Part 21

Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa oli voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen nähtyään nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon. Hintsa koetti häntä rauhoitellen puhutella, ei aikonut häneltä henkeä viedä, suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi hevosen heittää. Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei kuunnellutkaan eikä vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja luimisteli synkästi verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä lumessa. Ja koira haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat irvissä...

Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoin kahluutti Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella ihminen tavattu, siihen hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan ja tarjosi sitä tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi sitä kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta... Hän puri, ahmi, nieli! Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi tuo epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä myöten myös uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia vainolaisia.

-- Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.

-- Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.

-- Teillä on siis pakosauna täällä lähellä? Mutta taas kävi mies tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä outoja miehiä eikä tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet käänsivät silloin puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja toimeentuloa täällä metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies; riistakin oli tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon. Petäjänkuoren ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä rauhallisesti tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi ruveta hänelle asiataan ajamaan:

-- Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos hankit minulle sivakat, mies, niin saat hevoseni pitää kesään asti ja sillä ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. No?

Mutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän. Pentti vakuutti:

-- Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas palata kyläpaikoillenne.

Pariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta ja vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen. Mutta kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja lämpeni. Ja nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan kohtaloitaan.

Syksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään näissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat, kaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset tappoivat missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä toinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli vain kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään ja koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä. Mutta huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja tuli rutto... Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu palata, vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita elannon avuksi ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin... kyliä täytyi välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen jälille pääsisi.

-- Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. -- Ja mulle siis suksesi annat?

-- On saunallamme toki suksia.

-- Vaan onko heiniä hevoselle?

-- Suon laidassa on suova, -- eipähän niitä olematon karjamme tarvinne!

Mies läksi vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta Pentin piti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon hevosta pitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan korjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana syvemmäs salolle.

Kappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset kulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa matalan, pyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti Viljo suon yli oikasi.

-- Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli jo ovella ja silmäili sisään. -- Onko se autio? huusi hän oppaalle.

-- Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon... Kamala olikin sen sisusta, kun silmä vihdoin pimeästä saunasta rupesi esineitä erottamaan. Lavitsalla ja lattialla makasi puolialastomia, mustuneita ruumiita, muodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa visvaankuivuneet paiseet. Lauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja raukan luuta myöten kuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme, että Viljoa puistatti.

Ei ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita kuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman majaa, tietäen, että sieltä läksi rutto, ja että ken sen kerran sai, hän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota majaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, -- Tapio suojelee karjansa, väitti jousimies.

Kauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä hiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:

-- Milloin kävi siellä surma?

-- Jo sulan aikana, -- taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin heistä kukin kuoli.

-- Ja aivanko avutta kuolivat?

-- Mikä heitä auttamaan, -- se on Jumalan tauti!

Edelleen hiihtivät miehet, syvemmäs saloon, hiihtivät vielä toisen suon poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen maja, äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki ikäänkuin arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli jousimiehen pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli suuri villahuivi kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä, -- hänen silmänsä olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi pöhöttyneestä päästä; ne murjottivat sieltä huivin alta kananmunan kokoisina pahkuroina. Sen oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies. Halonpilkkooja itse ei päätään kääntänyt, hän ei näyttänyt enää mitään ymmärtävän.

Saunasta lemahti oven auetessa imelänkostea, ilkeä katku. Märistä hirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä likaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty, ja hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään. Pahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat kuin puikot; mutta vatsat olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet ja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, -- se oli nälkää, jäytävää, kiduttavaa nälkää!

Vieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään. Liedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta nousi keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen kädellään nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä nokista pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä silmänsä nosti ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä hypähti, kiljasi ja juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain lastensa eteen, ikäänkuin naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen suuret, valkoiset hampaansa irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.

-- Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut metsämies. -- Viipurin miehiä ovat, sieltä on ryssä jo ajettu pois.

Naisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niissä kuvastui tylsä välinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies kertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta. Hän näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen mielensä oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti tutkimaan miehensä konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja tavattuaan sen tyhjänä hän ärtyisästi äyskäsi:

-- Taaskaan... et mitään otusta tuonut, et lintuakaan...!

Mies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:

-- Luntakin on satanut lankoihin... Eikä otuksia ole...!

Kuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta. Lapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö oli maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna... nyt hänkin virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi ahnaasti leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy kasvoillaan pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät suonenvedon kouristukset häntä täristävän... leipä oli kai ollut liian voimakasta hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen. Vieraat silmäilivät sitä säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat, lapsi makasi taas liikahtamatta... mutta Viljo ei uskaltanut astua katsomaan, vieläkö raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se siinä kuolleena makasi.

Pentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä viheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa. Pakopirtin ainoa terve mies läksi heidän mukaansa. Hänessä oli virinnyt toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille, ja se toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen tietä tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.

-- Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti hämillään.

Mies viittasi matalaa majaansa:

-- Saunaan, tietysti.

Sinne yksille, ahtaille tiloille, potevain lasten viereen...! Ja miksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, -- ajatteli Pentti poistuessaan.

Viimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt hevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului: Tanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies päästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät lähemmäs, -- siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa. Silmät kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot poljetulla hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään ratsun tai miehen kurkkuun. Niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista hurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle, hyppäsi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä suojelemaan, huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi sekaan. Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki takajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.

Metsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen pökertyi samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät siitä välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta saapuvat hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan, lähtiessään viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään saaliinsa luota, ja loikkasivat harjun taa, josta niiden venytetty valitushuuto vielä kauan kuului.

Hintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja huohotteli kuin pajan palje.

-- Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa luo ehdittyään.

-- Se otti kerrankin kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.

-- Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta lakasit ryssiä kahta puolta?

-- Se oli leikkityötä tähän verraten, -- parahiksi ehditte perille!

Mutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti hyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalleen taluttamaan, ja pian taivalsi taas kolme miestä Viipurista länteen vievää valtatietä myöten, mutta nyt kaikki keveästi liukuvilla suksilla.

Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta oli niin autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä olisi koskaan ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät pakopirteissään syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten poistumisesta.

Mutta entistä nopeammin katkesi nyt taival hiihtäjiltä. Pian olivat he sen merkkikiven luona, josta he tiesivät vanhan kauppatien vievän merenrannalta Lappeen kylien kautta Savoon. Siinä tienhaarassa oli heidän erottava, Pentin jatkaakseen yksin matkaansa valtatietä länteen päin, Viljon ja Hintsan poiketakseen pohjoisille metsämaille ja sitten Saimaan selkien poikki kauas yksinäiseen Olavinlinnaan. Näillä hiihtäjillä ei ollut paljon toivoa tavata ihmisasuntoa hävitetyssä maakunnassa, mutta Pentti tiesi ainakin Kymijoella ihmisiä löytävänsä, sillä siellähän piti vielä jotain sotaväkeäkin olla koolla.

-- Viekää terveiset Savonlinnan miehille, virkkoi viimemainittu tovereilleen. -- Ja sitten kotipuoleen, kun sinne joudutte.

-- Jos joudumme! Ja milloin palaat sinne sinä? kysyi Viljo. -- Vai jäätkö pitkiksikin ajoiksi Turkuun?

-- En tiedä jäänkö sinne vai palaanko Viipuriin. Siellä ehkä edelleenkin miehiä tarvitaan.

-- Jos tarvitaan, niin siellä tavataan, virkkoi Viljo, kääntyen päättävästi korpeen päin.

Sukset sihisivät eri tahoille autiossa metsässä. Hiihtäjät lisäsivät vauhtia, lisäsivät sitä lämpimikseen, sillä pakkanen kiristyi taas vihaisemmaksi, mutta myöskin mieltensä halusta. Vietävinään olevat viestit heitä kannustivat, ja heissä itsessään paloi jo ikävä päästä tästä kolkon hävityksen maailmasta ihmisten ilmoille.

XVI. RUOTSIN APUVÄKI.

Turun piispanlinnan holvikattoisessa kirjastohuoneessa työskentelivät harmaanhämäränä joulukuunpäivänä piispa Maunu Särkilahti ja hänen sihteerinsä, maisteri Paavali Scheel. Piispan edessä pöydällä oli pieni pino ohkaisia, nahkakantisia kirjoja, joita hän järjesteli eri kasoihin. Se oli ensimäinen Suomea varten painettu kirja, Turun hiippakunnan pappien messuopas, Missale Aboense. Tämä kirja oli jo Konrad-piispan aikana painettu Lyypekissä ja oli sitä silloin jo jaettu, mikäli oli riittänyt, papeille ympäri maan. Nyt oli äsken saapunut Saksasta tätä nuoren kirjapainotaidon kallista tuotetta uusi lähetys, ja Maunu-piispa puuhaili nyt sen levittämistä seurakuntiin.

Mutta surukseen oli hän huomannut tarpeelliseksi lähettää "missalen" mukana ankaran paimenkirjeen papistolleen. Hän oli näet tarkastusmatkoillaan kokenut, ettei monessakaan Suomen maakirkossa tämän jumalanpalvelusohjeen määräyksiä seurattu, vaan lojui tuo kallis aarre pappiloissa jonkinlaisena koristuksena, lukematta ja käyttämättä. Ja mielihaikealla täytyi Maunu-piispan myöntää tietävänsä senkin, mistä tuo johtui: Suomen papit eivät olleet ainoastaan harjaantumattomat präntättyä lukemaan, vaan oli sen pahempi heillä useimmilla latinankielen taitokin kaikista koulupänttäyksistä huolimatta siksi hatara, etteivät he tuota heille lähetettyä kirjaa täysin ymmärtäneetkään. Maunu-piispa nyt kiertokirjeessään kehoitti heitä ponnistuksiin, verestääkseen koulunaikaiset latinanmuistonsa; hän vaati heitä ehdottomasti perehtymään kirjan ohjeisiin ja rangaistuksen uhalla noudattamaan niitä toiminnassaan.

Piispan sihteeri kirjoitteli nyt tammipöydän toisella sivustalla neuvoja ja ohjeita siitä, miten "missalen" määräykset olisivat oikein ymmärrettävät. Hanhensulka sipitti yksitoikkoisesti, miltei väsyneesti, kirjuri ei näyttänyt tänään olevan erittäin innostunut työhönsä. Piispa huomasi sen.

-- Teroititko heille erityisesti sitä, että joka sunnuntai on messun jälkeen saarna edelleen suomeksi pidettävä, kysyi hän kirjoitusmiestä hetken sivulta tarkastettuaan.

-- Jo se on sanottu, -- mutta mitä se hyödyttää, vastasi Paavali väsähtäneesti.

-- Mitäkö hyödyttää! Siinähän juuri on ohjeittemme henki ja ydin, muuten on kirjain kuollut. Kaikista muistutuksistamme huolimatta he vain paapattavat ulkomuistilla latinalaiset messunsa, kuin niistä pikimmiten päästäkseen...

Kirjuri nosti päänsä pergamentin luota. Hänen kasvonsa olivat entistä soikeammat, ja hänen silmissään oli surumielinen ilme.

-- En tarkoittanut sitä, isä. Tulin vain ajatelleeksi: Me laittelemme täällä kirkkomme paimenille tarkkapiirteisiä ohjeita ja neuvomme roomalaisen rituaalin yksityiskohtaisia menoja. Mutta kuka takaa, että kun kirjeemme saapuvat asianomaisiin pitäjiin, nämä eivät jo ole autioiksi hävitetyt, kuka takaa senkään, ettei silloin jo Suomen seurakunnille ruveta antamaan toisenlaisia kirkko-ohjeita toisaalta...

Piispa käännähti nyt nuhtelevalla ilmeellä raskasmieliseen kirjuriinsa päin:

-- Toisaaltako, virkkoi hän. -- Ei, Paavali, emme saa menettää luottamustamme. Meidän on toimittava hiippakuntamme hyväksi kaikesta huolimatta, lujasti uskoen, ettei Jumala anna kirkkonsa joutua häpeään eikä uskovaistensa kaatua perikatoon.

-- Niin, niin, isä. Toisinaan tuntuu vain niin toivottomalta...

Paavali kirjoitti edelleen; sulka sipitti yksitoikkoisesti ja laahustamalla. Kirjoittajan oli nyt käännettävä paksu pergamenttilehti, mutta se kävi kankeasti, -- hän huoahti. Vasen käsi oli näet maisterilla mustassa, pallonmuotoisessa siteessä, ja siksi sujuivat hänen likkeensä niin vaivaloisesti, kun hänen sillä oli koetettava työtään avustaa. Vihdoin sai hän lehden käännetyksi ja painautui taas siihen kirjaimia piirtämään.

Piispa oli nojatuolistaan osanotolla seurannut hänen puuhaansa, ja samalla oli äskeinen nuhteleva ilme tasoittunut pois hänen leveäluisilta kasvoiltaan. Hetken kuluttua hän virkahti kirjurilleen:

-- Koskeeko käteesi vielä, Paavali?

-- Ei käteen, enemmänkin sydämeen, vastasi maisteri surunvoittoisesti.

Piispa katseli nuorta ystäväänsä hetkisen lempeästi, hiukan säälien, mutta samalla oli pieni, harmiton hymykin hänen huulillaan. Paavali-maisterille oli tapahtunut vahinko, paha vahinko, vaikkei piispa sitä kuitenkaan niin perin vaaralliseksi arvostellut. Kun he viime elokuun lopulla olivat laivallaan palanneet Viipurista ja saapuneet Kuusiston linnan edustalle, oli maisteri, iloisena matkan onnistumisesta, noussut laivan keulaan laukaisemaan siinä olevaa pikkutykkiä, merkiksi linnan väelle piispan paluusta. Mutta lombardi, jota ei oltu taipaleella tarvittu, oli päässyt ruostumaan ja panos räjähti sytytysreiästä, silpoen sytyttäjältä käden. Peukalo ja etusormi puuttuivat nyt Paavalin vasemmasta kädestä. Haava oli kyllä, kauan kiusaa tehtyään, vähitellen parantunut, mutta tuo vahinko ei ollut sillä autettu. Se uhkasi katkaista nuorelta kanungilta koko hänen papillisen uransa. Sillä kielsihän kanooninen laki kirkkoa käyttämästä palveluksessaan ja varsinkin korkeammissa hengellisissä viroissa raajarikkoutunutta miestä. Siitä johtui nuoren maisterin masentunut mieli. Paavali Scheelin kunnianhimoinen tarkoitus oli ollut pyrkiä korkealle hierarkisia portaita myöten, ja hän oli jo hyvällä alulla: pitikö sen kauniin uran nyt siihen katketa?

Tämä henkilökohtainen vastoinkäyminen se oli muiden yleisten ikävyyksien ja koko maassa vallitsevan huolen ohessa noin matalaksi masentanut nuoren maisterin muuten toivorikkaan mielen. Ilottoman syyspäivän harmaja tunnelma tuli nyt vielä alakuloisuutta lisäämään. Tuokion kuluttua lisäsi Paavali varsin katkerasti piispa-ystävälleen:

-- Kelvannen tästä ehkä vielä urkujen polkijaksi tuomiokirkkoon, sillä myöhää lienee minun nyt siirtyä pois koko kirkolliselta uralta. Isäni kuuluu kyllä aikoinaan tuumineen lähettää minut johonkin ritarihoviin sotilaaksi oppimaan, ja taisipa hän erehtyä, kun ei aikomustaan täyttänyt. Sillä nyt enää minusta tuskin on miekkamieheksikään, vaikka sellaisiakin nähtävästi pian Turussa tarvitaan. Sotilaskin tarvitsee toki kätensä!

Piispan sileiksiajetuille kasvoille levisi nyt yltyleensä tuo hyvänsävyinen hymy, ja hän virkkoi lohduttavasti nuorelle ystävälleen:

-- Elä sure, Paavali, kyllä Hemming-herra Roomassa tämän asian järjestää. Olenhan pyytänyt pyhältä isältä sinulle poikkeuslupaa, ja tohtori Gaddillahan on siihen varoja käytettävänään.

-- On kyllä, mutta...

-- Kun on varoja, niin niillä on näihin aikoihin helppo korvata kaksi sormea, vaikkapa koko kädenkin, sitä todistavat kaikki tiedot nykyisestä Roomasta. Asu sinä vain rauhallisena edelleen pappilassasi ja hoida virkasi minun vastuullani!

Taas oli hiljaista kirjastohuoneessa, jossa kirjurin sulka edelleen tasaisesti rapisi. Vanhan piispan ajatukset siirtyivät jälleen niihin huolettaviin, vakaviin kysymyksiin, joiden ympärillä ne nykyisin alituiseen, yöt päivät, askaroivat. Kotvasen kuluttua muisti hän taas yhden seikan ja kävi siitä sihteerilleen tarinoimaan:

-- Miten olikaan, löysitkö sitten joenpuoleisissa kellareissa kyllin varman piilopaikan tuomiokirkon kalleuksille... nimittäin jos tarve tulisi mitä kätkeä.

Nyt vilkastui alakuloisena istunut maisterikin ja ponnahti suoraksi istumaan.

-- Löysin, isä. Kommunin jokirakennuksen alla on mainio kätkökellari, vieläpä sellainen, jota ei talon nykyisistä asukkaista kukaan tunnekaan. Se lienee vanha lymypaikka entisiltä sota-ajoilta.

-- Hyvä, -- oletko sinne jo jotakin vienyt?

-- En muuta kuin ne kaksitoista hopea-apostolia, joiden kätkemisestä jo sovittiin. Mutta ehkäpä jo tänä iltana siirrän sinne pyhäinjäännöksetkin ja alttarikoristeet?

Piispa teki torjuvan liikkeen kädellään.

-- Ei hätäillä, Paavali. Väestöä älkäämme ennenaikojaan säikyttäkö. Nyt on meillä pian Tuomaanmessu käsissä, sitten joulu, -- toivioretkeläiset tahtovat nähdä kirkon oikeassa asussaan ja rukoilla pyhäinjäännösten ääressä. -- Hetkisen vaiti oltuaan piispa vielä huoaten lisäsi: -- Täytyyhän meidän toki toivoa, että joku sanoma saapuu Turkuun, ennenkuin viholliset hyökkäävät... jos nyt vihollinen tänne asti ollenkaan pääsee...

Maisteri, joka jo oli laskenut syrjään kynänsä, kuivasi verkalleen hiekalla kirjoitustaan. Sitten pisti hän tapansa mukaan loukkautuneen kätensä kauhtanansa liitoksen peittoon, katsoi kotvasen piispaa silmiin ja virkkoi melkein hämmästyneenä:

-- Vieläkö uskallat toivoa, isä?

-- En lakkaa rukoilemasta Viipurimme puolesta, enkä siis toivomastakaan.

-- Lujapa on uskosi. Ja kumminkin tiedät totuuden: Viipuri ei voi ajanmittaan kestää, vaan sen täytyy antautua...

-- Siellä on urheata väkeä, monta viikkoahan se on puolensa pitänyt, vastasi piispa, joskin hiukan epävarmalla äänellä.

-- Siitäpä sen juuri näemme, vihollinen on itsepäinen. Sen voima on moninkertainen, se tahtoo Viipurin haltuunsa ja Turun myös... piiritys vie pakostakin antautumiseen. Kohta pariin kuukauteen emme ole saaneet sieltä mitään tietoja; kun tiedot kerran tulevat, tulevat ne varmaankin vihollisten mukana. Maa on silloin auki. Mikäpä pysäyttäisi enää arojen hurjia laumoja?

-- Niin, mikä? Me emme sitä tiedä, mutta meidän täytyy sittenkin toivoa. -- Piispa siirsi syrjään järjestämänsä kirjakasat ja vaipui nojatuoliinsa. Hän oli nyt masentuneen näköinen hänkin. Toivoton ilme pyrki samentamaan hänenkin katseensa, sillä täytyihän hänen myöntää nuoren ystävänsä todistelut sitoviksi. Mutta ikäänkuin viitaten johonkin mahdollisuuteen, johon hän ei kuitenkaan itsekään paljo uskonut, jatkoi hän vielä: -- Onhan Kymijoellakin vähän varustusväkeä, joka ehkä voi tuota vyöryä edes viivyttää.

Mutta Paavali vastasi purevasti:

-- On, muutamia kymmeniä huoveja siellä on ja joku satakunta talonpoikaa, jos ovat siellä enää nekään!

-- Niin, heikko on kyllä sekin toivo...

Piispa oli tosin koettanut taivuttaa Turunlinnan päällikköä Didrik Hannunpoikaa kokoamaan ja järjestämään voimakkaamman varustusväen vihollisen tielle ja lähtemään itse sen johtajaksi Kymijoelle. Mutta Didrik oli ollut toimeton, niinkuin ainakin ja niinkuin viime aikoina kaikki muutkin Turussa.

Siellä oli näet viimeisinä viikkoina ruvennut vallitsemaan eräänlainen tylsynyt, toivoton mieliala, joka oli lamauttanut kaiken yritteliäisyydenkin. Odotettiin vain viestiä Viipurista, viestiä sen kaatumisesta ja vihollislaumain lähenemisestä, -- toimetonna odotettiin. Syksyllä, kun oli puuhattu Viipuriin väkeä ja muonaa, oli mielissä vielä ollut kimmoavaisuutta ja miehissä pontta. Piispan uhrautuva esimerkki oli muihinkin elähdyttävästi vaikuttanut. Mutta senjälkeen kun Turkuun olivat saapuneet tiedot piiritysjoukon suuruudesta ja taistelevain voimain epäsuhtaudesta, oli toivoton, välinpitämätön mieliala ylemmistä piireistä vähitellen levinnyt alempiin, -- usko voittoon oli katkennut.