Part 18

-- Mihin he noin paljo riukuja kantavat? kysyi Evert taas toveriltaan. Mutta nyt ei Penttikään osannut vastata, hän ei ymmärtänyt noita venäläisten vehkeitä. Silloin Winholt, nuorukaisten viereen pysähtyen, virkkoi:

-- Ne rakentavat tikapuita, joita aikovat muurejamme vastaan nostaa.

-- Ja niitä myöten karata kaupunkiin, -- nyt selvisi Pentillekin vihollisten urakka.

-- Vaan mitä luulette noiden mättäiden olevan, joita he telttojensa taakse kasaavat? kysyi Winholt edelleen.

Nyt vasta nuorukaiset huomasivat, että sinne ennen sileälle kentälle oli kohonnut omituisia suovia ja rakosia, joiden rinnalle yhä uusia pinottiin, -- niiden tarkoitusta he eivät älynneet.

-- Ne ovat risukimppuja, selitti Winholt. -- Niitä ovat he nyt monena päivänä metsästä vetäneet.

-- Mitä varten?

-- Tietysti täyttääkseen niillä vallihaudan ja päästäkseen siitä yli.

-- He aikovat taas siis tehdä ankaran hyökkäyksen, päätteli Pentti noista oireista.

-- Aikovat vahvasti, ankaramman kuin koskaan ennen, vastasi Winholt, taas tykkeihinsä kääntyen.

Hänen äänestään oli nyt leikki poissa; mutta levottomuuttakaan siitä ei soinut, miehen itsetietoista päättäväisyyttä vain.

-- Kunnollisen tulikasteen saat sinäkin, härkäpoika, virkkoi Pentti toverilleen, kun he, keskustornista laskeuduttuaan, jatkoivat kävelyään muurin kuvetta etelään päin. He astuivat nyt Munkkiportin tornille, joka sekin oli pahasti rouhittu, mutta jonka laelta välkkyivät Tönne Eerikinpojan valppaiden miesten vaskiset kypärät. -- Sitä kastettani jo ikävöin, vastasi Evert malttamatonna, koettaen reippaasti heiluttaa oikeaa kättään, joka vielä oli siteen jäleltä vähän kankea.

Vaan päivä oli jo puolessa ja nuorukaiset, joilla oli yövartio edessä, kääntyivät nyt mustainveljesten puoleksi suistuneen luostarin ohi oikaisemaan kaupungin läpi linnaan, jossa heidän ennen illan tuloa oli murkinoitava ja levättävä. Ilma oli aamusta asti pureutunut kylmäksi, pikkupakkaseksi. Se oli vihdoinkin kuivannut maasta märän, vetelän syyssohjun ja ne katurapakot, joiden yli he harppasivat, olivat jo hienossa jäässä. Raunioiden alasista kellareista, joissa kaupunkilaisista melkoinen osa nyt, talojen suistuttua, piti asuntoa, lehahti lämmin ilma vastaan paksuna, valkoisena huuruna, ja kovettunut maa kumahteli askeleiden alla.

Hirsikasain ja kiukaanraunioiden lomitse kiertelivät nuorukaiset raatihuoneen mäelle, oikastakseen sen pienen torin poikki, jonka keskessä oli kaupungin suuri vaaka. Vanha, korkeakattoinen raatihuone, joka oli rakennettu suurista, jykeistä kivistä, oli vielä ihan ehyenä pystyssä ja sen edustalla tungeksi taas kerjäläisjoukko kärttäen almuja, joita sieltä silloin tällöin oli nälkiintyneille annettu, vaikka kerta kerralta yhä pienempi annos. Mutta torille ehdittyään nuorukaiset pysähtyivät: Siellä oli nyt väkeä tavallista enemmän vaa'an ja raatihuoneen korkeiden kivirappusten välissä. Se oli surkastunutta joukkoa, enimmäkseen naisia, jotka tungeskelivat toistensa ja lastensakin edelle. Heidän silmissään kiilui toivottomuuteen kiihtyneen intohimon kekäle, heidän tajunnastaan oli ilmeisesti hälvennyt kaikki se yleinen huoli, joka nyt Viipuria painosti: vihollinen, piiritys, kuolemanvaara, kaikki. Jälellä oli vain yksi ainoa tunne: jäytävä nälkä ja tarve saada se tyydytetyksi. Siksi he, vaikka heikkoina ja huojuvina, väkijoukossa ponnistelivat terävin kyynärpäin eteenpäin, yhäti hiljaa valitellen:

-- Leipää, antakaa leipää!

-- Teillä on ruokaa... antakaa!

-- Pivollinen jauhoja vain!

Yhä lähennellen tuo uikuttava joukko piiritti raatihuoneen portailla seisovia herroja, jotka eivät kuitenkaan heidän huutojaan näyttäneet kuuntelevan. Eikä näihin kärkkyjiin kiinnittänyt huomiotaan se muukaan rahvas, jota nyt joka taholta torille kokoontui. Siellä raatihuoneen portailla, johon Knut Possekin linnasta tullen riensi kiireisin askelin, näytti nyt tapahtuvan jotakin merkillisempää, ja se huomio juuri pysähdytti Munkkiportilta tulevat nuorukaisetkin. Aatelisherrat seisoivat siellä pitkäveteisessä, neuvottomassa keskustelussa, ja siihen neuvotteluun ottivat osaa paitsi raadin miehet myöskin Viipurin kirkkoherra, mestari Dothlaeus sekä mustainveljesten guardiaani, Tapani Laurinpoika, vanha, sitkeännäköinen munkki.

-- Siellä on nyt puhe muustakin kuin nälästä, virkkoi Evert, hetkisen tuota neuvottelua katseltuaan.

-- Siellä on joku outo mies, jota en ennen ole täällä nähnyt, -- tuo nahkahaarniskainen, niin vastasi Pentti. -- Tule, tunkeutukaamme lähemmäs kuulemaan.

Olkapäittensä avulla pääsivät nuorukaiset vähitellen väkijoukon keskelle. Siellä kerrottiin, että kaukamatkainen airut oli äsken, soutaen vihollisten laivain lomitse ja tykkien ohitse, saapunut kaupungin rantaan ja rientänyt suoraan raatihuoneelle, jonne Viipurin herrat kiireellä olivat kutsutut hänen viestejään kuulemaan. Uskomattomalta se juttu tuntui, sillä kuukausmääriinhän ei ollut Viipuriin päässyt mitään sanomaa ulkomaailmasta, mutta uskoa sitä täytyi: siinä seisoi vieras airut. Hänen tuomansa suurenlainen käärö kulki siellä herrojen piirissä kädestä käteen. Mikä viesti, mikä käärö? Jännitys oli suuri väkijoukossakin, jossa "leipä"-huudotkin hetkeksi vaimenivat.

Mutta portailla seisoi Knut Posse vieraan edessä ilmeisesti hämmästyneen näköisenä, ja nuorukaiset kuulivat hänen tekevän airueelle kysymyksiä, ikäänkuin hän ei olisi tämän asiaa ollenkaan ymmärtänyt:

-- Kerrot siis tulleesi Tukholmasta asti tätä kääröä tuomaan Viipuriin. -- Ihmeellinen juttu! Olet soutanut syysmyrskyisten merien poikki ja vihollisten piirityslinjan läpi, -- niinkö?

-- Niin, tämä saattajani, Vehkalahden mies, voi sen todistaa. Nopeasti olen matkani tehnytkin, sillä kiirettä käskettiin pitää.

-- Siis ensin laivalla meren yli Suomeen, sitten maitse Vehkalahdelle ja sieltä venheellä...?

-- Niin, kun maantiet ovat vihollisten hallussa. Ja tässä nyt olen.

Airut lisäsi tämän hiukan kärsimättömästi, sillä hän oli jo kolmeen kertaan siinä yhdeltä seisomasijalta kertonut matkansa ja asiansa, ja hän oli melkein loukkaantunut, kun Possen silmät häntä sittenkin tarkastivat terävästi, ikäänkuin hän vieläkin olisi epäillyt. Ja vielä hän kysyikin.

-- Sinut lähetti siis valtionhoitaja Steen Sture, -- hyvä! Hänellä on, sanot, laivasto ja sotaväkeä koolla Tukholmassa ja sillä hän lupaa tulla meitä auttamaan, -- niinkö?

-- Niin. Hän käskee tervehtiä Viipurin linnanherraa, Knut Possea, ja sanoa, että hän olisi jo ennen tullut, mutta hänellä on siellä kotona ollut paljo vaikeuksia. Ja nyt lopuksi puhkesi rutto hänen sotaväkeensä, niin ettei hän päässytkään lähtemään...

Henkeään pidellen kuunteli torirahvaskin tuota keskustelua, ymmärtämättä vielä, mitä tuo kaukainen viesti tiesi. Mutta Posse matki aluksi matalalla ja sitten terästyvällä äänellä:

-- Ei päässyt...! Steen Sturelta läksi siis vihdoinkin viesti tulemaan Viipuriin ja hän lähettää silloin tämän käärön, nämä -- kuinka sanoitkaan?

-- Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin liput...

-- Meille avuksi ja lohdutukseksi!

Knut Posse oli harras ja uskovainen roomalaisen kirkon poika, joka ei suinkaan epäillyt kirkkopyhimysten voimaa eikä heidän puuttumistaan maallisiinkaan asioihin. Hän oli hurskas mies; nytkin sodan aikana pistäytyi hän melkein joka päivä messussa, ja suojeluspyhäinsä armoon oli hän alunpitäin itsensä ja Viipurin pelastuksen uskonut. Mutta hän ei voinut välttää, että hänen äänessään nyt tuon valtionhoitajan lahjan johdosta soi katkeruutta ja ivaa. Samassa hän itsekin huomasi sen, ja melkein avutonna hän vaieten silmäili ympärilleen, ikäänkuin löytääkseen toisten katseista suurempaa ymmärtämystä ja eheämpää uskoa.

Mutta Henrik Bitz oli jo käynyt tikarillaan katkomaan niitä nuoria, joilla Steen Sturen lähettämä lahja oli sidottu, ja sitä tehdessään tämä ivasuinen viirunaama nyt airutta tutki:

-- Muistat siis varmaan, ettei valtionhoitaja lähettänyt muuta kuin tämän...?

-- Ei muuta.

-- No, ehkä lähtee apua tästäkin.

Henrik-herra sai auki nahkasen tupen, johon toinen, huolellisesti neulottu kangastuppi oli kätketty. Hän selvitti verkalleen, syvän äänettömyyden vallitessa, auki senkin, ja vihdoin sieltä hulmahti esille suuri, silkkikankaasta tehty, kullalla ja kuvioilla kirjailtu lippu, -- ensiksi yksi ja sitten toinen. Ensimäisessä nähtiin kuvattuna Pyhän Eerikin särmälaitainen kruunu, toisessa Pyhän Olavin rautainen käsivarsi ja miekka.

Liput levitettiin kansanjoukon nähdä, ja vieressä seisova Viipurin kirkkoherra sekä isä Tapani Laurinpoika polvistuivat heti hartaina näiden pyhimysesineiden eteen. Heidän esimerkkinsä vaikutti välittömästi muihinkin. Katkera hymy suli pois haarniskapukuisten herrain huulilta; hekin polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Nähdessään edessään Pohjoismaisen kirkon kuuluisain suojeluspyhimysten liput, jotka hädän hetkellä olivat piiritettyyn kaupunkiin kuin ihmeen kautta saapuneet, tunsivat he sykähdyksen rinnassaan -- ehkä on siinä apu, ehkä armo! Ja kun kirkkoherra Dothlaeus nousi ja lujalla äänellä kertoi kansalle, mitä nämä liput olivat ja kuinka ne olivat Pyhän Klaran kirkossa nyt vihityt juuri pelastamaan Viipuria, jonka raatihuoneen harjalle ne olivat määrätyt pystytettäviksi, silloin kuului hiljaista, nöyrtynyttä rukouksen hyminää torilta, jossa kärsimyksissä hyytyneet sydämet sulivat hartauteen ja toivoon.

Sulanut oli jo katkeruus Knut Possenkin äänestä, kun hän tuokion kuluttua virkkoi miltei juhlallisena:

-- Niin, iloitkaamme tästä lahjasta. Näiden pyhimyslippujen alla tahdomme nyt edelleen taistella, ne meitä suojelkoot ja voittoon auttakoot. Pystyttäkää, pormestarit, heti nämä liput raatihuoneen katolle, toinen eteläiseen, toinen pohjoiseen päätyyn. Mutta korkeimpaan keskitankoon vedetään edelleen, niinkuin näihinkin asti, sen pyhimyksen lippu, jonka päivänä kulloinkin taistelu tapahtuu. Pyhimysten armon vahvistamina menkäämme kaikki uskollisina toimiimme!

Nuorukaiset, jotka olivat raatihuoneen rappusten juurelta tätä menoa seuranneet, huomasivat selvästi, kuinka lohduttava ja luottava mieliala oli saanut valtoihinsa nuo äsken ärtyneet joukot. Kaikki hajaantuivat torilta. Knut Posse kutsui väsyneen airueen linnaan lepäämään, ja aatelisherrat läksivät yhdessä joukossa kilahtelevin kannuksin kävelemään raunioisen kaupungin halki.

Mutta linnaan vievällä Saksain kadulla kannuskenkäin kilinä yhtäkkiä vaikeni. Posse oli kadun, kulmauksessa pysähtynyt ja asettui airueen tielle virkkaen ankarasti:

-- Kautta kaikkien pyhimysten, minä en sittenkään tätä ymmärrä! Sano suoraan, airut, mitä sinun herrasi Steen Sture aikoo? Miksi hän meidät hylkää ylivoiman alle suistumaan? Miks'ei hän väkineen riennä Viipurin avuksi?

Airut joutui aivan ymmälle kuullessaan taas tuon kipakan kysymyksen, ja koetti uudelleen selitellä:

-- Hän tervehtii, sanoinhan sen jo, että...

-- Että on vaikeuksia ja rutto tuli... Rutto on täällä, meilläkin, mutta ei auta meidän sen vuoksi taistelusta heretä, -- tässähän on kysymys maan ja valtakunnan kohtalosta. Ne syyt eivät riitä. Sano suoraan, mitä Steen Sture aikoo?

-- Aikoohan hän tulla, jahka...

-- Hän ei siis tule! -- Posse suki tuskaisena kypärän alta kiehkuroivia, harmaita hiuksiaan, ja hänen mielensä näytti täyttävän polttava sappi. Hetken aikaan hän ei voinut hillitä itseään. -- Steen Sture kuittaa pyhimyslipuilla sen, minkä hän olisi velkapää aseväellä tekemään Viipurin pelastamiseksi; se on kunnotonta!

Ja tuo muuten tyyni soturi tarrasi yhtäkkiä valtionhoitajan airutta nahkasen haarniskan rinnuksesta kiinni, ravisti häntä kuin nuorta vesaa ja ärjäsi:

-- Mies! Sano vihdoinkin, aikooko Steen Sture ilman muuta jättää tämän maan ryssäin käsiin, -- hä?

Airut, joka mielestään oli tehnyt sankarityön tuodessaan vihityt liput vihollisten saartojoukkojen läpi Viipuriin, hän niin hölmistyi tätä sydäntyneen linnanherran rajua ravistusta, ettei hän saanut sanaa suustaan. Mutta samassapa Posse jo itse purskahti nauruun, hellitti kätensä airueen rinnuksesta ja taputti häntä ystävällisesti olalle, lohduttaen:

-- Älä hätäänny, leikkiähän minä lasken. Tule, pitkän matkan mies, käydään murkinoimaan ja kylpemään. Ja sen teidät, että _me_ emme hylkää tätä kaupunkia, täällä me taistelemme loppuun asti!

He jatkoivat kävelyään. Oudoksuen olivat toiset herrat katselleet. Knut Possen kuohahdusta. Tuollaista intohimoa he eivät aavistaneet hänessä olevankaan; pettymystenkin ja vastoinkäymisten hetkinä juuri hän aina säilytti rauhaisan ja rauhoittavan luonteensa. Kylmäkin mies oli nyt kuumennut, ja sen kuumuuden ahjon he kaikki tunsivat. Raskaana, epätoivoa lähentyvänä huolena painoi linnanherraa Viipuria ja sen mukana koko maata uhkaava kohtalo, vaikkei hän sitä huoltaan tyynen pintansa alta näyttänyt. Nyt oli tuo uusi viesti hallituksen toimettomuudesta saattanut pisaran valahtamaan yli; hän ei ollut voinut salata sisässään riehuvaa tulta. Mutta tuokion vain sitä kuohahdusta kesti. Taas käveli Knut Posse siinä yhtä rauhallisena, varmana ja luottamusta antavana kuin aina ennenkin. Ja syrjästäkatsojan oli vaikea uskoa todeksi omaa äskeistä näkemäänsä.

Linnaan saavuttuaan ja saatettuaan airueen aterioimaan nousi Knut-herra tapansa mukaan Olavintorniin, heittääkseen tarkastavan yleissilmäyksen taistelurintamaan. Illaksi kiihtyvä pakkanen oli ikäänkuin kangistanut kaupunkia ympäröivän luonnon, ja verkalleen purjehtivat harmajat hattarapilvet yli taivaan vaalean laen. Posse katseli kauan Salakkalahden selkää, johon jääriitta laskeutui kimmeltämään. Hän tiesi, että jahka tätä kylmää jatkuu pari päivää, silloin on lahti lujassa jäässä ja silloin voi vihollinen ahdistaa Viipuria joka kulmalta. Silloin kaupunki tuskin enää kestää...

Lahden rannalta palasi venäläinen ratsujoukko valkotöyhtöisen ritarin johdolla. Evert, joka isänsä kanssa oli seurannut linnanherraa torniin, näki nyt ensi kerran tuon pelätyn ratsastajan, josta hänelle oli niin paljon puhuttu, ja hän muisti sen lupauksensa, jonka hän pari päivää sitten oli antanut lemmitylleen. Hänen verensä sävähtivät kuumiksi, toivon ja epäilyksen ristitulessa.

Äsken tuodut pyhimysliput olivat jo pystytetyt raatihuoneen katolle. Hintelä nuorukainen katseli kauan niiden liehumista hallavaa taivasta vasten. Yhtäkkiä hän ympäristöään muistamatta lyyhähti polvilleen, suunnaten ristityt kätensä niitä kohti. Ja hän rukoili hiljaa:

-- Pyhä Eerikki, Pyhä Olavi, antakaa uljuutta nuoreen sydämeeni, suokaa voimaa heikkoihin jäseniini, voidakseni täyttää lupaukseni, voidakseni voittaa Viipurin vaarallisimman vainoojan. Korkeat suojeluspyhät, teidän armollanne sen mahdan, ilman en...

Hiljaa kuiskien hän rukoili, mutta hän rukoili koko sielunsa syvyydestä. Knut Posse katseli kotvasen sivusta nuoren pojan hartautta, katseli sitä ensin ihmeissään, sitten hurskaalla innostuksella. Ja vihdoin risti vahva, rautapukuinen soturikin kätensä ja suuntasi ne, rintavarustukseen nojaten, rajattomalla hartaudella Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin lippuja kohti.

XIV. VIIPURIN PAMAUS.

Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden kukkulain takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.

Vihdoinkin! -- niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä oireita, jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin rikkoivat sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli ollut yö ja ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta sitkaan väistyi vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli kaikki heidän ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin vihollisten leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön kiiluneet.

Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, -- hyi, se vilutti tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kun ennen yönmusta pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt yhtenäisenä, ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet ja lammet. Tuosta valkoisesta hämärästä rupesi vasta vähinerin erottautumaan esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita ja niiden takana häämöittäviä telttarivejä.

Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta... melkein päätä pyörrytti... sillä näyttihän siltä, kuin maisema tuolla kaukana hämäräin telttarivien takana olisi liikkunut, koko leveydeltään hiljaa lähestynyt, -- melkein heitä puistatti!

-- Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi, hoikkasempi valvojista, joka vasemmalla kädellään peistä piteli, oikeaansa lepuuttaen. Evert oli illalla, vallihaudan pohjaan kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön vainonnut, -- kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!

Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se, mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi sitten verkalleen:

-- Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.

-- Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?

-- Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, -- katso, niitähän on koko kentän leveydeltä!

-- Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!

Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko puolustusväelle, että aseisiin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.

Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etummaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, -- se teki vieläkin liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita, leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistetty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama ja tuokion kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Novgorodin uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas lakeikolle.

-- Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti Pentti.

-- Astuvatkin oikein lämpimikseen. Kylmäpä olikin yöllä, vastasi Evert, itsekin viluisena.

-- Taitaa käydä päivä sitä kuumemmaksi. Kuule, kelloja jo soitetaan!

Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon pamahti venäläisten tulikirnusta kohta ensimäinen laukaus.

Se oli Evertin tulikastesoittoa; tykyttävin sydämin hän sitä kuunteli.

Eivät joutaneet tänäänkään yövartijat levolle, vaan kaikkien oli pysyttävä vartiopaikoillaan. Mutta joka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhunkeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitseen juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.

Hämeen talonpojat, joilla oli paikkansa Munkkiportin kupeella, astuivat juuri Väkitornin sivu. Hintsan rinnalla harppasi sinne linnasta tuleva Viljokin, ja hän pysähtyi tuokioksi tervehtimään yönvalvoneita tuttaviaan, huutaen muurinharjalla seisovalle Evertille:

-- Terveiset linnasta! Siellä oli morsiamesikin jo pystyssä linnanportilla.

Evert ei vastannut, mutta Pentti kysyi:

-- Näkyikö vihollisia liikkeessä Latokartanon puolellakin?

-- Näkyivät ne sielläkin virittelevän sytytystuliaan; pian kai paukahtaakin. Mutta siitä ei ole vaaraa. Vouti on valpas ja salmi on auki.

-- Entä Posse-herra?

-- Hän on tänne tulossa, reippaana kuten aina. Äsken juuri näin hänen pataukkoa puhuttelevan sillankorvassa. Huusi velholle hevosen selästä, että tietääkö haltijasi tänään mitään?

-- Entä Tiurin äijä?

-- Pitäisi tietää, vastasi noita, ja kehui keittäneensä nyt lipeästä ja sammakoista ja ruumisarkkunauloista sellaisen liemen, ettei ennen koskaan. Sitä lientään hän roiskautti kauhallisen lumeen ja käski herran ajaa yli.

-- Posseko ajoi?

-- Ajoi. Velho tarkkasi silmät soikeina ratsun kulkua ja urahti: Hyvin astuu, mene tervennä! Tänä iltana tarinasi tiedät.

-- Tänään tuo tiedettänee, virkahti Pentti vakavana. Ja hän lisäsi poistuvalle toverilleen: -- Tervennä mene sinäkin!

Pommitus kiihtyi; Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään, joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli virinnyt. Se puhalsi puuskaisena mereltäpäin, milloin idästä milloin etelästä, ja aina sen mukaan miten se käännähteli, kajahti vihollisten tulikirnujen soitto vihaisempana tai talttuneempana. Ilma oli lauhtumaan päin, ja taivas, joka aamun valjetessa oli ollut selkeinen, peittyi taas pilviin, jotka vuoroin vihmoivat sadetta, vuoroin hajosivat tuulen lennättäminä. Hetkisen oli jo nouseva päiväkin pilkistänyt pilven raosta, mutta sitten painunut peittoon, -- se ikäänkuin kamppaili siellä myrskyn kanssa kumpi voitolle pääsisi. Syystuuli oli kuitenkin voitommalla. Se ajeli punalaitaisia pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin taivasta, ja nosteli samalla niitä kohti tykinsuista tupruavia savupatsaita.

Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti ja Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut Väkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.

-- Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä kysytään!

-- Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen, -- kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.

-- Taikka muut temput, jatkoi Posse. -- Lakamundin tornia pelkään pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukean eteen.

Laamanni Klaus Henrikinpoika komensi näet sitä varaväkeä, jota aina tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.

-- Mutta tällä paikalla kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani, väitti Winholt. Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja tikapuunsa; sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.