Part 9

Tuo hieno puku, se kun oli sopimaton sellaiselle nokiselle matkalle, jollaisiin Englannin asukkaat ovat tottuneet, näyttää tehneen melkoisen vaikutuksen, sillä tyyni Timeskin kertoi laveasti, kuinka keisarinnalla oli yllään "vaaleanpunainen, laahuksella varustettu silkkipuku, heliotroopin värinen matkatakki, johon kuului valkoisilla pitseillä koristettu viitta ja valkoinen turkiskaulus. Päässään hänellä oli viittaan sopiva pieni hattu, joka oli koristettu heliotroopeilla, valkoisilla ja vaaleansinisillä kukilla".

Ranskan matka oli tarkoitettu todistamaan maailmalle, että näitä kahta valtakuntaa yhdistivät ystävyyssiteet, ja sen se todistikin. Ranskan hallitus ja asukkaat tekivät parhaansa tervehtiäkseen Nikolaita ystävänään ja liittolaisenaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin Venäjän keisaripari laski jalkansa Cherbourg'issa maihin, tulvahti heitä vastaan sellainen vieraanvaraisuus, joka kohosi paljon yli sen, mitä virallisen ohjelman rajojen sisäpuolelle olisi kuulunut. Nikolai sai parisilaisilta osakseen sellaisia suosionosoituksia, joita hän ei olisi koskaan voinut odottaa omassa maassaan. Ranskalaiset osoittivat kaikin mahdollisin tavoin ylenpalttista iloaan saadessaan nähdä keskuudessaan Venäjän keisarin, jonka isä oli luvannut seisoa Ranskan rinnalla Saksan ylivoimaa vastaan. Tämä vierailu oli myöskin keisarinnalle henkilökohtainen voitto. Hän valloitti parisilaisten sydämet rynnäköllä, ei sanoillaan — hän ei ylipäänsä puhunut mitään — vaan poikkeuksellisella kauneudellaan. Hänen kauneutensa oli silloin kukkeimmillaan, ja äitiys oli lisännyt hänen kasvoilleen pehmeän pyöreyden, joka teki ne viehättäviksi. Tyytyväisyys tämän vierailun menestymisestä, hänen rakkaan miehensä menestymisestä, sai hänet katselemaan maailmaa ystävällisesti ja täytti hänen silmänsä loistolla. Hänet tunnustettiin juhlamenojen päätyttyä ehdottomasti kauneuden kuningattareksi. Juhlallisuuksien viehättävin vaihe oli sen uuden sillan vihkiminen, joka yhdistää rohkeasti toisiinsa Seinen molemmat rannat matalana kaarena ja jonka koko maailma tuntee keisari Aleksanteri III:n siltana. Valkopukuinen keisarinna oli suloinen näky. Ryhmä valkoisiin pukeutuneita tyttöjä lähestyi kantaen heille kaunista hopeasta taottua maljaa, joka oli Parisin kaupungin lahja vierailleen. Keisarinna astui askeleen lähemmäksi ottaakseen sen vastaan, ja jotka hänet silloin näkivät, eivät koskaan unohda sen hetken muistoa.

Ennen Ranskasta lähtöään keisarilliset vieraat kävivät Parisista käsin Châlons'ssa jossa Ranskan armeijalla oli seitsemänkymmenentuhannen miehen paraati Venäjän yksinvaltiaan kunniaksi samalla kentällä, jossa roomalaisgallialaiset joukot olivat voittaneet hunnit. Niinikään he kävivät Reimsin kunnianarvoisessa tuomiokirkossa, jossa enemmän kuin kahdeksansataa vuotta aikaisemmin eräs venäläinen prinsessa, Kiovan suuriruhtinaan Jaroslavin tytär Anna, oli vihitty Ranskan kuninkaan Henrik I:n kanssa. Se slaavinkielinen evankeliumien käsikirjoitus, jonka hän toi mukanaan myötäjäistensä joukossa, on vieläkin olemassa.

XI. TRAAGILLINEN MUUTOS

Lyhyenä elämänaikana ihmisen luonne muuttuu melkoisesti. Siinä onkin tunnollisen elämäkerrankirjoittajan vaikeus: hän ei saa rajoittua muotokuvan maalaamiseen. Paremminkin on hänen velvollisuutensa esittää henkilöstään vaikutelmia, joiden avulla lukija voi nähdä sankarin tai sankarittaren tarinan eri hetkinä. Jos tunnemme vain ujon ja suloisen Alixin — kotilieden ääressä istuvan naisen — johon olemme jo tutustuneet, emme voi ymmärtää ylpeää Aleksandraa — itsevaltiasta keisarinnaa — maailmansodan ajoilta. Hänestä meillä on hänen itsensä esittämä luonnekuva. Sen näkee niistä kirjeistä, jotka hän on kirjoittanut miehelleen. Vallankumous on heittänyt nämä salaiset asiapaperit maailman nähtäviksi, ja naisen sielu on paljaana silmiemme edessä. Silmäänpistävänä piirteenä on tavaton tahdonvoima. Aleksandran sanat ovat rakkauden sanoja, mutta niiden taakse kätkeytyy valloittamisen halu. Vaatien itselleen rakastavan vaimon ja uskollisen neuvonantajan oikeuksia Aleksandra asettuu valtiattaren paikalle Nikolain mieleen, jonka heikko vastarinta on helposti voitettu.

Aleksandran luonteessa on perusominaisuuksien sopusointu tuhoutunut. Tahdonvoima johtaa umpikujaan, koska häneltä puuttuu taito arvioida asioiden todellista arvoa. Aleksandra tahtoo olla hyvä nainen ja tehdä koko maailman hyväksi. Mutta hänen hyvyytensä on kuin huone, jonka seinät ovat kauniisti somistetut pahvipalasille kaiverretuilla ohjeilla. Se on erinomaista kirjallisuutta, mutta me kaipaamme inhimillistä leimaa. Siinä ei ole lainkaan vaistomaisuutta, ja se on kokoonpantu niin koneellisesti, että kysymykseen ei voi ollenkaan tulla mikään virkistävä erehdyksen mahdollisuus. Aleksandra tietää täsmälleen, mikä maailmassa on hyvää, mikä pahaa. Armahtamisen taito on hänelle tuntematon. Hän ei tunne ollenkaan sääliä, ani vähän myötätuntoakaan sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole hänen ihanteensa mukaisia. Hän tavoittelee kristillisen nöyryyden asennetta, joka sallii hänen puhua mieltymyksellä omista hyveistään.

Aleksandran ylpeä kylmyys ja siitä aiheutunut kykenemättömyys ymmärtää toisten ihmisten katsantokantaa tekee maailman tyhjäksi hänen ympärillään. Ja sittenkin hänen ylpeässä sydämessään säilyy halu saada osakseen inhimillistä myötätuntoa. Hän kaipaa rakkautta osakseen. Mutta hänen ponnistuksensa ihmisten ystävällisyyden saavuttamiseksi ovat kömpelöitä ja satunnaisia. Hän kaipaa ystäviä, jotka rakastaisivat häntä hänen itsensä eikä hänen arvonsa vuoksi. Kun hän on torjunut luotaan sukulaistensa lähentelyt ja pystyttänyt raja-aidan itsensä ja ylhäisön seurapiirien välille, hänen on pakko kohdistaa ystävyytensä sellaisiin ihmisiin, joiden oleskelu keisarinnan lähettyvillä hämmästyttää meitä.

Aleksandran tietomäärä on vähäinen. Hän ei tiedä paljonkaan siitä maasta, jonka hallitsija hänen miehensä on, eikä hän ole paljonkaan tavannut sen asukkaita. Niiden historia on hänelle suljettu kirja, eikä hänellä ole käsitystä niiden nykyisestä tilasta. Hänen kantansa valtiollisissa asioissa todistaa, ettei hän tunne kansanvälisen aseman uusimpia vaiheita eikä tärkeimpiä alkeita. Hän osaa vähän sieltä ja täältä, kuten runonsäkeitä, jotka ovat useimmiten liikatunteellisia aiheiltaan. Hän on hyvä vaimo ja äiti. Hänen miehen ja lapsen hyvinvointiin kohdistuva harrastuksensa on liikuttava ja jatkuva. Hän huolehtii heidän ruumiillisesta mukavuudestaan ja puuttuu pienimpiinkin yksityiskohtiin. Mutta kaikessa, mihin Aleksandra ryhtyy, näemme sairaalloisen itseensäkohdistuvan huolenpidon. Hän huolehtii tarkoin terveydestään, sillä hän on usein sairas. Häntä vaivaa hermostunut ärtyisyys, joka on masentavaa hänelle itselleen ja epämiellyttävää kaikille niille, jotka joutuvat hänen lähettyvilleen.

Aleksandran maailmansodan aikana kirjoittamat kirjeet osoittavat hänet voimakastahtoiseksi naiseksi, jonka teoreettisesta hyvyydestä vie voiton kylmä luonteenlaatu. Hän on nainen, jolla on voimakas velvollisuudentunto miestään ja lapsiaan kohtaan, mutta jonka hengen tasapainon hermosairaus on järkyttänyt. Tämäntapaisia naisia on tuhansittain maailmassa. Mutta Aleksandra on keisarin puoliso. Hän on myöskin kiihkeä mystikko. Hallitsijasuvun viimeisinä kohtalokkaina vuosina hänen voimakas tahtonsa tekee hänestä heikkotahtoisen miehensä valtiattaren. Hän on valtionasioiden todellinen ohjaaja, ja hänen töitään ja toimiaan määrää se seikka, että hän kunnioittaa hartaasti mystillisiä pyhimyksiä.

Menetettyään aivan lapsena äitinsä ja kasvettuaan sellaisissa olosuhteissa, jotka surkastuttivat hänen sielunsa ja katkeroittivat hänen mielensä, se suloinen lapsi, jota oli sanottu Päivänsäteeksi, alkoi osoittaa ärtyistä luonteenlaatua. Rakkaus, joka sulki hänet tuoksuvaan syleilyynsä, sai hänet katselemaan elämää ystävällisemmin silmin. Alix kehittyi lämminsydämiseksi naiseksi, jota vain ujous esti voittamasta maailman mieltymystä. Nikolaille hän lahjoitti ylenpalttisen runsaasti kauniin kiintymyksensä aarteita. Politiikassa hän oli valmis tunnustamaan miehensä ymmärtävän asiat paremmin. Mutta jos tämä luonteenkuva hänestä on oikea, hän oli kahdenkymmenen vuoden kuluttua suuresti muuttunut. Oli täytynyt tapahtua sellaisia asioita, jotka olivat tehneet hänestä toisen ihmisen ja kehittäneet näkyviin hänen luonteensa vähimmin miellyttävät piirteet. Askel askelelta voimme seurata sitä surullista tapaussarjaa, joka muutti herkkätunteisen Alixin itsevaltiaaksi keisarinnaksi.

Kesäkuussa 1899 Nikolaille ja Alixille syntyi tytär. Tämä lapsi, Maria, oli pettymys vanhemmilleen. Hän oli kolmas tytär perheessä,[67] ja he olivat toivoneet poikaa valtaistuimen perijäksi. Muutamia viikkoja myöhemmin suuriruhtinas Yrjö, Nikolain veli ja todennäköinen kruununperillinen, kuoli Kaukaasiassa järkyttävissä olosuhteissa. Vuosikausia hän oli potenut toivottomasti sairaana keuhkotautia, eikä loppu tullut yllättävänä. Kun keisarilla ei ollut poikaa, tuli hänen nuoremmasta veljestään Mikaelista kruununperillinen.

Marraskuussa samana vuonna perheen oleskellessa linnassaan Krimillä Nikolai sairastui. Samoin kuin isänsä hän tunsi vastenmielisyyttä lääkäreitä kohtaan, ja vasta sitten, kun tila muuttui vakavaksi, lähetettiin noutamaan erikoistuntijaa. Tämä totesi sairauden lavantaudiksi. Tärkeimmät ministerit ja vanhimmat suuriruhtinaat kokoontuivat keskustelemaan asemasta, jonka teki arkaluontoiseksi se seikka, että keisarinnan tiedettiin olevan tulemassa äidiksi. Vallanperimyslaki oli kuitenkin selvä: jos Nikolai kuolisi, julistettaisiin Mikael keisariksi. Jos isänsä kuoleman jälkeen syntynyt lapsi olisi poika, uusi keisari voisi luopua kruunusta hänen hyväkseen. Kaikki olivat varmoja siitä, että Mikael suostuisi tähän, mutta niinikään he olivat yksimielisiä siitä, ettei valtaistuinta voinut hetkeksikään jättää tyhjäksi. Sitten sattuikin niin, että Nikolain sairaus kääntyi parempaan päin siitä päivästä lähtien, ja tuossa tilaisuudessa läsnäolleet unohtivat koko keskustelun. Keisarinna oli kuitenkin saanut tietoonsa neuvottelussa tehdyn päätöksen ja piti sitä harkittuna yrityksenä anastaa kruunu hänen syntymättömältä lapseltaan. Seuraavana vuonna kesällä menivät taas tyhjiin hänen toiveensa saada poika: hänelle syntyi neljäs tytär, Anastasia. Nyt muuttui perillisen saamisen toivo lakkaamatta jäytäväksi ajatukseksi. Tällä tavoin valmistui maaperä kuuluisan puoskarin lyonsilaisen "tohtorin" Philippen ilmestymiselle.

Philippen sanotaan aloittaneen elämänuransa teurastajana. Mutta mikä hänen alkuperäinen toimensa lieneekin ollut, ei hän ainakaan pitänyt siitä saamiaan tuloja riittävinä tarpeisiinsa. Hän hankki lisätuloja antamalla "henkistä" käsittelyä herkkäuskoisille ihmisille. Epäilemättä hänellä oli jonkinlaista hypnoottista voimaa ja älykkäät aivot. Rahaa alkoi karttua hänelle, ja "tohtorin" maine levisi Lyonsin ulkopuolellekin. Hermohäiriöitä potevia sekä sellaisia, jotka kuvittelivat olevansa hermostuneita, saapui parantajan luokse, ja monesta tuli hänen uskollisia kannattajiaan. Näiden joukossa oli kaksi venäläistä suuriruhtinatartakin: Stana ja Militsa, jotka tunnettiin hovissa ja ylhäisön seurapiireissä Mustien Naisten nimellä, sillä he olivat Montenegron kuninkaan Nikolain tyttäriä. Aleksanteri III:n puoliso keisarinna Maria Feodorovna oli järjestänyt niin, että tytöt kasvatettiin Venäjällä, ja naittanut heidät sitten keisariperheen jäsenille.[68] Nämä naiset olivat näihin aikoihin Aleksandran suosiossa, sillä he olivat miellyttäneet häntä kunnioittavalla käytöksellään, jollaiseen eivät suvun muut naiset suostuneet taipumaan. Kun Philippe sitten tuli Venäjälle heidän kutsumanaan, heidän oli helppoa herättää keisarinnan mielenkiinto "parantajaa" kohtaan.

Hypnoottisilla tempuilla ja taitavalla muminalla Philippe sai keisarinnan ja keisarinkin vakuutetuiksi yliluonnollisesta voimastaan. Leskikeisarinnan suureksi harmiksi Philippestä tuli vakinainen vieras hoviin, jossa hän järjesti spiritistisiä istuntoja ylhäisille suosijoilleen. Aleksandra uskoi, että Philippe kykenisi ennustamaan, milloin hän, keisarinna, saisi pojan. Philippestä tuli "ystävä" ja sitten "ystävämme", jonka odotettiin kaikkikäsittävässä viisaudessaan antavan neuvoja monissa asioissa, sellaisissakin, joilla ei ollut minkäänlaista yhteyttä hänen varsinaisen tieteensä kanssa. Koska Philippe oli usein hovissa, päätettiin, että hänelle piti antaa sopiva arvo. Hänet nimitettiin todelliseksi valtioneuvokseksi. Itse hän kaipasi julkista lääkäriksi tunnustamista. Täyttääkseen hänen toiveensa Venäjän Parisin-lähettiläälle annettiin määräys anoa Philippelle lääkärin diploomia. Vaikka tasavalta halusikin olla ystävällinen mahtavalle venäläiselle liittolaiselleen, oli sivistyneen hallituksen mahdotonta valmistaa lääkäriä näin yksinkertaisella tavalla. Siihen keksittiin keino: keisari käski sotaministerin, joka oli Pietarin sotilas-akatemian johtaja, antaa Philippelle sotilaslääkärin valtakirjan. Tätä määräystä noudatettiin, ja Philippe ilmestyi hoviin Venäjän armeijan univormussa.

V. 1902 Philippe oli vakuuttanut keisarinnalle hypnoottisilla keinoillaan, että tämä odotti lasta. Hermosairaat naiset ovat alttiita sellaisille kuvitteluille, varsinkin jos vielä huomaavat tätä käsitystä tukevia ruumiillisia oireita. Muutamia kuukausia hovi ja ylhäisöpiirit uskoivat onnellisen tapauksen olevan odotettavissa. Lopulta kutsuttiin oikeita lääkäreitä, jotka oitis käsittivät keisarinnan erehtyneen. Tämä naurettava juttu ei tehnyt loppua Philippen vaikutuksesta. Yleiseksi hämmästykseksi hän sai edelleenkin nauttia Aleksandran ja Nikolain luottamusta. Hän vakuutti heille, että hänen hoitotapansa vaikutus oli mennyt hukkaan pahansuopien voimien vaikutuksesta. Hän sanoi, että saadakseen pojan keisarinnan oli pakko uida keskiyön aikaan Pyhän Serafimin pyhässä lammikossa Sarovissa. Se piti tosin paikkansa, että sen niminen munkki oli elänyt eräässä Sarovin luostarissa ja kuollut pyhän savun suitsutukseen, mutta kirkko ei ollut julistanut häntä pyhimykseksi. Käsittämätöntä on, kuinka Philippe sai tietää tästä "pyhimyksestä", mutta tämän lyhyen maininnan perusteella keisarinna heti ryhtyi toimenpiteisiin tuon ehdotuksen toteuttamiseksi. Keisari kutsutti luokseen Pobedonostsevin, Pyhän Synodin prokuraattorin. Tämä "suuri-inkvisiittori", joka oli palvellut Venäjän itsevaltiaita kolmen sukupolven ajan ja ollut välikappaleena heidän rajattoman valtansa teoriaa vakiinnutettaessa, pani nyt kuitenkin vastalauseensa, kun häntä vaadittiin julistamaan Serafim oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Hän korosti erikoisesti sitä, että tällainen asia kuului hengelliselle säädylle, sekä että Pyhä Synodi yksin voisi päättää asian tarkan harkinnan ja hartaiden rukousten jälkeen. Nikolai ei vastustanut vanhaa neuvonantajaansa, ja viimeksimainittu lähti pois varmana siitä, että hänen oli onnistunut ehkäistä mieletön hanke. Mutta samana päivänä Pobedonostsev sai herraltaan kirjallisen määräyksen järjestää uuden pyhimyksen julistaminen vuoden kuluessa, "jotta Pyhällä Synodilla olisi tarpeeksi aikaa asian harkitsemiseen ja rukoilemiseen". Niin tehtiin ranskalaisen puoskarin vaatimuksesta Serafimista Venäjän kirkkokalenteriin merkitty pyhimys. Loppukesällä 1903 Nikolai ja Aleksandra lähtivät pyhiinvaellusmatkalle Saroviin, jossa Serafim suuren kansanpaljouden läsnäollessa juhlallisesti julistettiin pyhimykseksi kaikella ikivanhan kirkkokäsikirjan säätämällä loistolla ja komeudella. Keskiyön aikaan keisarinna laskeutui lammikkoon ja ui siinä Philippen ohjeiden mukaan. On myöskin totta, että keisariparille syntyi poika seuraavan vuoden kesäkuussa. Ihmekö? Yhteensattumako? Tärkeintä on se, että Nikolain ja Aleksandran silmissä heidän poikansa oli pyhän Serafimin lahja. Suuren riemun vallitessa lapselle annettiin nimeksi Aleksei, "Jumalan mies". Mikä riemuvoitto hänen syntymisensä olikaan Philippelle!

Mutta Philippe ei saanut elää kauan nauttiakseen tästä korkeasta asemastaan. V. 1905 hän äkkiä kuoli ollessaan käymässä synnyinkaupungissaan, jonne oli matkustanut huolehtiakseen hyvän porvarin tavoin rahojensa sijoituksesta. Kuoleman totesi luonnolliseksi eräs lääkärintoimen harjoittaja, mutta keisarinna uskoi, että taivas oli puuttunut asioiden kulkuun ja ottanut Philippen pois maailmasta, sekä ettei tämä ollut kuollut. Hän säilytti Philippen muiston kalliina ja piti aina lähettyvillään erästä Philippen antamaa pyhäinkuvaa. Tähän kuvaan oli kiinnitetty hopeakello, ja Philippe oli luvannut, että se soisi samalla hetkellä, jolloin vihollinen lähestyisi keisarinnaa tai hänen puolisoaan. Aleksandra uskoi tähän lupaukseen lujasti, niinkuin voimme nähdä hänen kirjeistään. Samasta lähteestä saamme tietää, että Nikolailla oli sodan aikana mukanaan onnea tuottava keppi, joka oli kuulunut Philippelle.[69]

Philippen suurta vaikutusta keisarinnaan todistaa eräs merkintä, jonka Aleksandra oli tehnyt Nikolain päiväkirjaan helmikuun 13 p:nä 1904, vähän sen jälkeen kuin onneton Japanin sota oli alkanut:

Oma rakkaani, ennenkuin vaimosi nauttii pyhän ehtoollisen, hän pyytää sinua antamaan anteeksi hänelle kaikki sellaiset sanat tai teot, jotka ovat voineet loukata sinua. Oi armaani, millainen lohdutus onkaan tänä koettelemusten aikana nauttia yhdessä herran ehtoollista. Antakoon se sinulle voimaa ja tarmoa siinä raskaassa tehtävässä, jonka Jumala on laskenut hartioillesi — jospa vain voisin auttaa sinua. En voi muuta kuin rukoilla sydämelläni ja sielullani sinun ja rakkaan maamme puolesta. Jumala ja rakas ystävämme auttavat meitä. Sen tiedän. Suutelen sinua hellästi.

Silloin oli keisarinnalla loiston ja riemun päivä, kun hänen poikansa syntyi. Kaksitoista vuotta hän oli odottanut ja rukoillut. Vihdoinkin oli ihme tapahtunut Jumalan tahdosta, "ystävämme" neuvosta ja pyhän Serafimin avulla. Aleksei Nikolajevitsh, terve poikalapsi, makasi pikku vuoteessaan viereisessä huoneessa pätevän englantilaisen hoitajattaren valvonnan alaisena. Kaikki oli hyvin, ja Alixista saattoi taas tulla terve nuori nainen, joka katseli asioita järkevästi. Elämä oli tosiaankin hyvä: hänellä oli luonaan rakas Nickynsä ja neljä kultaista tytärtä. Ja nyt oli olemassa myöskin Päivänpaiste, pikku poika, hänen palavien rukoustensa täyttymys, joka tekisi äitinsä jälleen terveeksi ja Venäjän rakastetuimmaksi naiseksi. Elämä oli paratiisia!

Mutta kun poika oli vasta kuukauden vanha, sekaantui kohtalo taas hänen asioihinsa. Nikolain päiväkirjassa luemme syysk. 8 p:nä 1905:

Keskiviikkona. Klo 11 ajoimme kirkkoon tyttöjen kanssa. Alix ja minä olimme levottomia siitä, että pikku Aleksein navasta vuoti verta, mitä kesti lyhyin väliajoin iltaan asti. Oli pakko lähettää noutamaan Korovinia [70] ja Feodorovia, haavuria. He panivat pienokaiselle siteen noin klo 7. Lapsi oli ilmeisesti tyytyväinen ja iloinen. Kuinka kauheaa onkaan elää tuollaisia tuskan hetkiä...

Kohtaus oli onneksi lievä, ja kaksi päivää myöhemmin Nikolai voi sanoa, että "levottomuus, joka oli ahdistanut hänen sydäntään", oli poissa, sekä että hänen "sielunsa oli täynnä valoa". Tämä oli ensimmäinen verenvuotokohtaus, jollaisista poika sai kärsiä koko lyhyen elämänsä ajan ja jotka saattoivat hänen vanhempansa joka kerran sydäntä ahdistavan tuskan valtaan. Poika oli nimittäin sellaisen perinnöllisen sairauden uhri, jolle tiede ei ole vielä keksinyt parannuskeinoa: hemofilian, joka periytyy muutamissa suvuissa naisten välityksellä, näiden itsensä pysyessä siitä vapaina, miespuolisille jäsenille, jotka ovat tuomitut tuhoutumaan. Heidän vereltään puuttuu hyytymisen kyky, ja pieninkin ulkonainen haava tai vähäisinkin sisäinen verenvuoto voi saada aikaan kohtalokkaita seurauksia. Aleksein vanhempien suonissa oli vaarallisen paljon hesseniläistä verta. Veriheimolaisten yhtymisestä on paljon varoittavia esimerkkejä, jotka olisi pitänyt ottaa huomioon, kun avioliittoa suunniteltiin. Pitkäaikaisilla kärsimyksillään sai poika maksaa esi-isiensä harhaan menneen avioliittopolitiikan.

Keisarinnan kirjeistä käy selvästi ilmi, ettei hän käsittänyt, millainen merkitys hänen poikansa sairaudella oli. On varmaa, ettei Aleksandra pitänyt asiaa toivottomana. Hän puhuu Alekseista tulevana keisarina, joka hallitsee kauan vielä sen jälkeen, kuin hänen vanhempansa jo ovat muuttuneet mullaksi. Hänen tuskansa oli joka kohtauksen sattuessa aina entistä suurempi, sillä hän toivoi aina, että "tämä" kohtaus olisi viimeinen sekä että pojan terveys vakiintuisi täydellisesti. Kiduttava epätoivon ja toivon vaihtelu, mikä toivo oli tuomittu yhä uudelleen murskautumaan, jäyti Aleksandraa henkisesti ja ruumiillisesti. Hän etsi turvaa uskonnollisesta tunteesta, joka oli suorastaan kiihkon rajoilla ja piti häntä täysin vallassaan. Hän rukoili Jumalalta apua ja uskoi rukouksensa tulleen kuulluksi, kun hän tapasi Rasputinin.

Saksalaiset prinsessat, jotka haluavat kiihkeästi vaihtaa vaatimattoman asemansa keisarillisen hovin loistoon, kääntyvät oikeaoppiseen uskoon, koska olosuhteet sitä vaativat. Niin ei ollut Aleksandran laita: hän omaksui oikeaoppisen uskon vasta sitten, kun oli päässyt sisimmässään vakuutetuksi siitä, että se oli uskontona parempi kuin se uskonto, johon hän oli syntynyt. Luonnollista oli, että hän oli taipuvainen antamaan suuremman arvon sille suunnalle uudessa uskossaan, joka eniten erosi järkevästä protestanttisuudesta. Tästä johtui, että hän joutui helposti sellaisten itämaisten vaikutusten uhriksi, jotka luovat Venäjän kirkkoon juhlallisesti valaistun mystillisyyden ilmakehän. Se on tulvillaan yliluonnollisen ja ihmeiden uskoa. Venäläisiä, jotka ovat syntymästä asti vajonneet tähän uskoon, tottuneet sen mystilliseen ilmakehään, sen kuvainpalvelukseen, sen henkimaailmaan turvautumiseen ja sen logiikan uhmailuun, ei se vahingoita, vaan usein vaikuttaa innoittavasti. Nuorelle protestanttiselle naiselle, joka on äkkiä joutunut tähän outoon ilmakehään, siinä piilee suuri vaara: hän huumautuu tästä uudesta henkimaailman viinistä. Näin kävi Aleksandran: luovuttuaan länsimaisesta uskonnostaan oikein vakaumuksesta eikä vain hovisääntöjen vaatimuksesta hänestä tuli oikeauskoisuuden harras palvoja sen itämaisessa merkityksessä. Jos hänellä oli nuoruudessaan ollut ainoana koristuksena vuoteensa yläpuolella raamatun säkeistö, hän nyt suoritti hartaudenharjoituksiaan seinän edessä, joka oli täynnä pyhäinkuvia ja josta pyhimysten kasvot tuijottivat häneen jalokivillä kaunistettujen kulta- ja hopeakoristeiden keskeltä lamppujen palaessa niiden edessä yötä päivää. Aleksandralle nämä pyhimykset muuttuivat eläväksi todellisuudeksi!

Koettaessaan tavoitella mystillisyyttä virallisen kirkon kaavamaisen ulkokuoren takaa Venäjän kansan sielu on aina ollut altis sellaisille vaikutteille, jotka pulpahtavat kuin itsestään jumalaisesta innoituksesta. Tämä selittää sen kauhunsekaisen kunnioituksen, jota osoitetaan "Jumalan miehille", erakoille ja uskonnollisille hurmanhengille, joiden usko ei perustu dogmeihin, vaan tunteeseen ja sisäiseen vakaumukseen. Niin korkea on näiden olentojen asema, ettei heihin voi soveltaa tavallista oikean ja väärän mittapuuta. He voivat tehdä rikoksia menettämättä varsinaista pyhyyttään. Tämä selittää Rasputinin, irstailijan ja alhaisen rikoksellisen, joka salaperäisen henkivoimansa turvin pysyi ihailijoittensa silmissä pyhänä henkilönä. Hän oli siperialainen talonpoika, jonka nimi oli Grigori Novih, mutta kyläläiset sanoivat häntä Rasputiniksi [71] hänen siveettömyytensä vuoksi. Ylhäiset hermostuneet naiset olivat hänen magneettisen hengenvoimansa lumoissa. "Mustat" suuriruhtinattaret kuuluivat niihin. He juuri toivat hänet palatsiin Philippe vainajan tilalle. Marraskuun 1 p:nä 1904 Nikolai mainitsee lyhyesti päiväkirjassaan:

Tänään tutustuimme Grigoriin, Jumalan mieheen, joka on kotoisin Tobolskin kuvernementistä.