Part 19

Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä Raatihuoneen tornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka jo ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta tulipa hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan juuri tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne nopeasti kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa, ja heidän miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan muurille. Tähän torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli jätetty vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia... Tuiskuna karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja tuokion vallitsi jo painostava jännitys keskustornin luona.

Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta näkyvät viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän ratsumiehensä peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se valkoinen ritari, joka tätä joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan miehineen taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin uutta kujetta virittämään.

Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmän pelkäsivät ja enimmän vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja uljaana korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä, että häntä ei surman luoti tapaa.

-- Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert, joka palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. -- Vaan jos pääsisi silmä silmää vastaan...!

-- Ruutia on kyllältä Possen kellarissa. Mutta tuo mies on todella kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, -- näet, miten multa hänen ympärillään pölisee!

Evertin koura puristi suonenvedontapaisesti peitsen vartta kun hän uudisti sydämessään eilisen valansa...

Mutta pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että venäläisten tykkien tuli kohdistui etupäässä juuri Väkitornia ja sen viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo seitsemän sylen pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne syytivät nyt vähäväliä suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin että se tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät samalla lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla melkein sokaisten vartijain silmät.

Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä likenevä vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä olivat korvat lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan, kantaen luoteja ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon luona vuoroin latasi, vuoroin laukasi kumeaäänisen, yhä enemmän kuumenevan tykkinsä. Ja samaa oli peli pitkin pitkää muuria.

Sitä kesti kauan. Kuinka kauan tätä heltiämätöntä pommitusta näin jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta eivät he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen, että kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljoakaan huomata, mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli, kiukkuisesti singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan ja sen alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset laumat pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän äänekkäät komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus repesivät raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että johonkin torniin tai muurinkolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi. Mutta taas tyyntyi tuuli ja katkeranimelä ruudinsavu sakeni niin, että se melkein salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman näkymättömiin. Ja sitä myöten kuin tuuli tyyntyi, terästyi pakkanen, joka kylmänä kuurana painautui alas maata vasten.

Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airueita vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille lisää tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että nämä kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille varmana, vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä. Mutta yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.

Raatihuoneenportin tornista paukahti hätäkello soimaan. Sinne pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava Munkkiportilta, niin huusi Knut herra airueelle, muualta ei enää riittänyt...

Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat sieltä kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät nyt novgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan tätä vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne Eerikinpojan kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven tyngällä, -- hän nyt kokosi miehiään sen puolustukseen.

Pentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat risukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja kuinka sinne heidän miehiään joukottain syöksyi perästä. Mutta taas painoi tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon läheisen vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet katsomaan.

-- Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana, yhä tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.

-- Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti, kumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä keskustorniakin vastaan.

-- Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli noin tyyntyy, puhui hän ampuessaan. -- Pitkä on vielä taival iltaan asti.

-- Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää! -- Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli hänestä kyllä tuntunut kestävän kokonaisen ijankaikkisuuden, mutta toisekseen: vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän liikkuvan tuolla sumuisten kukkulain takana.

Savupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin vilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton huuto ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät tikapuunsa muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan miestä rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti niitä kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn vallihautaan sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät tikapuille.

Puolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että muurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin niskaan ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita tikapuita, joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi hyökkäsi. He kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat kiehuvaa vettä ja kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain vihollisten niskaan. Joka kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon, syntyi sekasorto vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät toisiaan vastaan, kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan tervaan. Muurin jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku vihollisista, mutta tuo reuna livetti kapuavia miehiä ja heitä putoili suinpäin alas, vieden toisia pudotessaan. Hurjistuneina, hädänhien valuessa selkäänsä pitkin, taistelivat sekä porvarit että talonpojat. Mutta pudonneiden ja kaatuneiden sijalle kasvoi aina uusia vihollisia; tikapuut olivat aina täynnä ja aina niitä myöten uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa kohti.

Tönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli täytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia. Mutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin venäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat sieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan äänen.

-- Näet, sinne jo Novgorodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi Pentti, ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.

-- Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät! Kuulehan tuota arosutten ulvontaa!

Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he taistelivat hellittämättä, iskivätpä epätoivossaan lopulta sulin käsinkin päälle tunkeviin vihollisiinsa.

-- Entä mikä on _tuo_ räminä? -- Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt ympäri. -- Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin... ei, Lakamundintornista se soi!

-- Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, -- arvasihan sen!

-- Noin, sinnekin laumoja lainehtii!

Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin sen surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt kaikkialta venäläisten riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina riensivät valloittamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti varmuus siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain vastarinta talttui taittumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi, mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää ammuttiin harvenneilla tykeillä.

Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sentään peräytyivät sitä myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa. Paljon työtä jäi heidän jälkeensä mustille ja harmajille veljille, jotka koettivat muurinharjalta korjata pois henkiin jääneitä haavoittuneita.

-- Entä nyt, mitäs me teemme? virkahti Evert tuokion kuluttua, nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan pykäläportaita myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta, joka jo oli vihollisten hallussa.

-- Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen taas tykkinsä ääreen.

Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustorninkin pommitusta. Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut, levittäen surmaa vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä huolimatta nämä työntyivät yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti, joka juuri oli laukaisemassa tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän alas jalustaltaan. Koko muuri huojui, soraa sinkoili toverusten niskaan ja Pentti kaatui kumoon tykkinsä alle.

-- Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas tornista.

-- Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn kaatuneen tykkinsä alta.

Vihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin liitokseen ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, -- sieltä nyt vyöryi kiviä ja soraa torvenaan alas. -- Taas remahti kentältä vihollisten riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan tuohon särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti tornin kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan pois suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi ampumista, vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla olijoilta peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen varmat, lyhyet komentosanansa.

-- Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten kentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. -- Ja tikapuunkantajat perässä!

-- Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään kuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka horjui ja vaipui alas ratsun selästä.

-- Mutta onpa siinä toinen tilalla, -- aina hän hätään ehtii!

Kävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas näkivät tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään. Voitonvarmana ja vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä luotisateesta, johti ryntäävät parvet vallihaudan partaalle ja komensi siinä kerppumiehiä täyttämään kaivannon. Monasti peräytyivät hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka tornista ryöppysi, mutta aina vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja verestä väkeä samosi ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi melkein yhtä paljo kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut työnnettiin esille, ja pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen ukkonen salamoi, vieri vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia muureja vastassa ja niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.

-- Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.

Raatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen muurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä nyt liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihällä sysittävä kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt Possen voimakas ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa puolustamaan, -- siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt muurilta miesjoukko, Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli liikkua vierivillä kivillä, mutta tuimasti siinä peitsin, miekoin taisteltiin ja kerta toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.

Mutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä keskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia myöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille Winholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.

Taas kuului Possen ääni alhaalta:

-- Alas miehet Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.

Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin, jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen tai menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan askel askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.

-- Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat kuin sysimiehen päästä. -- Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?

-- Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. -- Vielähän tappelee Bitz Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla ja Tönne Eerikinpoika pitää puoliaan Munkkiportilla.

-- Entä me täällä?

-- Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!

Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin puolelle. Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet puolustajat, varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät kotikaupunkinsa sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat kiinni tikapuihin ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden mukana miehiäkin alas liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan toiset ampuivat jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se oli sydäntynyttä, vimmattua se viimeinen taistelu!

-- Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun miesjoukko juuri saapui raatihuoneen mäeltä, vetäen alas tervalla täytettyjä venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset tervavarastot muurin ja Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet venheisiin, ja tuossa tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.

-- Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän, -- se ajaa savun ryssien silmille.

-- Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt, osaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.

Aamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi tuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän tervasavun muuria vastaan, jossa se vihollisilta silmät sokaisi, melkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava savupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys vallitsi taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän ottelusta ja pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen keihäittensä varassa, useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken aikana käskisi joukkonsa tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä komentoa ei tullut.

Tuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui näkyviin. Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen, hätähuudon tapainen kiljahdus:

-- Siellä jo on venäläisten lippu!

-- Valkoinen ritari sitä liehuttaa!

Todellakin hän seisoi siellä suistuneella rinteellä, muuriin ammutun loven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin liikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin muurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä aukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä sitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva mies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti, ettei siitä kukaan hengissä olisi päässyt. Se oli Hintsa, joka Raatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja asettunut heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli käänsi savun aukolta, leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia syöksyi tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt kärjistyvän juuri tälle paikalle.

Mutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen miekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka hänkin aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että nuorukainen oli nähnyt valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua heiluttavan ja silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut tuo tulinen kiihko saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.

Pentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris vyöryväin kivien yli sulkakypäristä ritaria kohti. Mutta samassa painoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten ja peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen. Vaskitorvi vaikeni, melu katkesi taas, ja Pentinkin täytyi heittäytyä suulleen maahan voidakseen hengittää...

Taas oli tuokion loma.

Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat, -- kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja siitä läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna, hehkuvana virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena vyöryneiden kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin viettävästä portista sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli tuota käryävää virtaa, ensin välinpitämättömästi, mutta sitten nytkähtäen, kauhistuen... vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta juoksee kellariin asti, niin siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen hän tiesi, -- tulirakeita oli kellarissa vielä mahtava varasto...!

-- Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.

-- Niin juoksee, juoksee... sopersi Posse melkein vavisten, mutta karkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen komentonsa kaikui korkeana yli savumeren:

-- Nyt takaisin, Viipurin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota, tännepäin...!

Sieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille mustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä se nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä kotvaan aikaan älynnyt mitään.

Väkitorni oli räjähtänyt.

Sen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.

Paksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti vihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli laajalti ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle ja vasemmalle. Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan katkeamattoman huumauksen vallassa. Pentti nousi pystyyn ja peräytyi muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt verkalleen laskeutuvan pölyn seasta silmillään haki muuria torneineen, niin oli tyhjä, autereisena lepattava ilma hänen edessään. Koko Väkitorni oli poissa ja poissa siis myöskin nuo sadat hyökkääjät, poissa valkoinen ritari lippuineen ja poissa nuori Evert. Sorasade oli sammuttanut palavat tervavenheet, ja hetken perästä esiintyi näköala niin omituisen väljänä ja kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät valkoiset pölyhiukkasetkin tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen jalkeilleen tointuvat soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen oli vaikuttanut; he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen aikana päässyt pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun ja sorapölyn sekottaman ilman.

Winholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita miehiään kokoamaan, -- virkkoi hän Posselle surumielisesti:

-- Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.

-- Saamme siis taistella aukealla maalla. -- Possen katse oli rauhallinen; hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti. Levollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä olivat viipurilaisten hallussa.

Mutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina pitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun haihduttua, näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä oli. Mutta he seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan tuijottaen ja hakien turvaa toisistaan, -- heidät oli ilmeisesti vallannut vavistus ja kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin päin, ja äkkiä kohosi heidän joukostaan kumea parkaisu, joka yhä vahvistuvana kaikuna vieri muureilta vallihautain takaa tulossa oleviin joukkoihin ja tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän pitkää rintamaansa.

-- Risti!

Se ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin taivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina ryntäsivät kauhistuneina, suinpäin, niitä tikapuitaan kohti, jotka vielä olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina, päättöminä, koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen toistaan edestään alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun vallassa. Vaikkeivät tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten painoa ja moni putosi hervottomana alas tantereelle, ei mikään voinut hillitä uusien pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät hämmästyneinä katseleväin viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat ehein jäsenin alas päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin henkensä hinnalla pakoon kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään, polkien vitkastelevia jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen viittoen.

Suut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului heidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:

-- Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!

Nyt viipurilaiset miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin pakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se loisti kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen vinoristi. Päivän pyhimyksen ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan raatihuoneen korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen sattuivat tähän asti pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä sen häikäisevä hohde!

Sumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset pilvet pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti, syysauringon säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen kahden puolen loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi vartijaa, Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalimpina, mutta selväpiirteisinä nekin.

Äänettömällä ihastuksella jäivät miehet tuota outoa näkyä katsomaan. Se oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt miehet oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät viholliset. Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita keräämässä kulkeneet munkit, ja näistä köysi voisista veljeksistä yksi puhkesi rukoukseen koko sotajoukon edessä:

-- Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita vainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!

-- Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!