Part 11

Ovet olivat auki, Pentti kulki huoneesta toiseen hakien ihmistä, joka edes kutsuisi voudin hänen puheilleen, mutta hän ei tavannut ketään. Etuhuoneessa torkkui kyllä pari unista palvelijaa uuninrahilla, mutta heihinkään hän ei saanut henkeä, he olivat nähtävästi valvoneet koko yön. Linnanherran asuntohuoneen oven eteen oli vedetty raskas verho ja sen raosta silmäili Pentti varovasti sisään.

Siellä sairashuoneessa olivatkin kaikki ne, joita Pentti oli hakenut. Suuren, kattopäällisen, nahka-aluksella ja villapatjoilla täytetyn vuoteen edessä seisoi Sigrid-rouva lastensa ympäröimänä, seisoi siinä syrjään vedettyjen vuodeuudinten vieressä kalpeana ja punoittavin silmäluomin, mutta ryhdiltään jalona ja suoraselkäisenä kuin ainakin. Tämän surevan perheen luona olivat siellä linnanvouti sekä Viipurissa talven yli viipyneet Suomen herrat perheineen, ja näiden joukkoon oli nyt jo Knut Possekin ehtinyt. Lähempänä ovea seisoi äänettömässä hartaudessa ryhmä palvelijoita ja niistä hiipi nyt yksi ulos, kertoen Pentille, että Niilo-herra, joka oli maannut tainnoksissa eilisestä asti, oli nyt äsken hiukan liikahtanut, siksi siinä nyt jännityksellä odotettiin, vieläkö hän tulisi tajuihinsa.

Pentti siirtyi poistuneen palvelijan paikalle makuuhuoneeseen, ja näki nyt potilaan. Pienet kuin lapsen olivat hänen keltaiset kasvonsa ja hervotonna lepäsi hienopiirteinen pää höyhenpatjoilla. Mutta silmät olivat sairaalla nyt auki ja niiden katse oli Posseen kiintynyt. Hänen huulensa liikahtivat, vaan sanoja ei voinut erottaa. Kaikki kumartuivat lähemmäs ja hetken kuluttua kuultiinkin potilaan kuiskaavan:

-- Kiitos kun tulit, Knut. Rukouksissani jo näinkin sinun tulevan.

Knut-herra kumartui vielä lähemmäs potilasta ja kosketti kädellään hänen turkispeitolla lepäävää, luista kättään.

-- Kernaasti tulin, kun Maunu-piispa minua kehoitti. Ole rauhassa, Niilo, me teemme täällä mitä voimme.

Sairas nyt ilmeisesti vilkastui, hän liikahti vuoteellaan ja puhui katkonaisesti, mutta kuultavammin:

-- Niin, rauhallisesti nyt kuolen... Raskaan lahjan minulle Steen Sture antoi, läänittäessään minulle tämän linnan... Tämä on kaiken solmu, mutta täällä tarvitaan kaikkea... se huoli minut mursi. En jaksanut... sinä Knut olet lujempi...

-- Elä huolehdi enää, Niilo, kielteli hänen rohkea rouvansa, koettaen salata kyyneleitään.

-- En, Sigrid, -- nyt tuntuukin helpommalta, jatkoi sairas, ja viittasi herroja lähemmäs. -- Kuulkaa minua, Suomen herrat. Sillä valtuudella, mikä minulla on, määrään tästä päivästä Knut Possen sijaani Viipurin linnan ja sen sotaväen päälliköksi. Häntä totelkaa...

Läsnäolevat herrat kumarsivat ääneti, kiitollisina kuunnellen tätä kuolevan säännöstä. Mutta potilas jäi, puolisonsa käteen tarttuen, nyt tuon ponnistuksensa jälkeen liikahtamatta lepäämään, huulet tiukasti ummessa. Vasta hetken kuluttua hän kuiskasi:

-- Nyt tuntuu keveältä... voin nukkua...

Eikä hän puhunut enempää, hänen hengitystänsäkään ei enää voinut huomata. Vuoteen jalkopäässä seisonut linnanpappi lähestyi nyt, kiinnitti palmunoksan vuodepatsaaseen ja valmistautui suorittamaan viimeisen voitelun. Hänellä oli palava kynttilä kädessään ja sen hän sovitti kuolevan hervottomaan käteen, valaistakseen hänen tiensä sille taipaleelle, jolle hän oli lähdössä. Mutta vielä kyti tuossa keltaisessa ruumiissa heikko hengen kipinä; pappi jäi, öljyastia kädessään, odottamaan lepattavan liekin sammumista. Ja sitä odotellen seisoi siellä hänen ympärillään tuo äänetön seurue... se kyti vielä tuo heikko elämän liekki, kuolinkynttilän verkalleen palaessa yhä matalammaksi...

Pentti seisoi ovella palvelijain parvessa henkeään pidättäen, mutta hänen mieltään vaivasi levottomuus. Kun hän ei voinut saada voutia puheilleen kuolinvuoteen luota, niin hän vihdoin puikahti ulos ja kiirehti sinne vieraspuolelle, jonne hän oli jättänyt tohtorin toverineen. Hän ei luottanut tuohon liukkaaseen hengenmieheen, jota ei linnan isännistö vielä ollut vastaanottanut ja josta hän siis edelleen tunsi olevansa edesvastuussa. Ja aivan oikein: vierashuone oli tyhjä! Pentti säpsähti, juoksi hakemaan vieraitaan tai edes ihmistä, joka olisi heidät tavannut, mutta ei ollut ketään asesalissa, ei käytävissä. Hän kiirehti pihalle, tallin luo. Siellä hän vihdoin tapasi vanhan toverinsa Ilvesmäen Hintsan, joka oli niitä harvoja talonpoikaisia nostomiehiä, jotka toistaiseksi piispan kutsusta olivat rientäneet Viipuriin. Tämä kävi iloisena asetoveriaan tervehtimään, mutta Pentti ei nyt ehtinyt vastata hänen kysymyksiinsä, tiukkasi vain hätäisesti:

-- Oletko nähnyt tanskalaisia vieraita, jotka meidän matkassa tänne tulivat?

Hintsa ei tiennyt vieraista mitään, mutta tallirenki saapui siihen hämmästyneenä vastaamaan:

-- Johan ne läksivät hetki sitten matkaansa jatkamaan.

-- Läksivät?

-- Niin, tänne ulos tulivat täysissä tamineissa ja vaativat kahta hevosta. Heillähän kuuluvat olleen Ruotsista kyytilupakirjat. Sanoivat, että eivät tahdo häiritä linnanväkeä, nyt kun...

-- Ja läksivät ajamaan linnan hevosilla... Se ankerias!

Hetkisen seisoi Pentti siinä neuvotonna, suuttuneena potkiskellen tallin jäätynyttä porrasta. Sitten hän kääntyi Hintsan puoleen:

-- Satuloippa ratsuni ja lähde itse mukaan. Meidän on tavattava nuo poistuneet vieraat, ennenkuin he ehtivät rajalle!

Ei joutanut Pentti muistamaan väsymystä äskeiseltä matkaltaan, ei saamatta jäänyttä murkinaansa. Huimaa neliä läksi hän ajamaan laskusillan yli, niin että palkit paukkuivat, ja edelleen kaupungin läpi ja Karjaportista ulos Käkisalmen tielle. Ja huurteisen pakkasmetsän halki ratsastaessaan kiroili hän itsekseen:

-- Leuoistaan hirtän sen lepertelevän rovastin... puhdaspahan sillä ei ollut omatunto, koska pakoon livisti. Tuo Juutilainen tietysti älysi, että häntä epäiltiin, älysi senkin, että häntä aijottiin viivyttää Viipurissa... Ovela mies, käytäppäs nyt hyväksesi sitä hämminkiä, minkä kuolinkamppailu aiheuttaa, ja lähde omin lupinesi linnan hevosilla ajamaan rajalle! Mutta temppusi ei onnistu, sen takaan! Ja paollasipa nyt paljastit pahat aikeesi, pappi!

Niin hän murisi ja kannusti yhä ratsuaan nietoksien lomitse, jotka kahden puolen tien olivat niin korkeiksi kinostuneet, että paikotellen tuskin maisemia niiden ylitse näkyikään. Hän tunsi, että Posse ei hänelle koskaan antaisi anteeksi, jos tuo vihollisten kätyri noinikään laskettaisiin juoniaan punomaan. Nuolena lensivät ratsut harmajaa itää kohden, tierain karistessa niiden kavioista.

Pitkälle olivat tanskalaiset jo ehtineetkin, eivät näkyneet säästäneen linnan hevosia. Mutta vinhemmin kiiti toki kovalla tiellä ratsu kuin rekihevonen. Muutamassa vastamäessä Pentti jo tapasi karkulaiset ja Hintsa ajoi aristelematta ratsunsa poikkitien matkamiesten eteen. Siinä syntyi tuokion tora. Pappi tiuski, kirosi ja karjui ja purki sappeaan kaikilla maailman kielillä. Hän uhkaili, hän pelotteli:

-- Sinut hirtetään mies, jos meitä hetkenkään viivytät, huusi hän Pentille, jonka tunsi äskeiseksi saattomiehekseen. -- Me olemme kuninkaan asiamiehiä, muista se!

-- Antaa roikkua, jos niikseen on, vastaili Pentti vihoissaan, -- mutta nyt takaisin Viipuriin! Eihän sieltä näin ylhäisiä vieraita voida noin nolosti eikä kestitsemättä matkalle laskea.

Pappi iski ruoskalla hevostaan, saadakseen sen kulkemaan eteenpäin, yrittipä hän reestäkin nousemaan, ehkä tapellakseen, ehkä paetakseen. Mutta Hintsa, joka oli ratsunsa selästä noussut ja piteli papin hevosta ohjaksista, painoi varovasti ja varmasti rovastin takaisin reslan perälle ja käänsi taitavasti kinoksessa molemmat reet ympäri.

-- Ostan sinulle talon Viipurissa, jos... yritteli tohtori vieläkin. Mutta Pentti keskeytti hänet:

-- Osta kaksi, käydään nyt vain valitsemassa parhaat!

Ja tuokion kuluttua hölkkäsi tuo pieni matkue kahden ratsastajan seuraamana takaisinpäin, rovastin ja hänen sihteerinsä äänekkäistä vastaväitteistä huolimatta.

Ilta oli jo käsissä, kun Pentti Heinonpoika taas kulki Torkkelin vanhan linnan suojissa hakemassa Degen-voutia ja Knut Possea, jotka päiväkauden olivat viipyneet Niilo Gyllenstjernan huoneustossa, -- niin hitaasti oli lepattava liekki sammumistaan tehnyt. Nyt tuli kuitenkin Posse häntä vastaan asesalissa ja ilmoitti vakavana ja hartaudella sotureille, jotka olivat sinne kokoontuneet kuolinsanomaa odottamaan:

-- Kamppailu on päättynyt. Laskekaa tornin lippu puolitankoon. Niilo-herra on päässyt lepoon.

Kaikki tekivät ristinmerkin, toivottaen rauhaa vainajalle, ja Posse itsekin kumarsi päänsä syvälle ja risti kätensä. Hetken vallitsi hiljaisuus suuressa tuvassa. Mutta kun Posse taas nosti päänsä pystyyn, silloin astui Pentti hänen eteensä ja lausui:

-- Minä jo tällä välin olen uudella matkalla ollut.

-- Missä?

Posse, joka vielä oli kuolinhuoneesta tuomainsa mielialojen ja mietteiden vallassa ja niiden takia oli unhottanut ulkolaiset vieraansa, ei heti älynnyt, mistä nyt olikaan kysymys. Ällistyneenä hän kuunteli, kun Pentti hänelle kertoi tanskalaisten äkillisen paon ja heidän väkinäisen paluunsa. Mutta sitä kuunnellessaan hänellä musteni muoto ja kiivastuneena hän kysyi:

-- Ovatko vieraat nyt edes varmassa tallessa?

-- Lukon takana ovat vierashuoneessaan. Ja ovella on Hintsa vartijana.

Tuokion Posse punnitsi, mihin tekoon ryhtyisi. Sitten hän virkkoi:

-- Näihin vieraisiin siis kohdistuu ensi toimeni tämän linnan päällikkönä, -- ja ehkäpä sillä onkin jo ratkaiseva merkitys. Käyn heitä heti puhuttelemassa.

Nostaen kypärähatun päähänsä läksi Knut-herra laskeutumaan vierashuoneisiin, jotka olivat alemmassa kerroksessa. Mutta hän pysähtyi vielä ovelle ja virkkoi Pentille, joka häntä seurasi:

-- Sinussa on tointa ja päättäväisyyttä, nuori mies. Luotan sinuun vastakin! -- Ja se tunnustus oli Pentistä suurin palkinto, minkä hän saattoi saada.

Kun Knut Posse tuokion kuluttua seisoi tanskalaisten edessä, ei hän siinä enää seisonut kohteliaana saattomiehenä, vaan ankarakatseisena isäntänä. Lyhyesti ja kylmästi ilmoitti hän vihaisena ja riidanhaluisena vastaansa ryntäävälle rovastille, että tämän matkan jatkamisesta ei nyt tule mitään, vaan saa hän toistaiseksi vierailla Viipurissa, kunnes tahtoo palata äskeisiä jälkiään takaisin omaan maahansa. Ja Posse lupasi valvoa, että hän sinne todella ja kunnialla palaa.

Sapenkarvaisena kasvoiltaan kuunteli Tanskan kuninkaan lähettiläs tätä tuomiota, jonka hänelle langetti halpa-arvoinen aatelismies, eikä hän aikonut siihen ollenkaan alistua. Hän puhisi ja puhui:

-- Etkö ymmärrä, mies, että me olemme kuninkaan lähettäminä matkalla suuriruhtinaan luo, -- kuinka uskallat meitä pidättää?

-- Uskallan, kun näen, että teillä on pahoja aikeita sitä maata vastaan, jonka vieraina olette.

-- Niitä aikeita et voi sinä arvostella, sähisi tohtori. -- Vie minut linnanherran luo!

-- Linnanherra Viipurissa olen nyt minä.

-- Niilo-herra on siis kuollut, virkahti vieras pettyneenä, mutta jatkoi samalla: -- Te täällä erämaanlaidassa ette tietysti älyä, miten valtioasiat ovat kääntyneet ja mitä matkani merkitsee Ruotsille ja Suomelle!

Virtana valuivat lepertelevät sanat rovastin turpeilta huulilta, kun hän silmät säkenöiden laajasti kuvaili, kuinka vakavia seurauksia koko Ruotsin valtakunnalle koituisi siitä, jos eivät lähettiläät ajoissa pääsisi rauhanehdotustaan perille viemään, kuinka tästä heidän matkastaan riippui, voidaanko venäläisten laumat estää maahan hyökkäämästä, vai eikö. Hannu-kuningashan tarkoittaa Ruotsin parasta, vakuutti viekas pappi yhä uudelleen, ja huudahti:

-- Knut Posse, raskas on edesvastuusi siitä, mihin nyt ryhdyt, -- sinä hankit sotaa!

-- Sen edesvastuun minä muistan. Itse vastaan teostani.

-- Mutta muistappa myöskin, minkälaiset ovat varustuksenne täällä, -- ymmärräthän, ne eivät päivääkään pidätä suuriruhtinasta.

-- Siitä taaskin vastaan minä.

Vastakkain kalskahtelivat näin väittelijäin lauseet, papin kiihkoisesti pauhatessa ja Possen vastatessa lyhyeen ja varmasti. Vakava oli kasvojen ilme linnan uudella herralla, hän tunsi selvästi, että tällä hänen teollaan kylläkin saattoivat olla syvät jäljet. Mutta hän oli päätöksensä tehnyt, eikä sitä purkanut. Hän kumarsi ja läksi poistumaan tanskalaisten herrain vankilaksi muuttuneesta vierashuoneesta.

Vieläkin koetti rovasti häntä pelotella, viskaten hänen jälkeensä pirullisen ivan:

-- Ehkä muistat, Knut Posse, tämän keskustelun silloin, kun Viipuri on menetetty ja sinulta kuningas vaatii tiliä suotta syntyneestä sodasta.

-- Muistan. Tulkoon sota, jota kuitenkaan ei voida välttää. Nukkukaa hyvin, herrat!

Lukko rapsahti kiinni, ja varmoin askelin nousi Knut Posse ylös Olavintorniin, jossa hän aavisti monivaiheisen elämänretkensä vastuurikkaimman taipaleen nyt alkavan.

* * * * *

Tointa ja liikuntaa oli sillä välin pitkän hiljaisuuden jälkeen virinnyt Viipurin linnassa ja varsinkin sen juhlasuojissa, joissa kuolinhuoneesta palaavat dominikaaniveljekset nyt saatossa kulkivat palmunoksia kantaen ja suitsutusastiaa heilutellen. Suureen vaakunasaliin pystytettiin parastaikaa korkeaa ruumiinlavaa, johon vainaja kannettiin ja hopearistillä koristetulla, mustalla ruumisliinalla peitettiin. Lavan kahden puolen sytytettiin korkeat, kierretyt vahakynttilät palamaan, ja kasvonsa peittäneet munkit valmistausivat sen ääressä valvomaan ja lukemaan messuja aina siihen asti, kunnes vainaja kätkettäisiin linnan kirkon hautakammioon. Mustia kankaita ripusteltiin juuri vaakunasalin seinille sen vaalenneiden arkiverhojen sijaan ja suitsutussavun sekä palavain vahakynttiläin painostavaan käryyn sekaantui pian permannolle sirotettujen kuusenoksain tuores tuoksu.

Knut Posse kulki huoneesta huoneeseen katsellen sitä surullista toimitusta. Hän lausui lohduttavan sanan mustapukuiselle rouvalle, joka lavan ääressä lastensa ympäröimänä leskeyttään itki, sopi linnanpapin kanssa toimeenpantavista hautajaismenoista ja lähetti airueita lennättämään etäämmälle sitä kuolinsanomaa, jota kirkonkellot parastaikaa lähinnä asuville kalkuttivat. Mutta Possen ajatukset, hänen suorittaessaan näitä velvollisuuksiaan edeltäjänsä muistolle, suuntausivat eteenpäin, nousevaan aikaan ja sen tehtäviin. Vaakunasalista taas astuessaan suureen asehuoneeseen, jossa messusta palanneet linnanmiehet näyttivät häntä odottelevan, virkkoi hän näille:

-- Tänään ja huomenna suoritetaan kunnioitus vainajalle. Mutta sitten alkavat täällä toimet elämisen puolesta. Meidän täytyy valmistautua täällä taistelemaan, kestämään ja voittamaan. Kaikkihan tahdomme täällä yhdessä kestää ja voittaa?

-- Kaikki!

Vanhojen linnannihtien silmät säteilivät, kun he näin uudelle linnanherralle valansa vastasivat. Jo se seikka, että he tiesivät Knut Possen taas olevan joukossaan johtajanaan, oli kylvänyt heidän mieliinsä sitä luottamusta, jonka he olivat olleet menettämäisillään, ja hänen varmat, lujat tervehdyssanansa valoivat heidän suoniinsa nyt uuden, lämmittävän uskon.

Posse itse nosti kypärähatun harmailta hapsiltaan ja astui peräseinälle, tuon kömpelösti veistetyn jumalanäidin kuvan eteen, jonka jalustalla paloi pieni, keltainen liekki. Hän polvistui siihen hartaana, ja hänen mielensä suli nöyrään rukoukseen. Hän rukoili jumalanäidiltä apua ja voimaa, voidakseen läpi vaikeidenkin vaiheiden ylläpitää tuossa miehistössään voiton toivoa ja elämän rohkeutta.

IX. ODOTUKSEN JÄNNITYS.

Vuoksen vanhan laskun varrella, siinä, missä leveä kymi rupesi koskeksi kiihtymään kapeanlaisen saaren molemmin puolin, souti varhaisena elokuunaamuna pitkä jokivenhe, pyrkien virran ylitse korkearantaiseen saareen. Virran laineet, jotka itäisen törmän takaa nouseva aurinko, sumuharsoja hälvennellen, juuri pani hopeisilta hohtamaan, viskelivät heilakkaa venhettä ja olivat vähältä ryöstää sen rantapyörteeseen. Mutta voimakkaasti vetelivät soutajat, venhe pääsi rantaan ja siinä olleet aseelliset miehet lähtivät nousemaan aamukasteista rinnettä myöten rantaa kiertävälle, pensastuneelle muuri vallille.

Saaren jyrkkä törmä oli näet vallitettu. Se oli vanha linnanpaikka, Tiurinlinna, ja se koski, jonka yli miehet olivat soutaneet, oli Tiurinkoski. Tässä saaressa oli Räisälän karjalaisilla ennenvanhaan ollut vankka ja varma turvapaikka, johon he perheineen ja venheineen vetäytyivät, milloin heitä vihollinen uhkasi, joko se sitten oli lännestä päin tuleva ruotsalainen taikka Laatokan rannalle pesittynyt venäläinen.

Mutta siitä oli jo paljo aikaa. Karjalaisilla ei ollut enää omia linnojaan eikä varustuksiaan Vuoksen varrella. Tiurinlinnankin olivat jo aikoja sitten ottaneet haltuunsa Käkisalmen venäläiset, ja he vuorostaan olivat sitten pitäneet sotaväkeä tässä saarilinnassa, joka oli lähellä Ruotsin puoleista rajaa. Mutta viime vuosina oli siellä ollut ainoastaan pieni vartioväki, venäläiset kun olivat keskittäneet päävoimansa ja varustuksensa Käkisalmeen.

Senkin jälkeen oli Tiurinlinnalla vielä ollut merkityksensä: siitä oli tullut tärkeä kauppakeskus. Siellä oli sekä karjalaisilla että nowgorodilaisilla tavara-aittojaan ja varastopaikkojaan, joihin he Laatokan yli toivat kaukaisen idän tuotteita ja joihin toisaalta soudettiin hansalaisten laivoilla Viipuriin tuotuja lännen tavaroita. Vilkas kauppa kävi täältä myös Suomen sisämaahan ja aina Pohjanlahden rannoille asti, mihin kaupustelevat karjalaiset vuosittain retkeilivät milloin reppujaan kantaen, milloin soutaen keveillä haapioillaan. Tämän markkinapaikan ranta-aitat Tiurinlinnassa olivat nyt auki ja enimmäkseen tyhjät, ilmeisesti kiireisen paon jäliltä. Tyhjät olivat myöskin pirtit ja saunat saaren alavammalla itärannalla. Eläjät olivat niistä nähtävästi vastikään paenneet saapuvaa vierasta, sillä vielä oli liesissä tuhka lämmin ja verekset olivat saveen polkeutuneet jäljet, jotka veivät autioon venhevalkamaan. Sitä tietä olivat siis sekä saaren kauppiaat että sen harvat vartijat rientäneet virran pohjoispuolelle, jossa näkyikin joukko kiireessä kiville kiskaistuja venheitä.

-- Eipä näy enää elävää olentoa koko saarella, puhuivat virran yli soutaneet asemiehet, tarkastellen aittoja ja asumuksia.

-- Ei, henkensä edestä ne ovat livistäneet, -- ovat ehkä jo illalla saaneet sanan tulostamme.

-- Ja nyt he tietysti kiirehtivät Käkisalmeen, venäläisille ilmoittamaan, että Viipurin väki on liikkeellä.

Viipurin väkeä olivat näet ne asemiehet, jotka nyt astelivat Tiurinsaarella. Muutamia päiviä sitten oli Viipuriin rientänyt Jääskestä hätääntyneitä pakolaisia kertoen, että taas on vainolaisjoukko hyökännyt rajan yli heidän kyliään polttamaan. Silloin oli Knut Posse lähtenyt pienen ratsujoukon kanssa häätämään pois noita hävittäjiä. Hän tahtoi osottaa rajantakaisille, että taas on Viipuri valpas. Hänellä oli nyt linnassaan koko joukko nuorta väkeä, aatelisnuorukaisia, rälssimiehiä ja knaappeja, jotka kävivät kärsimättömiksi, kun heidän aina oli oltava aseissa, saamatta niitä aseita koskaan käyttää. Venäläisten suurta hyökkäystä yhä odotettiin, mutta sen odotuksen jännityksessä alkoivat mielet Viipurissa väliin tuskastua. Kaikki kauppa ja liike oli siellä loppunut, ympäröivät maakunnat olivat hävitetyt ja etäämpää taas eivät kauppatuttavat sodanuhan vuoksi uskaltaneet tulla Viipuriin. Venäläisten tiedettiin olevan täysissä varusteissa, mutta milloin se ratkaiseva hetki tulee, sitä ei kukaan tiennyt. Väliin vaipui mieliala Viipurissa senvuoksi tylsään välinpitämättömyyteen, väliin se riehahti nurisevaan tyytymättömyyteen. Antaakseen tointa toimihaluisille sotilaille oli Knut Posse nyt pannut toimeen tämän ratsuretken, vaikkei hän paljon toivonutkaan tapaavansa Jääsken kyliä hävittäviä vihollisia, jotka tavallisesti raepilven tavoin yhtäkkiä karahtivat rajakyliin ja sitten yhtä äkisti hävisivät tiehensä.

Niin olivat ryöstöjoukot nytkin taas jo vetäytyneet Vuoksen taa, mutta siksi myöhään, että olivat saaneet tuntua Possen tulosta. Tämä oli seurannut heidän jälkiään rajan ylitse, -- samalla rangaistukseksi vieraillakseen vähän heidän kylissään ja Tiurin kauppalassa. Mutta Vuoksen varrelle ehdittyään olivat viipurilaiset tavanneet rantakylät autioina; niiden väki oli saanut vihiä vihollisten tulosta. Senvuoksi oli Posse lähettänyt ainoastaan yhden venhekunnan linnansaareen, sen varastoja ryöstämään ja polttamaan. Tuo venhekunta oli rälssimies Pentti Heinonpojan johdossa, ja Pentti siellä nyt yhdessä nuoren heimolaisensa, Evert Degenin kanssa samoili autioksi hyljätyn saaren rakennuksissa, hakien jotakin mukaanotettavan arvoista.

-- Onpahan siinä vielä yksi elävä olento, huudahti nuori Evert, heidän kävellessään erään pihan poikki, johon talon tavaroita oli hujan hajan jätetty. Muutamassa solassa istui siellä näet vanha ukonrähjä, joka pakolaisilta nähtävästi oli saarelle unhottunut ja joka itse ei näyttänyt välittävän siitä, mitä väkeä hänen ympärillään liikkui. Hänellä oli siinä solassa tuli kattilan alla, jossa hän aivan rauhallisesti jotakin keitteli ja sitä tehdessään itsekseen höpisi.

Evert oivalsi pian, mitä äijä siinä toimitti, ja hän virkkoi melkein säikähtyneenä:

-- Se on velho! Katso, taikalientä hän kattilassaan keittää!

Pentti katsoi ukkoa pitkään. Sehän oli kuin olikin sama noita, jonka hän Savonlinnan rannassa oli nähnyt markkinaväelle taikoja tekevän ja jolta hän silloin oli Karjalan matkoja kysellyt.

Pentti vilkastui heti ja astui lakkipäisen loitsijan luo, joka siinä silmät verestävinä intomielellä puuhaili, päätäänkään vieraisiin päin kääntämättä.

-- Tästäkö ne palasivat Jääskessä käyneet ryöstäjät? kysyi hän äkkiä, velhon eteen pysähtyen.

Tämä nosti nyt katseensa keitoksestaan ja irvisti hieman, nähtävästi hänkin puhuttelijan tuntien. Ja keitostaan hämmennellen hän vastasi:

-- Tästä. Te kai olette niitä, joiden he tiesivät perästään tulevan.

-- Mitä väkeä he olivat, talonpoikia vai...?

-- Mitäs niistä, -- heitä ette enää tapaa.

Pentissä oli todella kytenyt tuuma lähteä sittenkin vielä pienellä joukolla pakenevia ryöstäjiä tavoittamaan, jos he olivat niitä, joita hän arveli heidän olevan. Mutta noita nyt, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, katkasi ennakolta tuon aikeen! Oli kuin ivan hymyä ukon irvistelevässä naamassa, ja siitä Pentti oivalsi, että tämä maita kiertelevä velho mahtoi tuntea hänen kostonkipunsa. Tiukasti hän nyt kysyi:

-- Oliko Kosoinen taas ryöstäjäin päällikkönä? Ukko kumartui kattilansa yli, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta kun Pentti iski kouransa hänen niskaansa, vastasi velho kuin kiusoitellen:

-- Kosoinenko... ei hän täällä retkeillyt.

-- Vaan missä? Kerro pois täydet todet. Hän on siis retkillä hänkin, -- missä?

-- Savoon päin kuuluu lähteneen samaan aikaan kuin tämä joukko Jääskeen.

Pentti peräytyi kuin pistettynä askeleen taaksepäin. Hän rupesi aavistamaan jotakin pirun juonta ja karjasi velholle:

-- Valehtelet, -- mistä sinä Kosoisen matkat tiedät?

-- Kuuleehan se kulkijan korva, vaikkei aina ole kuulevinaankaan.

-- Vai Savoon!

Pentti luotti ukon puheisiin; olihan hän kertonut totta Olavinlinnan markkinoillakin, -- sillä miehellä on sekä silmät että korvat. Ja Pentti rakenteli jo siinä silmänräpäyksessä suunnitelmia, miten hän miesjoukon kanssa lähtee Kosoisen kulkua seuraamaan ja tekee tyhjiksi hänen ilkeät aikeensa. Hän ymmärsi nyt yhtäkkiä venäläisten juonen: Kiusatakseen ja väsyttääkseen rajaväestöä olivat he taas panneet Karjalan talonpojat partioihin, toiset Jääskeen, toiset Savoon, ja Kosoinen oli tietysti valinnut pohjoisen retken... Kylläpä Pentti arvasi, minne tuo hänen sydäntynyt vihamiehensä tähtäsi.

Näitä mietteitä oli hän hetken ajaksi vaipunut hautomaan siinä aamukasteisella nurmella, ja monet nopeasti vaihtuvat kuvat ehtivät välähtää hänen kiihtyneessä mielessään, sillävälin kun nuori Evert Degen uteliaana seurasi kattilavelhon vehkeitä. Mutta eipä ollut Pentti tälle viimemainitulle vielä ehtinyt esittää montakaan mielensä levottomista kysymyksistä, ennenkuin hänen huomionsa yhtäkkiä kiskaistiin toisaalle. Hänen uskollinen asetoverinsa Hintsa, joka oli noussut läntiselle vallille, juoksi näet sieltä nyt mahtavin harppauksin alas ja huusi:

-- Linnanherra kolistaa rannalla kilpeään ja viittoo meitä täältä pois.