Part 2

-- Ajat muuttuivat. Taas tuli vaino ja kosto. Te lähdette... enkä teitä moiti. Tunnen minäkin sen koston polton, vaikka sitä ikäni koetin sammutella. Nyt se roihuaa taas!

Hänen vieressään seisoi Pentti Heinonpoika kuunnellen vanhuksen sanoja vakavissa mietteissä hänkin. Yhtäkkiä oli hän siis näinikään joutunut vainohiihdolle, hän joka aina oli elämänsä kuvitellut rauhalliseksi raatajanelämäksi kotoisilla halmeilla. Ei hän ollut sitä ajatellut vielä tänään aamupäivälläkään lähtiessään kotoa, johon puolisokea isänsä yksin jäi tupaan. Nyt hänelle ukon sanoista selkeni, että tässä on kysymys pitkästä hiihdosta, alkavasta vainon ajasta. Mutta samalla häneen iski selvä käsitys siitä, että hänelläkin on asiaa nyt hiihtää kostamaan, vaikkapa perille asti... Nyt, kun hän kuuli vainolaisen vieneen Marketankin mennessään, vihlasi kipu hänen rintaansa ja hän tunsi, että se tyttö on juuri hänen pelastettava ja pelastettava omakseen. Ja hän siirtyi entistä vakavampana istumaan vanhuksen viereen, jossa hän virkahti:

-- En tiennyt kotoa lähtiessäni isälleni sanoa, että tällä hiihdolla pitempään viivyn. Mutta näille maille nyt en kuitenkaan palaa, ennenkuin Marketta on irti ryöstäjäin käsistä.

Hän lausui sen tyynesti, arkailematta, vaikka hän muistikin, että heidän välinsä Lauri-ukon kanssa olivat olleet jäykät. Ja vanhus istui siinä ääneti. Hän oivalsi hyvin, mihin nuorukainen tähtäsi, mutta hän ei kieltänyt, ei käskenyt. Että aika oli muuttunut, sen hän tunsi omassa mielessäänkin. Tyttö oli hänen silmäteränsä; hänen kohtalonsa painoi raskaasti vanhaa sydäntä. Ja melkein mielihyvällä hän senvuoksi kuuli, kun nuorukainen tuokion kuluttua taas rohkeasti jatkoi:

-- Jos saan Marketan pelastetuksi, vieläkö silloin, Lauri-setä, kiellätte häntä pääsemästä Suopeltoon emännäksi?

Se oli suoran miehen kysymys ja ansaitsi suoran vastauksen. Nyt vastasi vanhuskin reippaammalla äänellä:

-- Ennen vanhaan oli tapana, että ken sodasta minkä toi, hän sai sen kysymättä omanaan pitää. Jos tyttäreni pelastat, Pentti, ja hän sinulle suostuu, niin hänet pidä.

-- Tuohon käteen, vaari, huudahti nuorukainen. Nyt hän oli tehtävästään selvillä. Ja vanhus puristi hänen kättänsä, vielä virkahtaen:

-- Tuo tyttöni takaisin; hän on minullekin rakas!

Viljo-poika oli sillävälin siirtynyt isänsä ruumiin luo ja Hintsa auttoi häntä kantamaan jäätyneen vainajan Manun äskeisiä jälkiä myöten tuonne metsäiselle mäelle. Tuokion kuluttua seurasivat heitä sinne keskustelijat kaivon luotakin, kahlasivat aittaan, jonka lattialle oli laskettu vierekkäin kaksi ruumista, pieni ja suuri, siitä sitten aikanaan vietäviksi vihittyyn maahan. Surevina seisoville vainajain lähimmille siinä nyt vanhus rohkaisten virkkoi:

-- Rakastin rauhaa ikäni, Manu, mutta en siltä pidätä sinua kostoon lähtemästä. Se on miehen oikeus! Minä jään Viljon kanssa tänne raatamaan, asetumme tuonne saunaan, kunnes tuvan taas pystyyn saamme!

Niin hän puhui, eikä hänen äänessään enää ollut valitusta. Mutta tuota vanhuksen puhetta kuunnellessaan oli Viljo, nuorin joukosta, siirtynyt isänsä ruumiin luota ja vakavana kuin mies hän nyt kääntyi ukollensa puhumaan:

-- En minä jää tänne, vaari. Onhan minullakin asiaa ryöstäjäin jäljille. Äitini on siellä, isäni tuossa... Setä, ota minut mukaasi, siinä minä hiihdän missä mies...!

Oudostellen katselivat sukulaismiehet nuorukaista. Hänen äänensäkin soi nyt ihan miehen ääneltä. Näytti kuin hän olisi miehistynyt muutamassa tunnissa kymmenen vuotta.

-- Sinäkinkö, lapsi? vastasi vanhus hämmästyen.

-- En ole lapsi enää...

Ukko katsahti toistamiseen nuorukaista. Hän näytti tosiaan jo varreltaankin varttuneen. Vanhus huomasi, että se sama jano, joka toisia poltteli, oli tarttunut jo häneenkin, ja hän vastasi:

-- Pian karkeni hampaasi, Viljo. Hiihdä siis mukaan äitiäsi hakemaan; ehkäpä se onkin ensimäinen tehtäväsi. Minä jään tänne yksin, kuin vanha tervaskanto Vahvajärven salolle, -- no, yksinpä tähän tulinkin. Käyn kaatamaan hirsiä uutta tupaa varten. Siihen työhön tekin palatkaa, kun kostonne on täytetty!

Hetkisen he vielä viipyivät männikkömäellä, kuolinaitan edustalla. Lauri-vanhus antoi siinä neuvoja lähteville, kehottaen heitä ensi töikseen hakemaan Savilahden, Juvan ja Säämingin savolaisia näiden pakopirteiltä, joihin he varmaankin olivat vainolaista väistyneet, ja niiden kanssa neuvottelemaan yhteisestä kostosta. Sitten tuli heidän kääntyä Savilahden vanhan sissipäällikön eli kupiaan, Pietari Kylliäisen puoleen, joka sittemmin oli ylennyt linnanpäälliköksi Savonlinnaan. Harvain miesten ei ollut yksin lähdettävä vainokontion pesille, mutta noiden miesten avulla voisi kostosta jotakin koitua.

Niin hän neuvoi lähteviä, itse nuoruutensa sotaisia muistoja verestäen. Kun miehet olivat lyöneet aitan ovelle lujan pönkän ja sitten rupesivat mäeltä laskeutumaan, silloin hän heidät vielä pysähdytti, virkkaen:

-- Vielä on meillä työ täälläkin suoritettava.

Hän lähti toisten edellä kahlaamaan yhä ylemmäs mäelle, missä alavamman metsän ympäröimänä kohosi jylhä, mahtava kuusikko. Noista uljaista puista oli useista oksat latvaa myöten karsittu pois, rungot törröttivät alastomina patsaina kinoksesta. Se oli salolaisten karsikko. Joka kerta, kun talosta joku eläjä oli kuollut, oli hänen muistokseen tälle mäelle oksittu uusi puu entisten lisäksi. Niitä oli siellä jo toistakymmentä, ja nyt oli kaksi uutta puuta karsittava. Siksi siellä nyt pimeässä pakkasillassa kuului kirveenkalke, kajahtaen terävältä ja laajalti yli erämaan, miesten oksiessa korkeita, huurteisia kuusia. Se oli viimeistä rakkaudentyötä vainajille.

Mutta kun se oli tehty, silloin laskeusivat miehet pihalle, heittivät kontin, jousen ja viinen selkäänsä ja tarttuivat keihässauvaansa. Manu nousi ensimmäisenä suksilleen.

-- Ja yön selkäänkö aijotte matkalle? virkahti vanhus, katsellessaan sitä äänetöntä lähtöä autiolta pihalta.

-- Mikäpä yösija meillä on täällä sen parempi kuin salolla, rakovalkean vieressä, vastasi Manu mäystintään korjaten. -- Sittenpä ollaan jo taipaleella.

-- Siis hyvästi...

Ja tuokion kuluttua katseli yksinäinen ukko, kuinka neljä miestä peräkkäin nousi halmeen loivaa rinnettä itäänpäin, yönhämärää vesakkoa kohti. Etummaisena hiihti Manu varmana ja vantterana; hänen jokainen hartiavoimainen sauvansysäyksensä näytti kertovan vihaa ja kostoa. Hänen jäljessään tyrkki Pentti keveästi sompakeihäällään hankea ja nuori Viljo samosi hänen ladussaan, jäntevästi pyrkien Ilvesmäen Hintsan pitkäin suksien edestä pois. Hetkisen vilahti vielä loittonevia varjoja harvasta vesakosta; vielä niiden näkyvistäkin häivyttyä kuului suksen hiivittävää sihinää. Mutta sekin ääni vaikeni.

Taas oli kuoleman hiljaista autiolla pihalla. Yksinäinen vanhus seisoi kauan kumarana lumipeittoisten raunioiden keskellä. Oli kuin eivät jähmettyneet, vanhat jäsenet olisi enää liikkeelle lähteneetkään. Vihdoin hän toki astui askeleen rantaan päin. Mutta poltetun pirttinsä raunioiden ohitse kahlatessaan upposi hänen sauvansa syvälle kinokseen, ja sieltä alta tuntui nousevan hiljainen ääni, kuin valitus haudasta...

Yksinäinen vanhus kävi kaivamaan lunta, tutkiakseen, mikä siellä oli helähtänyt. Niin, arvasihan hän sen, sauva oli sattunut palaneen kanteleen kieliin, ne hän sieltä nyt vapisevassa kourassaan nosti. Se oli se sama kannel, jota oli soitettu silloin, kun hän ensi kerran toi uuteen tupaan nuorikkonsa, sen, jolle oli oksittu tuo vanhin kuusi karsikkomäellä.

Palaneet kielet käpristyivät kerälle. Vanhus viskasi ne kädestään hankeen ja lähti laskeutumaan saunaan päin, sitä lämmittääkseen, siinä alottaakseen yksinäisen erakkoelämänsä.

II. KYRÖNSALMEN TARINA.

Savon uuden linnan luoteisen kivitornin laella seisoi eräänä toukokuun iltana rintavarustukseen nojautuneina kaksi miestä. Saaren korkea kallioranta ja sen jyrkänteelle rakennettu harmaakivilinna loivat jo laajan, mustan varjon virran syvään, synkkään veteen. Salmea ympäröivät matalarantaiset niemet ja pikkusaaret, joista metsä oli poltettu pois, näyttivät elottomilta ja kylmänharmailta tuossa illan kalpeassa valossa. Tummansinertävät salot ja värähtämättömät, valkoisilta välkkyvät vedet vaihtelivat etäämpänä sekä Haukiveden että Pihlajaveden puolella.

Kuin erakko korvessa seisoi Savon uusi, Pyhälle Olaville omistettu linna tämän laajan, äänettömän erämaan keskellä. Oli kevättulva Kyrönsalmessa, siellä loiskuivat laineet hiljaa linnan peruskallioita vastaan. Mutta tämän solinan keskellä olivat tornissa seisovat miehet kuulevinaan muitakin ääniä, ja niitä he hengitystään pidellen nyt tarkkasivat. Olihan kerrottu, että Kyrönsalmen haltija joskus iltasin nousee syvänteestä laineikkoon soittamaan kanneltaan ja että sen soiton helinä silloin kuuluu törmälle asti. Vartijoista toinen, nuorempi, oli nyt ollut salmesta soittoa kuulevinaan.

-- En minä mitään kuule, virkkoi vanhempi, hilperokeihästä kädessään pitelevä vartija ja siirtyi taas tornin keskelle maisemia katselemaan. Se oli Pentti Heinonpoika, tuttavamme Vahvajärven salolta. Hänen nuorempi toverinsa oli Viljo, ja tämä nyt puoleksi häpeissään, mutta yhä veden yli kumartuneena, vastasi:

-- En minäkään kuule enää. -- Tuokion kuluttua hän taas virkkoi: -- Onkohan siinä perää, että tuo vesi on noin mustaa siksi, että siellä asuu paha haltija? Miehet kertovat salmesta saaneensa joskus sysimustia kaloja.

-- Voipi olla tottakin; ihmeempiäkin on kuultu, vastasi keihäsmies hiukan hajamielisenä. -- Hänen mietteensä näyttivät liitelevän muualla. Ja hetken kuluttua hän pysähtyikin toverinsa viereen puhuen:

-- Mutta mitä varten me oikeastaan täällä vielä näitä linnan satuja kuuntelemme? Miks'emme yhtä hyvin vierrä kotona kaskea?. Näihin aikoihin siellä kotikylästä juuri kalajärvillekin lähdetään.

Kiukussaan takoi hän keihäänvarrella kivistä permantoa. Mutta nuori mies vastasi vakavana:

-- Manu ei palaa kotiin, ennenkuin on kostamassa käyty.

-- Enkä minäkään... Mutta kun ei täältä päästä kostamaan! Meitä petkutetaan... Kolme kuukautta täällä on nyt odotettu, eikä siitä aijotusta Karjalan retkestä tule mitään!

Pentti puhui kärsimättömänä, suuttuneena tähän kaikkeen. Hänenkö piti ruveta tänne linnannihdiksi, hänen, jota talo odotti isännäkseen! Kostohiihdolle oli hän lähtenyt morsiantaan pelastaakseen, emännän taloonsa hakeakseen, ja nyt oli hän tarttunut tänne erämaanlinnaan kuin loukkuun. Eikä siellä mitään oltu saatu toimeen. Vainolaisten jälkiä olivat he, Vahvajärveltä lähdettyään, hiihtäneet Savon hävitettyihin kyliin. Mutta sieltä olivat jo ryöstäjät silloin poistuneet, hiihtäen saaliineen suoraan järvien yli omille mailleen. Pakopirteissä olivat he sitten tavanneet Savon miehiä, ja hyvin halukkaita olivat nämä olleetkin kostoretkelle lähtemään. Mutta ilman linnanherran lupaa eivät olleet sanoneet sille retkelle saavansa lähteä. Hämeen miehet olivat silloin, muutamain savolaisten seuraamina, hiihtäneet Olavinlinnaan asti, pyytääkseen Kylliäistä miehineen retkelle mukaan. Linnassa oli heille annettukin puolinaisia lupauksia, ja siksi ajaksi, kunnes otollinen lähdönhetki tulisi, olivat Hämeen miehet jääneet ase- ja rakennusmiehiksi linnaan, jossa aina oli apuväen puute. Mutta nyt oli talvi mennyt, mennyt oli kelirikon aikakin, nyt olivat vedet auki, ja nyt ei siitä retkestä enää puhuttukaan mitään.

Tämä se Penttiä harmitti, ja tuokion kuluttua hän taas, noita hämärtyviä salomaisemia silmäillen, kävi purkamaan vihojaan:

-- Savolaiset koko vesistön varrella ovat niin syvältä sydämistyneet, että he olisivat valmiit partioretkelle lähtemään minä päivänä vain sanan saisivat. Heilläkin ovat nyt kylät raunioina eikä ole heillä viljelysmailleen asiaa. Mutta Pietari-ukko vain vitkastelee: talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä...

Mutta nureksijan nuorempi toveri ei enää kuunnellut hänen puheitaan; hän kurkisteli taas veteen ja kuunteli tarkasti. Jo siirtyi Penttikin sinne hänen viereensä, ja todella, olipa hänkin jotakin ääntä tuolta syvänteestä kuulevinaan. He katsahtivat melkein säikähtyneinä toisiinsa. Oli tietty asia, että veden haltiat harvoin hyviksi säiksi liikkuvat, ja erityisesti oli kerrottu Kyrönsalmesta kuuluvan soiton aina tietävän turmiota, kuolemaa. Milloin vain sitä soittoa oli kuultu, silloin oli pian linnanmiehille sattunut joku onnettomuus: ken oli jäihin hukkunut, ken nukkunut vartiopaikalleen ja siitä rangaistukseksi joutunut hirteen. Miehistä oli kaameata katsella tuonne syvään veteen, jonka pinnalla jo illan sumua hyppeli, ja heistä tuntuikin helpottavalta, kun tuokion kuluttua näkivät Eerikki-mestarin, linnan papin, nousevan kirkkotorniin sen kelloa iltamessuksi soittamaan. Kirkonkellojen äänihän vei haltioilta mahdin.

Miehet tekivät ristinmerkin, ja aivan oikein, hetkisen vallinnut lumous rupesi heidän mielistään hälvenemään. Jo kuului askeleitakin tornin kapeilta kiertorappusilta, ja hetken kuluttua nousi sieltä käytäväaukon täyteinen mies tornin laelle.

Se oli leveä, roteva, noin 60-vuotias sotavanhus. Hänen tukkansa oli saanut valtoinaan kasvaa ja kikkaroi nyt paksuina pyörylöinä niskassa kypärähatun alta; ruskeanharmaja kokopartakin oli miehellä pitkä ja kesytön ja hän oli sen jakanut keskeltä kahtia rinnalle, joten hän näytti vieläkin leveämmältä. Se mies oli Savonlinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Hän tuli tavanmukaiselle iltakierrokselleen ja kyseli vartijoilta tuttavallisesti, näkyykö mitään epäilyttävää ympäristössä.

-- Ei savuakaan, vastasi Pentti.

-- Ei se vainolainen savuja sytytäkään, jos se linnan ympärillä hiipii. Mutta mitä se nuorukainen sieltä laineista kurkkii, soittaako siellä haltia, vai...?

Kylliäinen oli asettunut miestensä kanssa toverilliselle, usein leikkisälle kannalle. Hän olikin vanha talonpoikainen partiopäällikkö, joka sitten oli liittynyt Eerikki Akselinpojan väkeen, kun tämä oli ruvennut perustamaan linnaa Savon erämaihin. Siellä oli hän toimeliaana ja valppaana miehenä avustanut tekeillä olevan linnan puolustamista vihollisten alituisia hyökkäyksiä vastaan, ja niin oli hän vihdoin ylennyt sen päälliköksi. Mutta vanhat, tuttavalliset suhteensa miehistöönsä oli hän yhä säilyttänyt.

-- Olin kuulevinani äsken jotain ääntä, vastasi Viljo ujostellen.

-- Ja sävähdit, että nyt se tulee omansa ottamaan! Elä ujostele, olen minäkin niitä ääniä joskus kuullut. Mutta ei Kyrönsalmen haltia mikään häijy haltia ole; ei se ole linnallemme taikonut muuta kun hyvää. Niin monasti kuin vihollinen onkin tänne hyökännyt, milloin viekkaudella, milloin väenpaljoudella linnamme valloittaakseen, niin aina ovat sen kynnet kilpistyneet näiltä kallioilta takaisin. Ja niin kilpistyvät vastakin, jos valveilla pysymme.

-- Mutta uhrinsa se on vuosittain vaatinut, virkkoi Viljo, vielä jatkaen puhetta haltiasta. Ja Kylliäinen, istahtaen kahareisin tornissa olevalle tykille, kävi leikkisästi selittämään:

-- No, eihän tuo niin kummaa olekaan, jos se joskus vähän suutahtaa. Tottapa sen lepoa häiritsee tämä kalkutus ja mökä, joka jo kohta parikymmentä vuotta on tältä ennen hiljaiselta rannalta soinut. Täällä päiväkausia kivet paukkavat ja vivut vinkuvat, niin ettei haltialle jää kuin joku iltahetki soittelua varten.

Niin vanhus veisteli. Mutta taas hän katkasi leikkisän puheensa, nousi rintavarustuksen luo katselemaan yli noiden laajojen, iltatyveneiden selkien, ja hän kysäsi yhtäkkiä Pentin puoleen kääntyen:

-- Ei ole näkynyt savikuntaa palaavaksi?

-- Ei ole näkynyt.

-- Mikä niitä tänään viivyttää? Ihme, kumma, pianhan on yö käsissä!

Linnaan tuotiin rakennusaineet, savi, kalkki ja hiekka, läheisistä saarista ja mantereen rannoilta lautoilla, joita päivätöitä tekevät talonpojat soutivat ja joista rakennustarpeet sitten vivuttiin ylös rakennuspaikoille. Näitä lauttakuntia tuli ja meni monta päivässä. Mutta niin epävarmat ja turvattomat olivat olot vielä uuden rajalinnan seutuvilla, että aina ruodun asestettua sotaväkeä täytyi saattueena seurata lauttamiehiä; sillä eihän koskaan tiedetty, milloin niemen takana väijyvä vihollinen saattoi hyökätä työkunnan kimppuun. Ja kumminkin oltiin linnassa aina levottomia, kun lautta syystä tai toisesta viivästyi.

Katkerasti vihasivat näet rajantakaiset karjalaiset tätä linnaa, pyrkien yhäti vaikeuttamaan sen vahvistamista. Linna oli muka rakennettu heidän puolelleen rajaa, se oli riistänyt heiltä vanhat apajat ja riistamaat ja katkaissut heidän kulkuväylänsä pohjoisemmille kalavesille. Ja samaa väittivät vanhoihin rajakirjoihin vedoten venäläiset hallitusmiehet, jotka senvuoksi alinomaa usuttivat karjalaisia uuden linnan kimppuun. Tuo Haukiveden ja Pihlajaveden väliselle väylälle rakennettu linna katkasi myöskin Laatokan rantalaisten kauppatien Pohjanlahden perukkaan, ja siksi olivat karjalaiset aina Laatokan rannoilta asti hanakat uutta linnaa hätyyttämään. Monta työkuntaa olivat vihollisten partiojoukot siten jo tuhonneet, raa'asti surmaten raatajat, ja suuren kauhun olivat he ajaneet linnan työväkeen. Ja kauhuun liittyi tietysti tältäkin taholta katkera viha. Kun linnalaiset joskus saivat käsiinsä vaanivan rajantakaisen, niin he armotta häneltä pään listivät taikka leikkasivat häneltä kielen pois, jättäen hänet kuitenkin henkiin. Mutta karjalaiset maksoivat samalla mitalla.

-- Kunhan ei olisi vainolainen taas hiipimässä, virkahti Kylliäinen, ajatellen niitä monia seurauksia, joita tuollainen yhteenotto taas aiheuttaisi.

-- Vedet ovat taas sulat.

-- Niin ovat, vastasi Pentti, iskien kiinni mieliaiheeseensa. -- Ensi avovedellähän oli puhe lähteä vainolaisia itsiään hätyyttelemään. Tietysti ne täällä taas rupeavat parveilemaan, ellei niitä pidetä loitommalla.

Mutta veitikka pilkisti vanhan Pietarin silmästä, kun hän huomasi, mihin nuori hämäläinen jälleen ampasi.

-- Ahaa, sinulla palaa mieli aina vain partioretkelle. Morsian on sinne ryöstetty, niinhän se oli...?

-- Sinne palaa monen mieli, -- ryöstetythän ovat Savonkin kylistä sekä naiset että tavarat.

-- Ja siksi pitäisi päästä kostamaan, -- hyvin tunnen sen taudin. Mutta malta vielä vähän, ei mennä syyhymättä saunaan. -- Vanha linnanherra taputti ystävällisesti Penttiä olkapäälle. Mutta tämä ei siitä sulanut, jatkoi vain:

-- Sielläpä kotonaan olisi vainolaisia saunoitettava, muuten he kyllä tulevat meitä kylvettämään.

Mutta linnanpäällikkö toisti, vielä leikkisä hymy huulillaan, vaikka äänessä jo oli vakavampi kaiku:

-- Maltetaan vähän, kunnes ollaan täällä tarpeeksi varusteissa. Pian saadaan Pyhän Eerikin torni valmiiksi, sitten...

-- Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa!

Kyrönsalmen kalliosaaressa oli näihin aikoihin valmiina vasta yksi kivitorni, se salmenviereinen, josta Hämeen miehet nyt juuri pitivät vahtia. Se oli tukeva, kookas torni, jonka alakertoihin mahtuivat linnan asuinhuoneet, ruokahuoneet, varastohuoneet, -- siinäpä se olikin koko varsinainen linna. Sitä ja sen ympärille rakennettuja puutaloja kiersi myöskin jo matalanlainen, kaksinkertainen muuri. Mutta saaren kaakkoinen sivusta oli sittenkin jäänyt vihollisten hyökkäyksille liian alttiiksi, varsinkin kun sen vieressä oli toinen pikkusaari, jonka yli hyökkääjä Kyrönniemeltä tullen helposti saattoi hiipiä lähelle. Tälle kulmalle oli senvuoksi ruvettu rakentamaan toista kivitornia; sitä oli tehty jo pari vuotta ja siihen juuri noita kiviä vedettiin ja rakennustarpeita lautattiin. Mutta vielä se ei ollut tarpeeksi korkea, ja molempia torneja yhdistävä, jykeäksi suunniteltu sidemuurikin oli vielä keskentekoinen, -- ne työt vaativatkin kyllä vielä vuosia valmistuakseen. Siksipä olikin vanhan Pietarin puhe tällaisten töiden odottamisesta Pentin mielestä huonoa pilaa, ja siksi hän lisäsi:

-- Savolaiset eivät jää sitä odottamaan. Heidän sydäntään polttaa sappi eikä heillä ole mistä kotona elää.

Kylliäinen tiesi sen todeksi, ja hänen leveiltä kasvoiltaan suli leikin hymy kokonaan pois, kun Pentti siitä muistutti. Mutta hänellä oli syynsä pidättää tuota kostonhalua leimahtamasta. Hän tiesi kokemuksesta, että jokainen kostoretki aina synnytti uusia, eikä hänellä ollut nyt liiaksi voimia eikä varoja linnassaan, lähteäkseen ärsyttämään nukkuvaa karhua. Siksi tahtoi hän malttaa ja maltattaa kärsimättömäinkin mielet.

Hän vaikeni, katsellen yhä vakavana ja huolestuneena noita liikkumattomina lepääviä selkiä, joiden takaa hän kärsimättömänä odotti näkevänsä lautan vihdoinkin soutavan. Mutta sitä ei näkynyt. Kurkiparvi vain lensi kiilan muotoisena rintamana korkealla selän yli mantereen rantaa kohden, pohjoiseenpäin pesimään sydänmaan laidattomille soille, ja teki lentäessään polven rannan kohdalla. Linnanpäällikkö ajatteli sinne päin soutanutta lauttaansa ja virkahti päätään punoen:

-- Täytynee lähettää venhekunta lauttaa hakemaan, sillä oikeata viipymistä tämä ei enää ole. Ja hän laskeutui taas tornista alas. Tuokion kuluttua vartijat näkivät hänen pyylevänä astuvan saaren läntiseen kallionkärkeen. Siinä oli Kyrönsalmen ensimmäinen pieni puuvarustus, jonka linnan perustaja, Erik Akselinpoika Tott, oli siihen vastaisen linnan siemeneksi aikoinaan rakentanut, ja jonka alatse vei rantaportti venhelaiturille ja laskusillalle. Pentti katseli, kuinka ukko siellä nyt hajallasäärin rantavartijoita puhutteli, mutta hänen mielensä oli nyrpeä ja tyytymätön ja tuokion kuluttua hän kävi taas toverilleen puhumaan:

-- Kylliäinen on jo vanha mies; hänestä on mukavampi tallustaa täällä linnassa kuin Karjalan rämeillä. Mutta minä en tänne jää kirkkotornin valmistumista odottamaan. Pääsemmehän me toki täältä Manun kanssa poiskin soutamaan. -- Ja Viljon puoleen kääntyen hän virkkoi: -- Etkä jääne tänne silloin sinäkään. Vai miten?

Viljo ei ollut taaskaan kuunnellut toverinsa puhetta. Hän oli kiintynyt katsomaan, kuinka siellä alhaalla pihalla linnan naiset liikkuivat taloustoimissaan. Kylliäisen toimekas emäntä juoksi siellä kuin sukkula kellarin ja aitan väliä, juoksi niin että avaimet vyöllä helisivät, ja hänen tyttärensä, nuori, viehkeä impi, liikkui yhtä notkeana hänen kintereillään, autellen äitiään ruokien ja juomien kantamisessa tornin alakerrassa olevaan suureen väentupaan. Iso olikin emännällä perhe illastettavana, saikin siinä helma heilua. Mutta erityisesti tuon neitosen ketteriä askeleita näytti Viljon silmä niin tarkkaavasti seuraavan, ettei hän Pentin vihanpuheitakaan joutanut kuuntelemaan.

Pentti katseli tuokion ystävänsä tarkkaavaisuutta, hymähti sitten ja virkkoi vähän lauhkeammin, mutta pistävästi:

-- Vai miten? Sinä et taidakaan täältä kiirettä pitää, ehkä tartutkin sinä tänne Kyrönsalmen linnaan?

Sen jo Viljo kuuli, hytkähti, ja siirtyi hämillään pois pihanpuoleiselta reunalta, vastaten:

-- Minäkö tänne, -- enhän toki! Tiedäthän sen, tietysti seuraan teitä äitiäni vapauttamaan!

Pentti aikoi vielä jatkaa pilapuhettaan, vaan pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan.

-- Kautta Maarian -- kuule! huudahti hän.

-- Niin, ääniä kuuluu taas, myönsi Viljokin.

-- Mutta ne eivät olekaan haltiain ääniä, eivät soiton luiritusta... ne tulevat tuolta Riihisaaren takaa. Kuule sitä melua, -- ja kuuluuhan sieltä airojenkin loiske!

-- Taitaa lautta lopultakin tulla...

Jännittyneinä vartoivat vartijat. Pian näkyikin lautta kääntyvän esiin niemen kärjestä. Ja kovasti sitä soudettiin, vaikka oli ainoastaan yksi venhe raskasta lauttaa hinaamassa, -- tavallisesti niitä oli kaksi.

-- Soitappa kelloa, Viljo, käski Pentti. -- Tornissa olevan suuren vaskikellon soitto oli aina merkki siitä, että linnaan läheni venheitä, ystäviä tai vihollisia, ja että miesten oli oltava varuillaan. Ennen pitkää olikin jo lautan vastaanottajia liikkeellä linnan äsken niin hiljaisella pihalla ja kallioisella rantatiellä.

Mutta Pentti oli jäänyt katsomaan etäältä soutavaa savikuntaa. Mitä ihmettä, eihän se tullutkaan sieltä yksin. Sen ympärillä parveili pikkuvenheitä, useampia, ja nämä näyttivät lauttaa hätyyttelevän, -- siitä se huuto ja melu!

-- Soita rajummin, Viljo, komensi hän. -- Nyt on lempo irti, nyt on vihollinen lautan kimpussa.