soppeen, ja siunasi käsillään hartaasti tuon nöyränä polvistuneen laumansa. Sitten lähti hän täydessä piispan-komeudessaan astumaan kirkon erotettuun peräosaan, sen kaikkein pyhimpään, jonka yläpuolella oli ristiinnaulitun suuri puuveistokuva. Mutta lähestyessään tätä pappeja varten suljettua korkeakuoroa, jossa olivat Pyhän Henrikin alttari ja entisten piispain rikkaasti koristetut haudat, rupesi Maunu Särkilahti äkkiä maltittomasti kiirehtimään askeleitaan, niin että hänen kaulaltaan riippuvat paksut vitjat ja kultaristi kilahtivat hopealla kirjaillun messuviitan reunukseen. Sillä sakastin ovella näki hän sihteerinsä, Paavali Scheelin, seisovan ja viittovan niin merkillinen ilme kasvoillaan, että Maunu heti hänen katseensa väikkeestä älysi jotakin harvinaista ja tärkeätä tapahtuneen.

-- Airut on saapunut Viipurista, -- niin kuulivat läsnäolevat kuoripapit Paavalin melkein huohottaen piispalle kuiskaavan.

-- Airutko... tänne?

-- Piispalaan. Hän saapui juurikaan. Nyt hän on tällä sakastissa. _Isä, Viipuri on pelastettu_...

Piispan päätä melkein huimasi, ja hän kiirehti sakastiin niin pitkin askelin, että oli helmoihinsa sotkeutua. Mutta kuoripappien henkeäänpidättävään joukkoon olivat kuuluneet nuo Paavali-maisterin merkilliset sanat: Viipuri on pelastettu! Ja ne sanat uudistuivat siellä nyt moninkertaisina, kun kanungit niitä epäillen, kysyen ja toivoen toisilleen toistelivat, samalla kuin urut kirkossa yhä pehmein soinnuin säestivät teinipoikain päättynyttä virttä. Ne sanat hiipivät tuossa tuokiossa kanunkien mukana korkeakuorosta alas kirkkoonkin, kulkien siellä suhahtavana kuiskeena keskuspilarien välitse sivulaivoihin, rivistä riviin polvistuvain kesken, virvoittaen lamaanpainuneita mieliä ja sytyttäen sammuneita toiveita.

Kirkkorahvas nousi seisomaan, ja yhtenäinen hillitty humaus kävi pääkuorosta ovensuuhun asti. Mitä nuo lentävät taikasanat tarkemmin merkitsivät, sitä ei kirkkoyleisöstä vielä kukaan tietänyt. Airut oli hiihtänyt nyt yöllä piispalaan ja tuotu sieltä sakastiin, se vain tiedettiin, ja sitten: "Viipuri on pelastettu"!

-- Onko se totta?

-- Onko se mahdollista?

-- Onko Jumalanäiti antanut meille niin suuren armolahjan poikansa syntymisjuhlaksi?

-- Mistä se tiedetään? Kuka tuo siitä varmuuden?

Niin kyseltiin kirkossa iloisina, hätäisinä, nöyrtyneinä, kärsimättöminä. Onko se totta?

Totta. Varma tieto rauhoitti pian kärsimättömyydestä vapisevat mielet.

Hetkisen olivat urut yksikseen soineet. Yömessun hetki oli käsissä. Piispa astui taas pääkuorista keskialttarille, astui verkalleen, loistavin silmin, kädet rinnalle ristiin solmittuina. Kirkkorahvaan sihisevä surina toukosi samalla hetkellä ja tuskin henkäystäkään kuului väkijoukosta, kun piispa taas polvistui alttarijakkaralle ja kirkkaasti sointuvalla äänellä puhui:

-- Kiitämme sinua Jumala, edessäsi nöyrrymme, hätääntyneiden Vapahtaja. Sillä sitä armoasi, minkä olet meille tänä yönä antanut syntymäsi muistoksi, emme ole ansainneet. Sinä olet voimallasi vihollisemme lyönyt ja karkoittanut pois, sinä olet sydämemme raskaan ahdistuksen ottanut pois. Sinulle kiitoksemme soi: Te Deum laudamus...!

-- Te Deum laudamus, kajahti silloin vastaan kuoripappien ja teinilaulajain yhteinen kuoro, täyttäen riemuavalla sävelellään koko kirkon. Ja koko kirkontäyteinen yleisö, joka tavallisesti vain kuunteli pappien latinaista virttä, sekin yhtyi siihen nyt, tuntien sanomatonta sydämen helpoitusta, -- oli kuin olisi se nyt täydellisesti tajunnut nuo ennen vieraat, kylminä kaikuneet sanat. Nyt ne sanat sisälsivät määrättömän lämmön ja rajattoman riemun.

Kauan kaikui ulos hiljaiseen, talviseen yöhön noista tuhansista keventyneistä rinnoista lähtevä hartain kiitos.

Ja vasta kun kynttilät olivat palaneet mataloiksi ja tuohusastioista savustus sammunut, läksi juhlarahvas kirkosta. Nuo ihmiset, jotka olivat joulumessuun menneet verkkaisin, laahustavin askelin, ne tulvahtivat nyt sieltä ketterinä ulos eteiseen, jonka ovella tuomiokirkon papit siunasivat poistuvan rahvaan. Välitöntä iloa säteillen puristivat tutut ja tuntemattomat toistensa käsiä, ennenkuin kiirehtivät pimeään yöhön ja portilta haarautuivat kapeita kujia myöten eri tahoille. Eivät he tunteneet nyt pakkasta, joka jäätävänä puski heitä vastaan. Harvatpa muistivat siinä innossaan edes lyhtynsäkään sytyttää, vaikka kyllä vanha taika tiesi, että jouluyönä liitelevät vainajain henget elävien mailla. Tänä yönä riensivät kirkkomiehet henkiä ajattelematta pimeän halki koteihinsa, kertomaan siellä odottaville vanhuksille ja lapsille uutista siitä ihmeestä, mikä nyt oli tapahtunut. Sillä taivaan ihmeeksi jo heti luettiin tämä Viipurin pelastus, -- filistealaisten tuhantinen joukko oli paennut Davidin heikkoa linkoa!

Monissa noista mataloista puutaloista ei oltu täksi jouluksi levitetty lattioille jouluolkia eikä sytytetty haarakynttilöitä; -- surun ja hädän mieliala ei ollut laskenut juhlaa juhlalta tuntumaan. Nyt vielä yösydännä kannettiin olkikuvot sisään, kotona valetut talikynttilät sytytettiin, ja juhla-aterialle käydessä oli kaikilla oikea juhlamieli. Niin valvottiin aamumessuun asti ja joulutynnyriä juotaessa tarinoitiin saapuneesta viestistä. Joku huhun sirpale oli kirkon eteisessä jo ehtinyt kulkea Pyhän Andreaan rististä ja kauheasta pamauksesta, johon vainolaiset olivat suistuneet. Ja niistä sirpaleista nyt mielikuvitus, ilon ja onnen tunteen kannustamana, rupesi jouluolilla takkavalkean edessä valvottaessa luomaan taruteoksia, jotka kasvoivat yhä korkeammiksi ja laajenivat yhä mahtavammiksi...

* * * * *

Piispan talossakin valvottiin jouluyö aikaiseen aamumessuun asti. Sinne oli Maunu-piispa kirkon sakastista vienyt mukanaan vapauttavan viestin tuojan, hikeensä hiihtäneen airueen, ja sinne olivat myöskin piispan lähimmät ystävät häntä seuranneet. Pentti Heinonpoikaa pidettiin nyt siellä ylimpänä vieraana; häntä kestittiin kuumennetulla mausteviinillä ja piispalan parhailla jouluoluvilla.

Mutta niitä nauttiessaan tuli hänen yhä uudelleen kertoa tarkkaavalle kuulijakunnalle jokaista yksityisseikkaa myöten, mitä Viipurissa oli syyskauden kuluessa, pitkän piirityksen alusta asti, tapahtunut aina siihen saakka, kun hän itse taipaleella viivästyttyään vihdoin oli sukset saanut ja niillä, pitkään lepäilemättä, ehättänyt Kymi-joelle ja siitä edelleen kuljetumpia teitä myöten Turkuun. Varsinkin täytyi hänen laajasti kertoa venäläisten viimeisestä ryntäyksestä Viipuriin, kertoa, miten viholliset jo olivat vallanneet muurit ja useimmat muurinsarvet, miten keskustorni kesken kaikkea oli räjähtänyt ja miten vainolaiset vihdoin, säikähtäen kirkastettua Pyhän Andreaan ristiä, lähtivät silmittömään pakoon. Piispalan vieraat eivät mielestään sittenkään kyllältään kuulleet noista ihmeellisistä tapauksista. Mutta nuori airut ei väsynyt niitä yhä uudelleen kuvailemaan. Tämä yö, jolloin hän näin piispavanhuksen vieraana sai hänen vieressään istuen ensimäisenä keventää ahdistuksen ja tuskan kauan kärsineistä mielistä, se oli Pentistä elämänsä onnellisin hetki.

Mutta kertoipa airut piispalan vieraille myöskin piirityksen synkistä kuvista: viipurilaisten mieshukasta, puolustusjoukon kaatuneista johtajista ja porvarien sekä pakolaisten äärettömistä kärsimyksistä nälän ja ruton kynsissä, kertoi koko maakunnan hävittämisestä ja sen metsiinpaenneiden asukkaiden toivottomasta tilasta. Monta karvasta surun pisaraa sekaantui siten kuuntelevain ilonmaljoihin. Mutta pelastuksen aiheuttama riemuntunnelma pysyi kuitenkin ylinnä, ja piispakin virkkoi, saattaessaan nyt vieraansa ruokapöytään, joka oli runsasvaraiseksi katettu, lohduttaen:

-- Kärsimyksittä ei koskaan voittoja saavuteta. Kiittäkäämme siis niistäkin pyhää Neitsyttä, joka on tuskamme ottanut pois!

Öinen riemuateria oli juuri alkanut, kun yhtäkkiä ulkoa kuului kirkkaiden kulkusten kilinää: useita rekiä pysähtyi piispanlinnan edustalle, ja sen eteisestä kajahti pian kannusniekkain askeleita ja iloisia ääniä. Kysellen katselivat pöytävieraat toisiaan. Mutta samassa lennähti jo ovi auki, ja piispan kirkkaasti valaistuun juhlahuoneeseen astui pitkin, maltittomin askelin valtionhoitaja Steen Sture seurueineen. Hetki, aamupuoli yötä, oli outo vastavierailuun, mutta piispa arvasi heti tulijain asian ja nousi, hymyhuulillaan, nojatuolistaan pöydän päästä heitä tervehtimään. Valtionhoitaja, joka oli täyteen ritariasuunsa puettuna, ja jonka kasvot nyt säteilivät terveyttä ja uljuutta, hän teki syvän, kunnioittavan kumarruksen piispavanhuksen edessä, jota hän vielä muutama päivä sitten oli väkijoukon läsnäollessa loukannut, levitti kätensä ja lausui:

-- Isä, salli minun syleillä sinua!

Poissa oli samassa tuokiossa kaikki katkeruus ja kauna Maunu-piispan sulaneesta sydämestä; hänkin levitti, uuden mielialansa vallassa, käsivartensa tulijaa vastaan ja he syleilivät toisiaan sydämellisesti kuin vanhat ystävät ainakin. Ja piispavanhus puhui:

-- Näin olkoon ilomme yhteinen; onhan se meidän kaikkien, kansan ja maan, oma.

Ja ojentaessaan tervetuliaisiksi valtionhoitajalle suuren, hopeavanteisen juomasarven, jota vain suurissa juhlissa käytettiin, jatkoi piispa:

-- Viipurin ja sen pelastajain malja!

-- Pohjaan sen juon!

Eikä laskenut valtionhoitaja sarkkaa huuliltaan, ennenkuin oli sen kumolleen kallistanut.