Part 22

Tuon toivottomuuden ja kasvavan pelon ohessa oli porvarien ja käsityöläisten kesken itänyt suuttumustakin niitä johtavia piirejä kohtaan, jotka niin huonosti olivat maan puolustuksesta pitäneet huolta. Heidän Viipurissa taistelevat poikansa tai veljensä olivat jätetyt sinne avutta vihollisten teloitettaviksi, ja nyt ei Turunkaan puolustamiseksi tehty mitään... Tämän väestössä vallitsevan mielialan Paavali Scheel tunsi. Hän tiesi, että Didrik Hannunpojalle, kun tämä joskus ihmeeksi linnastaan liikkui kaupungilla, jo oli väkijoukosta singautettu pilkkasanoja, ja hän pelkäsi, että tuo kiukku helposti voisi kohdistua piispaakin vastaan, jonka huolena puolustustoimet enimmäkseen olivat olleet. Sillä niin etäälle kuin Ruotsin hallitusmiehiin ei monikaan osannut suuttumustaan suunnata.

-- Olisinpa melkein suonut, että vihollinen olisi tänne ehtinyt sulan veden aikana, virkkoi maisteri, nousten jäykistynein jäsenin pöydän äärestä, jossa hän kauan oli istunut.

-- Miksi niin? kysyi piispa ihmeissään.

-- Silloin olisi ainakin osa väestöstä voinut aluksillaan pelastua saaristoon. Ja sinäkin, isä, olisit voinut nousta laivaan...

Mutta piispa keskeytti melkein ankarasti nuoren ystävänsä:

-- Älä ajattele minua. Mikä olisi yhden ihmisen kohtalo sen tuhon rinnalla, minkä vihollisten saapuminen koko kaupungillemme tuottaisi. Meidän täytyy vielä ajatella sen pelastamista. Onhan kaupungissa miehistä väkeä; varustakaamme se aseilla!

-- Se on myöhää nyt, vastasi Paavali synkästi. -- Kukin vetäytyy nyt kuoreensa, ajattelee vain omaa kohtaloaan. Eikä ole enää varojakaan; kenellä vielä jotakin olisi, hän ne hiljaisuudessa kätkee...

-- Niin, ei ole varoja enää minullakaan. Kaikki omani olen käyttänyt puolustustoimiin, isoksi osaksi kirkonkin varat, jonka minulle Jumalanäiti anteeksi antakoon...

Piispan sihteeri oli puhellessaan pukeutunut turkisviittaansa, ja teki lähtöä piispalasta. Hänen oli tapana näin iltapuoleen kävellä pyhän Gertrudin kilttaan juomaan oluthaarikan ja kuulemaan kaupungin uutisia. Säätä katsellakseen pysähtyi hän vielä tuokioksi kirjaston pienen ikkunan eteen, silmäillen miettiväisenä siinä edustalla olevia Napaturun mataloita muurinsärmiä. Nuo vanhat, lumenpeittoiset varustukset, jotka aikoinaan olivat Turun maanpuoleiseksi suojaksi rakennetut, eivät voisi päivääkään pidättää vihollista, vaikkapa vielä olisi aseväkeäkin niitä puolustamassa, päätteli hän. Nyt ei ole tykkejä, ei väkeä; Turkua ei voida puolustaa senkään vertaa kuin Viipuria, vaan se on tuomittu heti joutumaan maan puolelta hyökkäävän vihollisen jalkoihin!

Piispakin oli pysähtynyt kirjurinsa viereen ikkunan luo. Hänen katseensa suuntautuivat joen puolelle, lumisten peltojen yli, ja hän virkahti huoahtaen:

-- Niin, jäässä on Aurajoki, jäässä pian merikin, talvi sulkee meidät tänne.

-- Ja tänne me hukumme kuin umpisolaan. Vuodet kuluvat; pian ei meitä muisteta olleeksikaan, kenties ei Turkuakaan, kenties ei Suomea ollenkaan!

Mutta piispa oikaisihe taas suoraksi:

-- Ei, toivoa elä jätä, Paavali, silloin menee kaikki!

-- Jospa sen voisi säilyttää. Mutta koetan vielä sinun avullasi, isä, Hyvästi huomiseen.

Nuori maisteri laskeusi piispankerroksesta alas ja käveli vahdin ohi, joka siinä hääteli portilta pois kerjäläisiä, -- tapansa mukaan ne taas sangen vaativina ja suurisuisina siinä almuja porasivat. Mutta samassa näki hän linnanhuovin täyttä ravia ajavan tuomiokirkon kupeitse piispalaan päin. Paavali Scheel pysähtyi odottamaan ratsumiestä, uteliaana kuulemaan, mitä uutisia nyt mahtoi linnasta piispalaan saapua. Nämä kaksi mahtavaa vallankeskustaa Turun vastakkaisilla laidoilla eivät näet näihin aikoihin olleet juuri missään vuorovaikutuksessa keskenään. Niiden välit olivat monesta syystä käyneet kankeiksi ja epäystävällisiksi.

Ratsumies laskeutui piispan sihteerin edessä satulasta ja kertoi tuovansa linnasta piispalle tärkeitä viestiä. Yhdessä he sitte läksivät astumaan piispan luo.

Kirjastoon saavuttuaan, jossa piispa vielä raskaissa mietteissään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan ääressä, saneli linnanpalvelija kuin ulkolukua:

-- Linnanherra Hannu Didrikinpoika tervehtii hänen korkea-arvoisuuttaan Suomen piispaa ja käskee ilmoittaa, että valtionhoitaja, jalosukuinen herra Steen Sture juuri on saapunut Turun linnaan. Ja pyytää hän sen johdosta piispaa saapumaan linnaan valtionhoitajaa tapaamaan.

Ällistyneinä jäivät huovin eteen ääneti seisomaan kirkon miehet, sekä vanha että nuori. Tätä viestiä he eivät ollenkaan ymmärtäneet, eivätpä uskoneet oikein kuulleensa airueen ulkolukua. Sillä eihän ollut kenelläkään Turussa ollut mitään tietoa siitä, että Ruotsin valtionhoitaja nyt talvimyrskyillä oli aikonutkaan purjehtia Tukholmasta meren yli Suomeen. Koko syyskauden häntä kyllä oli jännityksellä ja kärsimättömästi odotettu; pyytämällä olivat niin piispa kuin muutkin Turun herrat monasti häntä pyytäneet tulemaan sotaväkineen Viipurin avuksi. Häntä oli kiirehditty, rukoiltu...

Ja monta kertaa oli Steen Sture luvannutkin tulla... oli ollut lähdössä, kerrottiin, jopa laivassakin. Mutta aina oli se lähtö jäänyt aikomukseen; syksy oli mennyt, eikä apujoukkoja Ruotsista tullut. Viimeksi oli Tukholmasta saapunut Turkuun sama masentava viesti, mikä Viipuriinkin, että näet sotaväessä riehuu rutto, ei voida lähteä. Tämä uutinen se juuri oli niin syvälle masentanut mielet Suomessa. Syksy oli muuttunut talveksi, Viipuria pidettiin jo menetettynä, -- nyt ei kukaan enää odottanut apua valtionhoitajalta, johon kaikki luottamus oli lopussa. Ja nyt tulee tämä tyhmännäköinen huovi siihen rupattamaan, että muka valtionhoitaja on Turun linnassa...

-- Sanotko herra Steen Sture? uteli vasta hetken kuluttua piispa, joka arveli airueen jotenkin asiansa sekoittaneen. -- Sanotko että hän on täällä Turussa?

-- Niin käskettiin sanoa...

-- Onko siis laivoja saapunut linnan alle? -- Ei laivoja; reellä he ajoivat linnaan.

-- He... ketkä? Onko linnaan saapunut Ruotsista sotaväkeä?

-- Sotaväkeäkö, -- ei. Heitä on vain kymmenkunta herraa, viidellä reellä ajoivat.

-- Mistä?

-- Rantatietä kuuluvat ajaneen etelästä päin... Outoja olivat nuo uutiset piispalle ja hänen kirjurilleen. He katselivat airutta, katselivat toisiaan... he eivät ymmärtäneet, mitä varten valtionhoitaja nyt on saapunut ilman mitään sotaväkeä mukanaan, eivät tienneet, odottaako tästä uutisesta hyvää vaiko huonoa käännettä. Mutta Paavali-maisteri haki arkihuoneesta piispan väljät turkit ja virkkoi:

-- Tietysti lähdet, isä, linnaan. Maan kohtalohan on kysymyksessä.

-- Tietysti, käske valjastaa hevonen. Ja sinä tulet mukaan. Tuki on aina hyvä vanhalle miehelle.

Piispan leveässä saanireessä ajoivat hengenmiehet hetken kuluttua Kirkkokadun kapeita kujanteitä pitkin torille ja siitä sillan yli Anningaisten puolelle, -- Aurajoki oli kyllä jo jäässä, mutta sitä ei vielä hevosella ajettu. Torilla ja sillan korvassa seisoskeli porvareita vilkkaasti keskustellen. He olivat nähtävästi huomanneet outojen herrojen ajavan etelästäpäin sillan yli linnaan, olivat ehkä tunteneet valtionhoitajan ja koettivat kai harkita, mitähän tämä odottamaton vierailu merkinnee. Uteliaina he nyt kurkistelivat, ajoiko siinä todella itse piispakin linnaan, ja he supattivat vilkkaasti keskenään, sillä tämä oli melkein yhtä outo tapaus.

Harvoinpa olikin piispa kulkenut sitä tietä, joka vei Puolalanmäen ja jokiaittojen välisten peltojen pientareiden lomitse sekä Tallimäen alaista joenäyrästä myöten linnan veräjälle. Melkein oudoksuen katseli senvuoksi Maunu Särkilahti nyt noita maisemia, joiden ohi hän aisakellon kilistessä ajeli siinä pakastuvassa, raittiissa talvi-ilmassa, joka suloisesti virkisti hänen väsyneitä veriään. Vallan uljaalta täältä katsoen näytti tuo joen vastapäisellä, korkealla rannalla oleva Pyhän Olavin valkoinen luostari, ja sakeassa oli sen alapuolella, vesirajassa, porvarien harmaita tavara-aittoja, joiden edustalle heidän laivojaan oli jäätynyt. Ja kun ajajat, sivuutettuaan linnan pienen hautuumaan sekä siinä olevan rukoushuoneen, saapuivat Turunlinnaan suurelle, mantereenpuoleiselle etupihalle, jossa olivat pitkät talousrakennukset, leipomo- ja panimohuoneet, pajat ja saunat, niin olipa se piispalle melkein kuin uutta maailmaa. Niiden korkeiden vallien välissä, jotka olivat kahden puolen linnansalmea, oli lumi vähissä ja piispan reki rasasi siinä vingahdellen puista laskusiltaa myöten tuon kaksitornisen linnan pihalle, jonka pohjoisen siipirakennuksen eteen se pysähtyi. Siinä olivat näet Kaarlo Knuutinpojan rakennuttamat juhlahuoneet sekä linnanpäällikön asunto.

Siellä vastaanotti Didriki Hannunpoika kuninkaansalissa harvinaisen vieraansa. Piispa tervehti niitä hienoja herroja, Steen Sturen seurueeseen kuuluvia ylimyksiä, jotka jo salissa olivat häntä odottamassa. Linnanherra mainitsi esitellessään komeita nimiä: Steen Turenpoika Bjelke, Erik Trolle, Svante Sture, enimmäkseen nuoria miehiä. Itse valtionhoitaja ei ollut vielä saapuvilla, hän kuului kovin vilustuneen matkalla ja oli nyt ruoan jälkeen käynyt lepäämään.

Tervehdittyään noita samettipukuisia herroja, joiden kaatiot olivat kapeat kuin reisille valetut ja joiden pitkien, leveiden hihojen suissa pienet kulkuset kilisivät, mutta joilla tämän komeuden vastakohtana samalla oli koipisaappaat jaloissaan pitkäkärkisten kenkiensä tilalla ja villahuivit kaulaansa käärittyinä, virkkoi Maunu-piispa puheen aluksi:

-- Herrat ovat näen mä tulleet Suomeen joulua viettämään. Terve tuloa!

Hän ei tarkoittanut ääntään pisteliääksi, mutta ivaa lienevät Ruotsin herrat siinä sentään löytäneet, koska he hiukan irvistellen hymähtivät. Ja nuori, uljasryhtinen Svante Sture, joka oli valtionhoitajan orpana, mutta näkyi olevan tälle hiukan karsas, vastasi kuin leikkipuhetta jatkaen:

-- Teidän korkea-arvoisuutenne ei nähtävästi arvele meillä olevan kovin vakavia, sotaisia aikomuksia. Kenties ei retkikuntamme olekaan sen näköinen.

-- Niin, en näe matkassanne sitä, jota sotaan etupäässä tarvittaisiin ja jota kesästä asti olemme Ruotsista odottaneet, -- sotaväkeä.

-- Ei, sitä on meillä täällä kyllä vähänlaisesti mukanamme, vastasi Svante-herra. -- Kiitämmepä suojeluspyhiämme, että itse olemme tänne hengissä ehtineet.

-- Olette siis taistelleet myrskyn kourissa?

-- Kovat kamppailut olemme kestäneet.

Ja vakaviksi käyneinä kertoivat nyt herrat, useat heistä vieläkin käheinä vilustuksesta, tulevansa suoraan merihädästä, johon heidän väkeään paljon oli hukkunut. Kuin pelastavan onnen viskaamina olivat he vihdoin päässeet maihin kauas Uudenmaan rannikolle, Porkkalan niemeen, josta he nyt kiireen kautta olivat vain muutamain palvelijainsa seuraamina ajaneet Turkuun.

-- Kiitämme Jumalanäitiä siitä armosta, virkkoi piispa, hänkin nyt varsin vakavana. -- Mutta miksi tulitte tänne? Miksi ette ajaneet suoraan Viipuriin, vaikkapa vähälläkin väellä?

-- Viipuriin, vastasivat herrat kysyvinä. -- Onko se enää meikäläisten käsissä?

-- Niin, siitäpä on kysymys. Sitä me täällä joka hetki pelolla ja tuskalla ajattelemme; siksi juuri olemme teitä niin hartaasti odottaneet. -- Piispan ääni oli käynyt juhlalliseksi, ja se oli melkein ankara, kun hän jatkoi: -- Ja siksi juuri onkin meidän sydäntä kaiveleva, vakava kysymyksemme: Miksi ette tulleet ennen, miksi ette tulleet Ruotsin koko sotaväki mukananne torjumaan sitä vaaraa, joka uhkaa tätä maata ja koko valtakuntaa?

-- Niin, miksi?

Mieliala kuninkaansalissa oli yhtäkkiä käynyt kankeaksi. Ruotsin herrat katsoivat toisiaan. Vastauksen antaminen piispan syyttävään kysymykseen ei ollut heille niinkään helppoa; he eivät ehkä voineet taikka tahtoneet puhua kaikkea, mitä Ruotsissakin ajateltiin Steen Sturen vitkastelusta. Mutta he kertoivat kuitenkin suurenlaisen laivaston jo marraskuun loppupuolella kulkutaudin asetuttua, purjehtineen Tukholmasta, -- he olivat siinä lähteneet hyvässä aikomuksessa joutua vielä riittävällä väellä Viipurin avuksi. Mutta monet vastukset heitä taas matkalla viivyttivät. Tukholman saaristoväylällä oli vastatuuli, joka pidätti heitä siellä viikon, toista. Vihdoin pääsivät he kuitenkin avomerelle; mutta siellä yhytti laivaston myrsky, joka sen hajoitti ja runteli. Miten eri laivojen lienee käynyt, siitä ei Ruotsin herroilla ollut tietoa, mutta he arvelivat niistä suurimman osan kuitenkin päässeen takaisin Ruotsin rannikolle. Toiset laivat olivat pyrkineet Ahvenanmaan suojaan, ja ainakin olivat muonalaivat pelastuneet sinne. Erästä laivastonosaa ajeli syysmyrsky monta päivää aavalla merellä, ja siitä pelastui pari, kolme laivaa vihdoin Uudenmaan rannalle, -- päällikkölaiva oli, onnellista kyllä, niiden joukossa.

-- Onnellista kyllä, toisti piispakin, kuunneltuaan kärsivällisesti tuon pitkän vastoinkäymisten luettelon. -- On siis edes jotakin apuväkeä nyt Suomen puolelle saapunut?

-- Vähän sitä on, vastasi Bjelke yskiskellen. -- Nuoren Steen Kristerinpoika Oxenstjernan laiva, jossa oli toistasataa ratsumiestä, saapui meidän mukana Porkkalaan, mutta epävarmaa on, missä kunnossa hevoset ovat tuon vaikean merimatkan jälkeen. Jalkaväkeä tuli laivoissamme Suomeen vain muutamia satoja miehiä, ja nekin ovat nyt siellä ilman muonaa. Ja kumminkin lähti Tukholmasta purjehtimaan lähes seitsemäntuhatta miestä hyvissä varustuksissa.

-- Juuri se joukko täällä olisi tarvittu! huoahti piispavanhus aivan valitellen.

Mutta nyt puuttui jo muitakin tähän keskusteluun. Sen varrella oli näet linnan kuninkaansaliin saapunut muutamia Turun aatelisherroja, joita linnanpäällikkö oli, samalla tavalla kuin piispan, kutsuttanut neuvottelemaan valtionhoitajan kanssa. He olivat ukkovanhuksia, sukujen nuoremmat jäsenet kun kaikki olivat Viipurissa, ja he näyttivät haalenneissa pukimissaan aika ränstyneiltä noiden hienojen ruotsalaisten herrain rinnalla. Siinä köpitti siten kuluneessa nahkamekossaan vanha Henrik Bitz, piispavainajan veli, -- samanlainen kuiva kääkkä kuin hänen sodassa oleva kaimapoikansa, jolta hän viestiä ikävöi. Sauvansa varassa saapui toiselta sivultaan halvattu Kristian Frille, jolle Viipurista viimeksi tullut airut oli tuonut viestin, että hänen toinen poikansa oli joutunut Vatikivellä venäläisten vangiksi, -- että toisen kohtaloksi oli tullut kaatua Viipurin valleille, sitä hän ei vielä tiennyt. Häntä tuki käsipuolesta valkopää valtaneuvos Juhana Fleming, Friskalan herra, jolle sama viestintuoja oli tuonut tiedon hänen veljensä Jaakkiman kuolemasta nostoväen ylimenopaikalla. Kolmanneksi liittyi siihen ryhmään Klaus Hannunpoika Leijon, Lepaan herra, joka hän puolestaan suri sukulaisensa Niilo Pentinpojan kaatumista. Sen näki, että näitä kolmea vanhusta yhtäläinen kohtalo yhdisti. Piispan serkku, Niku-pormestari, ja hänen lankomiehensä, vanha Olavi Kirves, astuivat juuri tervehtimään Ruotsin herroja, jotka heille nyt uudestaan kertoivat matkansa monet vaivat.

-- Pyhä Juudas yskänne parantakoon, toivotti heille Kiukku-Niku puolittain pilkallisesti.

Mutta piispa oli totinen.

-- Niin paljon vastoinkäymisiä sekä ihmisten että luonnon puolesta, kun on kysymys köyhän Suomen pelastamisesta, huoahti hän vastatulleille. -- Mikä kova onni tätä maatamme vainonneekaan!

Toiset Suomen herrat, jotka juurikaan olivat saaneet tiedon päivän kuulumisista, melkein ihmettelivät piispan äänen tyyntä, alistuvaa sävyä. Heidän omassa rinnassaan riehui suuttumus paljoa kipakampana, ja äskeistä ivaansa jatkaen puhui pormestari:

-- Tuleehan niitä talvella vastuksia, kun ei kesällä matkalle keretä. Aikapa on nyt lähteä Viipurille avuksi! -- Ja viitaten rykiviin herroihin, jotka siinä lämpöisessä huoneessakin kääriytyivät huiveihinsa, jatkoi hän purevasti:

-- Tämäkö nyt on siis se sotajoukko, joka on Ruotsista maata pelastamaan liiennyt...

-- Ja Venäjän suuriruhtinasta karkoittamaan, lisäsi Paavali-maisteri, joka ei hänkään malttanut sisuaan hillitä.

Mutta se oli jo liikaa Svante-herralle, joka oli urhea soturi ja mieleltään pikainen. Hän kivahti:

-- Täällä näkyvät sota-asioita ymmärtävän nilkut pormestarit ja käsipuolet papit, -- vai pannaanko täällä aina raajarikot soturit papeiksi.

Paavali tunsi verensä kuumenevan siitä pistoksesta, eikä hän ollut ihan tyyni vastatessaan:

-- Niin, täällä olemme todella kaikki, piispasta alkaen, avustaneet kotiseutumme ja valtakunnan puolustamista, jonka asian valtaherrat näkyvät laiminlyöneen.

Linnanpalvelijat olivat tämän väittelyn aikana sytyttäneet kattokruunun ja vaskisten haarajalustain kynttilät, ja hämäräksi käynyt huone oli leimahtanut kirkkaan valoisaksi. Paavalin puhuessa leväyttivät he nyt viereisen huoneen kaksoisovet auki, ja sieltä astui sisään valtionhoitaja Steen Sture. Hän kulki ryhdikkäänä, väljään, paksuun, jalkoihin asti ulottuvaan villaiseen kotimekkoon puettuna lattian yli, ja tasalakeista barettilakkiaan kohottamatta tervehti hän kädenliikkeellä koossaolevia seisaalleen nousseita herroja. Syrjäsilmällä heitti hän pikaisen, vihastuneen katseen Paavali-maisteriin, jonka lauseesta hän varmaankin oli loppusanat kuullut, mutta sen enempää hän ei ollut siitä tietävinään, istahtaessaan piispan viereen patjapenkille. Siihen tuotiin hänen eteensä maljallinen höyryävää rohtojuomaa.

-- Me tavattiin viimeksi Viipurissa, virkkoi hän harvakseen Maunu-piispalle. -- Miten on nyt hiippakuntanne itäkulman laita?

-- Huonot olivat enteet viimeksi tavatessamme; pelkään että ne nyt ovat toteutuneet.

Steen Sturen otsaa uurtavat poimut rupesivat syventymään. Hän oli näinä kolmena vuotena melkoisesti vanhentunut. Turhaan hän enää laskiessaan lakin pöydälle, koetti sivusuortuvalla peitellä päälakensa paljautta, ja hänen hiukan lihoneilla kasvoillaan oli sairaaloisen harmaja väri Ehkä se sentään johtui osaksi vilustumisestakin sillä hänen nenänsä tohisi pahasti ja hänen muutenkin heikoista silmistään juoksi vettä, kun hän nyt siinä särpi kuumaa inkiväärijuomaansa ja piispan vastauksen kuultuaan kauan aikaa vaikeni.

-- Olen kutsunut teidät, Suomen herrat, neuvottelemaan siitä, mitä nyt on tehtävä, kun myrsky näin turmeli aikomuksemme ehtiä Viipurin avuksi, puhui hän sitten matalasti, ikäänkuin kurkkuaan säästellen. -- Mukanamme saapunut sotaväki marssii nyt Porkkalasta tänne Turkuun. Odotan ratsuväen joutuvan sieltä 30 huomenna.

Hämmästyneinä kuuntelivat Suomen herrat tätä viimeistä tiedonantoa, ja vanha Kristian-herra vastasi heti vilkkaasti:

-- Se sotaväki on kiireesti lähetettävä Viipuriin. Posse ehkä ponnistelee siellä juuri viimeisiä voimiaan; kenties voitaisiin hänen nääntyvää joukkoaan vielä auttaa!

-- Taikka ainakin voisi tuo väki edes hiukan hidastaa vihollisarmeijan kulkua länteen päin, jos se jo on tänne tulossa, kuten on luultavaa, säesti Friskalan herra lämmöllä.

-- Mitä, hyökkääkö venäläinen tänne Turkuun? huudahti valtionhoitaja vallan säikähtyneenä, kavahtaen suoraksi rohtomaljansa äärestä. -- Uskotteko niin?

-- Niinhän on suuriruhtinas uhannut.

-- Hänen joukkonsa voivat jo olla matkalla tänne. Siksi juuri niille olisi esteitä asetettava.

Näin kertoivat Suomen herrat, oudostellen, ettei valtionhoitaja sen paremmin tuntenut moskovalaisen laajakantoisia suunnitelmia ja että hän nyt ikäänkuin hämmästyi, huomatessaan joutuneensa ilman sotaväkeä viholliselle auki olevaan maahan. Mutta Steen Sture, jolla oli nopea havaintosilmä, huomasi samassa suomalaisten kysyvistä katseista, että nämä olivat hänen äskeisen huudahduksensa käsittäneet henkilökohtaiseksi arkuudeksi, ja hän virkkoi nyt, tekeytyen aivan kylmäksi noihin tiedonantoihin nähden:

-- Sotaväellämme ei ole muonaa, emme voi nyt vielä lähettää joukkoja sisämaahan. Muonalaivamme jäivät myrskyä pakoon Ahvenaan, josta niitä ensiksi odotamme tänne, -- siitä syystä väkemmekin saapuu Turkuun.

Mutta nyt pudisteli Didrik Hannunpoikakin päätään, lausuen:

-- Laivat eivät voi enää päästä Turkuun, sillä Airiston selkä on jo jäässä.

-- No, sitten meidän täytyy täällä odottaa, kunnes muonat voidaan jäitä myöten vedättää mantereelle.

-- Odottaa! huudahtivat Suomen herrat ihmeissään. Ja Maunu-piispa kysyi värähtävällä rintaäänellä:

-- Miten käy sillaikaa Viipurin ja Suomenmaan?

Mutta hänen orpanansa pormestari, joka oli elävä käytännön mies, ajatteli heti sotaväenmajoitusta sekä porvaristolleen tulevaa rasitusta, ja iski pahaa aavistaen siihen kysymykseen:

-- Ja missä se sotaväki sillaikaa elätetään?

-- Majoitetaan se tänne Turkuun ja sen ympäristöön, pappiloihin ja kartanoihin.

Steen Sture puhui kylmällä, varmalla äänellä, niinkuin ainakin käskemään tottunut mies. Mutta hänen äänessään oli samalla jotakin levotontakin. Hän luki ympärillään istuvain kasvoista hämmästystä ja suuttumusta, näki heidän vaihtavan keskenään kysyviä katseita, eikä hän tuntenut itseään täysin varustautuneeksi näihin kysymyksiin vastaamaan. Steen-herra näet ymmärsi hyvin, mitä nuo sanattomiksi käyneet miehet toisiltaan kysyivät: Eikö ole vielä kylliksi siinä, että hallitus on viivyttänyt apujoukkojen lähettämistä, eikö siinäkään, että se vähäinen väki, joka vihdoin tuodaan, saapuu avuttomassa tilassa perille? Tätäkään apujoukkoa ei siis nyt lähetetä vihollista vastaan, vaan sekin majoitetaan köyhtyneeseen maakuntaan...!

Yksin tyynimielisen piispankin leveillä kasvoilla värähtivät paksut poskilihakset, ja valtionhoitajasta näytti kuin olisi hän puraissut hammastaan, ennenkuin lausui kiihtyneellä äänellä:

-- Varattomat ovat nyt Suomen pappilatkin majoitusväkeä elättämään -- Viipurin auttamiseen olemme jo kaikkemme uhranneet. Toivoimme teiltä, herra Steen, toisenlaista apua, kuin uutta majoitusrasitusta, -- ja toivoimme sitä apua ajoissa!

Jo liikahti Steen ilmeisesti kärsimättömänä penkillä ja siirtyi hiukan loitommas piispasta. Hän oli nostanut tupessa olevan miekkansa, joka villavaipan alla tuntui kankealta, pöydälle ja kiilloitteli siinä nyt hihallaan kahvanpäässä olevaa kullattua palloa. Siitä etukumarasta asennostaan hän karkeaksi painuneella äänellä, mutta edelleen kylmäverisesti, puhui:

-- Teillä on, Maunu-piispa, omituinen, itseotetulla oikeudella käytetty nuhteleva tapa puhua meidän toimistamme... puhua ja kirjoittaa. Mitä te vaaditte? Minulle on kansa antanut raskaan velvollisuuden vastata Ruotsin hallituksesta näinä levottomina aikoina, mutta minulle ei ole annettu valtaa komentaa ruttotautia eikä luonnon rajumyrskyjä. Meillä on ollut tekemistä tarpeeksi asetellessamme siellä kotona toisenlaisia myrskyjä, jotka valtakuntaa särkevät!

Vasta nyt puhuessaan valtionhoitaja näytti lämpenevän sekä mieleltään että ruumiiltaan. Hänen kasvoillensa kohosi punerrus, osaksi ehkä tuosta väkevästä yskän juomasta, mutta etupäässä kai suuttumuksesta. Olihan kuulumatonta röyhkeyttä, että häntä kaikkien vastoinkäymistensä lisäksi täällä vielä moitittiin. Ja yhä enemmän kiivastuen hän jatkoi:

-- Viime talvena tekin, Maunu Särkilahti, allekirjoititte vaatimuksen minun syrjäyttämisestäni valtionhoitajan toimesta. Se kirje on minulla hyvin muistissani. Teille olisi kai joku toinen herra mieluisampi, mutta se mieli nyt ei ollut Ruotsin valtiopäivillä. Siksi olen minä kaikesta huolimatta nyt esimiehenne täällä, enkä jokaisen kirjatoukan toruttavana!

Steen herran puolikäheä ääni oli ollut suuttumuksesta katketa, kun hän kosketteli tuota Suomen herrain keväällistä kirjelmää, jossa he -- maansa hätää ajatellen -- yhtyivät anomaan Hannu-kuninkaan kutsumista Ruotsin valtaistuimelle. Mutta hän hillitsi itsensä pian, ryyppäsi maljasta rohdon pohjaan ja jatkoi taas rauhallisesti, ennenkuin kukaan muu salissa olevista oli ehtinyt ääneen käydä:

-- Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne väittelemään, vaan neuvottelemaan maan puolustamisesta.

Kuumenneet olivat saman verran kuin valtionhoitaja myöskin nuo pöydän sivustoilla istuvat vanhat herrat, ja heillä olisi mielestään ollut hänelle vielä paljon sanottavana. Mutta piispa, jolla olisi ollut enin syytä pikastumiseen, hän vastasi nyt Steen-herralle tavallisella tyyneydellään:

-- Juuri se kotimaamme puolustaminen on meillä näinä vuosina ollut sydäntemme suurena huolena. Sitä juuri ajatellen olemme tänne rukoilleet apua. Viipuri on nyt kohta kolme kuukautta ollut piiritettynä...