Part 1

VIIPURIN PAMAUS

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI IVALO

WSOY, Porvoo, 1911.

SISÄLLYS:

I. Karsittu puu. II. Kyrönsalmen tarina. III. Laatokan rannoilla. IV. Sotako vai rauha. V. Ohoh, kultaista kotia. VI. Sigrid-rouvan kirje. VII. Yksinäinen vanhus. VIII. Isännänvaihdos Viipurin linnassa. IX. Odotuksen jännitys. X. Immen ikävä. XI. Vatikiven taistelu. XII. Kirje piispalle. XIII. Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput. XIV. Viipurin pamaus. XV. Pakosaunalla. XVI. Ruotsin apuväki. XVII. Jouluyö tuomiokirkossa. XVIII. Hattulan kirkon raunioilla. XIX. Kilpahiihto. XX. Rauha maassa.

I. KARSITTU PUU.

Verkalleen selkeni ilma lumimyrskyn jälkeen. Vielä tohisi tuuli kuusten latvoissa, vielä se juoksutti kuivaa lunta pitkin piha-aukeata, mutta sen vihainen viima oli jo talttumassa ja paksupilvinen, harmaja taivas seestyi kalpeana ja ikäänkuin arkaillen järven takaa, suven kaukaiselta rannalta.

Mutta kun tuo harmaja sarastus ehti kuusten latvain ylitse valaisemaan vanhaa talonpaikkaa, niin se ikäänkuin oudoksuen viivähti myrskyn aikana muuttunutta maisemaa katsellessaan. Eiväthän olleetkaan siellä enää elantopaikat entiset, eihän kohonnutkaan enää tuvanharja eikä sen olkikatto kinosten keskeltä. Talo oli poissa ja poissa oli sen vierestä omettakin ja suippopää kota ometan kupeelta. Tietä ei näkynyt mäelle eikä saunanrantaan, piha oli autio ja eloton, -- se oli kaikki kuin äänettömään kuolemaan kangistunutta. Talttuva tuuli kohisi vain hiljaa umpeen pyryttyneellä pihalla, viskaten vielä silloin tällöin tuprahtavia lumia kinoksesta törröttäväin, hiiltyneiden hirrenpäiden peitoksi.

Vähitellen valkeni kuitenkin äänetön, autio piha-aukea. Silloin kuului sen keskeltä, kaivon luota, yhtäkkiä kumea, venytetty tohahdus, jonka kaiku monistui viereisessä kuusikossa. Se oli raskas huokaus, joka tuskana kohosi rotevan miehen rinnasta.

Mies siinä näet seisoi kumarana pyryävällä pihalla, kädellään kaivon kanteen nojaten, mutta seisoi siinä nietoksessa niin liikahtamatta, ettei hänkään aluksi ollut kangistuneesta maisemasta eläväksi olennoksi erottautunut. Luminen turkki retkotti rinnalta auki ja takaraivolle oli kohonnut lammasnahkainen naapukka, jonka alta kiertyneet hiukset takkuisina valahtivat kasvoille. Mutta noilta miehen karkealuisilta kasvoilta kuvastui sanomaton hätä. Hänen suunsa ammotti auki ja hämmentynyt oli katse hänen silmissään, kun hän hievahtamatta tuijotti yhteen kohti, kaivon kupeelle, alas kinokseen.

Siinä hänen edessään makasi puolittain vielä lumen peittämänä pieni vainaja. Se oli noin kymmenvuotias poika. Melkein ylisillään se siinä makasi, hennot nyrkit piikkospaidan rinnukseen puristuneina, ja ruskeatukkainen pää retkotti hervotonna kinoksessa. Tukassa oli vielä paksusti valkoista lunta, mutta rinnan kohdalle oli lumi heleänpunaiseksi jäätynyt.

Tätä pientä vainajata katsomaan oli mies siihen kuin liikkumattomaksi jähmettynyt. Hän oli viskannut konttinsa, jousensa ja kantamuksen metsän riistaa sustensa viereen veräjälle, sitten oli hän kävellyt kierroksen aution pihan ympäri -- jälistä se näkyi -- ja niin oli hän pysähtynyt tähän kaivon luo. Kinoksesta pilkoittaneen vainajan oli hän kaivanut lumesta näkyviin, eikä hän nyt saanut katsettaan siitä irti. Vihdoin hän kumartui ja karkea koura laskeutui hiljaa hivelemään tuota pyöreätä, sileätä poskea... Se oli kylmä kuin jää. Ja toinen, vielä raskaampi huokaus lähti nousemaan kumartuneen miehen rinnasta, nousemaan niin vihlovana, että se tuntui täyttävän koko aution luonnon määräämättömällä kaiholla. Ja käheänä kuiskeena seurasivat sitä sanat:

-- Poikani, poikani, tappoivat!

Hellästi tarttui hän tuohon hentoon ruumiiseen, nosti sen kinoksesta kaivon kannelle ja karisti lumen pois sen paljailta jaloilta. Pakoon näkyy lapsi lähteneen pyrkimään tuvasta, kun sen tuohon kaatoi armoton keihäs. Siinä se nyt makasi kaivon kannella, rauhaisa ilme pehmeillä kasvoillaan, ja sen viereen jäi yhä isäkin liikahtamatta seisomaan, yksin autiossa luonnossa.

* * * * *

Niin seisoi hän siinä vielä, kun kaksi hiestynyttä hiihtäjää laski rinnettä myöten alas metsästä ja pysähtyi hänen suksiensa viereen veräjälle. He saapuivat sanattomina, ikäänkuin jo tuntien tullessaan, minkä hävityksen he perillä kohtaisivat. Mutta tuokioksi näytti kumminkin tuo hävityksen näkö jäädyttävän jalan mäystimeen ja käden sauvan varteen ja hengitystäkin salpasi raunioista vielä nouseva, katkera kydön käry. Heidän hakevat katseensa harhailivat hetkisen melkein tylsinä yli lumipeittoisten kekäleiden, mutta pysähtyivät sitten keskipihalle, tarttuen siellä kumarana seisovaan mieheen. Ja vanhempi hiihtäjistä, pitkänhuiskea, harvapartainen ukko, nousi suksiltaan ja astui verkalleen kaivolle:

-- Kiitos Maarian, sinä Manu toki elät, virkkoi hän harvakseen. -- Mutta miten on laita toisten? Oletko tavannut heistä ketään?

-- Olen... tässä... vastasi ontolla äänellä Manuksi puhuteltu, päätään tulijaan kääntämättä. Ukko oivalsi, että miehen kaikki aistit olivat kiintyneet siihen vainajaan, joka hänen edessään lepäsi, ja hän virkahti hiljaa:

-- Katalat, tappoivat lapsesi!

-- Ainoani...

Kumarassa seisonut mies oikasihe nyt yhtäkkiä suoraksi ja kääntyi vanhukseen päin. Hän loi melkein säikähtävän katseen ympärilleen, tapahtuneen hävityksen jälkiin, näyttäen nyt vasta ikäänkuin heräävän tajuamaan, mitä todella oli tapahtunut. Hänen kankeiksi jähmettyneet kasvonsa elpyivät vähitellen, ja ikäänkuin nyt vasta löytäen sanoja pakahtuneen sydämensä kauhulle tarrasi hän vanhuksen käsivarteen ja huudahti melkein kuin raivostuneena:

-- Isä, mitä tämä kaikki on? Kuka poltti kotimme ja tappoi lapseni... kuka ja miksi? -- Ja aivan kuin hätääntyneenä hän jatkoi: -- Kaikki oli rauhallista, kun toisaamuna läksin takamaille. Mitä täällä nyt on tapahtunut?

Vanhus seurasi poikansa katsetta, joka siirtyi rauniosta toiseen, ja hän vastasi:

-- Sodan jälkiä näet tässä. Vainolainen on käynyt, on jo osannut Hämeen maillekin.

Vanhus lähti astumaan tuvan raunioita kohden. Mutta raskaalta tuntui hänestä nyt kahlata kotipihan poikki. Tämän talon oli hän nelisenkymmentä vuotta sitten perustanut tänne Vahvajärven korpeen, Savon ja Hämeen asutusten välimaille; miehuutensa ja voimansa vuodet oli hän raatanut täällä, raivaten korpeen ensimmäisiä halmeaukeita ja niitä vähitellen laajentaen. Täällä oli hän kasvattanut ympärilleen monilukuisen perheen, jonka toiset jäsenet jo tosin olivat vuorostaan hakeneet itselleen omia uutisasutuksia vielä kaukaisemmilta sydänmailta, mutta jonka kantajoukko kumminkin oli täällä pysynyt hänen ympärillään. Se oli ollut onnen ja rauhan koti, -- tuossa olivat nyt sen kodin rauniot, siinä sen perheen pirstaleet!

Siksi oli vanhuksen nyt niin raskasta kahlata kotipihallaan. Äkkiä hän kuitenkin kiirehti askeleitaan. Hänen toverinaan saapunut toinen, nuorempi, hiihtäjä oli näet jo rientänyt raunioille tutkimaan hävityksen jälkiä, ja hän sieltä nyt huudollaan ukkoa kiirehti. Tämä nuorukainen -- melkein poikaselta hän vielä näytti varreltaan niinkuin kasvoiltaankin -- oli lumen alta entisen tuvan oven kohdalta keksinyt tutun kaulahuivin liepeen. Hän kaivoi siinä kinosta syvemmältä, ja jo pääsi häneltä valittava huudahdus:

-- Isä on täällä tapettuna! Pää on murskattu...

Vanhus ehti siihen avuksi, ja yhdessä nostivat he hangelle vainajan, vanhuksen pojan, nuorukaisen isän. Valtoinaan valuivat vedet poikasen poskille. Siihen siirtyi mies kaivon luotakin, oman vainajansa vierestä, ja hänen silmässään vaihtui surun tuskainen ilme vähitellen vihan verestykseksi, -- hänen veljensä oli tämä vainaja. Mutta ukko, joka oli tuokioksi kuin murheen murtamana kokoon vaipunut, hän nyt yhtäkkiä hytkähti ja virkkoi pelottavan aavistuksen pistämänä:

-- Entä toiset, entä talon naiset! Missä on äitisi, Viljo, ja missä Marketta, tyttöraukka...?

-- Ovatkohan surmanneet äidinkin? valitteli nuorukainen kehän vierustaa kopeloiden.

-- Hakekaamme...!

Pitkän rupeaman teki siinä kolme miestä surullista työtä hiiltyneiden raunioiden välissä, hakien lumen alta omaistensa ruumiita. He kaivoivat pihan kinokset pitkin ja poikki, purkivat rauniot, etsivät aitovieret. He hakivat saunan, joka vainolaisilta oli rantaan jäänyt polttamatta, ja aitan, joka lymyili loitompana mäellä. He eivät puhutelleet toisiaan, tuskin sanaa työnsä ohessa vaihtoivat, eikä valitusta enää kuulunut heidän huuliltaan.

Mutta ei löytynyt jälkiäkään talon muista eläjistä. Ei perhe ollut enää suuri ollutkaan Vahvajärven uudistalossa, senjälkeen kun rutto siellä edellisenä talvena oli riehunut, vieden lapset talon kahdesta perhekunnasta, kahdelta veljekseltä, sekä siltä, joka nyt makasi hangella vainajana että siltäkin, joka verestävin silmin loi lunta siinä vieressä. Vanhemmalle veljeksistä oli rutto toki säästänyt vaimon ja pojan, Viljon, joka siinä nyt isäänsä suri. Mutta nuorempaa veljeä, Manua, oli surma vielä kovemmin kolhaissut. Se oli kaatanut häneltä yhteiseen hautaan kolme lasta äitineen, -- ainoastaan yksi poika, isän silmäterä, oli jäänyt henkiin. Ja tämä nyt makasi kylmänä kaivon kannella.

Armoton oli ollut taudin koura, verinen nyt vainolaisen. Ja raskas aavistus sydämessään hoki vanhus hiljaa kinosta kaivaessaan:

-- Marketta, kuopukseni, veivätkö sinut orjakseen...?

Metsätuvassa oli näet nousevan polven keskessä kasvanut vielä tyttö, Lauri-isännän nuorin lapsi, hänen ja hänen vaimovainajansa jo vanhetessa syntynyt. Tämä, kotinsa päivänpaiste, oli nyt hänkin kateessa. Häntä hakeakseen juuri ukko hankia kaivoi, sillä olisipa hän mieluummin suonut tytön löytävänsä vainajana, kuin jäänyt siihen tietoon, että hänet ovat raa'at ryöstäjät vieneet mukaansa. Hän haki metsänrinnan, purki heinäsuovankin, turhaan. Halli-koiransa tapasi hän halkopinon vierestä kirveen surmaamana, aidan luota kaivautui esiin lehmän verinen vuota, mutta ihmisistä ei löytynyt enää jälkiäkään. Ja masentunein mielin saapuivat hakijat, yksi toisensa jälestä, takaisin kaivolle, johon he istuivat lepäämään pienen vainajan viereen.

-- Ryöstäneet ovat äitini, niin virkahti nuorin joukosta, Viljo, jolta häneltäkin työn varrella kyyneleet jo olivat kuivuneet ja jonka lapsenkasvot nyt ikäänkuin karkenivat ja kovettuivat.

-- Se on karjalaisten tapoja, huoahti vanhus. -- Miehet tapetaan, naiset viedään orjiksi.

-- Karjalaisiako siis olivat ryöstäjät, kysyi nuorukainen. -- Luulin heitä Venäjän väeksi.

-- Karjalaisia tai venäläisiä, ehkä molempia, niitä samoja rajantakaisia ne ovat olleet, jotka viime vuosina ovat ryöstelleet Savonkin kyliä.

Tuokion hankeen tuijotettuaan lisäsi ukko:

-- Onhan niiden hävitysretkistä kuulunut Savostapäin humua tänne meidänkin puolelle, ja viime vuosina on tätä kauttakin pakolaisia monta kertaa kulkenut, mutta ennen eivät ryöstäjät toki ole uskaltaneet ulontua metsätaipaleen taa. Nyt tulivat.

Lauri-ukon ja nuoren Viljon näin hiljakseen tarinoidessa oli Manu taas jäänyt seisomaan poikansa ruumiin eteen. Hänen kasvoihinsa pingoittui siinä terävä juova; suru ja viha näyttivät hänen mielessään kamppailevan. Vähitellen pääsi viha voitolle; sitä värisi jo hänen äänensä, kun hän hetken kuluttua virkkoi:

-- Ihan mielinmäärinkö saivat täällä vainolaiset elämöidä? Missä olitte silloin tekin isä? Milloin ne tulivat?

Hän itse oli ollut pyyntiretkellä etäisemmillä erämailla, mistä nyt juuri oli palannut poltetulle talolle, eikä hän vielä tarkemmin tuntenut, mitä kaikkea sillävälin oli tapahtunut. Hiljaisella äänellä kertoi nyt hänelle vanhus:

-- Eilenaamulla ne tulivat, päivän noustessa. Me olimme Viljon kanssa silloin jo ansoilla niinkuin ainakin. Pimeällä jo olimme metsään hiihtäneet ja rihmat koettuamme palailimme kotiin halmeen laitaa... silloin sen näimme. Vierasta väkeä pelmusi pihalla.

-- Arvasitte vieraat, -- ettekä hiihtäneet kohti? Manu kyseli näin kiihtyneenä, melkein nuhdellen. Mutta vanhus vastasi rauhallisesti:

-- Ensi ajatukseni oli tietenkin hyökätä kohti, pelastamaan edes lapset, poikasi ja Marketan. Katselin vesakosta: suksikeihästä oli kuin metsää ahteella ja hoilaus kuului pitkin pihaa. Mutta talonväkeä ei näkynyt enää ketään.

-- Ehkäpä elivät kuitenkin vielä, -- oi, jospa eilisaamuun olisin ehtinyt kotiin!

-- Tuossa makaisit nyt poikasi vieressä.

-- Anna makaisin, kiivaili Manu. -- Siinäpä mieluummin olisinkin, mutta muutamia koirankuonolaisia olisin toki ehtinyt nujertaa. Mitäpä nyt on meidänkään hengestämme enää!

Nyt terästi jo vanhuskin vähän äänensä, pojalleen vastatessaan:

-- En omaa henkeäni ajatellut minäkään, enpä vielä Viljoakaan. Sysäsin jo sukseni vesakosta, vaan peräytin ne taas. Heimoani muistin. Mietin, mikä mahtoi olla vainolaisten matkan määrä, ja arvasin, että Hämeen rintamaita he nyt ovat lähteneet ryöstämään. Kun en kyennyt omaa talokuntaani pelastamaan, en henkeni hinnallakaan, niin päätin pelastaa toki Sysikorven hävitykseltä. Oikasimme alas ahon läntistä rinnettä, viemään kirkolle sanaa, ennenkuin sen vainolainen itse toisi, -- jospa olisi meillekin varoitussana Savosta päin saapunut!

-- Eikä vainolainen teitä havainnut?

-- Havaitsi. Saunarannasta he näkivät, kun me lahden yli hiihdimme, ja arvasivat kai asiamme, koska heitä kymmenkunta miestä läksi perästä ehättämään. Se oli tiukkaa menoa. Minä olen jo vanha, ja Viljo oli sellaiseen hiihtoon liiankin nuori, mutta mepä tunsimme mäet ja matkat. Vähitellen hiljeni takaamme soinut mökä ja huuto, -- puolitiestä olivat vainolaiset palanneet, kaiketi tänne toisten kanssa tupamme hiiloksella lämmittelemään. Kun Savukankaan navalta näimme itäisen taivaan punoittavan, niin silloin sen tiesimme, että nyt kotimme palaa.

Sysikorven asukkaat olivat saaneet ajoissa sanan, ja kun viholliset sen oivalsivat, eivät he sinne asti enää ryöstömatkaansa jatkaneetkaan. Mutta sanan viejän koti oli raunioina, hänen perheensä oli tuhottu. Varoituksen heimolleen vietyään oli Vahvajärven vanhus lähtenyt pojanpoikansa seuraamana lumimyrskyn läpi palaamaan poltettuun kotiinsa.

Manu oli ääneti kuunnellut tätä isänsä kertomusta. Hän tiesi nyt, mitkä vihan voimat olivat hänen onnensa tuhonneet, ja oivalsi jo senkin, ettei niitä olisi hänkään voinut siitä estää. Ja ikäänkuin talttuneena äskeisestä raivostaan, ikäänkuin avuttomana, hän nyt hiljaa virkkoi:

-- Tässä siis olemme jälellä me? Ja mikä nyt eteen?

Lyhyt talvipäivä oli kulunut, iltahämärä oli käsissä. Lumipyry oli nyt kokonaan asettunut; läntisen taivaan poikki purjehti verkalleen punertava pakkaspilvi, joka vähitellen kelmeni. Luonnossa oli kaikki äänetöntä, kangistunutta, kuolemankylmää. Toivoton autiuden tunne täytti hävityksen raunioilla istuvain miesten mielet, eivätkä he pitkiin aikoihin osanneet siitä liikahtaa mihinkään ryhtyäkseen. Mutta nuori Viljo, jonka mieli oli kaihosta pakahtua, hän virkahti vihdoin kuin sitä keventääkseen:

-- Miksi, ukko, miksi tulivat nuo kaukaiset miehet tänne asti meidän kotiamme hävittämään?

Vanhus hymähti katkerasti:

-- Miksi? Vanhan heimovihan kirous se meidät tavotti. Näillä samoilla mailla riehui minun nuorena ollessani sama viha ja vaino, mutta silloin hämäläisten ja savolaisten välillä. Savolaiset tekivät ryöstöretkiä meidän pyyntimaillemme, polttivat ja tappoivat, ja meidän miehet kostivat. Ne kahakat saatiin toki vähitellen asettumaan ja heimosovussa päästiin elämään monta vuosikymmentä. Mutta meidän kanssamme rauhaan päästyään löysivät savolaiset pian uuden vihollisen itäisiltä rajamailtaan, karjalaisten heimon, joka asuu siellä suurten järvien takana. Kalavesistään ja pyyntimaistaan ovat he jo kauan siellä katkerasti riidelleet, ja vihdoin ruunun miehetkin sekaantuivat näihin heimokiistoihin. Torailtiin apajoista, riideltiin rajoista, ja kiistasta kasvoi sota. Ruotsin herrat rupesivat sitten rakentamaan linnaa Savoon, muka savolaisille turvaksi, mutta siitä rajantakaisten kiukku yhä yltyi. Moneen kertaan he nyt viime vuosina ovat polttaneet Juvan ja Savilahden kylät. Tottapa siellä nyt ei ollut enää mitä polttaa, koska jo työntyivät tänne.

Näin kertoi vanhus muistojaan vieressään kuuntelevalle nuorukaiselle, jonka sittenkin oli vaikea ymmärtää, miksi noiden kaukaisten kiistojen piti heidän rauhaisaan korpeensa asti tuoda hävitystä ja tuskaa. Ja siinä mielentilassa poika vielä virkkoi:

-- Mutta kuulutettiinhan viime talvena kirkossa, että rauha on tehty ja ryöstö kielletty! Joko on loppunut sekin rauha?

-- Eivät näy karjalaiset välittävän tehdyistä rauhoista, kun heille tulee retkille halu. Mukavampi on elää ryöstösaaliista kuin kaskimaista ja orjilla on kevyt kotitöitä teettää.

Vanhus oli tyynesti kuvannut noita kotiaan kohdanneen tuhon syitä. Mutta nyt alkoi hänen äänensä väristä, kun entisajan muistot voimakkaina tunkeusivat mieleen. Hyvin oli hän luullut nuorena miehenä tehneensä, perustaessaan kotinsa heimorauhan merkiksi siihen Savon ja Hämeen väliseen erämaahan. Tämä rauhan koti oli nyt ensimäisenä hämäläisten asumuksista joutunut sodan jalkoihin. Katsellessaan siinä pirttinsä lumirajaan asti palanutta kehää ja edessään vainajina lepääviä perheensä jäseniä, tunsi Lauri-ukko nyt syvästi, kuinka koko hänen elämäntyönsä oli kaksinkerroin tuhottu, -- pikainen tuokio oli lyönyt pirstaleeksi hänen sekä itselleen että heimolleen rakentamansa onnen!

Äänettömänä hän näihin mustiin mietteihinsä vaipui. Mutta hänen poikansa, Manu, oli sivulta kuunnellut ukon tarinaa, ja samat ajatukset kuohuttivat hänen mielensä vastustamattomaksi myrskyksi. Poikansa ruumiin ääressä ääneti seisonut mies oikasihe suoraksi, kavahti isänsä eteen ja uudisti äskeiset sanansa, mutta nyt intohimoisesti, miltei rajusti:

-- Entä nyt? Mikä on meillä edessä? Ukko katsahti kysyvänä poikaansa:

-- Mikä edessä? Raskasta on elämä näissä oloissa, mutta elettävä se kuitenkin on. Ala alusta! -- se on näillä mailla saatu monasti ennenkin tehdä!

Mutta hänen edessään seisova mies pudisti päätään:

-- Ala alusta! Rakenna uusi tupa, hanki uusi karja, perusta uusi perhe, -- ja elä sitten siinä uskossa, että vainolainen, joka kerran löysi tänne tien, nyt jättää meidät rauhaan!

Vanhuksen täytyi myöntää, että Manu puhui tosia. Vaino oli alkanut ja sitä kyllä jatkuukin, -- oi jospa hän sitä ennen olisi turpeen alle päässyt! Hän aavisti jo, mitä uraa hänen katkeroittuneen poikansa ajatukset olivat lähteneet kulkemaan. Mutta hänen oma elämänuransa oli aina ollut toinen, eikä hän ollut suurimmankaan ahdistuksensa hetkinä siltä luopunut. Siksi hän vastasi.

-- Ei ole täällä ennenkään heittäydytty epätoivoon, on alettu alusta, kuinka lie kirvellytkin sydäntä. Mietin tuossa kyllä itsekin äsken saloa hiihtäessäni, olisiko jättää tämä liian yksinäinen uudistalo ja palata elämään vanhoille Karmalan rintamaille. Mutta tänne ehtiessäni näin kotipihlajan vielä pystyssä, -- sen pihlajan juurella on sukuni kohonnut, siinä sen pitää edelleenkin kasvaa, niin päätin, vaikkei minun ijälläni ole helppo käydä raunioille uutta elämistä rakentamaan.

Mutta Manu pudisteli yhä päätään ja kolkolla äänellä hän puhui:

-- Minulla oli poika. Hänen rinnallaan olisin täällä raatanut vaikka kymmenen uutta tupaa pystöön, ja ilolla olisin sen tehnyt... Tappoivat lapseni, -- nyt olen kuin karsittu puu, -- isä, kaikki, joiden hyväksi raadoin, ovat poissa. Isä, minä en voi jäädä tänne raatamaan... sydäntäni syö sappi, sormissani tunnen kuin pedon kynnet, minun täytyy saada kostaa!

Ja hän katsoi nyt tyynesti, mutta järkähtämättä isäänsä kasvoihin. Hän oli hurjan päätöksensä tehnyt, sen vanhus jo oivalsi, ja hän tunsi kyllä sen pohjattoman tuskan, joka oli tuon päätöksen kasvattanut. Mutta itsellään hänellä vaipui pää entistään kumarammaksi, kun hän virkkoi:

-- Karsittu puu -- niin olen minäkin. Mutta paraneeko se kostamalla?

-- En tiedä paraneeko, vastasi Manu, -- mutta tänne en voi jäädä. Minun täytyy päästä hiihtämään vainolaisen jäljille.

-- Kostohiihdolle -- yksinkö?

-- Vaikka yksin!

Isä ja poika katselivat kotvasen ääneti toisiaan; he ymmärsivät toisensa, vaikka tunsivat vastakkain olevansa. Mutta silloin kuului heidän takaansa ääni:

-- Et tarvitse yksin hiihtää, Manu. Tässä on mies toveriksesi, jos tahdot.

Hämmästyneinä kääntyivät aution talon viimeiset eläjät puhuttelijaan päin. He eivät olleet siinä väitellessään huomanneet, että kaksi hiihtäjää taas oli laskenut alas metsästä ja pysähtynyt heidän taakseen veräjälle. Tuokion olivat tulijat siinä hämärikössä katselleet tapahtunutta hävitystä, kuulleet kaivolla keskustelevain synkät tarinat ja niistä heti ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Ja hiihtäjistä toinen, nuorempi mies, oli kohta valmis tarjoutumaan toveriksi kostotielle aikovalle.

-- Sinäkö, Pentti, virkkoi Manu vilkastuen ja saapuvaa tervehtien. -- Niin, jopa taisi tulla sinullekin kiire tänne hävityksen maille.

Äsken saapunut mies oli solakka, voimakas nuorukainen: käynti oli reipas, silmät valoisat. Hän hiihti talonpoikaisissa tamineissa, mutta verkaa oli kuitenkin hänen lyhyen turkkinsa päällinen, punaisella oli kirjailtu sitä kiinnittävä vyö ja vaskitetussa tupessa riippui siitä helapääpuukko. Tämä Pentiksi puhuteltu nyt vastasi, hiukan sanoja kielellään pyörittäen:

-- Hiihdimme Hintsan kanssa katsomaan, tarvittaisiinko Vahvajärvellä miehen apua. Lauri-ukolta kirkolla kuulimme, mikä vieras täällä on käynyt. Ja jälkipä siitä näkyy!

Hän viittasi hangella lepääviin vainajiin. Mutta Manu lisäsi:

-- Eikä kaikki jäljet näykään, -- ei näy talon naisia!

Nuoren miehen muoto muuttui vakavaksi, kun hän kysyi:

-- Ryöstetytkö ovat... Markettakin?

-- Orjiksi viedyt.

-- Milloin lähdemme, Manu?

Tämä nuori hiihtäjä oli metsätalon eläjäin etäinen heimolainen, vanhan Lauri-isännän kasvinveljen, Hollolan kihlakunnan entisen voudin, Henrikki Tuomaanpojan nuorin poika. Hänet oli hänen isänsä, virkaheitto voutivanhus, jonka vanhemmat lapset olivat hajaantuneet maailmalle, kasvattanut talonpojaksi, Suopellon isännäksi, ja tähän taloonsa oli Pentti Vahvajärveltä emäntää katsellut. Siksipä hän ei ollutkaan vieras tällä salolla, hän oli metsämatkoillaan usein poikennut sinne Marketan puheille, ja siellä olivat nuoret rakentaneet lemmen liiton. Se oli tuttua sekä kirkolla että salotalossa, vaikka juttu ei vielä varsin valmis ollutkaan, kun vanha Lauri-isäntä, jonka välit voudiksi ruvenneen kasvinveljensä kanssa aina olivat olleet kankeat, ei vielä ollut lemmikkityttöään luvannut sinne "herras-sukuun." Mutta nuoretpa eivät olleet peräytyneet liitostaan, sen Manukin tiesi, ja siksipä hän ei liioin kummastellut, että Pentti nyt oli salotaipaleen poikki hiihtänyt kyselemään morsiamensa kohtaloa.

-- Niin, asiaa on nyt sinullakin vainolaisen jäljille, virkkoi Manu. -- Tule toveriksi, jos tahtonet hiihtää sinne asti, mistä murhaajat löydetään, minä hiihdän vaikka vainolaisen omille pesille!

-- En palaa kesken minäkään. Ja Marketan tuon vielä kotoisille maille. -- Niin lupasi uhmaten nuori mies. Ja hiihtotoveriinsa päin kääntyen hän jatkoi: -- Ja sinä Hintsa kai lähdet kolmanneksi. Nyt kerrankin miestä tarvitaan!

Tämä Pentin toveri oli päätä pitempi muita miehiä; hän oli vankin Ilvesmäen vankoista pojista, karhuntappajana kuulu, tappelijana peljätty pitkin sekä rinta- että riistamaita. Hänelle oli moinen retki juuri mieliretkiä, ja hänen arvettuneille kasvoilleen nousikin nyt leveä hymy, kun hän lyhyesti vastasi:

-- Milloin lähdetään?

Silloin Manu siirrähti poikansa ruumiin vierestä, ikäänkuin lopullisesti lohkaistakseen itsensä irti siitä, mikä oli hänelle ennen ollut rakkainta, ja rutosti ryhtyäkseen uuteen elämäntehtäväänsä.

-- Lähdemme heti!

Ja hän nosti lumiselta kaivonkannelta syliinsä pienen vainajan, nosti hellästi kuin nukkuvan lapsen, ja lähti häntä kantaen kahlaamaan mäellä olevaan aittaan päin.

Pihalla, kaivon luona, seisoivat toiset ääneti katsellen Manun matkaa kinosten halki. Illan hämärä oli jo muuttunut sydäntalven varhaiseksi pimeäksi; lumista luontoa valaisivat vain hallavan taivaan kalpeat tähdet. Kuin aaveelta näytti siinä tuo kinoksessa kahlaava mies, joka kantamuksineen painui varjona sakeaan, valkoiseen metsään. Mutta kaivolle istahtaneen vanhuksen leuka tärisi, hän puhui siinä kuin itsekseen: