Part 13

Joku aika sitten oli näet Possen täytynyt lyhyesti suoriutua eräästä saksalaisesta, joka levitteli vääriä huhuja kaupunkilaisille. Se oli Hans Genek niminen kesti, joka lienee ollut Tanskan kuninkaan palveluksessa. Saksan kesteistä, samoinkuin vakinaisistakin saksalaisista kauppiaista, olivat tosin monet tänä vuonna, venäläisten hyökkäystä peljäten, paenneet laivoillaan Viipurista pois, -- mikä kylläkin oli tuntunut helpoitukselta kaupungin kotimaisesta porvaristosta, -- mutta muutamia niistä oli sentään sinne jäänyt. Ja tämä Hannu-hulttio oli ruvennut kuljeskelemaan venhevalkamassa, vaakatorilla ja missä -- vain väkeä oli koolla, kertoillakseen, kuinka Viipurin puolustaminen muka on sulaa hulluutta, kuinka Steen Sture muka jo oli syösty vallasta pois ja kuinka niinollen olisi viisainta suostua venäläisten vaatimuksiin. Mutta nämä puheet olivat pian tulleet Possen tietoon; tämä otatti saksalaisen kiinni ja hirtätti hänet Karjaportin edustaiselle mäelle, jossa nyt iltatuuli vielä roikkuvaa raatoa edestakaisin heilutteli.

-- Jos yksikään epäilee, tarttuu tauti muihin; siksi on kaupunki suojeltava kaikelta rutolta, -- lisäsi Posse, kävellessään Karjaportintornilta edelleen Salakkalahteen päin. Siinä, missä itäinen muuri kääntyi seuraamaan tämän lahden rantaa pohjoiseen eli linnaan päin, oli Lakamundintorni, viides siis niistä, jotka olivat rakennetut idästä tulevaa vihollista vastaanottamaan. Sinne jäivät Frille-veljekset nyt vahtia pitämään ja kiireisesti lausui heille Posse jäähyväiset, sillä päivä oli jo laskenut ja kunkin oli ennen yön tuloa jouduttava vartiopaikalleen. Kierros olikin kohta tehty. Pohjoisen muurin keskellä, Vesiportin luona, josta nyt iltasellakin vielä oli paljon liikettä rantaan, pitivät vahtia Vehkalahden knaapit ja Uudenmaan talonpojat, -- Uudeltamaalta oli toistaiseksi runsaimmin nostoväkeä saapunut. Tämä Vesiportintorni oli Louhisaaren vanhan herran komennossa; hän jäi nyt sinne yövartioon. Mutta Knut Posse laskeutui laamannien seuraamana alas muurilta ja käveli sen vieritse, iltakierroksensa näin tehtyään, linnaan vievälle sillalle. Hän asteli ääneti, raskaissa mietteissä. Kuinka hän olikaan seuralaisiaan ja vahdinpitäjiä koettanut rohkaista, niin oli hän itse taas tällä kierroksellaan melkein entistä selvemmin tullut oivaltamaan, että liian vaikeaan urakkaan oli hän antautunut, kun hän tällä miehistöllä tahtoi puolustaa Viipurin pitkiä muureja. Tosi on pian edessä, sen hän vaistomaisesti tunsi. Vihollinen oli taas liikahtanut, ikäänkuin varoitukseksi, ja sen laumat lähtevät kyllä ennen pitkää liikkeelle. Hän ymmärsi, ettei yksin uljuuskaan eikä tarmo auta siinä, missä väkeä puuttuu; silloin tarvitaan miltei ihmettä lisäksi.

Sillankorvassa hän vielä tuokioksi pysähtyi. Hän näki karjalaisen velhon siinä törmällä pienen väkijoukon ympäröimänä harjoittavan ammattiaan, kertovan neitosille heidän sulhasistaan ja neuvovan tavaransa kadottaneille niiden hakupaikkoja. Tuo ammatti Possea huvitti. Hän astui väkijoukon keskelle ja näki siinä nuoren ystävänsä Pentti Heinonpojankin palavin poskin noitaa puhuttelevan. Tälle Posse virkkoi:

-- No, Pentti, tiedusteletko sinäkin itsellesi morsianta?

Pentti kävi hämilleen, sillä oikeastaanhan lemmenhuolet olivat hänet tuoneet velhon luo, joskaan hän ei ollut taikojen tarpeessa. Hän vastasi:

-- Olen tiedustellut Tiurin ukolta sen karjalaisen sissijoukon aikeita, joka äsken kuuluu lähteneen Savoon.

-- Minkäpäs sinä sille voit, virkahti Posse. -- Ja miksi se sinua niin erityisesti huolettaa?

Hän näki levottomuuden palavan nuoren miehen kasvoissa, kun tämä nyt puhui:

-- Laske minut, jalo herra, muutamiksi viikoiksi Viipurista, sillä tahtoisin seurata tuon ryöstäjäjoukon retkiä. Minulla on siihen pätevät syyni... Suo loma minulle ja Hintsalle, me palaamme kyllä takaisin Viipuriin!

-- Vaikka ilmojen kautta tekin, virkahti Posse, vielä äskeistä pilaa muistellen. Ja hän lisäsi samassa, äänilajissa: -- Ei, nuori ystäväni, nyt ei jouda Viipurista partioihin kukaan. Nyt ei ole meillä aikaa ajatella morsiamiammekaan. Heidän täytyy siellä selviytyä omin päin ja meidän täytyy koettaa täällä suoriutua vihollisistamme, -- se on ehkä yhtä vaikea temppu!

Nolona vetäytyi Pentti syrjemmäs, häveten, että hän oli noin antautunut yksityisten mielihalujensa valtaan. Mutta tällä hetkellä hän tunsi Viipurin vankilakseen, josta hän olisi juuri nyt tahtonut vapaana sissinä rientää kauas karjalaisen vihamiehensä kintereillä, riehua, tapella, kostaa... Posse astui lähemmäs kattilansa ääressä kykkivää ukkoa, viskasi kolikan hänen eteensä ja virkkoi:

-- Osaatko velho keittää niin vahvan taikaliemen, että siitä voit minullekin sanoa vastaiset kohtaloni? Voitto vaiko kuolema -- hä?

Velho katsoi verestävin silmin kauan Knut Possen kättä, jonka tämä oli hänelle ojentanut, katsoi sitten hänen harmaanvakavia kasvojaan, ja punoi päätään. Sitten roiskautti hän kattilastaan lientä tantereelle ja virkkoi:

-- Astuppas yli tuosta.

Posse harppasi tosissaan märän viivan yli, ja uteli melkein levottomana:

-- No, mitä sanoo haltiasi?

Mutta velho punoi yhä päätään ja puhui:

-- Sinä olet kova, sinuun eivät taikani pysty, eivät ainakaan tänään. Mutta tuleppas toisen kerran, ehkä osaan silloin sanoa, astutko elämäksesi vai kuolemaksesi.

Omituisen hanakasti tarttui Posse tuohon velhon lupaukseen, ikäänkuin siihen ehdottomasti luottaen, ja virkkoi:

-- Tästä kuljen useinkin; muistappas sanasi! Väkijoukko kuunteli kummissaan tuota velhon ja linnanherran keskustelua, ja eräs siinä sivummalla seisova mustaveli murisi tyytymättömänä, kun Posse noin otti pakanallisen noidan ikäänkuin suojelukseensa. Mutta Knut-herra itse käveli, enempiä selityksiä seuralaisilleen antamatta, linnaan, jossa hän kiirehti levolle, sillaikaa kun toiset herrat vielä kotvasen valvoivat olutkannun ääressä, neuvotellen yhteisistä huolistaan ja toiveistaan.

* * * * *

Ennen muita oli Knut Posse taas aamulla pystyssäkin. Oli Pyhän Neitsyen taivaaseenastumispäivä. Katanpään kirkon kellot kuuluttivat jo auringon noustessa kaupungille tätä jumaläidin juhlaa. Posse kuunteli ylhäällä Olavintornissa tätä soittoa, tähystellessään terävästi ulos Uuraansalmen ulapoille.

Heti aamun valjetessa syysyön harmaasta usvasta oli näet torninvartija nähnyt purjeita sieltä salmentakaisilta seliltä, ja muistaen venäläisten toisöistä vierailua oli hän huomiostaan heti lähettänyt kiireisen sanan linnanherralle. Nyt Posse vuorostaan tutkiskeli, mitä mahtoivat olla nuo purjeet, jotka vielä kelmeää aamutaivasta vasten kuvastuivat. Ne eivät olleet niiden pienten haaksien purjeita, joilla rannikkolaiset vielä toisinaan uskalsivat tulla Viipuriin, ja etäisempiä kauppalaivoja ei enää pitkiin aikoihin ollut liikkunut näillä vesillä.

-- Olisivatko Hannu-kuninkaan kaapparilaivoja? puheli hän. -- Sillä venäläisten sotalaivoja ne eivät voi olla; niitä olisi silloin paljoa enemmän.

-- Taikka lienevät muita merirosvoja. Niitähän liikkuu nyt Suomenlahdella monenlaisia, vastaili vartija.

Paitsi gotlantilaisia harjoittivat näinä levottomina aikoina merirosvousta monet muutkin Itämeren ja Suomenlahden rantalaiset, myöskin suomalaiset saaristolaiset, joille ajan turvattomuuden takia heidän vanhat elinkeinonsa olivat käyneet mahdottomiksi ja jotka senvuoksi olivat ryhtyneet hankkimaan elatuksensa samalla tavalla kuin heidän vainoojansakin.

Mutta Posse ei hellittänyt katsettaan kaukaisuudesta.

-- Ne lähenevät nuo laivat. Eiväthän merirosvot toki purjehtine tänne meidän tykkiemme alle, murisi hän.

Päivä nousi yhä korkeammalle ja valaisi kirkkaammiksi nuo valkoiset purjeet, joita virkistyvä aamutuuli lennätti yhä lähemmäs matalain saarten takaa. Hänen silmänsä oli kuin tarttunut tuohon suurimpaan, levälleen pullistuneeseen purjeeseen; hän oli näkevinään siinä kuvioita ja kirjaimia. Hetken kuluttua vartijakin virkkoi:

-- Sen suurpurje on merkitty.

Posse erottikin siitä jo kirjaimet: I. N. R. I. Ja samalla hänelle selvisi, että ne olivat kirkon tunnettavat merkit, ja hän huudahti ääneensä:

-- Se on piispan laiva, on tottatosiaan! Maunu-piispa on matkalla Viipuriin!

Kohta hän sai siitä täyden varmuuden, tuntiessaan maston nokasta liehuvassa lipussa Särkilahden suvun vaakunan, jossa oli tähti ristin alla. Vilpitön ilo täytti silloin vanhan soturin mielen. Knut Possea kiinnittivät lujat ystävyyden siteet piispa Maunu Särkilahteen aina niiltä ajoilta, jolloin he, Maunun vielä tuomiorovastina ollessa, olivat Steen Sturen lähettiläinä yhdessä matkustelleet Vironmaalla. Ja Possen sydän lämpeni huomatessaan, että piispa piti kaukaisesta Viipuristaan niin hellää huolta, että itse sinne vielä syysilmoilla saapui.

Nopeasti levisi tämä uutinen yöunestaan heräävässä linnassa, ja ennen pitkää olivat sekä aatelisherrat että linnanmiehet liikkeellä, sillalla ja laiturilla, vastaanottamassa Suomen kirkon päämiestä, jonka laiva jo kynti Viipurinlahtea. Hyvin he nyt tunsivatkin tuon pyhimyskeulaisen aluksen, joka usein ennenkin oli käynyt Viipurissa. Sitä seuraavat laivat olivat lastilaivoja, toinen niistä turkulaisten oma, toinen viipurilainen kauppalaiva, joka kevätkesällä oli porvarien kesken kootuilla varoilla lähtenyt ostamaan Lyypekistä aseita ja muonaa, mutta joka ei merirosvojen takia ennen ollut päässyt palaamaan. Oli jo peljätty sen joutuneen vihollisten saaliiksi, mutta sieltä sekin nyt palasi piispan laivain turvissa, suureksi iloksi omistajilleen ja kaikille kaupunkilaisille.

Kaupungissakin oli jo tieto levinnyt piispan tulosta, ja mustanaan väkeä oli taas Katanpään muurin edustainen ranta, kun piispanlaiva laski ankkuriinsa lahdelle. Maunu Särkilahtea rakastettiin Viipurissa. Kaikki muistivat, kuinka hän esirukouksellaan oli kolme vuotta sitten pelastanut kaupungin kirkon, jonka harjaan jo salama oli iskenyt, ja kaikki tiesivät myös, kuinka paljon hän oli toiminut ja uhrannut tämän hiippakuntansa itäisimmän kulman puolustamiseksi. Jännityksellä senvuoksi rannantäyteinen yleisö kuunteli vastausta Knut Possen kysymykseen, kun tämä laivastaan nousevalle piispalle jo vesille huusi:

-- Terve tuloa Viipuriin. Tuotko meille hyviä uutisia?

Piispan sileiksiajetut, leveäluiset kasvot eivät kuitenkaan liikahtaneet. Vasta kun hän sihteerinsä, Paavali Scheelen, käsivarteen nojaten oli noussut rannalle ja tervehtinyt lähimpiä herroja, lausui hän:

-- Viestit ovat nyt vakavat. Mutta tänään on Pyhän Neitsyen juhla, käykäämme kaikin ensiksi kirkossa häntä kiittämässä onnellisesta matkasta ja rukoilemassa hänen suojelustaan tälle maakunnalle. Koetusten aika on nyt lähellä.

Vasta kirkosta linnaan käveltyään kertoi piispa Viipurin herroille vaakunasalissa ne viestinsä, joiden vuoksi hän, levottomana kotimaansa kohtalosta, oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle. Turussa oli toivottu, että sodanvaara tältäkin vuodelta jo olisi ohi, mutta Viron kalparitareilta oli äsken saapunut tieto, että odotettu hyökkäys nyt varmasti toteutuu. Eikä ainoastaan Viipuria vastaan, vaan myöskin Savonlinnaa ja Pohjanmaata valloittamaan on Venäjällä samoihin aikoihin valmistettu retkikunnat. Siis mitä laajin valloitussuunnitelma. Sitä sanomaa oli piispa nyt kiirehtinyt ilmoittamaan, samalla tuodakseen Viipuriin ne viimeiset lisäväet ja muonat, jotka hän kesän kuluessa oli saanut Turkuun kootuksi.

-- Vihdoinkin! huudahti Tönne Eerikinpoika, tämän sanoman kuultuaan. Ja melkein helpoitukselta se viesti tuntui toisistakin herroista, joille jatkuva odotus oli käynyt päivä päivältä yhä painostavammaksi. Mutta Knut Posse kysäsi terävästi:

-- Entä nuo koreilevat kalparitarit, jotka meille alituiseen näitä Jobin viestejä toimittavat, lähettävätkö he meille myöskin haarniskaväkeään avuksi? Vai aikovatko he itse ahdistella suuriruhtinasta Narvajoelta päin? Siihen heitä tehty liitto velvoittaisi.

Piispa pudisteli päätään. Ja Bitz-laamanni huudahti katkerasti:

-- Eivät uskalla, eivät kykene. Lahonnut on jo se vanha ritarikunta ja riitoihinsa repeytynyt. Ei ole siihen liittoon mitään luottamista.

Tuon vanhan, uskon ja kirkon puolesta aikoinaan taistelleen, sotaisen veljeskunnan kanssa tehtyyn liittoon ei Suomessa todella oltukaan paljo luotettu. Tiedettiin, että kalparitariston entinen kunto oli huvennut hyvinvointiin ja hekkumaan ja että sitä yhä riuduttivat sisäiset riidat; olihan kokemustakin jo saatu siitä, että tuon valkoisen uskonritariviitan alla usein asui vilpillinen mieli.

-- Niin, tuo ennen voimakas mahti on jo kuorta ilman ydintä, todensi piispan sihteeri, Paavali Scheel, joka väljässä matkaviitassaan nojautui suuren vaakunasalin keskuspilariin. -- Mutta muuten näkyy Steen Sture suututtaneenkin ritarien uuden suurmestarin, -- sieltä ei tule mitään apua!

Valtionhoitajan nimen mainitseminen vavahutti Klaus Henrikinpoikaa, joka ei ollut unhottanut sitä loukkausta, minkä hän tässä samassa huoneessa kerran oli saanut Steen-herran puolelta niellä. Hän oli kumarassa istuen kuunnellut piispan viestiä, nyt hän kohautti pitkäkasvoisen päänsä kuin jalo ratsu, jonka sieraimet rupeavat elämään, ja virkkoi:

-- Entä Steen-herra itse, mitä hän tekee Suomen hyväksi? Hänellähän on tieto venäläisten aikeista, -- kai hän siis on ryhtynyt tarmokkaisiin toimiin lähettääkseen tänne riittävää avustusta.

Vanha piispa ei vastannut. Hänen teräksenharmaa katseensa harhaili melkein kuin kärsivänä ja häveten miehestä mieheen. Mutta hänen sihteerinsä, nuori Paavali-maisteri, virkkoi purevasti:

-- On. Hän on äsken pyytänyt Upsalan tuomiokirkosta Pyhän Eerikin lipun lainaksi Tukholmaan, ottaakseen sen mukaansa Suomenmatkalleen.

-- Hän siis tulee Suomeen? kyselivät herrat vilkkaasti. Mutta ivaa oli edelleenkin Paavali-maisterin äänessä, kun hän vastasi:

-- Ainakin hän aikoo tulla. Sotaväkeä on hänellä riittävästi koolla, kokonainen armeija seurasi häntä kesällä Skooneen, kun hänen piti neuvotella siellä tanskalaisten kanssa. Ja arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika hoputtaa häntä joka päivä lähtemään Suomeen.

-- Mutta miksi hän ei sittenkään sieltä lohkea? utelivat herrat tuskastuneina. Ja maisteri vastasi:

-- Juuri senvuoksi, että arkkipiispa häntä hoputtaa, ei hän uskalla Ruotsista lähteä. Hän pelkää, että Jaakko-herra sillävälin puoluelaisineen järjestää siellä asiat uudelleen.

Knut Posse huoahti raskaasti:

-- Aina vain sitä vanhaa riitaa ja vanhaa vallanhimon kirousta! Ja sen hankauksen takia hyljätään Suomi!

Katkeraksi kävi taas Suomen miesten mieli. Johan he olivat tottuneet valtionhoitajan Suomea kohtaan osottamaan toimettomuuteen, tottuneet näkemään, kuinka nuo siellä valtapaikoilla jatkuvat juonet riistivät heiltä emämaasta odotetun avun. Mutta Paavali-maisterin kuvaukset katkeroittivat heidät vielä kerran, ja äänekästä nurinaa kuului nyt salin joka kulmalta. Väittelyn viimeisiä katkelmia kuuli vielä Sigrid-rouva, Niilo Gyllenstjernan leski, kun hän saapui vieraita aamiaiselle kutsumaan. Tämä uljasryhtinen rouva, jonka takaraivolta nyt paksu, musta leskenhuntu valui pitkin suoraa selkää maahan asti, kuunteli hetkisen herrain keskusteluja, kunnes hän piispan puoleen kääntyen huudahti:

-- Eikö tule tänne siis lopultakaan apua! -- Ja hän lisäsi hiljemmin: -- Eikä liene myöskään ehtinyt Roomasta vastausta ristiretkianomukseeni? Tai ehkei sitä ole katsottu voitavan pyhälle isälle esittääkään?

Sigrid-rouvan kysymyksestä vilkastui piispa, joka oli hetkisen äänettömänä ja miettiväisenä kuunnellut maallikkoherrain katkeroita puheita, ja hän vastasi, yhtäkkiä muistaen jo miltei unhottamansa asian:

-- On kyllä. Vanha ystäväni Hemming Gadd on toiminut nopeasti kuin ainakin. Hän on todellakin saanut paavilta ristiretkibullan ja lunastanutkin sen. Se maksoi meille sievät rahat, -- pöytähopeani möin, suorittaakseni sen hinnan Roomaan.

Herrat keräytyivät nyt kaikki kuuntelemaan tätä tärkeää uutista ja kyselemään, mitä tuo bulla sisälsi. Piispa vastasi:

-- Siinä annetaan lupa saarnata ja toimeenpanna ristiretki Rooman kirkon vihollisia vastaan täällä pohjolassa.

-- Ja sellainenko paavin lupakirja on siis tänne saapunut? kyseli Etelä-Suomen laamanni, ihmetellen, ettei sellaisesta tapauksesta ollut mitään kuulunut.

-- Se on lähetetty Upsalan arkkipiispalle, kirjoitti minulle Hemming-tohtori. Mutta kumma kyllä ei Jaakko-herra ole sen johdosta ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.

-- Vaikka hän tietää, kuinka täpärällä asema täällä on, ja vaikka hän itse Sturea kiirehtii! -- Niin kummasteli kaikkien puolesta Henrik Bitz.

Mutta nuoren Paavali Scheelen kasvoille oli taas levinnyt pilkallinen hymy:

-- Jaakko Ulfinpoika on sen kirjeen taitavasti lukinnut arkkuunsa. Ymmärrättehän, ettei hän välitä ristiretkestä, joka vain tuottaisi hänelle huolta ja vaivaa. Tosiasiassa tietysti hänkin vähät piittaa Suomen kohtalosta; hänestä olisi tärkeintä, että Steen Sture tulisi Ruotsista pois tänne syrjämaille sotimaan. Siksi hän aina valtionhoitajalle muistuttaa näitä itämaita!

-- Siinä ollaan taaskin! huudahti Posse, melkein tuskaisena haraten ohimoitaan kiertäviä harmaita hiuksiaan. -- Ympäri mennään ja aina palataan tähän valtariitain viheliäisyyteen.

Piispa oli noussut, ja hänen teräksenkarvaisissa silmissään oli kärsivä, miltei rukoileva ilme. Hänestä oli raskasta riistää näiltä miehiltä, joiden oli määrä jäädä tänne ylivoimaa vastaan puolustautumaan, kaikki avun toivo, vaikeata myös langettaa noin ankara tuomio esimiehestään ja entisestä ystävästään. Mutta hänestä oli sittenkin parasta tehdä asema selväksi.

-- En tiedä pitääkö sihteerini kuvaus joka kohdassa paikkansa, lausui hän, -- mutta pääasiassa se valitettavasti on tosi. Siltä näyttää, että meidän noiden valtariitain vuoksi täytyy jäädä tänne oman voimamme varaan. Riippuu teidän tarmostanne, kestämmekö vai suistummeko. Tietysti me yhä edelleen koetamme saada Ruotsista apujoukkoja liikkeelle. Niin monta pyyntökirjettä, nöyrää jos vaativaakin, olen siitä jo kirjoittanut vuoroin valtionhoitajalle, vuoroin arkkipiispalle, että pelkään niiden siellä pian avaamatta jäävän, mutta kirjoitan sinne vieläkin, sieluni koko hartaudella ja hädällä. Mutta en uskalla teille luvata, että siitä apua tulee. Siksi juuri lähdinkin tänne, ystäväni, valaakseni, jos voisin, teihin sittenkin kestävyyttä ja rohkeutta. Siksi juuri olen ponnistanut viimeiseni, kootakseni oman maan voimat tähän meille pyhään sotaan!

Piispan voimakas ääni yritti katketa, sillä surulla hän tätä puhui. Mutta Posse tarttui miehevänä vanhan ystävänsä käteen ja lausui:

-- Kiitos rehellisestä sanastasi, Maunu. Parasta on meidän tuntea suora totuus. Jos meidän on sallittu suistua alkavaan taisteluun, niin sillehän emme mitään mahda, mutta me täytämme velvollisuutemme.

-- Sen tiedän, Knut. Ja jos harras rukous jotain voi, niin me kestämme.

Toiset herrat seisoivat piirissä näiden kahden harmaapäisen, soturin ja piispan, ympärillä, joiden silmistä loisti niin harras usko, ja he tunsivat kaikki mielessään sekä syvää vakavuutta että rohkeutta. Mutta piispa kääntyi nyt Sigrid-rouvan puoleen, joka kutsuen odotti häntä ruokahuoneen ovella, ja lausui hilpeästi:

-- Kiitos jalo rouva, minä tulen. Nyt kai emännyysaikanne Viipurissa on pian lopussa, Sigrid. Te kai palaatte tekin laivassani Turkuun.

Useat aatelisrouvat, jotka olivat miestensä seurassa viettäneet tämän kesäkauden Viipurissa, olivat heti pyytäneet päästä piispan mukana palaamaan kotipuoleensa piirityksen jaloista. Mutta Sigrid-rouva vastasi uljaasti:

-- Ei piispa, minä en palaa. Viipuri on vielä miesvainajani läänitystä ja minä jään tänne. Ehkä voin täällä emäntänä olla joksikin avuksi.

Piispa katseli ihaillen rohkeaa naista.

-- Rouva, teidän rohkeutenne antaa uskoa monelle. Tänne jäisin minäkin, jos voisin!

Piispa ja muut herrat seurasivat nyt Sigrid-rouvaa kirkkaasti valaistuun arkihuoneeseen, josta loistivat vastaan ruokapöydän kirjavat liinat ja kiilloitetut pöytähopeat. Knut Posse vain viivähti toisten jälestä vielä vaakunasalissa. Hän kävi puhuttelemaan Pentti Heinonpoikaa, joka Evert Degenin ja toisten nuorukaisten kanssa oli salissa saanut kuunnella piispan kertomusta.

-- Mielesi paloi eilen Savon vesille soutamaan, Pentti, virkkoi hän. -- Nyt pääset sinne.

Pentti katsoi kysyvästi linnanherraa, joka näin äkkiä oli mielensä muuttanut. Mutta tämä jatkoi:

-- Sinun tulee viedä sana Kylliäiselle siitä, että venäläisten hyökkäys on odotettavissa Savonlinnaakin vastaan. Hänen on pidettävä varansa, ettei lähetä miehiään sydänmaille syyspyynnille, vaan vartioi linnaansa. Kuulithan piispan uutiset?

-- Kuulin.

-- Kerro ne hänelle, -- Ruotsista ei tule apua. Mutta sano Niilolle, että me aiomme pitää puolemme Viipurissa, kestäköön hän Savossa!

Ja tuokion kuluttua Posse vielä lisäsi:

-- Sanoman vietyäsi saat ottaa selkoa, mitä perää oli Tiurin ukon pajatuksissa, jotka sinua eilen huolettivat. Mutta muista: liiku varoen, sillä me tarvitsemme kaikki miehemme Viipurissa!

Pentti kumarsi, aikoen enempää kyselemättä lähteä heti Hintsan kanssa valmistamaan pitkää matkaansa: soutaakseen ensiksi Juustilan joen latvoille ja sieltä kävelläkseen Vuoksenniskaan, josta heidän oli hankittava uusi venhe päästäkseen Saimaan selkien yli. Mutta ennenkuin hän ehti poistua salista, oli nuori Evert Degen, joka oli palavin silmin seisonut hänen vieressään, kääntynyt linnanherran puoleen, ja hän kuului nyt pyytävän:

-- Laskekaa minutkin tälle retkelle Pentin toveriksi!

-- Sinutko, lapsen! huudahti Posse hämmästyneenä. -- Onko sinullakin siellä erämailla morsian, jonka kohtalosta olet levoton -- hä?

Evert ei siihen vastannut, seisoi vain punoittavana teräväsilmäisen soturin edessä. Hänellä ei ollut erämailla odottavaa morsianta, mutta täällä kotona oli hän joutunut kankeihin väleihin lemmittynsä kanssa. Kirsti-neiti oli häntä eilisestä asti kohdellut ilmeisellä kylmyydellä, antaen selviä viittauksia, että hän sai hakea jonkun halpasyntyisemmän kosittavakseen. Siitä oli olo käynyt nuorelle miehelle ahtaaksi Viipurin linnassa ja siksi hän nyt pyrki seikkailuihin.

Posse aavisti jotain sellaista pientä lemmenriitaa ja jatkoi:

-- Jos isäsi sallii, niin lähde vain kolmanneksi soutamaan. Sielläpä hampaasi karkenee! Mutta vielä kerran, palatkaa ajoissa!

Sillävälin kun Suomen herrat Viipurin linnan ruokasalissa jatkoivat neuvottelujaan tämän rajamaakunnan puolustamisesta, läksi pieni venhe linnan luoteiselta rannalta soutamaan Suomenvedenpohjan selkää pohjoiseen päin. Taivas oli juuri vetäytynyt pilviin ja harmajaksi oli käynyt syyskesän luonto; verkalleen, mutta tiheästi kävivät nuo sakovat pilvet vesiä vihmomaan. Pieni venhe kelluili kuin palko laineisella selällä ja häipyi vähitellen hämärään etäisyyteen.

Olavintornin neitsytkammion pienestä pyöreäruutuisesta, lyijypuitteisesta ikkunasta katseli venheen loittonemista nuori neitonen, jonka mustista silmistä valahti kyynel toisensa perästä. Hänen sydämensä pamppaili levotonna, vuoroin katumusta, vuoroin suuttumusta. Eihän hän ollut sitä niin vakavasti tarkoittanut, oli leikillä vain hiukan kiusoitellut lemmittyään... Ja nyt se paha poika pikastuneena souti tuonne tuntemattomia kohtaloita kohden!

Linnut lensivät matalalta linnanmuurin kupeitse, ikäänkuin paeten sadetta ja syksyä, ja tuuli näytti kiihtyvän selällä, jonka kaukaiseen, harmajaan hämärään tuo pieni venhe loittoni ja häipyi.

* * * * *

Piispa Maunu Särkilahti viipyi vain muutamia päiviä tällä kertaa Viipurissa. Hän kävi jokaisessa muurinsarvessa, jokaisen joukko-osaston luona, siunasi niiden liput ja rohkaisi niiden mieltä. Talonpojille hän kuvasi, kuinka he täällä rajaa puolustaessaan parhaiten omiakin kotejaan puolustavat. Missä hän liikkuikin, siellä tunsivat miehet hänen poistuessaan jäävänsä ikäänkuin piispan hengen suojelukseen.