Part 20

Munkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa myöskin nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa uupuneet sotilaat. Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä, niin rajattomia kuin heidän ponnistuksensa olivat olleetkin. Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät mursi; jännitys laukesi syvään, nöyrään hartauteen. Knut Possekin seisoi paikallaan, kädet miekankahvaan ristittyinä, seisoi siinä taivaalle kohotetuin katsein, soranpeittämänä, hikisenä, mutta säteilevin otsin.

Taas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta tunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien tyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa. Niiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninsa vielä pölyäväin raunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia takaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain venäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti tuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa olivat moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He pakenivat telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan kaupungin yllä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättäen tuhannet pakokauhussa rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina vaikertamaan ja kuolemaan Viipurin muurien juurelle.

Päivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse vastaanottamassa takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan pitkälle vallihaudalta loitonneet. Muurin kupeelta ja vallihaudalta nousi väkevä, sisälmyksiä ellottava veren haju, joka kuin ilkeä humala huumasi aistit. Mutta sitä ei Posse huomannut. Hän katseli vihollisten tuhantisten laumain pakoa, ja miltei lapsellisen liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään, kun hän kädestä puristaen tervehti Winholtia.

-- Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan koskettamana, virkkoi hän. -- Sitä et uskonut.

-- En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, -- laine voi nousta uudestaan.

Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta tämän päivän jälkeen se on liian pieni. Poissa on Frille, ja tuonnäköiset ovat muurit...!

Niin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmissä välähti melkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:

-- Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi Pyhimysten armon!

-- Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?

-- Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas! Jumalanäiti on puolellamme!

Winholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä vallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää epäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä, oli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikallaan, ja silloin hän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei tosin höyhenpussin tai heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andreaan ristin muodossa. Nyt hän ei enää epäillyt, vaan vastasi:

-- Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat myös, -- heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.

Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntui kuin ne olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä Viipurin väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi suistuneista pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset ja vanhukset messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät toisiaan ylhäiset ja alhaiset, ystävät ja vihamiehet, rajattomalla helpoituksen tunteella, ja he lankesivat vierviereensä polvilleen kirkon kiviselle permannolle. Eivät lähteneet nyt latinalaiset lauseet vanhan kirkkoherran messutessa pelkästään huulilta, niinkuin tavallisesti, vaan syvältä sydämestä nyt pulppusi kansan kielellä kaikkien ymmärrettävä kiitos korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan siihen hartaudella yhtyessä. Ja taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle ehtineiden teinipoikain helakankirkas virsi löysi jokaisesta rinnasta yhtä kirkkaan vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä pelastettujen määrätöntä auvoa.

Mutta sillävälin kuin päivän laskiessa messun säveleet kauan soivat Viipurin kirkosta, oli sen ruhjoutuneiden muurien kupeella taas virinnyt uusi toimeliaisuus. Hartwig Winholtin johdolla ahersivat siellä taas hetkisen levänneet ja palan haukanneet miehet soraläjissä. He kuokkivat ja kaivoivat, ääneti ja ahkerina kuin muurahaiset keollaan. Muuri oli saatava niin auttavaan puolustuskuntoon, kuin vielä mahdollista oli, venäläisten seuraavan hyökkäyksen varalle, sillä kukaan ei epäillyt, että se hyökkäys oli ennen pitkää tapahtuva, äskeisen tappion kostamiseksi.

Väkitornista muodostuneen soramäen kupeella kuokki suurin miesjoukko. Ne väänsivät vyöryneitä kiviä ja kaivoivat pölyävää multaa, paljastaakseen esille tornin jalustan, johon Winholt aikoi hirsistä ja kivistä rakentaa tilapäävallin. Siinä joukossa Penttikin yhdessä Viljon ja Hintsan kanssa levitteli mahtavaa kivirauniota sillä paikalla, jossa olivat päivän taistelleet. Hartwig Winholt kulki siitä ohi, ja hän oli näkevinään, että tuo ennen niin reipas Pentti nyt liikkui kuin unessa, konemaisesti kiviä väännellen.

-- Sinähän olit vahdissa yöllä, virkkoi hän Pentille, -- mene jo nukkumaan, mies!

-- Kaivan tässä ensiksi vähän... vastasi Pentti, olematta itsekään oikein selvillä, miksi hän siinä niin itsepäisesti puski.

-- Aikaa on kaivaa vielä huomennakin. Eivät ryssät nyt pariin päivään hyökkää, sellaisen kyydin saatuaan. -- Ja viitaten vallihautaan ja sen viereiselle kentälle, jonka peittivät kaatuneiden vihollisten ruumiit, lisäsi Winholt: -- Ja kun taas kerran hyökkäävät, niin samanlaisen löylyn annamme heille silloinkin, eikö niin, miehet!

-- Pyhän Andreaan ja kaikkien pyhien avulla, lisäsi munkki, joka siinä sorasta kaivautuvia ruumiita haudattaviksi kokosi.

-- Niin. Nehän ne meitä ovat auttaneet, totesi Winholt jatkaessaan matkaa työpaikalle.

Päivä oli laskenut, ja vain hämärinä häämöittivät enää pyhimysliputkin raatihuoneen katolta vaalennutta taivasta vasten, josta taas kävi hienoa pakkaslunta satelemaan. Kylmäksi puristui ilta, yksi ja toinen uupunut raataja jätti jo kuokkansa. Mutta Pentti kuokki edelleen soraläjää väsymyksestä melkein nääntyneenä.

Keskellä kuokkain kilkettä ja uupuneiden miesten hiljaista juttelua kuuli Pentti hetken kuluttua muurin eteläistä kuvetta lähenevän Knut Possen syvän, kauas antavan äänen. Posse asteli, kirkosta palatessaan, Klaus Henrikinpojan ja Tönne Eerikinpojan seurassa korjaustöiden alottamista tarkastamaan. He kuuluivat pysähtyvän Raatihuoneentornin raunioiden eteen, joista munkit korjasivat pois vainajia, vilusta väriseväin naisten nyyhkyttäessä ympärillä.

-- Nuo vaimot hakevat poikiaan, kaatuneita teinejä, kuului Knut-herra lausuvan tovereilleen. -- Niitä onkin tässä rauniossa monta. -- Kas tuossakin!

Kuului sydäntä vihlovaa valitusta ja hetkeä myöhemmin kiiruhti Väkitornin raunioiden ohi ryysypukuinen nainen, kantaen sylissään kalpeana retkottavaa, hentoa ruumista.

Herrat astuivat hänen jälessään äänettöminä, Väkitornin raunioita lähestyen. Terässääryksinen jalka kuului kilahtavan johonkin raunioista esiinpistävään esineeseen. Posse kumartui sitä tarkastamaan.

-- Se on pata, virkkoi hän ihmeissään.

-- Tiurin velhon pata näyttää olevan, vastasi Tönne Eerikinpoika. -- Ja kas tuossa, siinähän on itse velho vieressä; kivi on hänen päänsä murskannut.

Kotvasen seisoi Knut Posse ääneti noita-ystävänsä ruumiin ylitse kumartuneena, -- siinä se nyt taikoja makasi, pussi vielä selässään. Mutta Klaus-herra murahti:

-- Mitä olikaan velholla täällä tekemistä, tulisimman taistelun rintamassa?

-- Sitä me emme tiedä, vastasi Posse harvakseen. Hän jää meille arvoitukseksi puheineen ja tekoineen. -- Minulle hän tänä aamuna iloisesti ja varmasti huusi: "Illalla tiedät tarinasi", -- mistä hän sen tiesi? Ja tiesikö hän silloin omankin tarinansa, -- ukkoparka!

Hetken vain seisoi Posse siinä Pataukon ruumiin ylitse kumartuneena. Mutta sotilaat, jotka raunioilla ahersivat ja jotka eivät vieläkään täysin ymmärtäneet Väkitornin räjähdyksen oikeaa syytä eivätkä myös, miten se oli vaikuttanut kaupungin ihmeelliseen pelastukseen, he nykäsivät toisiaan kyljestä, kun näkivät Possen seisovan velhovainajan vieressä, puhuen sanoja, joiden merkitystä he eivät ymmärtäneet. Nuo tapaukset ovat jossakin yhteydessä keskenään, niin päättelivät nämä Pentin työtoverit, ja he virkkoivat hiljaisella äänellä toisilleen:

-- Suotta ei Tiurin velho keittänyt padassaan käärmeen päitä ja havukan kynsiä.

-- Eikä suotta Possekaan joka aamu hänen kanssaan sillankorvassa neuvoa pitänyt, -- tiesivät he, minkä liemen keittivät!

-- Ryssät lensivät ilmaan kuin akanat, eikä se ollut mikään sattuma.

-- Ei. Mutta siihen sortui nyt apuri itsekin.

-- Vaan Possepa pelasti Viipurin!

Pentti kuokki yhä edelleen, innokkaasti etsien jotakin. Kuin unen läpi kuuli hän noita vieressään kuiskivain miesten tarinoita, ja niistä alkoi hänenkin mielessään herätä himmeitä mielikuvia salaperäisten voimain vaikutuksesta. Olihan hän tosin itse ollut mukana näkemässä kaikki, mutta hänkään ei kaikkea ymmärtänyt. Kaiken aikaa, kun hän oli rauniota kaivellut, oli häntä kiinnittänyt halu saada selko siitä, oliko valkoinen ritari todella suistunut Väkitornin raunioihin... oliko Possen taikavoima sittenkin ollut suurempi kuin tuon peljätyn ratsupäällikön, johon ei lyijy eikä rauta pystynyt? Oliko ehkä juuri siinä syy Viipurin pelastukseen?

Pentti oikaisihe hetkeksi pystyyn, pyyhkien hikeä kuumalta otsaltaan. Siinä puolihämärässä, raunioiden juurella, johon Knut Posse oli pysähtynyt, huomasi hän nyt myös sukulaisensa, Degen-voudin ja hänen seurassaan nuoren Kirsti-neiden, jotka hiljaa liikkuivat ruumiskasalta toiselle. Silloin Pentti ikäänkuin heräsi. Hän oivalsi heti, ketä nuo hänen surevat tuttavansa etsivät, ja samalla hänelle selveni omakin etsimisensä todellinen, ensimäinen syy. Hakijat seisahtuivat hänen kohdalleen soramäen juurelle. Vouti vanhuksen vakavat kasvot olivat tavallista kalpeammat, ja tuontuostaan hän pyyhkäsi kyyneleen silmäkulmastaan, -- hän haki ainoata poikaansa, jonka hän tiesi kaatuneen. Mutta neitosen silmät olivat kuivat; niissä paloi vain omituinen, epäilevä, rauhaton, kysyvä ilme, joka ikäänkuin näytti vastausta vaativan.

Pentti laskeusi kivirauniolta alemmas, viittasi tytön luokseen ja virkkoi:

-- Haetaan tästä... näillä kohdilla hänen pitäisi olla.

Linnanvouti kutsui muutamia miehiä avuksi kaivamaan osotetusta kohdasta. Pentti tovereineen oli jo kaivanut kuopan jokseenkin syväksi; siirrettiin vielä sivulle joku kivenlohkare, tarvittiin vielä joku kuokanisku, -- ja lopultakin vilahti sorasta Evert Degenin sininen asemiesmekko. Koko miesjoukko yhtyi kaivamaan sitä irti ja nosti vihdoin esille nuoren vainajan.

Hän ei noussut sieltä yksin. Hänen kouransa olivat kiinni viereensä kaatuneessa vihollisessa; se oli loistavapukuinen, pitkä uros, jonka päässä vielä oli leuvan alta sidottu, valkotöyhtöinen ritarihattu... Miekka oli pudonnut Evertin kädestä; se löydettiin syvempää sorasta, ja sen vierestä löytyi se lippu, jota liehuttaen valkoinen ritari oli miehiään torniin kutsunut. Taistelijat olivat heittäneet aseensa pois ja sulin käsin toisiinsa tarranneet...

Ääneti seisoi pieni seurue tuokion tuon löytönsä ympärillä. Mutta neitosen silmistä suli vähitellen tuo rauhaton, pälyvä ilme, kun hän polvistuneena katseli kaatunutta sulhoaan. Ja kun hän siitä nosti päänsä ja verkalleen kohosi ylös, oli hänen katseensa taas kirkas, melkeinpä uljas, ja hän virkkoi Degen-vanhukselle vaaleana, mutta vavahtamattomalla äänellä:

-- Hän siis uskalsi sen minkä lupasikin!

Lumia sateli soran alta kaivettujen vainajain päälle. Illan pimetessä se lumisade sakenemistaan sakeni, peittäen vähitellen alleen Viipurin särkyneet muurit ja kaatuneiden vihollisten täyttämät vallihaudat. Lumet putoilivat pehmoisina ja ääneti, ikäänkuin hellävaroen kattaen hävityksen jäljet; putoilivat hiljaa, tasoittaen talvisen verhonsa alle äsken vielä intohimojen tärisyttävän luonnon, joka nyt, ikäänkuin vähitellen rauhoittuen, jäi siihen lepäämään valkoisena, kankeana ja kylmänä.

XV. PAKOSAUNALLA.

Viipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä. Kaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä, alituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa. Mutta sitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi ainoastaan käyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa, tuprusi hiljaa ja kuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta sakeasti, kinosta kohottaen.

Konttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkalleen joutuvaa ratsumiestä. Kun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi, matalampi suksimies:

-- Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on ratsun astua näissä kinoksissa.

-- Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie parane. -- Ratsumies, katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunutta tieaukeata. -- Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on joulukuu puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.

-- On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin upottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen mies, -- Ilvesmäen Hintsa.

-- Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.

-- Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat ryöstämässä käyneet.

Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen. Ei voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään perille sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! Ja matka oli malttamattoman miehen edessä niin pitkä, -- Turkuun asti!

Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta. Hän tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä ja huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja että hänen tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen ihmisten mielistä; ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten ilahduttava. Puoleentoista kuukauteen ei ollut Viipurista mitään viestiä päässyt länteen päin lähtemään. Posse oli nytkin "pamauksen" jälkeen vielä viivyttänyt viestiä siitä, kunnes airueella olisi täysi varmuus kerrottavanaan.

Viime päiviin asti oli näet vihollisia parveillut Viipurin muurien ympärillä, eivätkä piiritetyt tienneet, mikä näillä oli mielessään. Antinpäivän hyökkäyksen ja pyhän ristin ihmeen jälkeen eivät venäläiset tosin olleet uudistaneet väkirynnäkköä, mutta heidän tykkinsä, heidän telttansa ja heidän tuhantiset joukkonsa olivat edelleen viipyneet kaupungin edustaisella kedolla. Ja heidän ratsumiehensä olivat alituisesti kierrelleet Viipurin varustuksia ja vakoilleet vallien korjaamistöitä. Tosin näytti viipurilaisista jo kohta Andreaan päivän jälkeen siltä, kuin osa piiritysjoukosta olisi poistunut Papulan notkosta. Ryssät keräsivät öisin päällikköjensä ruumiit Viipurin muurin alta ja Possen vakoojat näkivät pitkien saattueiden kuljettavan niitä etelään päin, jonne tie nyt oli lujaksi poljettu. Mutta venäläisten pitkän leiririvin edustalla paloivat sittenkin vielä yötä päivää heidän hirsitulensa lumisella maalla, ja niiden ympärillä kykkivät viluiset miehet. Viipurilaiset eivät voineet tietää, mitä sotajuonta he ehkä taas valmistelivat.

Siksi korjuutti Winholt lakkaamatta Viipurin muureja, siksi valvoivat sen harvenneet vartijat väsähtämättä sortuneilla valleilla. Posse oli alituiseen jalkeilla. Hän odotti hyökkäystä. Mutta päivät menivät, -- sitä ei tullut.

Vihdoin eräänä joulukuun yönä huomasivat itämuurin vartijat, että vihollisten hirsitulet paloivat omituisen matalasti ja sammuivat yksi toisensa perästä. Vakoojat hiipivät aamuyöstä kentälle ja toivat sieltä sanoman, että viholliset olivat poistuneet leiristään. Päivän valjettua palasivat toiset, kertoen, että he jo rientomarssissa samosivat Kivennavan autioksipoltettuja kyläpaikkoja kohti. Teltat olivat tyhjät, nuotiot kylmät.

Silloin ajoi Posse itse aatelisherrain seuraamana tarkastamaan vihollisten leiririvejä, jotka olivat täyttäneet penikulman laajuisen alueen Viipurin edustalla. Paeten oli leiristä lähdetty, kiirehditty oli kotitaipaleelle. Sinne olivat piirittäjät lähtiessään heittäneet heittokoneensa ja piirityskojeensa, siinä olivat hangessa nuokin suuret, mustakitaiset tulikirnut, joilla he olivat niin monasti Viipurille hätää näyttäneet; ne olivat kai liian raskaat nietosten läpi kuljetettaviksi. Niitä vedätti sieltä nyt Posse Viipurin väestön äänekkäästi hoilatessa kaupungin valleille, surmaksi vihollisille, jos he vielä toiste tulevat.

Ja vielä kerran olivat ne tulikirnut soineet, mutta nyt riemulaukauksina, tuskasta keventyneiden ilohuutojen säestyksellä, Viipurin muureilta.

Mutta tältä retkeltä linnaan palattuaan oli Knut Posse kutsuttanut Pentti Heinonpojan luokseen ja sanonut: -- Nyt on aika viedä viesti piispalle. Sinä Pentti olet ennenkin airueena Turussa kulkenut, näytäppäs nyt nopeuttasi! -- Olivatpa säteilleet vanhan soturin silmät, kun hän taas piirsi puumerkkinsä Horn-laamannin laatiman kirjeen alle. Ja kun hän käski Pentin varustautua aamuksi matkalle, niin ilomielellä tämä siihen luottamustoimeen suostui.

Samaan aikaan oli Posse päättänyt lähettää saman iloviestin myöskin Kylliäiselle Savonlinnaan. Viipurissa näet tiedettiin, että venäläiset olivat tänä syksynä koettaneet saada sitäkin haltuunsa, mutta miten siellä erämaan linnassa nyt oli laita, sitä ei tunnettu. Kylliäisellä saattoivat vielä olla hetket kuumat; häntä oli rohkaistava. Tälle retkelle oli Pentti suositellut heimolaistaan Viljoa, jonka hän tiesi sinne ikävöivän; Hintsan hän laittoi sinne Viljon toveriksi. Näin olivat he nyt kolmisin matkalle joutuneet, yhdessä kulkeakseen alkutaipaleen, kunnes Savoon meneväin miesten suunta oli poikkeava pohjoiseen. Savon airueet olivat lähteneet suksilla, heidän taipaleellaan kun ei ollut teistä tietoa, mutta Pentti oli luullut nopeammin joutuvansa Turkuun ratsullaan, jonka hän suurella vaivalla oli rehunpuuteaikojenkin läpi saanut hengissä pidetyksi. Tämä toivo oli hänelle nyt turmioksi kääntynyt.

Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen laihan ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa olevan tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen hiihtimiin. Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa tienmutkassa aukeavan maiseman yli.

-- Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän kärsimättömänä tovereilleen. -- Olihan täällä ennen vankat kylät.

-- Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.

-- Ja asukkaatko tappanut?

-- Taikka ovat he paenneet.

Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että se paikoitellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta kinokselta, eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa. Väliin tosin valkeni metsästä päiviä, missä aidanseipäitä tai suovapuita pistihe esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata. Mutta rakennusta ei ollut yhtään pystyssä, ja ainoastaan arvaamalla saattoivat matkamiehet päätellä jossakin aidankupeella näkyviä lumikumpuja tuvan tai riihenkiukaan raunioiksi.

Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:

-- Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin kirkoillaan käyneet.

-- Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen ohjaksista taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.

Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä, mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan käsissä.

-- Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä. Mutta hän lisäsi samassa: -- Ei, ennen vaikka tähän näännyn...!

Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeitteinen sekin, kuin hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain lumen alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa järven rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä vihdoin matalan mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs; siihen oli toki polttamatta jäänyt yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja hevosta lepuuttaa. Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne Penttikin hitaasti talutti huuruavan ratsunsa.

Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta oli lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä, ja pian valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet huiskin haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat leipävaikkanat ja päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli puolillaan jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle, ikäänkuin siihen pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan aikaa sitten näkyivät eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä oli perhepöydällä ja räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.

Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan vieressä olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen. Hän kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin sileää ja kylmää, -- kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki tuvasta päresoihdun.

Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli suuri, kuiville juossut kirveenhaava.

Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut: Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen melua tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä hankkiutunut pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja eväitä minkä ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut, että lehmä jäi navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime hetkessä palannut laskemaan elukan irti... mutta silloin olikin jo vainolainen mökkiin ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin meni ryöstäjille. Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt...

Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, -- entistä vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi aina vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.

Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:

-- Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.

-- On tottatosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi Viljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. -- Annas kun katson.

Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään se näytti hampaitaan ja pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran perästä, virkkoen:

-- Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!

Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän jousimiehen, joka matalana kuin myyrä huimaa vauhtia painoi oksain alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään, mutta mies vain pakeni kuin surmaansa, -- luuli kai vainolaisen kintereillään olevan.