Part 12

-- Poisko jo? -- Pentti hyppäsi nyt hänkin ylös vanhalle, ruohottuneelle vallille, jossa muinoisilla karjalaisilla oli ollut rintavarustuksensa. Knut Possen kiivaita merkkejä virrantakaiselta törmältä ei voinut olla ymmärtämättä: hän viittaa saareen soutaneita miehiään heti palaamaan. Miksi se oli tarpeellista, sitä ei Pentti älynnyt, sillä Posse oli koko tämän retken ollut iloinen kuin poikanen ja seikkailuihin altis. Mutta kiire siellä nyt kuitenkin näkyi olevan. Törmälle nukahtaneet miehet olivat ajetut pystyyn ja hevosia, jotka olivat lasketut rantalaitumelle, haettiin sieltä nyt suurella touhulla; toisia jo mäellä satuloitiinkin.

Pentti huusi aittoja ryöstämään hajaantuneet miehensä venheeseen. Juostessaan itse sinne kattilaukon ohitse, potkasi hän tämän keitoksen kumoon, tempasi padan alta pari palavaa kekälettä ja viskasi ne ovesta sisään olkipahnoille, jotka heti syttyivät palamaan. Mutta ukolle, joka siinä hölmistyneenä kokoili taikakalujaan haarapussiin, hän huusi:

-- Sinä lähdet meidän matkassa venheeseen!

Tuiskuna soudettiin Tiurinsaaresta virran eteläiselle rannalle. Siellä ilmoitti Posse, jolla nyt oli huolenalainen ilme katseessaan, että Viipurista tullut pikaviesti oli kutsunut heidät heti linnaan palaamaan. Linnanvouti Pietari Degen oli hänelle ilmoittanut, että vihollisen laivasto parhaillaan mereltäpäin hyökkää Viipuriin. Se oli hävitellyt kyliä Koivistolla ja Säkkijärvellä ja sen sytyttämät tulet hohtivat jo Uuraansalmelta linnan torniin. Viipurissa peljättiin, että vihollisten maajoukko samoihin aikoihin on tulossa Nevalta päin ja että heidän ryöstöretkensä Jääskeen oli pantukin toimeen ainoastaan viettelemään viipurilaisia sinnepäin.

-- Olisimmeko joutuneet loukkuun, huudahti Pentti, jonka mielestä kaikki äskeiset suunnitelmat ja aikeet nyt yhtäkkiä hetkeksi haihtuivat.

-- Olisipa se häpeä minulle, vanhalle sotakarhulle, vastasi Posse. -- Mutta Viipuriin minun nyt pitää päästä vaikka meidän täytyisi tulimeren halki ratsastaa. -- Ja hän huusi miehilleen, jotka vielä rannalla kuhnailivat hevostensa kimpussa: -- Satulaan! Ken ei pysyne perässä, se jääköön!

Autiot olivat ne Karjalan maat, jotka taas tömisivät ratsujen kavioiden alla, autiot molemmilla puolilla sitä valtakunnan rajaa, jonka yli Possen matkue pian ratsasti. Alituiset ryöstöretket olivat sieltä karkoittaneet eläjät sydänmaille, minne he olivat rakentaneet piilopirttejään, uskaltamatta edes kaskea sytyttää, ettei sen savu viettelisi vainolaista luokseen. Vanhat kylät olivat poltetut pois. Jonkun hävitetyn kylän laidassa näkyi vain heinäsuova, osottaen, että pakolaiset kuitenkin olivat salaa käyneet vanhoilla talonmaillaan tekemässä elukoilleen talvirehua. Mutta itse he eivät siellä uskaltaneet näyttäytyä, ja turvettumaan olivat jo päässeet poltettujen talojen pihamaatkin. Elävän jälkeä ei näkynyt missään.

Tätä autiota taivalta Knut Possen pieni joukko ratsasti, päivän noustessa yhä korkeammalle ja yhä helteisemmin paistamaan. Joukkonsa etunenässä ajoi raskaassa rautapuvussaan tuo kuusikymmenvuotias linnanherra itse, istuen suorana satulassa ja kannustaen säälittä kookasta ratsuaan. Terästä oli hänessä nyt jokainen jäntere, eikä tuntunut kankeutta vanhoissa luissa. Nuoremmat miehet ehättivät perässä minkä voivat. Kaikki tiesivät, että heitä nyt uhkasi vaara joutua katkaistuksi pois Viipurista, ja siksi jokainen pani parhaansa. Toisia jäi sentään jälellekin, ja vasta kun Posse erään poltetun talon kaivolla senverran seisahtui, että hevonen sai hiukan huokasta, vasta silloin tulla porhalsivat myöhästyneet sieltä perästäpäin, ohjakset levällään, hevoset vaahdossa. Vihoviimeisenä joutui siihen se karjalainen velhokin, jonka Pentti oli Tiurinlinnasta komentanut mukaansa. Vuoksen rannalta oli äijälle löydetty karjalainen koni ratsuksi, jota toinen mies veti suitsista ja jonka selässä hän hoippui kuin vipu, haarapussin viilettäessä oikosena hänen olkansa takana. Possen täytyi kesken vakavain mietteittensä hymähtää tälle ratsumiehelle. Ja ihmetellen hän Pentiltä kysyi:

-- Mitä sinä tuosta ukosta mukaasi kuljetat?

-- Hän tietää asioita, joita tahdon häneltä tutkiskella, vastasi Pentti vältellen ja tunsi veren kohoavan ohimoilleen. Eipä hän suinkaan tahtonut linnanherralle ruveta tarkemmin kertomaan niistä yksityisistä huolistaan, joita ukon uutiset olivat hänen mieleensä kylväneet. Mutta hänen ratsastaessaan tuokion kuluttua taas Knut-herran kintereillä autioksi hävitetyn maakunnan halki länteen päin, lentelivät hänen ajatuksensa pois Viipurista ja sitä uhkaavasta vaarasta kaukaisia sydänmaita kohden. Ne loihtivat hänen mieleensä uusia kauhun kuvia: hurjia partiomiehiä samoamassa metsäkannaksen poikki yksinäiseen uutisasutukseen, jonka eläjät eivät tiedä turmiotaan varoa; ja partiomiesten johtajana näki hän liuhupartaisen, kairalakkisen karjalaisen, joka ilkeä koston iva huulillaan työntyy turvattomaan tupaan...

Lähemmäs Viipuria ehdittyään, missä jo näkyi järvien rannoilla talojakin polttamattomina, rauhoittui vanha linnanpäällikkö vähitellen ja hän antoi jo väsyneen ratsunsa ravata kiirehtimättä. Vihollisesta ei näet kuulunut merkkiäkään, ei rientänyt pakolaisia vastaan eikä punannut tulipalon hohde taivaanrantaa.

-- Ajoissa ehdimme perille, virkkoi hän Pentille, joka nyt ratsasti hänen rinnalleen.

-- Pietari-eno on voinut erehtyäkin niistä tulista, joita on Uuraasta näkynyt, arveli Pentti.

-- Mutta hänen pelkonsa olisi voinut olla perällinen! -- Ja Possen ääni paisui hänen jatkaessaan: -- En jätä enää linnaani päiväksikään, sen opetuksen tästä levottomuudestani sain!

Paikoillaan oli jykeä Olavin torni Torkkelin vanhassa linnassa. Sen näki ratsujoukko jo kaukaa Papulanlahden pohjasta, jota myöten metsä Viipurin ympäriltä oli hävitetty pois ja josta aukeni väljä näköala kaupunkiin päin. Maantien varrella kitkivät porvarien akat rauhallisesti naurishalmeitaan ja kaalimaitaan ja lapsia palasi lauleskellen marjasta, kun Knut Posse illan suussa joukkoineen aivan kuin huvimatkalta ratsasti Viipuriin. Rauha oli vielä maassa. Ainoastaan hieno, sininen haiku, jota tuuli kaukaa mereltäpäin taivaanrannalle leyhytti, osotti, että perätöntä viestiä ei ollut Degen-vouti linnanherralle lähettänyt. Lähellä oli jo vainolainen käynyt tuliaan tekemässä. Ja ratsastaessaan neliskulmaisen kivitornin alle rakennetusta Karjaportista kaupunkiin ja siitä linnaan päin vievälle "saksain" kadulle, uudisti Posse vielä kuin itsekseen äskeisen valansa:

-- Ei, näiden muurien sisäpuolelta en nyt poistu, ennenkuin sota on lopussa. Täällä meidän nyt täytyy taistella, tänne kaatua, jos niikseen on, mutta täältä ei lähdetä!

* * * * *

Nuoria ratsastajia, jotka tomuisina ja hiestyneinä palasivat Torkkelin linnaan, tervehti siellä Kaarlo Knuutinpojan pienessä yrttitarhassa neitosten pirteä parvi, joka siellä karkeloi illan ratoksi. Muutamat Suomen aatelisherrat olivat näet oleskelleet tämän kesän Viipurissa, jossa siis oli koko joukko nuorisoakin koolla. Pian olivat retkeltään palanneet nuorukaiset taas karkelossa mukana. Sellaiset mielialojen vaihtelut olivat näihin aikoihin Viipurissa tavalliset: Yhtenä hetkenä oli mieli huolestunut ja vakava, toisena saattoi se jo sulaa vallattomaan leikkiin.

Nuoret miehet kertoivat karkelon varrella neitosille retkensä seikkailusta. Mutta nämä olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin repäisevämpääkin ja uljaampaa, ja varsin pettyneinä he valittelivat:

-- Ettekä mitään saalista tuoneet tullessanne, ette edes yhtään vankia!

-- Emmekö yhtään, ilveili Evert Degen nuorelle Kirsti Gyllenstjernalle, Niilovainajan tyttärelle, joka äitinsä kanssa vielä viipyi Viipurissa ja jota nuorukainen yhä näkyi lämpimänä pitävän. -- Tuonpa teille ainakin yhden näytteeksi!

Ja nuori mies juoksi tallipihalle vankia hakemaan. Tyttö, jolla oli suruhuntu päässään, mutta jonka verevät kasvot ja veitikkamaiset silmät eivät enää surusta kertoneet, katseli hämmästyneenä, kun Evert sieltä palasi taluttaen käsivarresta vanhaa, tutisevaa ukkoa, jonka jalat olivat oudosta ratsastuksesta ylen kankeat.

Äänekäs nauru kajahti nuorten parvesta, mutta Evert nosti varottaen sormensa ja virkkoi melkein juhlallisesti:

-- Varokaa itseänne, hän on intomies. Olen nähnyt hänen keittävän taikalientä, jolla hän voi loihtia hyvää jos pahaakin.

Uteliaana ja melkein arkaillen keräytyi nuorten parvi Tiurin tietäjän ympärille, ja sen keskestä lähti satelemaan kysymyksiä:

-- Osaako hän tauteja manata, oliko hänellä todella hampaat syntyessään?

-- Ja osaako hän lemmen nostattaa? lepertelivät tytöt.

-- Osaa kyllä, jos hänelle tarvekalut hankitaan, vastaili nuorukainen. -- Mutta kenessä hänen pitäisi saada lempi palamaan?

-- Ei ainakaan sinussa, sillä se jo liekkii, -- mielumminkin Kirstissä.

Niin veistelivät toiset nuorukaiset. Kaikki tiesivät, että Evert Degen oli syvästi pikiintynyt linnanherravainajan mustasilmäiseen tyttäreen ja että näillä pitkin kesää oli ollut keskenään hienoa lemmenkuherrusta. Mutta olipa tyttö, joka oli niin ylhäistä sukua, siinä leikissä näytellyt kylmemmän osaa, ja ylpeästi hän nytkin päänsä pystyyn viskasi, virkahtaen:

-- Koettakoon velho; hänen taitonsa ei siihen riitä.

-- Se nähtänee, -- hankkikaamme noidalle pata...

Karjalainen äijä, joka siinä muurinseinämällä seisoi, näytti ensiksi suutahtavan nuorisoparven ilvettä. Mutta kun hänelle romurautain joukosta tuotiin vanha pata, niin välähti veitikkaa taas hänen silmissään ja hän peitti päänsä, ryhtyäkseen rahanansioon vallasnuorison joukossa. Haarapussistaan haki hän käärmeennahkoja ja rauniorastaan pääluita ja torajyviä ja havukankynsiä, ja kun hän loihtujaan lukien kävi tekemään tulta patansa alle, niin jopa muuttui ontommaksi nuorison nauru.

Silloin rupesi kuulumaan kolinaa Olavintornista; sieltä kajahtivat linnanherran tunnettavat, tanakat askeleet, ja kohta talttui melu nuorison joukossa. Knut Posse oli vain hetkisen levännyt rasittavan ratsastuksensa jälkeen, ja taas oli hän vetreä mies, lähtiessään tarkastamaan kaupungin varustuksia. Häntä seurasivat useat aatelisherrat, puistikossa pelihtiväin nuorten isät ja veljet, ja he pysähtyivät nyt hetkeksi katsomaan kisaparven ilvettä. Mutta kun Knut Posse keksi karjalaisen velhon naureskeli jäin keskellä, niin hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. Hänellä oli itsellään paljo taipumusta sala-asiain tutkimiseen, kerrottiinhan hänen itsensäkin käyttäneen apunaan tietäjäin voimia, eikä hän sallinut niitä ivattavan. Vasten tapojaan virkahti hän nyt melkein ankarasti:

-- Heittäkää se leikki, se ei minua miellytä. Ja velhon puoleen kääntyen lisäsi hän lauhkeammin:

-- Jos taikoja taitanet, ukko, niin tuolla kaupungin puolella harjoita elinkeinoasi, -- täällä olen taikurina minä!

Siihen katkesi nuorison leikki, ja hiukan tyytymättömänä katseli nuori Evert, kuinka velho, linnanherraa totellen, pussi selässään köpitti kaupungin puolelle. Mutta Kirsti-neiti viskasi ylpeästi niskaansa ja virkkoi pisteliäästi:

-- Nostamatta se lempi jäi, ja niin se olisi jäänyt velholtakin!

Vakavana käveli Knut Posse seuralaisineen illan vilpastuessa sillan yli kaupunkiin. Hänen rinnallaan kulki päätään muita pidempänä laamanni Henrik Klaunpoika Horn, joka nyt oli jättänyt ruskean partansa kasvamaan, niin että se kuin puitteena kiersi hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojaan. Heidän perässään käveli hiukan raskasmielisenä valkotukkainen Jaakkima Fleming, vain harvakseen vastaillen alituisissa aseharjoituksissa melkein mustaksi päivettyneen, uljaan Tönne Eerikinpojan puheisiin. Tämä siirtyikin pian tarinoimaan "Höyhenhattujen", Frille-veljesten, kanssa, joilla aina riitti iloista leikinlaskua ja joille kumaraniskaisena kuupittava viirunaamainen Henrik Bitz aina väliin viskasi jonkin terävän sanan, ikäänkuin virikepuiksi uuniin.

Nämä herrat olivat nyt keväästä asti oleskelleet melkein yhtämittaa asepalvelijoineen Viipurissa, auttamassa Knut Possea kaupungin varustamistöissä. Häntä seuraten nousivat he nyt Katanpääntornista sataman vartta kiertävälle rantamuurille, joka ei tällä kohdalla ollutkaan kuin parin sylen korkuinen, ja astelivat siellä rintavarustuksen kupeitse etelään päin, Haakonintornia kohden, joka seisoi ulommaisena rantavartijana muurin merelle antautuvassa polvekkeessa. Tällä kulmalla pitivät vahtia Tönne Eerikinpojan harjaantuneet asemiehet, joiden kiiltäviä haarniskoita ja loistavia vaakunavärejä kaupunkilaiset aina ihailivat. Tönne-herra, joka näin arkioloissakin kulki vaskivanteisessa, kotkanpäänmuotoisessa avokypärässään, kertoi siinä Posselle:

-- Minulla olivat jo viime yönä, kun tulta rupesi hohtamaan mereltä, tykit käännetyt Uuraansalmelle päin.

Posse katseli hiukan huolestuneena sitä rantakaistaletta, joka jäi muurin ja veden väliin ja jossa kalastajilla oli venhevalkamansa.

-- Valppaat saamme ollakin tällä kulmalla, vastasi hän. -- Sillä helppoapa olisi vihollisen laivaston laskea väkensä tuohon muurin alle.

-- Ei se laske, niinkauan kuin me täällä vartioimme, virkahti siihen Tönne-herran huovipäällikkö melkein ylpeillen. Ja hymähtäen vastasi hänelle Posse:

-- Hyvä on, te vastaatte kyllä Tottien vaakunan maineesta.

Rantaa myöten itään päin polveilevaa muurinharjua pitkin, josta oli väljä näköala iltapäivän kultaamalle Viipurinlahdelle ja johon tuoksahti suolaista merta, kävelivät herrat edelleen Pampalantorniin, joka oli tämän itäisen, merenpuolisen muurin keskivaiheilla. Siellä pitivät vahtia aatelispalvelijat, joiden kilpiin kuvatuista vaakunoista heti tunnettiin, minkä herran väkeä mikin oli, ja heillä oli siellä opetettavinaan niitä Turun-Suomen ja Hämeen talonpoikaisjoukkoja, joita vähin erin oli kesän kuluessa kertynyt Viipuriin, vaikkakin vasta pieni murto-osa siitä, mitä oli kutsuttu. Nuo talonpoikaisjoukot, jotka siinä nyt muurin kupeella illastivat eväskonttiensa ääressä, olivat asultaan ja aseiltaan hyvin kirjavaa väkeä. He tallustelivat yhä kotoisissa sarkamekoissaan ja pehmoisissa paulakengissään, kenellä aseenaan kuusinäreestä kuivattu karhunkeihäs, kenellä taas jäykkä, rautaselkäinen jousi. Se väki ei todella ollut kovin sotaisan näköistä.

-- Vieläkö vaivaa Turunpuolen poikia koti-ikävä? kysyi Posse aseväen päälliköltä, taas Pampalantornista muurille laskeutuessaan.

-- Tottuvathan he toki vähitellen leirielämään.

-- Niin, ensi päivät ne ovat pahimmat hirressäkin, veisteli Höyhenhatuista toinen.

Herrat lähenivät nyt muurin kaakkoista kulmaa, niitä varustuksia, jotka olivat suunnatut aina uhkaavaa itää kohti. Täällä oli muuri korkeampi ja rakennettu niin lähelle vesirajaa, että aallot huuhtelivat sen juurta. Itse kulmauksessa oli harmaaveljesten kiviluostarin vieressä vankkatekoinen Munkkiportintorni. Tästä mutkasta läksi sitten muuri jokseenkin suorana seinänä Salakkalahteen päin, halkasemaan sitä nientä, jolle kaupunki oli rakennettu. Tuohon jykeään kulmatorniin kulkijat kotvaseksi pysähtyivät.

Laajana levisi siitä katsojain eteen autio lakeus. Lähinnä muuria ja Salakkalahtea kiertävää tietä olivat siellä kaupunkilaisten vielä vihannat kaalimaat ja keltasänkiset ohrapellot, joissa äskenleikatut kykäät kököttivät. Näiden viljamaiden kupeella oli vielä viime kevääseen asti ollut porvarien riihirakennuksia ja karjataloja, mutta Posse oli ne kaikki nyt vihollisen hyökkäyksen varalta hävittänyt pois. Ja metsänkin niiden takaa oli hän poltattanut, joten näköala oli aukea ja vapaa melkein silmänkantamiin asti. Ainoastaan juuri siinä Munkkitornin kohdalla, Pantsarlahden ylänkörannalla, oli vielä hävittämättä yksinäinen, kalkittu kivirakennus, joka laskevan päivän valossa valkoisena heijasteli. Se oli Pyhälle Magdaleenalle omistettu spitaalitautisten sairashuone kirkkoineen. Sen edustalla liikkui nytkin noita näivettyneitä potilasraukkoja, ja heidän kävellessään kuului muurille asti kuin lammaslaumasta pienten tiukujen kilinä, -- näiden saastaisina pidettyjen potilaiden täytyi näet ulkona liikkuessaan soittaa tiukua, jotta terveet tietäisivät pysyä heistä loitolla.

Ääneti miehet Munkkitornista katselivat sitä autiota maisemaa, jonka yli vihollinen oli odotettavissa, kun se kerran tuli. Mutta Knut Posse silmäili synkännäköisenä niitä kaivostöitä, joita hän teetätti juuri tämän muurin kupeella. Eerikki Akselinpojan ajoilta asti oli siellä ollut vallihauta, mutta se oli mitättömän matala ja vuosien varrella oli sekin päässyt täyttymään; nyt sitä syvennettiin pitkin pituuttaan.

-- Hitaasti edistyvät kaivostyöt, virkkoi Klaus-herra, kun he taas Possen kanssa kävelivät itämuurin reunaa Munkkiportintornilta.

-- Kunpa olisi aikaa parikaan vuotta! huoahti Posse. -- Tekisinpä vallihaudan silloin niin syväksi, että sen läpi meri aaltoaisi. Mutta nyt... kallioinen on maa ja kaivajia on vähän!

Raatihuoneenportin tornissa, joka oli itämuurilla ihan kaupunginmäeltä kohoavan raatihuoneen kohdalla, hoiti Viipurin porvaristo vahtipalvelusta. Pormestari Juho Pitkälampi oli siellä nytkin saapuvilla, -- kaupungin neljä pormestaria olivat näet keskenään vuoroihin jakaneet vahdinpidon, -- ja hänellä oli aseväkenään kirjava joukko porvareita, käsityöläisiä, kantajia ja kalastajia, olipa kaupunkiin jääneitä kestejäkin komennettu aseisiin. Tönne Eerikinpoika hymähti halveksuen, katsellessaan noita vanhanaikuisia, ruostuneita pertuskoja ja hilperoita, joita näille porvarissotureille oli haettu raatihuoneen kellarista ja jotka olivat peräisin jo Kaarlo Knuutinpojan ajoilta. Vanhanaikaisia olivat myöskin ne haubitsit ja lombardit, joilla raatihuoneentorni oli tykitetty.

-- Mutta jos urheita miehiä on niitä käyttämässä, niin voihan niillä pitää vihollinen toki kappaleen matkan päässä muurista, virkahti Tönne jatkoksi mietteihinsä.

-- Käyvätkö porvarit yhä säännöllisesti vahdinpidossa? kysäsi Posse miekka voiselta pormestarilta.

-- Pari kuhnuria meillä on raatihuoneen tyrmässä, mutta se kuri on vaikuttanut virkistävästi toisiin, vastasi Pitkälampi. Vaan Posse jatkoi:

-- Mutta muistakaa: elinkeinojaan he eivät siltä saa unhottaa. Kalastajain tulee käydä ahkerasti kalassa ja heinät ovat niityiltä tarkoin korjattavat. Täällä tarvitaan nyt paljon sekä ruokaa että rehuja.

Tiheässä oli muurinsarvia tällä itäisellä sivustalla. Ainoastaan runsaan kivenheiton päässä Raatihuoneentornista oli suuri, pyöreä Väkitorni, joka muodosti kaupungin tämänpuoleisten varustusten keskustan. Siellä piti Hartwig Winholt saksalaisen palkkaväkensä keskuudessa majaa ja komentoa. Hänen kilpensä, jossa vielä oli punaisen ristin kuva niiltä ajoilta, jolloin hän oli kuulunut Liivinmaan saksalaiseen ritarikuntaan, riippui nytkin tornin käytävän kupeella. Tätä tornia, joka jo oli muita suurempi ja korkeampi, yhä lujitettiin. Se oli, niinkuin itse muurikin, alkujaan rakennettu pienenlaisista kivistä, jotka soivat liian heikon turvan suurempia tykkejä ja heittokoneita vastaan; siitä syystä oli Posse ryhtynyt päällystämään ainakin tätä tärkeää varustusta paksummalla kiviverholla, ja palkkasoturit tekivät nyt sitä työtä yötä päivää.

-- Isäsi ei tätä muuria rakentaessaan ajatellut nykyaikaisia, järeitä päätykkejä, virkkoi Posse nuorelle Tönne Eerikinpojalle, kun he Väkitornin laelta katselivat tuota illan rauhassa lepäävää pikkukaupunkia, jota muurivyön piti suojella. --

-- Mutta sellaisenaankin olisi muuri sentään hyvä. Isäsi kai edellytti, että Ruotsin hallitus hädän ajaksi lähettäisi tänne riittävästi väkeä. Meidän väellemme nämä muurit nyt ovat liian pitkät.

-- Niin, niukasti riittää väkeä näihin moniin muurinsarviin. Ja kumminkin olisi vartioitava välimuurejakin, vastasi päivettynyt soturi.

-- Kunpa olisi tämä vyö kymmentä kertaa lyhyempi!

Tämän Possen huokauksen kuuli laamanni Horn, ja hän virkkoi:

-- Olisiko ehkä syytä luopua kokonaan kaupungin puolustamisesta ja keskittää voimat Torkkelin linnaan?

Mutta Possen silmät leimahtivat, kun hän siihen vastasi:

-- Olen ajatellut sitäkin Klaus: Polttaa pois koko kaupungin, hävittää maan tasalle nämä muurit ja ajaa asukkaat pakosalle, -- sillä linnaan niitä ei enää saisi mahtumaan, niinkuin entisinä sota-aikoina. Mutta hyljännyt olen sen tuuman. Mikä merkitys olisi enää linnalla, jos sen viereinen kaupunginniemi olisi vihollisten hallussa? Se voisi puolustautua viikkoja, ehkä kuukausia, mutta me olisimme siellä kuin pussin perällä, vankeina jo sinne sulkeutuessamme... Ei, laamanni, meidän on kaikesta huolimatta puolustettava kaikkia noita torneja ja muureja, ja uskottava, että sen voimme tehdä!

Viipuriin kokoontuneet Suomen herrat olivat selvillä siitä, että venäläiset ennen pitkää tekevät kauan hankitun hyökkäyksensä, -- muutahan eivät heidän jatkuvat varustuksensa voineet tarkoittaa. Äskenkin oli Viipuriin saapunut suuriruhtinaan ärtyisä uhkaus sen johdosta, että hänen luokseen matkalla ollut tanskalainen lähettiläs oli viime talvena Viipurissa pidätetty ja palautettu. Ja samalla oli Suomen herroille selvää sekin, että voimasuhteet kävivät kovin epätasaisiksi, ellei Ruotsista saapuisi lisäväkeä. Tämä tieto se juuri teki tuon viikko viikolta jatkuvan jännityksen niin kiusoittavaksi, että miehet usein mieluummin olisivat suoneet odotetun sodan jo alkaneen. Mutta selvänä oli heille yli kaiken muun se, että tapahtuipa mitä tahansa, jäivätpä voimat kuinka suhteettomiksi hyvänsä, -- täällä heidän oli pysyttävä ja puolustauduttava, empimättä, arvelematta.

Väkitornista laskeutuessaan kävi Posse sen kellarissa tarkastamassa ruutikeittämöään, jonka hän oli sinne perustanut, kun epävarman meriliikkeen vuoksi oli ollut vaikea saada tuotetuksi tarpeeksi "tulirakeita" ulkomailta linnan tykkejä varten. Ja Karjaportintornissa, joka siitä kappaleen matkaa pohjoiseen päin suojeli Viipuriin tulevaa valtatietä, tapasivat tarkastustaan jatkavat herrat Hartwig Winholtin, jonka hoitoon tämäkin tärkeä varustus kuului.

-- Taisit jo viime yönä luulla, että minä en pääsekään Viipuria puolustamaan, virkkoi Posse tuolle vilkkaalle toverilleen, joka aina oli hyvällä tuulella, aina hymyili suuren partansa takaa. Knut-herra tarkoitti sitä kaupungissa viimeyönä levinnyttä huhua, että venäläinen maajoukko oli Possen poissaollessa tulossa Viipuria piirittämään. Mutta hilpeä soturi vastasi leikkisesti: -- En hetkeäkään, -- tiesinhän sinun saapuvan tänne vaikka ilman kautta lentäen, jota tietä kuulut joskus airueitasikin lähetelleen.

Herrat nauroivat. Hartwig oli viitannut erääseen kansan kesken kulkevaan tarinaan, että Posse muka kerran, tarvitessaan lähettää pikaviestin Steen Sturelle Ruotsiin, oli noussut linnansa torniin ja siellä puistellut hevosen suitsia. Heti oli siitä syntynyt ratsumies, joka ilman kautta oli kiitänyt meren yli Tukholmaan viemään tuon kiireellisen viestin.

Tämä tarina oli yhteydessä sen yleisen uskon kanssa, että Knut Possella oli apunaan salaperäisiä voimia, joita hän taikataidollaan käytti palveluksessaan. Niinpä kertoi toinen tarina, että hän kerran, vihollisen tiukasti ahdistellessa, oli puistellut höyhenet polsteristaan: Ja katso! Joka höyhenestä sukeusi rautapukuinen soturi. Tämän tarinan tunsi Posse itsekin ja siitä muistuttaen hän nyt vuorostaan virkkoi leikkisälle partaniekalle:

-- Niin, sinä et tietysti epäile sitäkään, että minun höyhenpolsterini edelleen sisältää ne asejoukot, joita me nykyisten lisäksi tarvitsemme näitä Viipurin muureja puolustamaan.

-- En, vastasi liiviläinen heti. -- Mikäli me nyt sitä höyhenväkeä tarvitsemmekaan. Ehkä lähettää meille toki valtionhoitaja Ruotsista rautaisempia sotureita avuksi.

-- Toivokaamme sitä, Hartwig! Ja säilytä sinä luja uskosi ja karski luontosi! -- Mutta taas vakavaksi kääntyen jatkoi Posse viitaten muurin edustaisella kummulla olevaan hirsipuuhun: -- Ja varo väkeäsikin, ettei meidän niitä tarvitse kaupungin edustalla kuivattaa!