Part 14

Kun Maunu-piispa Munkkitornin luona puhutteli vahtia, näki hän siinä muurilla teinienkin nuoren parven harjoittelevan raskaiden teräsjousien pingoittamista. Koulumestari Olli Bodebek toi näet Possen käskystä joka päivä oppilaansa muurille harjoittelemaan, -- pari tuntia vähemmän latinaa päivässä, sen sijaan aseharjoituksia ja innostusta yhteiseen asiaan, sellainen oli nyt Viipurissa komento. Täysi sotainen innostus näyttikin vallitsevan hänen nuoressa joukossaan. Piispa pysähtyi teiniparven luo ja virkkoi:

-- Oikein, pojat, oppikaa nyt aseita käyttämään. Sitten, kun kerran valmistutte papeiksi Karjalaan, voitte ylpeydellä muistella olleenne mukana kotiseutunne puolustamisessa. -- Ja pitkään, karkeaan harmaaveljesviittaansa puetulta opettajalta, jolla oli uumenillaan köyden asemasta leveä miekkavyö ja päässään kypärähattu -- omituinen munkin ja soturin sekailmiö, -- häneltä piispa kysyi:

-- Oletko, mestari, itse koskaan ennen aseita käyttänyt?

-- En, luostarista siirryin tänne kouluun.

-- Sinussa on kuitenkin jäntereitä, näen. Mutta vaali säästäen kirkkoni nuoria vesoja, mestari!

Syvästi liikutettuna siunasi piispa senkin pienen asejoukon.

Raatihuoneenportilla oli vahdinmuutto, ja siellä oli nyt tavallista enemmän koolla kirjavaa väkeä, porvareita, käsityöläisiä ja kantajia, oli saksalaisia, ruotsalaisia, oli suomalaisia. Piispa tiesi, että nämä eri kansallisuudet olivat Viipurissa niinkuin Turussakin olleet hyvin riitaiset keskenään, kilpailleet ei ainoastaan sanoin ja käsin vaan usein kättä pitemmälläkin elinkeinoista, majamiehistä ja kaupungin hallinnosta. Nyt näki hän heidän tuossa portilla, jossa soi omituinen kieltensekotus, kaikessa sovinnossa järjestävän vahdinmuuttoa, totellen alttiisti punaviittaisen pormestarin käskyjä. Tälle piispa lausui:

-- Näyttäähän jo viha lauhtuneen saksalaisten ja suomalaisten väliltä.

-- Niin, yhteinen lehmä on ojassa, vastasi pormestari. -- Erikseen me kyllä vielä sijoitamme erikieliset, mutta nyt ne pysyvät hammastelematta.

-- Yhteinen kohtalo sitoo. Toivokaamme, että se myös puhdistaa ja pehmittää mielet rauhanaikojakin varten!

* * * * *

Rohkeammalla mielellä läksi piispa uhatusta Viipuristaan, kuin hän oli sinne tullut. Ennen lähtöään suunnitteli hän yhdessä Viipuriin jääväin Suomen herrain kanssa vielä eräitä viimeisiä toimenpiteitä. Maan kaikille talonpojille oli kuulutettava uusi käsky nostoväen lähettämisestä maata puolustamaan; mies talosta oli aseisiin kutsuttava, ja nämä nostomiehet olivat koottavat Kymijoelle, kunnes Viipurista saapuisi niille tarkemmat ohjeet. Aseita ja muonaa lupasi piispa vieläkin, viimeiset voimansa ponnistaen, kerätä näille uusille joukoille Länsi-Suomesta. Olipa Turun linnanherra Didrik Hannunpoikakin luvannut lähettää osan linnueestaan, joka ei ollutkaan suuri, Kymijoelle. Hän oli selittänyt, että jos Viipurin heti alussa kävisi hullusti, silloin olisi hyvä, että edes jotakin väkeä olisi vihollisen tiellä, pysäyttämässä sen kulkua Turkuun päin. Sitä varten oli jo noille Turun huoveille annettu käsky saapuvain talonpoikaisjoukkojen avulla rakentaa murroksia rantatielle, Kymin tienoille, siellä vihollisia vartoakseen.

Mutta tämä suunnitelma ei miellyttänyt Knut Possea. Kun siitä neuvoteltiin Viipurin vaakunasalissa piispan lähtöpäivän aamuna, seisoi hän kauan ääneti hajallareisin uunin edessä -- se oli hänen mieluinen lepo- ja miettimisasentonsa -- ja murisi siinä kuin vanha sotakarhu. Vihdoin hän virkkoi melkein vihaisena:

-- Didrik Hannunpoika on jänis, -- meitä eivät auta murrokset Kymijoella, jos Viipuri menee. Ne ovat meille vain vahingoksi.

-- Kuinka niin? kysyi piispa, ymmärtämättä vanhaa ystäväänsä. -- Eihän vara venettä kaada.

-- Tällainen vara voi kaataa. Ne puuhat näet vain idättävät väestössä epäilystä siitä, että me täällä Viipurissa emme kestä. Meidän _täytyy_ kestää ja kansan täytyy luottaa meihin!

-- Te tahdotte siis laskea kaikki yhdelle laudalle, lausui Paavali-maisteri, joka hänkin pyrki katsomaan tätä asiaa hiukan Turun kannalta.

-- Niin on asema, vastasi Posse tyynemmin, -- eikä se riipu meistä. Jos Viipuri kaatuu, on Suomen kohtalo ratkaistu; älkäämme tätä tosiasiaa koettako itseltämme kieltää. Turhaa on tinkiä!

Sisimpänä sydämessään tunsivat kaikki, että tämä Knut Possen vaatimus kaikkien toiveiden kiinnittämisestä Viipuriin ja sen puolustajain tarmoon oli kuin olikin tosi. Ja vastaanpuhumatta yhtyivät kaikki Possen päätökseen, kun hän tuokion kuluttua ikäänkuin ratkaisuna saneli:

-- Tuo Kymille kokoontuva väki on tuotava tänne. Sieltä se hajaantuisi kuin akanat tuuleen, mutta täällä on varaväkeä tarvis.

Jaakkima Fleming, Louhisaaren herra, tarjoutui yhdessä jalosyntyisen Niilo Pentinpojan kanssa lähtemään Kymijoelle, vastaanottamaan noita eri tahoilta saapuvia talonpoikaisjoukkoja ja johtamaan niitä Turun huovien avulla Viipuriin. Aikaa oli käytettävä viimeiseen hetkeen asti, väsymättä, epäilemättä. Sillä päätöksellä hajaannuttiin.

Märkä oli maa ja harmaja taivas, kun Viipurin väki taas saatteli piispaa ja hänen seuralaisiaan laivarantaan, jossa Suomen herrat nyt hyvästelivät poismatkustavia perheitään, tietämättä, tapaisivatko näitä enää koskaan. Alakuloisiksi pyrkivät painumaan muidenkin saattajain mielet. Piispan lähtiessä tuntui siellä, kuin olisi juopa asettumassa heidän ja muun Suomen välille. Täyttyyköhän se juopa enää koskaan, se epäilys, heitä kalvoi.

Piispan vartioväki, 70 rotevaa, haarniskaanpuettua soturia, seisoi komeana rintamana muurin kupeella, kun Maunu Särkilahti sihteerinsä ja Knut Possen välissä astui linnasta rantatietä myöten laiturille. Heidän kiiltoharjaiset kypäränsä, heidän pyöreät kilpensä, joista hohteli vaskinen risti ja hopeanvärinen tähti, sekä heidän väljät punavalkoiset asetakkinsa täyttivät Tönne-herrankin uljaat valiomiehet kateudella. Ihaillen seisoivat Viipurin pojat tuon pienen, vaan komean rintaman ympärillä, ja porvareistakin kuului joku toiselleen kuiskaavan:

-- Olisipa meillä tuollaista väkeä Viipurissa!

Laiturilla hyvästeltyään häntä saattamaan saapuneet herrat, käännähti piispa henkivartiainsa puoleen ja kävi heillekin hyvästejä heittämään. Ihmetellen sitä väkijoukko katseli, ja Posse kysyi hämmästyneenä piispalta:

-- Etkö ota henkivartioitasi mukaasi Maunu?

-- Te tarvitsette ne täällä paremmin kuin minä, vastasi piispa. -- Ne ovat kelpo miehiä ja minulle rakkaita, -- käytä heitä silloin, kun sinun täytyy iskeä isku nopeasti ja voimalla. Sinun ja Pyhän Yrjänän suojelukseen heidät jätän.

-- Mutta vesillä väijyy merirosvoja...

-- Ehkä vie nopea alukseni, Pyhän Egidiuksen suojeluksessa, minut, ukkovanhan, ehyenä Turkuun. Sitäpaitsi osaavat laivurini ja Paavali-maisteri laukaista lombardiimme, jos rosvot liian lähelle tulevat. Itselläni on minulla alttari laivassa, sen ääressä taistelen minä rukouksen aseilla teidän ja koko köyhän maamme puolesta.

Piispa laski molemmat kätensä hellästi vanhan ystävänsä hartioille ja leväytti ne sitten jäähyväisiksi yli tuon rannalla äänettömässä hartaudessa seisovan väkijoukon. Hän siten ikäänkuin siunasi koko tuon hänelle rakkaan Viipurin, jota hän nimitti hiippansa kalliiksi helmeksi ja jonka hän nyt jätti kohtalojaan kohden kulkemaan. Mutta se väkijoukko, joka rannalle jäi, tunsi tuolla hetkellä, kuin olisi sen juovan yli, jonka se näki eteensä avartuvan, sittenkin jäänyt leijailemaan piispan rohkaiseva henki ja hänen luja uskonsa.

Laiva loittoni rannasta. Vielä kerran kuului sen kannelta Maunu Särkilahden soinnukas ääni, kun hän viimeisen siunauksensa saneli:

-- Neitsyt Maarian lempeä esirukous ja Pyhän Henrikin voimakas suojelus vartioikoon teitä, te rakkaan kotimaani puolustajat!

X. IMMEN IKÄVÄ.

Viipurin linnan neitsytkammion kapean, lyijypuitteisen ikkunan syvennyksessä seisoi eräänä lokakuun päivänä taas mustasilmäinen tyttö, katsellen ulos Suomenvedenpohjan selälle, jossa syksyinen kare kävi korkeana. Lehdetön ja kuin raiskattu oli Hiekkaniemen lepikkoranta, jolla kylmä aalto huuhteli alastonta kalliota. Tyttöstä melkein puistatti, kun hän taas, niinkuin niin usein ennenkin, tiukasti tarkasteli ulappaa nähdäkseen, eikö tuon harmajan selän takaa jo palaa se pieni venhe, joka toista kuukautta sitten sinne loittoni ja häipyi. Ei näkynyt palaavaksi, ei näkynyt yhtään venhettä koko aavalla selällä.

Kirsti-neiti hypelteli niitä nuoria, joilla hänen musta pukunsa oli rinnalta nyöritetty, jättäen kaistaleen vaaleaa alusmekkoa näkyviin, -- hän haki rukousnauhaansa, johon hän usein sai turvautua painaakseen alas esiin pyrkivät kyyneleet. Niin levotonna sykki pieni sydän siellä mekon alla, aina levottomammin joka päivä. Kalvennut oli jo verevä poskikin, niin ankarasti oli häntä rangaissut se paha poika -- pienestä leikinlaskusta vain. Mutta jospa se nyt palaisi, kaikki hän anteeksi saisi. Vaan hän ei palaa...!

Ei asettunut levottomuus rukousnauhaankaan. Neitonen siirtyi kangaspuihin ja koetti kutoa, mutta haluttomasti juoksi pirta ja lanka katkeili. Raskaita askeleita kuului torniin vievistä rappusista. Kirsti kuunteli: niin, se oli linnanherra tuo, joka edellä kepeämmin kapusi; Degen-voudin askeleet taas olivat nuo tanakammat. Tyttö nousi, kääräsi äkkiä pitkän huivin palmikkojensa peitoksi, heitti turkiksilla reunustetun villavaipan hartioilleen ja seisoi ovella tuokion kahdenvaiheilla. Uskaltaisikohan taas kysäistä...? Sehän on turhaa...! Mutta miksei uskalla; ehkä on Pietari-vouti saanut jonkun viestin... Onhan se mahdollista, sillä vielä on liike vapaa Juustilaan päin. Tyttö puikahti päättävästi ulos ja läksi kiireesti kipittämään noita kapeita, puolipimeitä kiviportaita torniin. Rintakaiteeseen nojaten seisoivat siellä jo nuo vanhat, rautapukuiset herrat, ääneti katsellen itäistä maisemaa. Tyttö pysähtyi tuokioksi heidän taakseen, kooten ympärilleen vaippaansa, jota tuuli repi. Sitten hän rohkasi mielensä ja kysyi hiljaa Pietari-voudilta:

-- Eikö ole Evertistä mitään kuulunut?

Hetkisen viivähti huolenilme voudin kuparinruskeilla kasvoilla, mutta hymyyn ne taas sulivat, kun hän vastasi:

-- Ei, lapseni, mutta hän tulee kyllä Pentin ja Hintsan matkassa. Ole huoletta!

-- Lienevätkö hengissäkään enää, huoahti tyttö, koettaen turhaan salata ikäväänsä ja huoltaan.

-- Ehkei heillä ole siellä vaara sen suurempi kuin täälläkään. Katsoppas tuonne, Kirsti!

Pietari-vouti viittasi kädellään sinne kauas kaupungin edessä levenevälle lakeudelle, missä vielä viime kesänä hohtelivat keltaiset peltosarat. Siellä oli nyt uusi kaupunki, paljon suurempi kuin Viipuri, ulottuen Pantsarlahden harjanteilta Papulanlahden ryteikkörantaan saakka. Vieri vieressään näkyi koko tällä alueella mataloita, likasenharmaita telttoja niin kauas kuin silmä kantoi. Hirsitulet paloivat telttojen edustalla, niin että koko se itäinen maisema oli hienon, harmajan savun peitossa, jota tuuli vuoroin lennätti ylös, vuoroin painoi sakeammaksi maata vasten. Noiden liiteleväin savupilvien lomitse näkyi miesjoukkoja häärivän telttojen kupeilla: toiset hinasivat siellä jykeitä piiritystykkejä, joille toiset kivesivät suoperäiseen maahan tukevampaa pohjaa, toiset taas kantoivat suuria hirsiä, joista korkeita piirityskojeita rakensivat, -- he kiipeilivät kuin muurahaiset siellä ristisalvoksillaan.

Mutta Pietari-voudin käsi viittasi erityisesti sakeaan ratsuväkiparveen, joka parastaikaa kuin liikkuva piikkivesakko vyöryi kentän poikki Salakkalahden kärkeä kohti. Kirstin sydäntä kouristi: hän oli kuullut juuri noita ratsumiehiä kuvattavan niin hurjiksi ja julmiksi, etteivät ne mitään elävää jättäneet jälkeensä, missä vain kulkivat. Knut Possekin näytti ääneti tarkastavan juuri tuota etäisyydessä kiitävää parvea, ja tuokion kuluttua hän virkkoi kuin itsekseen:

-- Se on taas se valkoinen ritari. Jotakin juonta on siellä nytkin tekeillä.

Jo näki tyttökin ratsujoukon etunenässä valkoisen töyhdön vilahtavan, ja hän jäi tarkkaamaan tuota pelottavaksi kuvattua päällikköä, jonka korkeajalkainen ratsu näytti melkein kuin koholla lentävän kentän yli.

-- Mutta hyökkäykseen eivät ne näytä tänäänkään ryhtyvän, puhui Degen, hänkin yhä tutkiskellen vihollisten liikkeitä.

-- Viiteen päivään eivät ole nyt hievahtaneet. Juuri se minua arveluttaa.

Knut Posse vainusi venäläisten valmistavan jotakin kepposta ja oli levoton, niinkauan kuin hän ei heidän aikeistaan päässyt selville.

Nelisen viikkoa oli nyt kulunut siitä, kun Viipurissa vihdoin laukesi kauan pingoittunut odotuksen jännitys ja piiritys alkoi. Eräänä päivänä syyskuun keskivaiheilla alkoi Viipuriin tulvia pakolaisia Kivennavalta ja Koivistolta, talonpoikia ja pappeja, miehiä ja naisia, kertoen, että nyt on vainolainen tuhansin miehin lähenemässä. Viipurista pantiin silloin vakoojajoukot liikkeelle, ja nämä palasivat pian ilmoittaen, että nyt on tosi edessä. Silloin poltettiin pois viimeiset sillat, kerättiin rannoilta pois viimeiset venheet ja suljettiin portit. Ja kun aamu valkeni Pyhän Mateuksen, apostolin, päivänä, syyskuun 21:senä, silloin näkivät Viipurin tornien vartijat ensikerran vieraansa. Nuo autiot, metsättömät kukkulat kaupungin ulkopuolella olivat yöllä saaneet asukkaita; niiden rinteillä marssitettiin joukkoja, uusia ja aina uusia, jotka kuin sakovat sadepilvet asettuivat toinen toisensa eteen.

Niitä saapui ehtimiseen kolmen päivän kuluessa, jalkajoukkoja ja ratsujoukkoja; niitä lappoi kuin vettä koskesta. Ällistyneinä ja äänettöminä viipurilaiset sitä muureiltaan katselivat. He katselivat, kuinka viholliset verkalleen ja rauhallisesti pystyttivät telttojaan kukkulain rinteille ja niiden väliselle alangolle ja hinasivat esiin noita neljän sylen pituisia tulikirnujaan ja raskaita, rautaisia heittokoneitaan, jommoisia Viipurissa ei oltu ennen koskaan nähty. Turhaan oli Hartwig Winholt koettanut häiritä heitä siihen noin kiintonaisesti pesiintymästä; hän oli hyökkäillyt heidän vartijainsa kimppuun, tuottaen niille melkoiset mieshukat, hän oli koettanut estää heitä ottamasta haltuunsa Uuraanväylän viereisiä saaria, pistäen satimeen heidän partiojoukkojaan. Mutta mitäpä se tuntui noihin rajattomiin laumoihin. Pian oli Posse oivaltanut, että kaikki voimat olivat säästettävät kaupungin muurien ja tornien vartioimiseen, ja kun viholliset lokakuun alussa panivat toimeen ensimäisen pommituksensa, silloin nähtiin, kuinka tarkalleen joka mies muureilla tarvittiin.

Huumaavalta, melkein herpaisevalta, oli aluksi vaikuttanut se tärisyttävä pauke, joka läksi noista monista kymmenistä pitkin lakeikkoa asetetuista tykeistä. Kamalaa oli ollut varsinkin noiden pitkäin, avosuisten tuliputkien ulvonta, joista muureja vastaan lennätettiin sekä suuria kiviä että valettuja rautakuulia, -- niihin verrattuna kuului vain pieneltä pihinältä Viipurin omain tykkein pauke. Maa tärisi, päiväkauden peitti raskas ruudinsavu koko ilman, yrittäen samentaa aistit viipurilaisilta, jotka eivät tämän miespolven varrella olleet piiritystä kestäneet. Jo ensi päivinä pelmuutti tuo pommitus niin pahasti muurin ulkosyrjiä, että heti täytyi käydä niitä öiseen aikaan korjaamassa. Viholliset olivat jo tehneet ryntäyksiäkin muureja vastaan, pääsemättä kuitenkaan vielä vallihautojen yli. Suuren mieshukan olivat heille aina tuottaneet Viipurin tykit, jotka eivät tosin kyenneet noille kaukaa ampuville kirnuille kilpailijoiksi, mutta sen sijaan kylläkin murhaavasti lakasivat kumoon liian lähelle uskaltavia jalka- ja ratsujoukkoja.

Possesta kuitenkin tuntui, että tähänastiset hyökkäykset olivat olleet vasta kokeiluja ja että tosi oli vielä edessäpäin. Mutta nyt muutamiin päiviin eivät viholliset olleet pommittaneet eivätkä hyökänneet...

-- Olisikohan ryssillä aikomus lähettää noita joukkojaan, joita tuolla marssittavat, Tervaniemen puolelle, puheli vouti, yhä seuraten valkoisen ritarin liikkeitä. -- Tahtovat ehkä panna saarroksen umpeen, ennenkuin taas hyökkäävät.

Posse seisoi kauan ääneti, ikäänkuin harkiten Pietari-voudin arvelua. Savea oli roiskunut hänen sääriraudoilleen ja ylös haarniskaan asti, jota ei moneen päivään oltu puhdistettu. Posse oli niissä varusteissaan jalkeilla aamusta iltaan ja usein öisinkin pitkää puolustuslinjaansa valvomassa. Keskipäivällä hän tavallisesti tuli itäiseltä muurilta linnaansa vähän levähtämään, mutta silloinkin hän aina, niinkuin nyt, ensiksi nousi Olavintorniin tähystämään. Sieltä oli näköala laajin yli kaupungin ja vihollisleirin, sieltä saattoi hän parhaiten päättää, mitä piirittäjä kulloinkin aikoi ja missä omalla puolella heikkous oli.

Hän nosti hetkeksi raskaan kypärähatun päästään, antaen tuulen leyhytellä noita ohimoilta pensastavia, harmaita tukantupsuja. Hänen kasvoissaan oli ulkoilmaelämän antama raikas punakkuus, mutta nyt oli silmäin ympärillä väsymystä ilmaisevia ryppyjä; hän oli nähtävästi levon tarpeessa. Ja melkein välinpitämättömästi hän, taas päänsä peittäen, vastasi voudille:

-- No, sittenpähän linnankin tykit saisivat työtä.

Mutta Pietari-vouti, joka ei irrottanut katsettaan noista ratsuväen liikkeistä, huoahti vakavana:

-- Kun olisi ehtinyt Jaakkima Fleming sitä ennen talonpoikineen tänne perille.

Nyt Possekin vilkastui, ja terästä oli taas hänen äänessään, kun hän virkkoi:

-- Niin, totta, hän on tulossa. Virolahdeltahan hänen viestinsä saapui, -- hän voisi olla jo huomenna täällä.

-- Niin voisi. Olisikohan vihollisella hänen tulostaan vihiä?

-- Hyvin luultavasti, heitähän kiertelee ryöstelemässä joka taholla. -- Huolen ilme asettui taas Possen tutkivaan katseeseen. -- Mutta miten he ratsuväkensä saavat Tervaniemen puolelle? Venheitä heillä ei ole ja Juustilan joessa on syystulva.

Viipuri ei näet ollut vielä kokonaan saarrettu. Lännen ja pohjoisen puolelta oli vielä liike vesitse kaupunkiin vapaa, ja sieltä olikin vielä piirityksen ensi viikkoina tuotu kaupunkiin rehuja ja ruokavaroja, mikäli niitä jo kolutusta maakunnasta oli saatu irti. Läntistä rantatietä myös vielä kuljettiin; sieltä oli pari viikkoa sitten Niilo Pentinpoika saapunut Kymiltä, tuoden mukanaan Viipuriin pienen joukon sinne kertyneitä talonpoikaisia nostomiehiä. Ja nyt odotettiin sieltä Louhisaaren herraa, joka silloin vielä oli jäänyt Kymijoelle vastaanottamaan piispan hommaamia viimeisiä apujoukkoja. Oliko nyt venäläisillä aikomus hyökätä noiden nostomiesten kimppuun? -- se epäilys rupesi Olavintornissa tähystäviä herroja huolettamaan.

Posse oli kääntänyt katseensa satamaan päin. Siellä oli vielä liikettä, kalastajavenheitä tuli ja meni. Viipurin asukkaat olivat näet jo piiritykseen tottuneet. Ensimäisinä pommituspäivinä he olivat aivan tyrmistyneet, kuin kuoleman tuskassa olivat naiset ja lapset paenneet sitä huumaavaa pauketta luostareihin ja kirkkoihin. Mutta vaikerrusta ei ollut kuulunut eikä sallittukaan, ja pian taas hoitelivat noissa pienissä, mataloissa puutaloissa perheet ainaisia askareitaan, totuttautuen piirityselämän ahtauteen. Näin kai nyt tulisi jatkumaan, niin he arvelivat, ja äänetön tylsyyden tunne oli heidän mielissään jo asettumaisillaan ensi päiväin hädän ja pelon tilalle. Miehet harjoittivat elinkeinojaan mikäli vahdinpidolta joutivat, hakivat halkoja ja kävivät kalassa, -- he eivät oivaltaneet sitä, mikä päälliköille oli selvää, että näet vihollinen aluksi tahtoi piiritettyjä vain väsyttää, ennenkuin iskisi musertavan iskunsa.

Noita kalavenheitä Posse katseli, mutta hänen ajatuksensa pyörivät yhä heidän äskeisessä keskustelussaan. Ja hän käännähti taas voudin puoleen virkkoen:

-- Meidän täytyy lähettää Jaakkima-herralle kiirehtimiskäsky, -- joku noista kalastajista voi soutaa sitä viemään. Ja Tervaniemen puolelle on pantava tiedustajajoukko. Tönne Eerikinpojan ratsumiehillä kai on parhaiten aikaa.

Sillävälin kun vouti laittoi toisen vartioista näitä käskyjä toteuttamaan, siirtyi linnanherra taas tornin itäkulmalle miettiväisenä tarkastamaan vihollisten laajaa leiriä. Venäläiset olivat sinne sijoittuneet neljään eri pääryhmään; eri ruhtinaat olivat näet koonneet omat joukkonsa päällikkötelttainsa ympärille. Etelässä, Pantsarlahden ylängöllä, jossa Pyhän Magdaleenan kirkko vieläkin oli pystyssä, oli siten vanhan Novgorodin tasavallan väki majoitettuna; olivatpa Viipurin porvarit heidän joukostaan jo tunteneet niitä ylimyksiä, joita olivat nähneet kauppamatkoillaan Ilmenjärven rannalla. Heidän päällikkönsä, voivoodi Jaakko Saharjevits, näkyi ottaneen itse tuon pienen kirkon tyyssijakseen. Oikealla sivustalla sitävastoin, Papulanlahden rannalla, oli oudonnäköisiä miehiä, pitkäliepeisissä turkkikauhtanoissa ja mättäänkokoiset lakit päässään. Se oli kaukaista, etelävenäläistä väkeä -- niin olivat Winholtin ottamat vangit kertoneet --, jota kaksi veljestä, Borisoff-ruhtinaat, johtivat. Mutta ihan kaupungin itämuuria vastapäätä oleva keskustaleiri oli suurin kaikista, peittäen koko tuon laajan lakeuden. Siellä kuului komentajana olevan piiritysjoukon ylipäällikkö Danilo Schtjena itse ja näillä leiritulilla näkyi monenkirjavaa sekä jalka- että ratsuväkeä.

-- Mikä tuo valkoinen on nimeltään? kysäsi arasti Possen takana vielä seisova neitonen, jonka silmät olivat seuranneet linnanherran tutkivia katseita, mutta taas pysähtyneet tuohon merkillisesti välkähtävään valkoiseen sulkakypärään, joka ratsujoukon etunenässä liehui.

-- Se on heidän etujoukkojensa päällikkö, ruhtinas Pietari Obolenski, liukas ja liikkuva mies. Hän se meille aina tuo enintä huolta.

-- Tuonne hän vie väkensä lahden kärkeen; harjoituksiako siellä pitänee. -- Niin puheli Degen-vouti, katsellen epäilevästi, kuinka tuo kiitävä joukko häipyi kukkulain taa koillisen hämärään. Mutta käännyttyään Possen puoleen vouti huomasi tuon väsyneen piirteen, joka nyt ikäänkuin samensi linnanherran muuten elävät, kirkkaat kasvot, ja hän jatkoi:

-- Mutta mene lepäämään nyt sinä, Knut. Minä kyllä sillaikaa valvon tuon levottoman ritarin liikkeitä.

-- Niin, menen kyllä; yöllä on taas oltava jalkeilla.

Hän lähti laskeutumaan porrasaukosta. Mutta ennenkuin hän sinne oli ehtinyt, nykäsi nuori tyttö, joka levottomana taas oli tarkastellut Suomenveden syysmyrskyistä selkää, häntä käsivarresta ja viittasi vilkkaasti yli noiden mustien vesien. Niin oli hänen mielensä kiihtynyt, että hän vain vaivoin sai sanat suustaan:

-- Katsokaa, katsokaa... sieltä se palaa... se venhe!

-- Niin, venhe sieltä näkyy soutavan, virkahti Posse, pysähtyen tuota aalloilla lastuna kelluvaa alusta katsomaan.

Mutta tyttö oli jo rynnännyt Pietari-voudinkin käsivarteen ja kyseli hengästyneenä:

-- Onko... onko se Evertin venhe?

-- Sitä en voi nähdä, vastasi vanhus. -- Mutta tänne se soutaa; mene vastaan!

Vene läheni nopeasti lännenpuoleista rantaa, pyrkien vihollisten näkyvistä linnan suojaan. Lentäen laskeusi mustasilmäinen tyttö tornin kapeita rappusia, kiirehtien linnan pohjoispäässä olevalle venhelaiturille, ja sinne käveli Possekin hänen jälestään. Ei ollut kuitenkaan saapuva venhe Kirsti-neidin odottama. Alakuloisena jäi tyttö muurin reunalta katselemaan yksinäistä, outoa soutajaa, joka linnan kupeitse laski myötävirtaa kaupunkiin päin. Mutta Posse, joka tunsi miehen erääksi kaupungin kalastajaksi, huusi hänet pysähtymään ja kysyi:

-- Mistä soudat, Hauki-Antti?

-- Lavolassa kävin kätkemässä mertani, etteivät niitä ryssät hävittäisi, huusi kalastaja vastaan.

-- Näkyikö vihollisia joella?

-- Näkyipä liiaksikin. -- Soutaja pysähdytti venheensä rantakiville. -- Niitä ihan kuhisi siellä ylempänä Vatikiven kaalamossa.

Knut Possen ääni terästyi:

-- Näyttivätkö ne pyrkivän siitä yli?

-- En liian lähelle mennyt, mutta metsän läpi kuulin ryskettä, kun he siellä kaatoivat hirsiä ja vetivät niitä koskelle.

-- Ja mitä luulet heidän siellä rakentavan?

-- Hirsisiltaa koskeen, -- näinhän siellä miehiä paaluja lyömässä...

Possen huulilta pääsi hiljainen vihellys. Nyt hän ymmärsi valkoisen ritarin vehkeet, -- se puuhaa siis todella retkeä Lavolan ympäri Viipurin eteläpuolelle, piiritettyjen selkään. Sitä varten tarvitaan nyt silta Juustilan jokeen!

-- Vai saarretaan nyt Viipuri umpeen, puheli hän kuin itsekseen. -- No, kylläpä heiltä siihen väkeä riittää!