Part 10

-- Hitto herjan siteestä! -- Hän oli oikaissut kätensä, ikäänkuin tempaistakseen nuo kirovitjat tytön kaulasta. Mutta hänen täytyi pysähtyä ja peräytyä. Sillä hän näki taas sanomattoman kauhun kuvan tytön hämmentyneessä katseessa ja näki hänen suonenvetoisesti nostavan käsivartensa kuin puolustautuakseen, sopertaen:

-- Ei, en voi päästä irti.

-- Entäpä jos ryöstäjäsi surmaan, oletko irti silloin?

Pentti katsoi terävästi sairaaloisen tytön silmiin. Levottomina ne yhä lainehtivat, mutta tuskan ja kauhun rinnalle rupesi niihin kuitenkin jo nousemaan toivon ja pelon välillä vaappuva ilme. Hän tuskin uskalsi vastata, mutta hänen kasvoilleen näytti kuin salatusta hetteestä nousevan vähän elon väriä. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:

-- Silloin Pentti... ehkä voisin silloin taas hengittää.

-- Ja ehkä hymyilläkin?

-- Mutta ei... hän se surmaakin sinut.

-- Siitäpä minä vastaan.

Tyttö itki nyt ääneensä ja Pentistä näytti, että hänen sydämestään suli kyynelten mukana pitkän kärsimysten jäitä. Mutta nuoren miehen rintaan nousi samalla uutta toivoa ja uutta voimaa; ja hän puhui rohkaisevasti ja reippaasti padan yli kumartuneelle naiselle:

-- Näethän, vähitellen heltiää näin tuo rintasi raskas ahdistus. Kerran tulen luoksesi Marketta ja sanon: Nyt ei sinun tarvitse enää pettäjääsi peljätä, -- uskotko minua silloin?

-- Sanomattasi tunnen silloin, onko se totta.

Orastava toivo oli ruvennut lämmittämään kovaonnisen immen mieltä, elpyvää eloa nousi yhä enemmän hänen kalpeille kasvoilleen. Silloin tarttui Pentti tytön vapisevaan käteen ja virkkoi iloisesti:

-- Nyt lähden. Mutta sinä tiedät nyt minun palaavan, -- silloin olet vapaa!

Hiljaa painoi Pentti ometanoven kiinni ja hän näki sitä tehdessään, että tyttö, joka jäi kekäleitä padan alle kokoamaan, jo liikahti notkeammin kuin äsken. Ja kun Pentti tuokion kuluttua, kumarana astuttuaan korkean kynnyksen yli tuohon ilottomaan tupaan, ovensuussa karisti jäitä paulakengistään ja pelmuutti lunta turkistaan, niin hän teki sen ikäänkuin suoraan salolta saapuva matkamies ainakin.

Ilolla häntä tervehtivät Viljo ja Manu, ja talon naiset keskeyttivät puhdetyönsä vierasta kestitäkseen. Siellä tarinoitiin nyt yhteisistä muistoista ja kerrottiin välivuosien kuulumiset. Manua oli hänen Laatokalla saamansa haava kesäkauden kiusannut, vaan syyspuoleen oli haava kasvanut umpeen ja silloin oli Manu mennyt uusiin naimisiin. Toisella vuodella oleva poika tepasteli jo lattialla, ja siitä aikoi isä kasvattaa yhtä reippaan miehenalun, kuin oli se vainolaisen surmaama.

-- Sen jo kostit, virkkoi Pentti.

-- Kostin. Ja elämän aloin alusta.

-- Minulla on kostoni vielä kesken, lausui matkamies hiljaa, mutta lisäsi rajummin: -- Vaan vielä täytän sen minäkin!

Marketasta ei puhuttu. Talonväki, jolle tyttö oli ainaisena suruna ja häpeänä, oli tottunut siihen, että hän vieraiden käydessä viipyi ulkosalla. Se vain ihmetteli, ettei Pentti entistä morsiantaan kysellyt, mutta iloitsi siitä samalla. Ainoastaan nuori Viljo aavisti jotakin, sillä omituisesti oli Pentin ääni värähtänyt, kun hän kostostaan puhui. Ja Viljossakin virisivät koston veret, hän jo taas tarjoutui seikkailuihin mukaan.

-- Jos ei miehiä muuten Sysikorvesta tarpeeksi kokoonnu, niin lähden täältä minä sinulle toveriksi.

-- Taisit jo päästä makuun siellä Karjalassa, veisteli Pentti. -- Miehiä täältä tarvitaan, niitähän olen hakemassa. Ja kun tulet, Viljo, niin Viipurista minut löydät.

Kun illallinen oli metsätuvassa syöty, nousi Pentti lähteäkseen. Kuutamossa on hilpeä hiihtää, kehui hän, ja kertoi jo huomenna lähtevänsä paluumatkalle Turkuun, -- asiansa oli hän nyt korven laidassa ajanut. Ketterästi hän suksille nousi ja keveästi ne liukuivatkin äskeisiä latuja. Ne kirot, joita eivät papit eivätkä tietäjät olleet osanneet pyörtää, ne oli hän nyt saanut lauhtumaan, ja häntä lämmitti taasen toivo. Vielä tapaa hän tuon ilkkuvan karjalaisen, siitä oli hänellä nyt mielessään varma tunto, -- ja silloin ei silmä petä. Ja siitä lähtee silloin hänellekin elämä taas taittumaan uusille urille.

* * * * *

Seuraavana päivänä istui jälleen Suopellon suuressa tuvassa sokea voutivanhus yksin, kuunnellen kuinka kavioiden kapse loittoni jäätyneellä tiellä. Jo poikkesi ratsastaja mäen alla kylätielle, jo upposi rautakenkäin ääni metsään ja sieltä kumisi vain kaukainen, kuoleva kaiku.

Siellä ratsasti hänen poikansa pois kotoisilta mailta, takaisin maailmalle. Vielä eiliseen asti hän oli kahden vaiheilla kamppaillut, lähteäkö vai jäädäkö, ja vielä nyt satulaan noustessaan hän lupasi palata ja tuoda emännän taloon.

-- Mutta ei se palaa, huoahti vanhus ääneensä. Tuntui niin kolkolta autiossa tuvassa. Koskaan ennen ei ollut siellä näin yksinäiseltä tuntunut. Tulikin lie liedeltä sammumassa, vanhusta vilutti. Mutta hän ei noussut hiilosta kohentamaan. Vielä kaikui ukon herkistyneeseen korvaan kuin unien läpi poistuvan ratsun töminä.

-- Pois maailmalle, se on sukuni tarina! huoahti hän taas, kun ei enää kaikukaan kumissut. -- Tässä istun yksin!

Vanhus köpitti tuttua tietään peräseinälle, verkkonsa luo ja tapaili käpyä seinänraosta. Mutta vapisevista sormista kirposi käpy lattialle. Sokea kumartui sitä hakemaan, kopeloi, kopeloi, -- turhaan, -- ja istahti vihdoin huohottaen jakkaralle. Ei hän jaksanut enää, auttajaa ei ollut, hän oli yksin...

Nyt vanhusta tosissaan vilutti.

VIII. ISÄNNÄNVAIHDOS VIIPURIN LINNASSA.

Jäällä Hämeenlinnan edustalla asteli eräänä päivänä tammikuun lopulla 1495 "linnanvaltias" Knut Posse viitoitettua talvitietä kotiinsa päin. Reipas oli vielä tämän iäkkään soturin käynti, iloisesti kilahtivat kannukset hänen astellessaan ja valkoisena kimalteli paksu kuura hänen lyhyestä, karkeasta parrastaan ja ohimoiden harmajista tukkakiehkuroista.

Autiossa maisemassa puhalsi talviviima valtoinaan yli Vanajan selän ja sen matalain rantain, jotka yhtyivät laidattomaksi, valkoiseksi, ilottomaksi lakeudeksi. Tämän aukean lumimaiseman keskellä törötti Birgerin vanha linna, kuin kuluneilta ajoilta siihen unhottunut eräpyhä. Tuo järveen pistävälle niemekkeelle rakennettu varustus, jota kohti sotavanhus nyt käveli, oli perin vanhanaikaista tekoa: Neliönmuotoon muurattu kivirakennus, jonka keskellä oli pieni, umpinainen piha, ja tätä yksitoikkoista, tornitonta rakennusta kiersi niinikään neliönmuotoinen suoraseinäinen tiilimuuri, ilman muurisarvia, ilman tykinaukkoja. Se oli kuin vanha, harmaja laatikko. Sellaiseksi se oli siihen jäänyt niiltä ajoilta, jolloin ei tuliaseita eikä heittokoneitakaan vielä tunnettu, eikä se nyt enää olisi paljoa merkinnyt piirittäjäin tykkitulta vastaan. Eikä siinä ollut edes varustusväkeäkään. Yksinäinen, turkkipäällinen ukonrähjä seisoi muka vartijana portin pielessä, laskusillan edessä. Ei tottatosiaan olisi häntäkään tarvittu, tuumi Posse tätä linnaansa lähestyessään.

Karskin soturin katse oli tyytymätön. Tässä virattomassa linnassa häntä nyt vuosikausia oli pidetty päällikkönä kuin sutta loukussa, vaikka hän huonosti viihtyi siellä niittyjen ja naurismaiden keskellä ja vaikka hän kaikista saapuneista viesteistä saattoi päättää, että häntä olisi toisaalla tarvittu. Hänen mahtava sukulaisensa, valtionhoitaja, oli suuressa hyväntahtoisuudessaan sulkenut hänet tänne jyvähinkaloon. Leipää siellä kyllä oli, mutta toimihaluinen mies siellä lamaantui. Pitihän mokomasta linnasta lähteä aivan asiastatehden jäälle kävelemään, että edes tuuli saisi vaatteita pölyyttää ja miestäkin vähän ravistella.

Posse pysähtyi hetkeksi, ennenkuin nousi törmälle siitä kaivannosta, jolla aikoinaan linnanniemi oli erotettu matalarantaisesta mantereesta ja jonka yli vielä vei laskusilta, pysähtyi puistelemaan jääpuikkoja harmajasta huuliparrastaan ja katsomaan, mitä väkeä sieltä takaapäin ajoi. Kuului näet aisakellojen kilkatus jäältä.

-- Pari hevosta näkyy taas ajavan Turusta päin, virkkoi hän vartijalle välinpitämättömästi. Niitä ajeli näet asemiehiä ja airueita alituiseen Turun ja Viipurin väliä, usein Hämeenlinnaan yöpyen, -- majapaikkanahan tällä linnalla vielä oli joku merkitys.

-- Näkyy niitä olevan yksin lukien kolmekin, vastasi vartijaukko. -- Tänne taas ajavat.

Posse nousi törmälle ja seisoi portin edessä hajallareisin, odotellen kyytien saapumista.

-- Mitä lie matkuetta? puheli hän. -- Katso tuota keskimmäistä rekeä, niin on korkea kuin heinäkuorma!

Etummaisena ajava olikin pian lähellä. Hänet tunsi Posse heti viipurilaiseksi airueeksi, joka ennenkin oli näitä matkoja kulkenut, mutta hän tähysteli pitkään tuon toisen reen turkiksiin ja villaisiin peitettyä kuormaa, josta pistihe esille suippokärkisiä päähineitä ja paksuvillaisia huiveja. Kyytimies siinä kykki kuin orava korkealla ajopenkillä, yhä viimeisiin asti hoputtaen märäksi ajettua juhtaansa. Viimeinen hevonen näkyi vetävän näiden outojen herrojen matkatavaroita, -- niitä olikin vetää asti.

Portille ajanut nuori mies hyppäsi reippaasti reestä ja kävi vartijaa puhuttelemaan. Mutta samassa hän tunsikin Possen, tervehti häntä kunnioittavasti ja lausui:

-- Minulla on jalolle herra Knut Posselle viesti Suomen piispalta.

-- Se on hyvä, murahti Posse. -- Mutta mitä hameväkeä sinä noin kuormittain viet Viipuriin, tarvitaanko sitäkin siellä?

Airut iski naureskellen, mutta samalla varottavasti silmää linnanherralle ja vastasi kunnioittavasti:

-- Matkustajat ovat Roeskilden rovasti, tohtori Johannes, Tanskan kuninkaan lähettiläs, sekä hänen sihteerinsä. He ovat matkalla Novgorodiin ja minun on saatettava heidät Viipuriin asti. Heille pyydän nyt yösijaa linnassanne, jalo herra.

Knut Possen huulilla pyöri jo montakin kipakkaa kysymystä. Mutta hän näki nuoren airueen kasvoista, että tässä paikassa on parasta olla kyselemättä, ja virkkoi senvuoksi, vierasten puoleen kääntyen, vain lyhyesti:

-- Olette tervetulleet linnaani. -- Ja kyytimiehelle hän huusi: -- Aja pihaan, siellä tulee tallirenki vastaan.

Tuokion kuluttua olivat tanskalaiset herrat eräässä linnan vähän jo ränstyneessä vierashuoneessa päässeet kietoutumaan esille moninkertaisista villa- ja nahkatamineistaan ja siellä he nyt vetreyttivät kangistuneita jäseniään roihuavan takkatulen ääressä. Mutta linnan arkituvassa, missä Knut Possella ja hänen perheellään oli koruton asuntonsa, istui piispan airut Pentti Heinonpoika, mahtava mitta kuumaa olutta edessään, ja kertoi Turun uutisia tarkkaavana kuuntelevalle linnanherralle. Hän oli jo tärkeimmän ajettavistaan asioista Posse-herralle esittänyt, ja tämä istui nyt nahkapenkillä huoneen ainoan, väriruutuisen ikkunan alla, haraten sormillaan harmahtavaa tukkaansa, joka oli ohimoilta sakea, mutta päälaelta jo tuiki ohkanen. Hän hautoi siinä nyt mielessään tuota hänelle tärkeätä viestiä.

-- Vai niin, nyt käskee piispa minun matkustamaan Viipuriin, ottamaan heti haltuuni sen päällikkyyden, puheli hän! -- Niilo-herra ei siis ole taudistaan toipunut?

-- Ei, yhä huonommaksi hän vain on käynyt. Ajat ovat vakavat, ja hän itse toivoo tilalleen terveempää miestä. Viipuri on varustettava taisteluun.

-- Aikapa sitä nyt varustaa, kun vihollinen lie jo hyökkäämään valmis. Ja muistappas, poika, minä täytän tänä keväänä jo kuusikymmentä vuotta.

-- Mutta teihin nyt kaikkien toiveet kiintyvät, virkkoi nuori airut taivuttavasti.

-- Olisinpa saanut olla siellä Viipurissa yhtämittaa nämä vuodet! Mutta kuinka hyvänsä, siellähän sitä nyt täytyy tehdä mitä voi... Niin, piispa on oikeassa, tietysti minä lähden tuleen. -- Hän hautasi siten pian sen pienen katkeruuden, joka vielä hänen mieltään jäyti. Ja hetken kuluttua hän yhtäkkiä ojentausi suoraksi miettivästä asennostaan: -- Mutta mitä sanoo siitä mahtava heimolaiseni, onko sitä ajateltu?

Hän hypähti pystyyn, niin että rautapäinen miekanhuotra helähti, ja asettui kädet puuskassa airuen eteen, häntä tiukasti silmiin katsoen:

-- Mitä sanoo siitä Steen Sture, hän, joka kolmatta vuotta sitten kielsi minua vaihtamasta linnoja Niilo-herran kanssa, kun itse Viipuriin tarjousin? Viipuri on hänen lääniään. -- Hä?

Rauhallisena istui airut, hätääntymättä Knut-herran tiukoista kysymyksistä. Hän oli Turussa kuullut näistä asioista jo paljo neuvoteltavan ja hänen vastauksensa muistutti ilmeisesti piispan rauhaisaa puhetyyliä, kun hän lausui:

-- Ei ole enää voitu jäädä odottamaan sitä, mitä Steen-herra Suomen puolustamiseksi tekee tai jättää tekemättä. On käynyt tarpeelliseksi toimia tässä maassa ominpäin.

Posse luimisteli vielä tuokion airutta. Mutta tämän vastaus näytti häntä miellyttävän.

-- Se on kyllä totta, virkkoi hän sitten, -- on piru vie! -- Ja innostuen soturivanhus lisäsi: -- Kautta Maarian, se on välttämätöntä, jos mieli tämän maan puolustamiseksi saada jotakin toimeen. Ei auta nyt minunkaan kysellä, kiittääkö hän minua vai moittiiko.

-- Ja piispa teitä sekä pyytää että vaatii Viipuria muistamaan. Kaiken nimessä mikä teille on kallista, niin hän käski tervehtimään...

Posse mitteli pitkin askelin kivistä permantoa ja puhui innostuneesti:

-- No niin, minähän lähden, tietäähän piispa sen. Huomisaamuna olen jo matkalla. Sitähän olenkin täällä juuri murissut, ettei edes yritetä ryssää ovella vastustamaan. Nyt siis yritetään, -- huomenna matkustamme yhdessä Viipuriin! Juo, airut!

Ja kannunsa tyhjennettyään kiirehti lämminnyt soturi naisten puolelle paistinhuoneeseen antamaan määräyksiä matkavalmistuksista. Mutta sieltä palatessaan hän taas asettui hajareisin airueen eteen, hiljensi äänensä ja kysyi:

-- Mitä hittoja noiden tanskalaisten matka nyt tarkoittaa? Novgorodiin, sanot, -- juuri kun ryssä hankkiupi hyökkäämään maahan! Tuon tohtorin matkoista olen ennenkin kuullut, -- lempoako heitä taas täällä kuljetetaan?

Roeskilden rovastin nimeä oli viime vuosina tuontuostakin Suomessa mainittu, eikä suinkaan suopeudella. Hänhän se juuri oli Hannu-kuninkaan lähettiläänä matkustellut Moskovassa rakentamassa sitä liittosopimusta, jonka mukaan Hannu oli suuriruhtinaalle luvannut kaistaleen Suomea palkinnoksi Ruotsin kruunusta. Sama rovasti oli kerran ennen kulkenut Suomen kautta itäänpäin, mutta eipä liene miehellä ollut omatunto puhdas, koska hän ei uskaltanut samaa tietä palata takaisin, vaan oli palannut Jäämeren rantoja pitkin, Turjan tunturimaiden halki Ruijaan ja Norjaan. -- Siitä seikkailurikkaasta matkasta oli kerrottu paljo salaperäisiä juttuja. Sama tohtori taas täällä, -- eiköhän samoilla asioilla?

Airut kertoi matkatoveristaan mitä tiesi:

-- Hän näyttelee kaikkialla Hannu-kuninkaan valtakirjaa, jossa hänelle on annettu toimeksi kehottaa suuriruhtinasta suostumaan Ruotsin kanssa jatkettuun välirauhaan. Sitä suositusta hän on näytellyt sekä Tukholmassa että Turussa, ja sen nojalla hänelle onkin määrätty annettavaksi täällä sekä kyydit että kestitykset.

Mutta Posse pudisteli päätään:

-- Tohtori liikkuisi siis nyt rauhan apostolina?

-- Niin, hän sanoo nyt tahtovansa toimia Ruotsin ja Suomen eduksi, koska Hannusta muka kuitenkin tulee näiden maiden hallitsija.

-- Taikka koska hän tällaisen tempun huomaa itselleen edullisimmaksi, lisäsi Posse otsaansa poimutellen. Hän istahti korkealle, kukkaiskuvioilla heleäksi maalatulle, raudoitetulle seinäarkulle ja heilutti siinä miettiväisenä jalkojaan.

-- Tohtori olisi siis pantu purkamaan entisiä hommiaan, -- niinkö uskotaan?

-- Niin hän ainakin itse uskottelee. Mutta Posse pudisteli yhä päätään.

-- Minusta siitä haisee käryä. Hannu-kuningas kehottelee nyt näin virallisesti ja kaikkein kuultavasti suuriruhtinasta rauhantekoon, johon tämä, niinkuin sen kaikki tietävät, ei kuitenkaan suostu, -- se on ilveilyä! Tuolla tohtorilla voi olla aivan toiset, salaiset valtuudet.

Airut joi loppuun oluensa, painoi tinakannun kannen kiinni ja siirtyi arkun eteen kertomaan:

-- Juuri sitä epäiltiin Turussakin, ja sitä samaa oli jo valtionhoitajakin varonut. Siksi juuri Turun herrat panivat minut matkalaisia saattamaan, lähettäen viestin Viipuriin, että jos vieraat antavat syytä epäilyksiin, on heidän matkansa katkaistava.

-- No oletko huomannut heissä mitään epäiltävää?

-- En, he ovat varuillaan. Mitä kirjeitä heillä on suurissa pergamenttikääröissään ja mitä niiden sivussa, sitähän en minä tiedä. Mutta he ovat ainakin sangen uteliaita.

-- Kertoakseen ehkä venäläisille näkemiään ja kuulemiaan. No, mepä matkustamme heidän seurassaan Viipuriin. -- Kutsukaamme vieraat nyt aterialle!

Illallisen oli Hämeenlinnan hiljainen emäntä, Knut Possen puoliso, Birgitta Kustaantytär, kattanut vieraille linnan korkeassa, holvikattoisessa asesalissa, joka aikoinaan ilmeisesti kylläkin koristeinen, mutta sittemmin rappeutunut juhlahuone nyt oli haalenneilla seinäverhoilla ja kotitekoisilla talikynttilöillä vain auttavaan juhlakuntoon puettu. Itse ei emäntä tullut ruokapöytään. Birgitta-rouva, vaikka olikin Sturein mahtavaa sukua, oli näet vaatimaton, hiljainen nainen, joka jakoi aikansa taloustoimiensa ja hartausharjoitustensa välillä ja karttoi seuraelämää. Sielunsa huolet olivat hänelle kuitenkin pääasiana, ja vaikka ei perhe suinkaan ollut varakas, oli se kuitenkin äskenkin lahjoittanut Turussa olevan kaupunkitalonsa tuomiokirkolle. Hurskas rouva oli siten taannut itselleen "ikiajoiksi" jokapäiväiset sielumessut.

Vanha linnanherra, joka vastoin tapojaan oli sonnustautunut pitkään, kirjailtuun samettimekkoon ja leveään hela vyöhön, edusti siis yksin ruokapöydässä linnaansa, tarjoillen pöytänsä herkkuja pitkämatkaisille vieraille, joille ne hyvin kelpasivatkin. Tanskalainen lähettiläs oli lihavahko, mutta liukasliikkeinen pappi, joka erinomaisella puhelahjallaan piti huolen pöytäkeskustelusta, koettaen johtaa sen omien mielihalujensa jälille. Mutta Posse piti varansa, ettei utelias rovasti saanut tiedusteluihinsa liian tarkkoja vastauksia.

-- En huomannut saapuessamme aivan paljon aseväkeä jalkeilla täällä linnassa, puhui rovasti, samalla vilkaisten eteishalliin, suljettujen ampuma-aukkojen eteen, asetettua paria tykkiä, jotka olivat perin alkuperäistä tekoa.

-- Ei, täällä on vain välttämätön varustusväki nyt kotosalla, vastaili Posse. -- Muu väki on ajamassa susia, jotka tänä talvena ovat käyneet liian kärkkäiksi, -- niistä te kyllä saatte tarpeenne tekin, jos todella Laatokan ja Ilmenjärven seuduille aijotte.

Sudenajo oli satua. Olisi kylläkin väkeä tarvittu ärhentäviä hukkia ahdistelemaan, mutta Hämeenlinnassa ei ollut sen enempää väkeä kuin tohtori oli nähnyt.

-- Mutta Viipurissa kai on paljo varusväkeä, uteli rovasti edelleen, maistellen varovasti olutta, joka hänestä kai oli fyeniläistä karvaampaa.

-- On, ja sinne saapuu uusia sotaväenosastoja joka päivä kaikista osista maata. Sillä talonpojatkin ovat nyt nostetut aseisiin.

Niin kehui Posse, vaikka toistaiseksi ei vielä ollut tuloksia nostoväenkutsusta paljo ollenkaan näkynyt. Rovastin vilkkaat silmät pälyivät hiukan epäilevinä; hän nähtävästi aavisti, että häntä koetettiin pimittää. Mutta Possen kasvot olivat vakavat, ja miltei hämmästyneenä rovasti vielä huudahti:

-- Te siis arvelisitte jaksavanne torjua suuriruhtinaan hyökkäyksen, jos... jos ei meidän onnistuisi taivuttaa häntä rauhantekoon, jonka me kyllä luulemme onnistuvan.

-- Totta Pyhän Yrjänän nimessä -- emmekä ainoastaan torjua! Verisin paidoin on hän palaava, ennenkuin on Viipuria nähnytkään!

Nuori airut ihmetteli sydämessään noita sotavanhuksen topakoita vastauksia. Olihan aivan kuin hän itse olisi vakuutuksiaan uskonut. Ehkä hän niitä uskoikin, ehkä aikoi hän Viipuriin tultuaan tehdä ihmeitä; kerrottiinhan hänen siihen pystyvän, arveli airut. Mutta linnanherra komensi pöytäpalvelijan, joka muuten samalla oli tallirenki ja "linnannihti", tuomaan esille viinikannut. Ja kun edeskäypä jäi hölmistyneenä hänen eteensä seisomaan, kivahti Posse:

-- Hä, eikö ole lyöty auki uutta tynnyriä, -- mene heti kellariin! -- Taikka malta, ilta käy myöhäksi, meidän täytyy se nyt jättää -- tolvana! -- Ja vierailleen hän virkkoi: -- Aamulla aikaisin on meidän rekeen istuttava, siksi on nyt jouduttava levolle.

Possen ainoa viinitynnyri oli jo joulupyhinä tyhjennetty, mutta sitähän oli tanskalaisten tarpeeton tietää. Ja tohtorin huomio kiintyikin Possen viimeiseen ilmoitukseen; hän kysyi hämmästyneenä:

-- Tuletteko tekin, Knut-herra, mukaan Viipuriin?

-- Totta jumaliste, sinnehän nyt kaikki Suomen herrat kertyvät. Saattepa nähdä, Viipuri on kuin sotaleiri. Niin, hyvää yötä, hyvät herrat!

Vieraat saatettiin makuuhuoneeseensa. Mutta Posse itse kiiruhti arkitupaan, tarkastamaan sotatamineitaan, joita asepoika siellä nyt kiilloitteli. Niitä oli nähtävästi aikoinaan paljo käytetty, mutta kauan ne nyt olivat käyttämättä riippuneet varushuoneen seinällä, ja Posse tutki senvuoksi huolellisesti, olivatko rautamekon renkaat päässeet ruostumaan ja kulkivatko suomuksisen haarniskan saranat vielä yhtä liukkaasti kuin ennen. Varmuuden vuoksi sotavanhus niihin nyt koetteeksi pukeutuikin, ja hän tunsi nuortean virran veressään, kun hän jälleen nosti päähänsä korkean kypärän, jonka harja vaskelta välähti, ja veti solkeen leukahihnan. Kuin valettuina peittivät säärisuojat polvia ja pohkeita, ja harpatessaan niissä kivipermannolla virkahti vanha soturi:

-- Kansa kertoo kuulemma minun nukkuvankin säärivaruksissa.

-- Niin, sanovat sen Teillä olevan taikana tauteja vastaan, lausui Pentti, joka hänkin oli tuon tarinan kuullut.

-- Monta vuotta on nyt erossa oltu, puhui Posse, -- siksikö liekin leini väliin pyrkinyt luitani vaivaamaan. Mutta jos tarina on tosi, niin kauvas joutavat näistäpuolin taudit, sillä nyt meistä tulee taas uskolliset ystävykset niin yöllä kuin päivälläkin, te rakkaat sääriraudat!

* * * * *

Ei tehnyt tie Viipuriin ajettaessa oikein sitä vaikutusta, kuin olisi sotaleirille kuljettu. Vähän oli liikettä valtatiellä, ei tarvinnut kuormastoja sivuuttaa eivätkä sotaväenmarssit viivyttäneet tuota neljän reen matkuetta. Ja itse tuo pieni, matala rajakaupunki lepäsi mitä hiljaisimmassa, toimettomassa talviunessaan lumipeittoisten muuriensa keskellä, kun matkue eräänä aamuna Neitsytniemeltä tullen ajoi jään yli ja Haakoninportista sisään. Posse ei ihmeekseen nähnyt mitään työntouhua valleilla eikä vallihaudoilla, niinkuin olisi odottanut piiritykseen varustautuvassa kaupungissa, ja häveten vieraitaan ajoi hän kiireesti melkein autioita katuja pitkin linnaan. Mutta siellä, missä toki tavallisissakin oloissa kuhisi hälinää ja liikettä, siellä oli nyt vieläkin hiljaisempaa. Varoskellen avattiin saranoillaan narahtava portti, ja vahti käski kyytimiesten ajaa, ei päärakennuksen eteen, vaan suoraan alas ulkopihalle, missä tallirengit kolinaa vältellen sipittivät.

Tämä hiiviskelevä hiljaisuus vaikutti masentavalta talven raikkaasta luonnosta saapuviin matkustajiin. Mutta Posse oivalsi toki heti näistä vanhan, vilkkaan linnansa oudoista merkeistä, että niihin on nyt olemassa joku erityinen syy. Hän kiepsahti ikäänsä nähden ketterästi reestä ja kävi melkein äkäisenä tutkimaan vanhaa tallirenkiä, joka entisen isäntänsä tuntien riensi häntä vastaan:

-- Mitä tämä on? Hautajaisiako pidätte, vai...?

-- Ei vielä, mutta ehkä tulevat pian nekin, vastasi tallirenki, ottaessaan vastaan Possen suuret susiturkit, jotka tämä riisui rekeen.

-- Linnanherrako on niin huonona?

-- Niin, hänen luultiin kuolevan jo viime yönä; nyt siellä sisällä on sielumessuja luettu kaiken aamua.

Knut Posse kiirehti sisään Olavintorniin. Pentti jäi neuvomaan muukalaisia matkustajia linnan vierashuoneisiin, missä nyt ei muita vastaanottajia ollutkaan tavattavissa, ja hän käski heidän siellä käydä lepäämään matkan vaivoista, kunnes linnan isäntä saisi tilaisuuden heidät vastaanottaa. Sitten riensi nuori airut asuntoonsa linnanvoudin rakennukseen. Siellä oli kaikki yhtä hiljaista kuin päärakennuksessakin. Vouti, Pietari Degen, oli Gyllenstjernan asunnossa, josta joka hetki odotettiin kuolinsanomaa. Mutta palanneen airueen oli hänet heti tavattava, ilmoittaakseen hänelle nuo epäilyttävät vieraat, ja matkapukunsa riisuttuaan nousi siis Penttikin, liikkuen varpaillaan, linnanherran kerrokseen.