Part 17

Klaus Henrikinpoika painautui pöytää vasten, ja taas taipui hanhensulka hänen taistelusta kankeaksi käyneessä kädessään. Toiset herrat jatkoivat takkatulen ääressä kuiskaillen keskustelua. Mutta hetken kuluttua jo niisti kirjoitusmies kynttilät ja rupesi lukemaan, mitä hän oli kirjeeseen lisännyt. Loppulause kuului: "Kerran taas heidät karkoitimme. Mutta Jumala yksin tietää, miten tämän linnan käy, kun vihollisen ensi kerran tekee mieli uudistaa hyökkäyksensä."

Siinä oli tulkittuna kaikkien rinnoissa tällä hetkellä vallitseva mieliala ja ajatus, ja ääneti yhtymällä he hyväksyivät laamannin kirjeen. Tämä virkkoi:

-- Siis kaikkien nimet alle!

Knut Posse oli jo ensimmäisenä tarttunut sulkaan. Mutta hän rupesi pyörittämään sitä hyppysissään ja pysähdytti sen kärjen pergamentille, lausuen hiljaa:

-- Klaus Henrikinpoika, lisää vielä tähänkin vähän.

-- Mitä?

-- Jotakin sellaista, josta näkyy, että me yhä vieläkin ollaan miehinä pystyssä ja tahdomme niin olla loppuun asti.

Klaus-herra kirjoitti. Nyt Posse piirsi jäykillä soturinsormillaan nimensä alle ja virkkoi, antaen kynän Bitzille:

-- Kas niin, siitä piispa meidät tuntee. Sillä vaikka tänä iltana asuukin alakuloisuus sydämissämme, niin aamun valjetessa olemme taas uusina miehinä jalkeilla, valmiina taistelemaan iltaan asti. Ja niin yhä eteenpäin joka päivä, jonka meille Jumala suo.

Kuului vain hiljainen rapina suuressa, äänettömässä linnan salissa, kun Suomen herrat vuorotellen tämän vakuutuksen alle puumerkkinsä panivat.

XIII. PYHÄN OLAVIN JA PYHÄN EERIKIN LIPUT.

Voudinrakennuksen puolihämärässä tuvassa hankasi nuori Evert Degen kovasimella ja villakankaalla miekkansa hamaraa, johon oli hänen tautinsa aikana syöpynyt ruostetäpliä.

Poika oli näet maannut sairaana. Sitkas oli hänen Vatikivellä saamansa haava ollut paranemaan, ja vieläkin kantoi hän käsivarttaan niskan yli heitetyssä siteessä. Hiukan kalpeampikin hän oli entistään, kun hänen siellä umpinaisessa huoneessa oli täytynyt viettää monta viikkoa, mutta eipä ollut siltä nuori mieli tällä tautiajalla päässyt masentumaan.

Ei, päinvastoin välkkyi hänen katseensa nyt kirkkaampana kuin koskaan ennen, ja hänen äänessään oli lämmin elämänhalun sointu, kun hän siinä työnsä varrella keskusteli toverin kanssa, joka istui patjapenkillä ikkunan alla. Siitä päivästä asti, jolloin Evert oli venheestä vuoteelle nostettu -- ja jolloin tykit olivat ruvenneet soimaan Siikaniemen rannalta --, oli hänen luokseen joka päivä juossut linnan päärakennuksesta se mustakulmainen tyttö, joka siinä nytkin neuleensa yli kumartui. Hellyydellä oli tyttö tahtonut hyvittää entisen vallattomuutensa, eivätkä he enää olleet lemmellään leikkineet, -- sulholleen Kirsti nyt lahjapaitaa kirjaili. Heti kun Evert oli vuoteeltaan tointunut, olivat he ilmoittaneet omaisilleen kihlaliittonsa ja alkaneet rakennella tulevaisuutensa onnentupia.

-- Tyydyt siis tänne Viipuriin jäämään, linnanvoudin emännäksi? niin kyseli Evert taas työnsä keskeltä, muistamatta, monettako kertaa hän sitä tytöltä uteli. -- Voudin viran saan isäni jälkeen, kun sota on päättynyt; se on kauan ollut suvussani. Mutta sinun sukusi on asunut päälinnassa.

Tyttö keskeytti hänet lempeällä nuhteella:

-- Johan sen tiedät, Evert; miksi kyselet! Ja sinun Savossa ollessasi minä päätin, että tänne minä tahdonkin jäädä.

-- Se oli minulle siis onnen matka, tuosta naarmusta huolimatta!

-- Älä noin puhu, Evert, -- se olisi voinut olla sinulle surman matka. Kauhulla minä sitä muistelen koko ikäni.

Moneen kertaan oli Evert kertonut kihlatulleen tuon seikkailuretkensä, joka monessa muodossa oli ollut hänelle niin kohtalokas. Saimaan vesillä oli vilissyt vihollisia; Possen airueiden oli täytynyt vältellä kyläsaaria ja yöpyä nuotioitta. Mutta paluumatkalla Savonlinnasta olivat he toki tehneet kiusaakin vainolaisille. Nämä olivat lähteneet läntistä manteretta ryöstämään ja kätkeneet sotavenheensä. Tällaiseen kätköpaikkaan olivat airueet osuneet ja hävittäneet siellä olevat venheet ja muonan, siten säikyttäen karjalaisten koko joukon pois hävitystyöstä. Mutta näiden päätä pahkaa kotiinsa palaavain vainolaisten kynsiin olivat he itse olleet sotkeutua, -- ainoastaan huima sounti oli heidät pelastanut Vuoksenniskaan.

Näissä Evertin kertomissa seikkailuissa ja vältetyissä vaaroissa askarteli nytkin neulovan neitosen mielikuvitus. Mutta nuorukaisen mietteet tähtäsivät yhäti vain eteenpäin, ja tuokion kuluttua hän taas kysyi:

-- Ja äitisi antaa siis suostumuksensa, Kirsti? Oletko siitä varma?

-- Olen toki.

-- Hän on Ruotsin ylhäisintä sukua.

-- Mutta hänkin oppi paljo niinä kuukausina, jolloin näki minun surevan...

-- Siispä ei muuta, kuin piirityksen päätyttyä vietetään häät, niin iloiset häät, että niistä vielä meidän vanhoinakin ollessamme puhutaan!

Reippain mielin nuorukainen näin suunnitteli, pistäen taas kiiltäväksi hiotun miekkansa tuppeen ja ripustaen sen asetakkinsa viereen naulaan. Mutta neitonen huoahti:

-- Niin, kunpa päättyisi tämä piiritys!

-- Ei kiirettä mitään, -- väitteli Evert hilpeänä. -- Vielä siinä leikissä tahdon minäkin olla mukana. Ja parin päivän perästä sinne jo pääsenkin. Olen kylliksi asti jo tähän huoneeseen kuunnellut tykkien pauketta ja torvien soittoa.

Kumajava pommitus jyrisi nytkin kaupungin kaakkoiselta kulmalta. Näin ne olivat tulikirnut jyskäneet pitkin syksyä; olivat pari, kolme päivää vaienneet, ja taas alkaneet leikkinsä. Siihen olivat jo tottuneet nuo nuoret keskustelijat, jotka päivisin aina kahdenkesken istuivat voudintuvassa muun väen ollessa ulkosalla; olivatpa he tottuneet siihenkin, että tuo jylinä, päiväkauden kestettyään, aina illaksi taukosi. Silloin oli Evertin isä, Pietari-vouti, taikka Pentti Heinonpoika taikka Vahvajärven Viljo, joka hänkin tässä tuvassa majaili, -- taikka kaikki kolme -- palanneet kotiin vartiopaikoiltaan kertomaan, mitä taas tänään oli tapahtunut rintamalla. Ja jännitetyin mielin kotimiehet sitä hetkeä aina odottivat.

Väliin olivat soturit palanneet päivän taistelusta reippaina ja toivehikkaina, -- vihollisten yritys oli silloin onnella torjuttu. Yhtenäkin päivänä olivat venäläiset kuljettaneet muurin kupeelle rakentamiaan, korkeita piiritystorneja, joista heidän väkensä aikoivat astua suoraan valleille; olivatpa siitä puolustajat jo hätääntyneetkin. Mutta Posse oli palavilla nuolilla sytyttänyt tornit tuleen ja ne paloivat siihen paikkaan piirittäjäin suureksi harmiksi. Toisena päivänä olivat viholliset vuorostaan yrittäneet tulella hölmistyttää Viipurin varusväkeä. Olivat rakentaneet muurin alle äärettömiä rovioita, joiden savu sokaisi piirittäjäin silmät. Mutta roviot olivat palaneet ja vihollisten ryntäys oli savun keskeltäkin torjuttu, vaikka se oli lujille ottanutkin.

Mutta usein olivat taistelusta palanneet miehet yöpyneet tupaan niin lopen väsyneinä ja masentuneina, että tuskin jaksoivat mitään kertoa taistelun tapahtumista. Joko oli pommitus pahasti ruhjonut kaupungin pitkää muuria, taikka oli joku ammuttu kivi niin onnettomasti osunut johonkin vartiopaikkaan, että siitä tuskin yhtään miestä oli henkiin jäänyt. Puolustajain harvat rivit olivat melkein nääntyä tällaisista iskuista.

Mutta vaikka miehet olivat uupuneinakin palanneet taistelusta ja illastaessaan alakuloisina keskustelleet heikkenevistä toiveistaan, niin reippaina miehinä he taas aamulla olivat rientäneet vartiopaikoilleen, jättäen rohkean, luottavan mielialan kotiinkin koko päiväksi.

Tänään kuitenkin jatkui pauketta vielä pimeän tultuakin; siksi pyrkivät tuvassa-olijain mielet hiukan mataloitumaan. Pommitus tuntuikin jylisevän entistä lähempänä, ja tavallista vihlovammin raikuivat vaskitorvet. Yhtäkkiä rupesi linnan pihaltakin kuulumaan huutoa ja juoksua. Viime aikoina eivät viholliset olleet enää usein kohdistaneet tultaan Torkkelin linnaa vastaan, koska olivat huomanneet sen turhaksi, ja siksi siellä vain vanhat nihdit pidettiin vartijoina. Nyt nämäkin olivat liikkeellä; portti narisi ja siltapalkit kaikuivat, kun miehet niiden yli juoksivat kaupunkiin päin.

-- Linnanväkikin on kutsuttu avuksi, virkkoi tyttö vavahtavalla äänellä.

Levotonna oli Evertkin hypähtänyt pystyyn tuota kolinaa kuuntelemaan.

-- Jossakin muurinsarvessa on nyt vaaranpaikka, virkkoi hän ja yritti jo hyökkäämään ulos. Mutta tyttö kiirehti edeltä, ja tuokion kuluttua hän jo palasi kertomaan, että viholliset olivat ampuneet pahan halkeaman Lakamundintornin kupeeseen. Nyt ne parhaillaan ryntäsivät sitä kohti, ja siksi oli Posse komentanut linnanmiehetkin aukkoa puolustamaan.

Ääneti istuivat nuoret kihlautuneet kuunnellen etäältä soivaa taistelun humua. Pommitus taukosi vähitellen, mutta sitä rajummin soivat torvet Salakkalahden rannalta. Ja Evertin tautihuoneessa terästynyt korva erotti pian toisiakin, Pantsarlahden puolelta kuuluvia ääniä, -- sielläkin kutsuivat viholliset uusia joukkojaan tuleen. Mutta linnassa ja kaupungissa oli kaikki hiljaista kuin haudassa, niin hiljaista, että oli kiduttavaa siinä odottaa ratkaisua.

Nuorukaisen mielessä kasvoi jännitys ylivoimaiseksi. Hänestä tuntui, että siellä oli nyt juuri käsissä lopullisen ratkaisun hetki, ja äkkiä hypähti hän naulapuun luo:

-- Kirsti, minä lähden mukaan!

-- Mitenkä taistelet käsi siteessä? -- Tyttö, jonka katseessa sama levottomuus paloi, oli melkein odottanut sulholtaan tällaista päätöstä, eikä hän tahtonut estääkään hänen lähtöään. Evert sitoi jo miekkavyötä uumeilleen, vastaten:

-- Voin iskeä vasemmallani!

Nuorukainen jo oli nopein askelin kiirehtimässä ulos. Ovessa kuitenkin jo löi häntä vastaan kylmä ulkoilma, joka taudin heikontamaan ruumiiseen vaikutti niin voimakkaasti, että päätä huimasi ja askeleet horjuivat. Kuuritornin luona, jonka alatse portti vei sillalle, täytyi hänen pysähtyä nojaamaan kiviseinään. Sillalla lähestyi juuri Pietari Degen, ja tämä nyt, kohdalle tultuaan, kehoitti poikaansa palaamaan sisälle.

-- Mutta siellähän on nyt viimeinen ottelu, isä, tahtoisin olla mukana.

-- Ei vielä viimeinen, poikani, mutta ehkä se pian tulee. Koeta huomenna, jaksatko mukaan; tänään se on tarpeetonta.

-- Peräytyvätkö viholliset?

-- Eivät hyökkää enää. Valkoinen ritarikin jo ratsasti pois.

Astellessaan poikansa rinnalla linnanpihan yli asuntoonsa kertoi vouti-vanhus, että jo oli hänkin äsken, Olavintornista taistelua seuratessaan, luullut tuhonhetken tulleen, ja siksi hänkin oli rientänyt kaupungin puolelle. Niin suuren läven olivat viholliset saaneet ammutuksi Lakamundintornin kylkeen, että siitä oli kolme miestä mahtunut rinnakkain kulkemaan. Voitonvarmoina olivat venäläiset hyökänneet soran täyttämän vallihaudan yli tätä aukkoa kohti, toisten samaan aikaan ahdistellessa Raatihuoneen porttia. Mutta aukolla oli ollut väistymätön keihässeinä edessä, ja lopuksi olivat viholliset illan pimeässä saaneet kyllänsä.

Ennen pitkää olivat taas kaikki äänet vaienneet. Tuo siirtyminen korvia särkevästä paukkeesta pimeän syysillan hiljaisuuteen vaikutti omituisen laukaisevasti jännittyneisiin mieliin: tuntui vaikealta käsittää, että äskeinen hetki jo oli turmiota soittanut. Kun Pentti ja Viljo hetkeä myöhemmin, hikisinä ja pölyttyneinä, palasivat kotiin ja asemekot riisuttuaan kävivät aterialle, niin luisti tarina ruokapöydän ympärillä tasaisesti kuin ainakin. Suuret kupilliset puuroa kantoi pöytään Pietari-voudin emännöitsijä, -- hänen puolisonsa, Evertin äiti, oli näet jo kuollut, -- mutta väleen ne tyhjenivät. Ja vasta kun miehet aterian jälkeen olutkiposta sammuttelivat päivän pitkää janoaan, vasta silloin he oikein ehtivät päivän kuulumisiakin kertomaan.

Se oli ollut kuuma päivä ja vaara oli pyörinyt lähellä. Kaksi tornia oli vialle ammuttu. Synkästi oli Winholt illalla kironnut katsellessaan, miten niistä korjaamallakaan mahtanee tulla kalua. Vihollisilla oli ilmeisesti ollut vahva aikomus jo tänään valloittaa Viipuri.

-- Sen olivat uhanneetkin tehdä, kertoi Degen. -- Viime yönä laskettiin Vesiportista sisään yksi venäläisten Vatikivellä vangitsema piispannihti. Hänet kuuluu ryssäin ylipäällikkö tahallaan päästäneen kertomaan, että ruhtinas aikoo nyt lopultakin kukistaa vastarinnan, ja silloin hän ei jätä kaupunkiin yhtään elävää olentoa. Eikä silloin enää tyydytä Viipuriin, vaan otetaan samalla tiellä Turku ja Tukholmakin, -- niin oli hän käskenyt Posselle sanomaan.

-- Sille viestille antaa Posse tietenkin saman arvon kuin heidän ensimäiselle uhkaukselleen, että he viikossa Viipurin nujertavat, virkkoi Pentti. -- Kaiketi heille olisi mieluisinta saada piiritys loppumaan, sillä näillä säillä se jo käy kiusaksi heillekin, mutta vielä on toki miestä vastassa.

-- Vielä, vaikka jo Olavintornista katsoen tänään näytti siltä, kuin olisi vyöry päässyt kaupunkiin, huoahti Degen.

-- Se oli taas se valkoinen ritari, joka ajoi miehiään Lakamundin aukolle, kertoi Viljo. -- Häntä he seuraavat vaikka mereen; satoja upposi nytkin vallihautaan, mutta uusia juoksi aina sijaan.

-- Ja hän itse aina pelastuu, ihmetteli Pentti.

-- Hän on lumottu, päätteli Viljo päätään punoen, -- häneen ei mikään pysty.

-- Ja hän se kerran tuo väkensä muurien yli, jos hän vain henkiin jää, aavisteli Pietari-vanhus. -- Hän meille on vaarallisin.

Näitä taistelusta palanneiden muistoja ja mietteitä kuunteli syrjästä sykkivin sydämin äsken tautivuoteelta noussut, kalpea nuorukainen, ja yhä palavammaksi kiihtyi hänessä halu päästä mukaan siihen tuoksinaan. Mutta vielä säkenöivämmin paloivat uuninpenkillä istuvan Kirsti Gyllenstjernan mustat silmät, kun miehet taas kertoivat tuosta tuhontuojasta sulkaniekasta, jonka lentoa taistelukenttäin yli tyttö itse niin monasti oli Olavintornista seurannut. Tämän pelottoman mutta peljättävän ritarin urho töistä oli niin usein puhuttu linnassa, että Kirsti väliin oli unissaankin hänen nähnyt ajaa karauttavan kohti korkeajalkaisen ratsunsa selässä... uljaana mutta armotonna. Tuo kuva oli häneen syöpynyt vaivaavaksi painajaiseksi. Hänen mieleensä tunkeutui aavistus, että tuo mies oli oleva hänenkin onnensa surma.

Ääneensä virkahti tyttö äkkiä sieltä uuninkatveesta:

-- Se mies vasta tekisi sankarityön, joka valkoisen ritarin voittaisi!

Ukko Degen hymähti nuoren immen innostukselle:

-- Ei hänen kanssaan kukaan pääse ottosille, ei enempää kuin vihurin, joka kiitää aavikon yli.

Mutta nuoren Evertin mielikuvat kiitivät jo kilpaa vihurin kanssa, lumottua vihollista tavotellen. Eiköhän siihen sittenkin rauta pystyisi, jos hänet saisi tavata silmä silmää vasten ja iskeä...? Sitä hän tahtoi kerran vielä koettaa, jahka hän otteluun pääsee... asettua kerran hänen lentonsa tielle, taistella ja ehkä voittaa... Tuo mielikuva nosti veret pojan kalpeille poskille. Ja kun neitonen, joka nyt oli huomannut taistelutarinoita kuunnellessaan viipyneensä vieraissa liian myöhäiseen, nousi lähteäkseen päälinnaan äitinsä luo, silloin riensi Evert palavin silmin hänen eteensä, tarttui häntä molempiin käsiin ja virkkoi päättävästi:

-- Kirsti, saat nähdä, minä tapaan kyllä sen valkoisen ritarin! Ja surmaan hänet!

-- Niin toivot, -- vaan entäpä hän tappaa sinut! Mutta onneksipa et hänen tielleen taida päästä!

-- Pääsen! Olen taas terve ja jäntevä, -- saat nähdä. Hyökätköön vihollinen vaikka jo huomenna!

Taistelusta palanneet miehet iskivät melkein säälien silmää toisilleen, katsellessaan tuon hintelän, heikon poikasen uhmaa. Mutta koreana hehkui innon tuli nuorukaisen silmässä; hän itse uskoi antamaansa lupaukseen. Ja vielä koreammin säkenöivät neitosen tummat silmät, kun hän katseli sulhonsa intoa ja lähtiessään siitä kuvan mieleensä kätki.

* * * * *

Vihollinen ei hyökännyt huomenna eikä vielä seuraavinakaan päivinä. Tavallisestikin se piti muutamia päiviä väkirynnäkköjensä väliä ja nyt useampia kuin ennen. Ja hyvä oli että piti. Sillä kovin tarpeellista oli harvalukuisten puolustajain saada ponnistustensa jälkeen levätä ja korjata niitä pahimpia vammoja, joita muureihin oli ammuttu.

Ei joutunut Evert Degen siis vielä ensi päivinä tautihuoneesta päästyään taistelun tuoksinaan. Hän liikuskeli nyt ulkona kaupungilla, milloin yksin, milloin Viljon tai Pentin seurassa, koettaen perehtyä sen muuttuneisiin oloihin, -- hänhän ei ollut Viipuria nähnytkään, sittenkuin piiritys alkoi. Ja kovin se olikin muuttunut. Sen pohjoinen ja itäinen osa oli melkein yhtenä rauniona, toiset kadut olivat ummessa, toisaalla taas kulki tie nyt entisten talonpaikkain yli. Sen oli pommitus tehnyt. Rikottuja talouskapineita, kalvettuja luita ja soraläjiä oli pitkin syysmärkää rantakatuakin, jonka viereisiin suojiin eläjät olivat ahtautuneet.

Mutta enimmän Evert sittenkin ihmetteli itse noiden eläjäin muuttunutta muotoa. He liikkuivat siellä mökkipahastensa seutuvilla ryysyihin puettuina, laihoina kuin aaveet, liikkuivat vetelinä ja tylsinä, kuin unissaan olisivat kulkeneet. Heti ensi silmäyksellä sen sentään saattoi nähdä, mikä noita raukkoja vaivasi: Nälkä!

Ruokavarojen loppuminen näet nykyisin ahdisti piiritettyjä yhtä pahasti kuin vihollisten pommitus. Jo kauan oli sitä tunnettu, kertoi Viljo kävelytoverilleen, kun he vetelällä kujalla sivuuttivat noita nääntyviä olentoja. Ensiksi oli rehun puute ruvennut hätää näyttämään. Lehmät oli pitänyt tappaa kaikki ja sitten enimmät hevosetkin, -- niitä siellä olikin sitten syyskausi syöty. Mutta lehmäin hävitessä loppui ravinto ihmisiltäkin, lapsilta maito, aikuisilta särvin. Ja ennen kaikkea oli leipä lopussa. Viljaa oli tosin vielä linnan varastohuoneissa, joihin Posse sitä oli koonnut pitkin kesää, ja sotureille oli siten välttämätön ravinto riittänyt. Mutta kaupungista olivat kaikki viljavarat lopussa.

-- Porvareiltako myös? kysyi Evert kummissaan.

-- Taiten he kyllä kuuluvat syöneen säästöjään, tiesi Viljo. -- Mutta kun meni kuukausi ja toinen ja syöjiä oli paljon, tyhjenivät hinkalot ja nauriskuopat, -- täytettä niihin ei ole saatu mistään. Kalastajatkaan eivät pääse verkkoineen vesille, missä vihollisten laivoja liikkuu. Nyt kuuluvat parhaidenkin porvarien kätköt olevan kuitit, paljo niistä on varastettukin.

-- Kuka on varastanut?

-- Nuo pakolaiset, joita piirityksen alkaessa maalaiskylistä kertyi Viipuriin, -- niitähän ne juuri ovat nuo ulisevat ryysyjoukot!

Pahin hätä olikin Viipurissa niillä kodittomilla joukoilla, jotka venäläisten edestä olivat paenneet kaupungin muurien turviin ja jotka Possen kiellosta huolimatta olivat sinne jääneet. He olivat pian syöneet vähät eväänsä ja sitten oli ollut elettävä toisten armoilla. Mutta kuta niukemmiksi porvarien omat varastot hupenivat, sitä vaikeammaksi kävi pyytämälläkään saada mitään. Nälkäisiä vaimoja ja lapsia seisoskeli pahimman pommituksen aikanakin, kertoi Viljo, linnansillalla tai raatihuoneen ovella karttamassa ruokaa, olipa hän nähnyt heidän kaivavan esille Vesiportin rantaan haudattuja hevosraatojakin ja öisin hiipivän halmeelle, ihan vihollisten tykkien luo, kuokkimaan multaan ehkä jääneitä, paleltuneita nauriita. Ihmekös, jos he ominlupinsakin ottivat, mistä ruokakätkön löysivät, minkäs he nälälleen tekivät, kun ei luostareistakaan enää riittänyt almuja.

Säälillä Evert katseli noita kujosissa uikuttavia raukkoja. Mutta vielä kamalampia kuvia hän näki, kun he kulkivat Katanpään kirkkomaan ohi. Sinne avonaisiin hautoihin kantoivat ja kaatoivat munkit ruumiita, joita he olivat keränneet pihoilta ja kellareista. Viljo tukki nenänsä ja kehotti Evertiä siirtymään loitommas niistä löyhkivistä saattueista.

-- Mitä saastaisia ne sitten ovat? kysyi Evert.

-- Ne ovat ruttoon kuolleet, niille ei ole ehditty arkkujakaan valmistaa.

Tavallisuuden mukaan oli nälän kintereillä ruvennut kulkemaan rutto, joka ensiksi oli hiipinyt noiden nääntyväin pakolaisraukkain ahtaisiin asumuksiin. Se siirtyi nopeasti mökistä mökkiin, lopettaen lyhyeen nälkäisten kärsimykset, ja usein oli Viljo vartiopaikaltaan palatessaan nähnyt noita mustiksi pöhöttyneitä potilaita kujillekin kaatuneen, -- miesjoukko teki silloin kierroksen heidän ympäri ja risti silmänsä. Mutta Katanpään kirkossa pidettiin pitkin päivää messuja nuolten lävistämän Pyhän Sebastianin alttarin edustalla, joka pyhimys saattoi rutosta suojella, jos hän armonsa soi kärsivästä katseestaan.

Nuorta Evertiä puistatti, kävellessään tuon kiviaidalla ympäröidyn kirkkomaan ohi, josta tuuli levitti tukahduttavan lemun; hänen mielensä masentui, noin umpisurkeaksi hän ei ollut uskonut tilaa Viipurissa. Vaan hänen seuralaisensa rohkaisi häntä:

-- Paljo pahemmin ovat kuitenkin asiat vihollisten puolella; siellä tappaa tauti miehiä kasottain. Joka aamu näemme vallilta, miten siellä nuotiotulien ympäriltä kerätään yöllä kuolleita vainajia ja vedetään kuin rankoja suohautoihin. Surkeampi niiden onkin siellä maata syysvetelässä maassa hirsitulien ääressä, siitä tauti pikemmin miehet löytää ja tappaa tarkempaan kuin Winholtin tykit.

-- Mutta meitä se kai vähän auttaa, heitä on niin paljon, huoahti Evert.

-- Paljon on, mutta hätää tämä syksy heille näyttää, jos me vain vielä edelleen kestämme. Ja ehkä kestetään. Eilen sieppasivat Tönne-herran miehet vihollisilta salmessa luovivan viljavenheen, sen varassa eletään taas muutamia päiviä.

Sellainen oli mieliala Viipurissa. Vaikka epätoivon äyräällä elettiin, ei toivomasta lakattu kuitenkaan.

Seuraavana päivänä oli nuori Evert taas Pentti Heinonpojan kanssa kävelemässä itäisen muurin kupeella, josta tykkituli oli lakaissut kaikki rakennukset raunioiksi ja joka nyt oli muuttunut suureksi sotaleiriksi, missä läntisistä torneista siirretyt joukko-osastot majailivat. Hänet oli määrätty Pentin seurassa vartiopalvelukseen Väkitornin viereiselle muurille, jossa hänen ensi yönä piti ensi kerran olla yövartijana, ja hän käveli nyt siellä aatelisen asemiehen värikkäässä puvussa, joka puhtaudellaan herätti huomiota, katsellen tapahtunutta hävitystä. Rumannäköiseksi oli käynyt ennen muhkea muuri, jota niin moneen kertaan oli paikkailtu, se muistutti Evertistä nyt monin paikoin keskenpoltettua tervahautaa. Muurinsarvilla oli rintavarustuksista vain tynkiä jälellä ja niiden juurella oli mahtavat soraläjät, joita soturit ja talonpojat parastaikaa tonkivat, koettaen estää vallihautaa täyttymästä ja väännellen vyöryneitä kiviä mitenkuten paikoilleen.

Varsinkin oli koillinen muurinpää Lakamundintornin vieressä surullinen nähdä; nuorukaiset pysähtyivät hetkeksi katsomaan siinä kuhisevaa työn touhua. Muuriin ammuttu lovi oli vieläkin auki eikä sitä enää yritettykään paikata, sillä viholliset kohdistivat murhaavan tulen rakennusmiehiin, milloin nämä vain laskeutuivat juoksuhautaa auki kaivamaan. Mutta kovassa touhussa siellä kuitenkin miesjoukko hääri Bitzin ja Frillen johdolla, joiden puolustettavana tämä vaarallinen paikka nyt oli. Sinne vedettiin hirsiä kaupungin raunioiksi ammutuista taloista ja sieltä kaikui kirveiden terävä kilke.

-- Mitä ne noista hirsistä rakentavat, kysyi Evert toveriltaan kummissaan, viitaten salvumiesten kiireiseen työhön.

-- Rakentavat muurin sisäpuolelle kokonaan uuden varustuksen, joten vihollisilla, kun aukon läpi hyökkäävät, taas on seinä edessä.

-- Ja puuvarustuksenko luullaan siinä kestävän?

-- Hätätekoahan se on, myönsi Pentti, mutta ainahan se jotakin auttaa, -- näet, kiviä ja soraa luodaan salvosten väliin.

Väkitorniin, joka, toisia korkeampana ja lujempana, vielä oli jokseenkin vikaantumaton, nousivat toverukset katsomaan sitä taistelupaikkaa, jossa Evertinkin nyt tuli saada tulikokeensa. Tämä torni oli puolustusrintaman sydän ja siellä reilasi Hartwig Winholt nytkin tykkejään, joiden viereen hän tornin alaisesta kellarista kannatti ampumatarpeita. Nuorukaiset pysähtyivät katsomaan vihollisten piirityslinjaa, joka viime viikkoina oli vedetty paljo lähemmäs kaupunkia. Suurten väkikirnujen suut ammottivat nyt sieltä vastaan kuin mustat maaemon silmät. Mutta varsinkin tarttui katse noiden tykkien takana ja telttarivien kupeella ahertaviin vihollisjoukkoihin, -- nekin olivat ilmeisesti kovassa työn touhussa. Hoilaten vetivät mieskunnat kaukaisesta metsästä pitkiä riukuja, joita toiset veistivät ja toiset sahasivat, niin että yhtenäinen kalke kävi pitkin noita harmaiksi poljettuja mäkiä.