Part 8

Kodinka on laaja tasanko lähellä Moskovaa. Siellä pidetään muutamia kertoja vuodessa sotilastarkastuksia, kilpa-ajoja ja kansan huvittelutilaisuuksia. Tasanko oli varustettu kruunaustilaisuutta varten kuin maalaismarkkinoiksi. Eri suunnilla oli soittolavoja, avonaisia ulkoilmateattereja, karuselleja, tukevia pylväitä ja lavoja nuorallatanssijoille ja muille temppujentekijöille. Suurimpana vetovoimana oli "tsaarin lahja", joka oli varattu kullekin vieraalle: emaljoitu tinapikari, joka oli koristettu keisarin nimikirjaimilla ja kaksipäisellä kotkalla, palanen inkiväärileipää ja makeiskäärö. Ne oli kaikki kääritty punakeltaiseen puuvillaiseen nenäliinaan, johon oli painettu Kremlin kuva. Väkijoukon janon sammuttamiseksi oli kentällä hirveän suuri varasto olut- ja simatynnyreitä. Tasangon toisella laidalla oli korokkeita, joilta hoviväki ja ylhäiset saattoivat katsella ihmismereen. Näiden korokkeiden keskellä oli keisarillisten huvihuone, jonka korkealle parvekkeelle keisari ja hänen puolisonsa tulisivat iltapäivällä näyttäytymään kansalle ja ihailemaan sitä koristettujen ajopelien ja jättiläiskokoisten olentojen kulkuetta, jonka piti siihen aikaan kulkea tasangon poikki. Juhlan järjestäjät olivat kuitenkin tehneet tuhoisan erehdyksen.

Aikaisemmissa tilaisuuksissa "tsaarin lahjat" oli jaettu ihmisille suuren tasangon eri kohdissa, joten oli saatu vältetyksi tungos sisäänkäytävien luona. Tällä kerralla viranomaiset olivat päättäneet parantaa suunnitelmaa. Lujia suoja-aitoja rakennettiin niiden sisäänkäytävien lähettyville, jotka johtivat kapenevia kujia myöten vaijereilla varustetuille porteille. Niiden luona ihmisten oli määrä saada lahjansa erikoisten pöytien ylitse. Suunnitelma näytti hyvältä paperilla, mutta viranomaiset eivät olleet aavistaneet, millainen suunnaton tungos tuossa väenpaljoudessa syntyisi. Ne harvalukuiset poliisit ja sotaväen osastot, jotka olivat saapuvilla heti alussa, eivät kyenneet pidättämään ja pysähdyttämään ihmislauman solumista varta vasten rakennettuja solia kohti. Syntyi epäjärjestystä samalla hetkellä, jolloin ihmisiä alettiin päästää eteen päin. Pöytien takana olevat miehet lisäsivät sekaannusta alkamalla heitellä lahjakääröjä kansanjoukkoon päästäkseen niistä vapaiksi. Ihmisvirta, jota tunki takaa päin yhä kasvava kansanpaljous, tunkeutui vaijerien lävitse, särki ne ja ruhjoi lahjapöydät sekä niiden luokse johtavien solien lujat lautaseinät. Rikollisessa huolimattomuudessaan juhlan järjestäjät olivat laiminlyöneet erään hiekkakuopan täyttämisen, joka oli lähes viidenmetrin syvyinen ja kymmenen levyinen. Se alkoi sisäänkäytävien takaa ulottuen itse tasangolle vievän tien poikki. Ihmisjoukko, joka ryntäsi sisään solista, kulkeutui takaa päin tunkeutuvien painamana tuota kuilua kohti, jonka yli johtavat sillat murtuivat silmänräpäyksessä. Sadoittain, tuhansittain ihmisiä työntyi tällä tavoin kuilun partaalle. He taistelivat hurjasti vastaan pelastuakseen, mutta virta painoi heitä takaa, ja he syöksyivät syvyyteen niiden sysääminä, jotka tulivat heidän perässään ja jotka joutuivat vuorostaan seuraavalla hetkellä tuon vastustamattoman liikkeen uhreiksi. Ne, jotka putosivat, survoutuivat kuoliaaksi lukemattomien jalkojen tallaamina. Ne taas, jotka väen tungos rusensi hengiltä, eivät mahtuneet kaatumaan, vaan vainajien ruumiit pysyivät pystyssä hurjistuneen ihmislauman joukkoon pusertuneina. Tuskainen valitus kohosi rusentavasta tungoksesta samalla kuin suuria laumoja virtasi yhä lisää. Kullakin kuilulla ja kullakin maakuopalla oli oma tragediansa yleiseen onnettomuuteen haudattuna. Toisten ryhmien ja yksityisten henkilöiden onnistui pelastua; he pääsivät hoipertelemaan ulos kuilun ja suojavarustusten välistä kapeaa käytävää myöten. Heidän vaatteensa olivat repeytyneet selästä riekaleiksi, ja heidän vääristyneistä kasvoistaan tuijottivat mielipuolen silmät. Sekasortoa kesti melkein kaksi tuntia, ennen kuin poliisien, palokuntalaisten ja sotaväenosastojen, jotka oli hälyytetty paikalle, onnistui keskeyttää takaa päin tunkeutuvien puserrus ja aloittaa pelastustyö. Kuilussa oli järkyttävä näky: se oli täynnä ruumiita. Ne, jotka makasivat pohjalla, olivat pusertuneet kuoliaaksi, ja ne, jotka olivat säilyneet hengissä, olivat kauheasti ruhjoutuneet. Kaikkialla makasi maassa ruumiita, joiden kasvot olivat vääristyneet, kylkiluut taittuneet ja joista muutamat olivat survoutuneet muodottomaksi murskaksi ikäänkuin jättiläismäisessä huhmaressa rusennettuina. Mataloita työntövaunuja riennätettiin paikalle, jotta saataisiin haavoittuneet kuljetetuiksi sairaaloihin ja kuolleet viedyksi pois. Uhrien tarkkaa lukumäärää ei ole koskaan ilmoitettu. Moskovan sairaaloissa hoidettujen loukkautuneiden ja rampautuneiden lukumäärä oli tuhatsatakolmekymmentä kahdeksan, ja yksistään kuilusta korjattiin toistatuhatta ruumista. Kuolleita löydettiin kaukaisistakin paikoista, sillä ihmiset olivat hoiperrelleet eteenpäin vain luhistuakseen kasaan raittiissa ulkoilmassa. Surkea löytö tehtiin erästä käyttämättömäksi jätettyä kaivoa tarkastettaessa: siitä tavattiin yli kolmekymmentä ruumista. Kaivon peitteeksi pannut laudat olivat murtuneet väkijoukon painosta. Ruumiiden alle likistyneinä oli kaksi elävää olentoa — raivopäistä mielipuolta. Samalla aikaa kuin työntövaunut toistensa perästä vierivät pois kuljettaen haavoittuneita ja vainajia, jotka oli miten kuten peitetty öljyvaatteilla, saapui ihmisiä tasangolle yhä loppumattomina virtoina, joiden kulkua tällä kertaa ohjasivat huolellisesti jo kaukaa sotaväenosastot. Puolipäivän tienoissa oli Kodinkalle sulloutuneina ihmisiä sadointuhansin, joista useimmat eivät tietäneet mitään aamun tapauksista. Lautakojujen lippujenhoitajat tulivat rattaillaan ajaen työntövaunuja vastaan, jotka kuljettivat kaameaa kuormaansa. Aikaa oli ollut vähän, ja oli paljon ruumiita, joita ei ehditty siirtää pois. Ne kannettiin syrjään ja peitettiin oksilla ja lippuvaatteilla, jottei yleisö näkisi niitä. Kun keisari astui huvirakennuksensa parvekkeelle ja tervehti kansaa, ruumiita oli peitettyinä vain noin sadan metrin päässä hänestä. Nikolain lähellä seisovat näkivät, että hän oli kuolonkalpea ja kovin järkkynyt, mutta suunnaton kansanpaljous, joka kajahdutti hänelle suosionhuutoja tasangolla seisten, ei voinut nähdä sitä eikä myöskään, kuinka hänen rinnallaan seisova keisarinna repi pitsinenäliinansa kappaleiksi koettaessaan hermostuksissaan olla luhistumatta maahan. Niin syntyi tarina Nikolain ja Aleksandran tunteettomuudesta. Voimme olla varmoja siitä, että he eivät tietäneet, kuinka suuri onnettomuus oli ollut. Viranomaiset tekivät kaikkensa salatakseen sen heiltä ja suojellakseen suuriruhtinas Sergeitä, joka oli Moskovan kenraalikuvernöörinä vastuussa ihmisten turvallisuudesta. Valitettavasti Kodinkan onnettomuuden tutkimuksia hoidettiin sillä tavoin, että saatiin suojelluksi korkeassa asemassa olevat syylliset. Vain alempia rangaistiin. Saman päivän iltana keisari ja keisarinna olivat läsnä loistavassa juhlassa, jonka oli heidän kunniakseen järjestänyt Montebellon kreivi. Ranskan lähettiläs. Tunnelma oli siellä synkän raskas. Mutta kirkkaasti valaistujen ikkunoiden takana seisovat moskovalaiset mutisivat: "_Njemka_ tanssii. Mitä hän välittää, hän on tottunut hautajaisiin!" Tämä osoittaa, millainen vaara voi aiheutua epäinhimillisten hovitapojen raudanlujista vaatimuksista, ne kun saattavat uhrinsa sellaiseen asemaan, että heitä voidaan syyttää tunteettomuudesta tavallisten kuolevaisten kärsimyksiä kohtaan. Muistamme Nikolain maininneen päiväkirjassaan, että torvisoittokunta soitteli lounaan aikana samalla kuin hänen kuolevalle isälleen suoritettiin viimeinen voitelu. Poika oli järkkynyt, mutta ei voinut mitään.

Millaista iloa Nikolai ja Alix tunsivatkaan palatessaan kruunajaisten loistavien juhlallisuuksien jälkeen suhteellisen yksinkertaiseen elämäänsä Tsarskoje Seloon! Heidän yksityisasuntonsa oli lumottu linna, johon he vetäytyivät hovihenkilöiden ja palatsin viranomaisten laumoja pakoon. Muutamien uskottujen henkipalvelijoiden sallittiin tulla pyhäkköön, mutta keisarinnan kamaripalvelijoitakin oli kielletty näyttäytymästä hänen makuuhuoneessansa, ennen kuin hän itse oli pannut pukeutumisen alulle ja ottanut aamutakin ylleen. Sinipunerva huone, joka oli saanut nimensä siitä, että sen sisustus oli soinnutettu tähän suosittuun väriin, oli se kammio, johon Nikolai pakeni työhuoneestaan, jossa hän otti vastaan ministerinsä ja kenraalinsa ja jossa hän uurasteli ahkerasti paksuja valtion asiapaperipinkkoja lukien. Puolisot istuivat yhdessä lukien, kirjoittaen kirjeitä ja varsinkin puhellen, sillä Alixille kerrottiin kaikki, mitä Nikolailla oli mielessä. Heidän pikku lapsensa toi huoneeseen sen englantilainen hoitajatar, ja sitten loruiltiin ja leperreltiin yleismaailmallisella lasten kielellä. Kävely- ja ajeluretkillä käytiin keisarillisten asuntoja ympäröivissä kauniissa puistoissa.

X. VIERAILUMATKA EUROOPPAAN

Se rauhallinen elämä, jota Nikolai ja Alix rakastivat, keskeytyi heidän lähtiessään suorittamaan muutamia valtiollisia vierailuja ulkomaille. Hovitavat vaativat, että keisarin oli vastattava kohteliaisuuteen, jota ulkomaiden hallitsijat olivat osoittaneet hänelle ollessaan henkilökohtaisesti tai edustajien kautta läsnä hänen kruunajaisissaan. Ennen kaikkea hänen oli välttämätöntä näyttäytyä Pariisissa, koska kuuluisa ranskalais-venäläinen liitto oli vahvistettava. Tämä liitto oli ollut pitkän ajan ulkomaanpolitiikan pohdittavana Aleksanteri III:n hallitessa, joka lopulta voitti ennakkoluulonsa tasavaltaista hallitusmuotoa kohtaan, koska pelkäsi liittoa, jonka Saksa oli tehnyt Itävalta-Unkarin ja Italian kanssa.

Keisarinna, joka oli näihin aikoihin "erikoisen arkaluontoisessa tilassa", niinkuin hovien kiertokirjeissä hienosti sanottiin, halusi välttämättä seurata keisaria, eikä tietysti pienokaista — heidän esikoistytärtään suuriruhtinatar Olgaa — voitu jättää ottamatta mukaan. Koska Venäjän rautateillä raideleveys on suurempi kuin länsi-Euroopassa, oli rakennettu erikoinen keisarillinen juna. Se oli sen junan jäljennös, jota kotimaassa käytettiin, niin että matkustajat saattoivat käyttää omia salonkivaunujaan ja oman makunsa mukaan järjestettyjä makuuvaunuja, minne tahansa menivätkin. Merimatkaa varten oli käytettävissä vanha ystävä Poljarnaja Svesda, ja Kööpenhaminassa oli juuri valmistunut uusi huvialus Standard, joka oli varta vasten määrätty keisarillisen perheen tarpeisiin.

Ennen ulkomaille lähtöään keisari ja keisarinna kävivät Nishni-Novgorodissa. Se on vanha kaupunki suuren Venäjän joen Volgan varrella, ja sinne oli järjestetty teollisuus- ja taidenäyttely. Tällä käynnillä oli historiallinen merkitys, koska tsaarien vanha henkivartiosto (Rindi) herätettiin uudelleen eloon tätä tilaisuutta varten valitsemalla siihen Moskovan varakkaimpien kauppiaiden poikia. Heidän univormunaan, joka oli jäljennös saman väen alkuperäisestä puvusta, oli pitkä, valkoinen, kärpännahalla reunustettu verkatakki, jossa oli erikoisen korkea kaulus ja joka oli somistettu kultapitseillä ja kirjailtu punaisella silkillä. Sitäpaitsi kuului asuun valkoiset sahviaanisaappaat ja valkoisesta verasta valmistettu korkea, jäykkä lakki, jossa oli kärpännahkainen reunus ja jalokivin koristettu sulkatöyhtö. Takki, joka oli edestä avonainen, jätti näkyviin tummanruskean silkkipaidan. Rindillä oli aseina välkkyvät hopeiset tapparat ja kaulassa kalliista kivistä tehdyt kaulaketjut. Moinen slaavilaishenkinen entisyyden loiston uudistamisyritys muuttui naurettavaksi siitä syystä, että kun keisari kysyi eräältä komealta nuorukaiselta hänen nimeään, tämä vastasi: "Meier, teidän Majesteettinne!" sillä Venäjän kauppiaiden keskuudessa oli voimakas saksalainen aines.

Ensimmäinen valtiollinen vierailu tehtiin Wieniin, Euroopan vanhimman yksinvaltiaan keisari Frans Josefin luokse, joka järjesti vieraittensa kunniaksi ja heidän nähtäväkseen Itävallan ikivanhojen hovi juhlallisuuksien koko komeuden ja loiston. Nikolailla oli seuralaisenaan ruhtinas Lobanov, ulkoministeri, joka käytti tilaisuutta hyväkseen keskustellakseen itävaltalaisen virkaveljensä kreivi Goluhovskin kanssa Turkissa vallitsevasta asemasta, siellä kun oli parastaikaa taas yksi lukemattomia pulmakausia. Vietettyään Wienissä muutamia juhlien ja kemujen täyttämiä päiviä Nikolai palasi puolisoineen Venäjälle Kiovaan erään tuomiokirkon vihkiäistilaisuuteen. Päästyään rajan yli Venäjän puolelle Nikolai pysähdytti junan erääseen erikoisen kauniiseen paikkaan. Tällainen junien seisahduttaminen, jota saattoi usein kestää tuntikausia, oli keisarillinen etuoikeus, jota käytettiin välittämättä siitä aiheutuvasta vakinaisen liikenteen häiriintymisestä. Nikolai ja Alix menivät kävelemään, ja lähetettiin kutsumaan ruhtinas Lobanovia, koska keisari halusi keskustella hänen kanssaan Wienin neuvottelujen tuloksista. Tuskin ministeri oli astunut junasta maahan, kun hän alkoi voida pahoin ja kuoli samassa verenvuotoon aivoissa ennättämättä kertoa herralleen, millaisia päätöksiä oli saanut aikaan kreivi Goluhovskin kanssa. Tämän surullisen tapauksen vaikutus haihtui Kiovaan tultaessa, jossa viranomaiset ja porvaristo olivat valmistaneet loistavan vastaanoton.

Kiova, vanha pääkaupunki, joka oli jo kaupunki silloin, kun Moskova oli metsää ja Pietari suota, sijaitsee leveän Dnjeprin korkealla äyräällä. Sen kirkot ovat Venäjän vanhimpia, ja _Petsherskaja lavra_, luostari, salaperäisine luolineen ja maanalaisine käytävineen, joissa oli muumioina pyhimysten ja marttyyrien ruumiita, on kansan kunnioituksen esineenä, johon tuhansittain pyhiinvaeltajia saapuu saamaan synninpäästön ja paratiisinlupauksen. Vanhoina aikoina Kiova oli sen suuriruhtinas Vladimirin asuinpaikka, joka oli nuoruudessaan pakana, mutta joka otettuaan vaimokseen kahden bysanttilaisen keisarin sisaren kääntyi kristinuskoon ja antoi sitten kastaa alamaisensa ajamalla heidät Dnjepriin. Neljän edellisen hallitsijan aikana oli rakennettu muistopatsasta Pyhälle Vladimirille. Nyt se oli päätetty juhlallisesti vihkiä nuoren keisarin ja hänen rakastettavan keisarinnansa läsnäollessa, mikä tilaisuus olisi Moskovan kruunajaisjuhlallisuuksien arvokas jatko. Niinikään piti paljastettaman eräällä kaupungin aukiolla keisarin isoisän isän Nikolai I:n pronssinen kuvapatsas.

Hartain ja innokkain mielin Alix otti osaa oikeauskoisen kirkon suureen uskonnolliseen juhlaan. Hän oli syvästi liikutettu kokemuksestaan ja mieltynyt siihen. Keisari ja keisarinna kävelivät upeisiin juhla-asuihin ja päähineisiin vaatetettujen pappien jäljessä. Juhlakulkue, jossa kannettiin kunnioittavasti pyhäinkuvia ja pyhiä lippuja, kiersi rakennuksen sisään ja taas ulos voimakkaiden kuorojen laulaessa virsiä ja sinisen suitsutuksen kohotessa tyyneen ilmaan tahdissa heilutetuista suitsutusastioista. Sitten käytiin Petsherskaja lavrassa, jossa keisaripari suuteli hurskaasti pyhäinjäännöksiä. Valitettavasti synkisti juhlallisuuksia uutinen, että muuan huvilaiva oli mennyt pohjaan Dnjeprillä ja vienyt mukanaan melkein kaksisataa henkeä vedenalaiseen hautaan. Mutta keisarillinen juna kiidätti jo Nikolaita ja Alixia pois Kiovasta Schlesian rajaa kohti, josta ei ollut enää pitkä matka Breslaun teollisuuskaupunkiin. Siellä Vilhelm II odotti heitä valtavan suurten sotaväenosastojen etunenässä.

Saksan keisarin tarkoituksena oli voittaa nuoren keisarin ystävyys. Aleksanteri III oli kohdellut saksalaista virkaveljeään kylmästi, mikä pantiin hänen tanskalaisen puolisonsa, keisarinna Maria Feodorovnan syyksi. Vilhelmillä oli mielestään oikeus saada osakseen Alixin taholta kiitollisuutta, koska hän oli avustanut Alixin ja Nikolain avioliiton solmiamista. Niinikään Vilhelm odotti Alixin muistavan, että hän oli saksalainen prinsessa. Mutta Alix ajatteli mieluummin itseään Ison-Britannian kuningattaren tyttärentyttärenä. Sitäpaitsi hän oli sekä kasvatukseltaan että taipumuksiltaan täysin englantilainen. Alixista tuntui Saksan keisarin suojeleva asenne vastenmieliseltä, minkä vuoksi hän kohtelikin tätä harkitun kylmästi. Nikolai taas oli puolestaan perinyt isänsä vaistomaisen vastenmielisyyden Vilhelm II:ta kohtaan, jonka ystävälliset ehdotukset saivat Nikolain vain lyhyiksi hetkiksi unohtamaan pohjimmaisen tunteensa. Se malja, jonka Vilhelm II esitti Breslaun hovikemuissa, oli täynnä ylivuotavaa tunteellisuutta. Nikolain vastaus oli kylmä ja muodollinen. Vilhelm II ei pelästynyt tästä, vaan tarjosi huvipurtensa viemään keisarilliset vieraat Kielistä Tanskaan. Tähän ehdotukseen vastattiin kohteliaan kieltävästi sillä tekosyyllä, että Poljarnaja Svesda oli jo valmiina matkaa varten.

Kielissä käytiin vieraisilla Preussin prinssin Heinrichin luona, joka oli Saksan armeijan suuramiraali ja Vilhelm II:n veli. Hänen puolisonsa oli Irene, keisarinnan vanhempi sisar. Sitten Poljarnaja Svesda vei matkustajat Kööpenhaminaan, jossa heitä vastassa oli leskikeisarinna Maria. Hän oli nuorempien lastensa suuriruhtinas Mikaelin [64] ja suuriruhtinatar Olgan [65] kanssa iäkkäiden vanhempiensa luona Bernstorffin linnassa. Nikolai oli ylpeä voidessaan näyttää kaunista puolisoaan tanskalaisille sukulaisilleen. Vietettyään muutamia päiviä Bernstorffissa Nikolai ja Alix menivät vieraisille Kreikan kuninkaan luokse hänen huvilaansa Smidstrupiin.[66] Mutta kuningatar Viktoria odotti kärsimättömästi saadakseen lausua tervetulleeksi tyttärensä tyttären, ja keisarillinen seurue nousi uuteen Standardiin, joka lähti Poljarnaja Svesdan saattamana Pohjanmeren poikki Edinburghin satamaa Leithiä kohti. Tämä oli keisarinnan ensimmäinen matka sillä huvipurrella, josta tuli seuraavana vuonna hänen uiva kesäkotinsa. Kun sota myöhemmin teki lopun tästä retkeilemisestä, hän aina muisteli kaihomielin ja kaivaten Standardia.

Oli kuningatar Viktorian onnellisen hallituksen kuudeskymmenes vuosi, ja Iso-Britannia ja koko imperium tekivät valmistuksia juhliakseen tätä tapausta asiaankuuluvalla komeudella. Kuningattaren rakkaimman lapsenlapsen saapuminen herätti sen vuoksi erikoista huomiota yleisön keskuudessa, hän kun oli mahtavan keisarin puolisoksi jouduttuaan vielä lisännyt heidän hallitsijattarensa nimen loistoa. Hallitus, joka innokkaasti halusi päästä hyviin väleihin nuoren keisarin kanssa, suostui mielellään kuningattaren toivomukseen, että keisari ja keisarinna otettaisiin vastaan komeasti. Forth-vuonoon kokoontui rannikkolaivaston aluksia ottamaan vastaan keisarillista huvialusta sen lähestyessä Leithiä. Walesin prinssi, seurassaan pääministeri lordi Salisbury ja Venäjän lähettiläs, lähti höyrylaivalla lausumaan keisarin ja keisarinnan tervetulleiksi ja tuomaan heidät Leithin satamaan. Satamassa oli koolla ylhäisiä henkilöitä ja Leithin ja Edinburghin kaupungin viralliset edustajat. Linnan tykit ampuivat kunnialaukauksia keisarin ja keisarinnan ajaessa Walesin prinssin seurassa asemalle avonaisissa vaunuissa, joita veti neljä hevosta, selässään ratsastajat. Asemalla oli valmiina ylimääräinen juna, joka veisi heidät pohjoiseen, Ballateriin Ylämaahan, josta ajotie johtaa Balmoralin kuninkaalliseen linnaan.

Oli ryhdytty varokeinoihin, jotta ei junaa olisi saatu räjähdytetyksi ilmaan. Kevyt veturi lähetettiin samaa raidetta etukäteen. Joukko englantilaisia poliiseja ja venäläisiä salapoliiseja matkusti itse junassa, ja raiteiden luona kierteli vartiona rautatieyhtiön toimihenkilöitä ja paikkakunnan konstaapeleita. Tällaiset toimenpiteet eivät olleet aiheettomia, sillä Scotland Yardin oli onnistunut paljastaa salahanke keisarin räjähdyttämiseksi. Saatuaan Amerikasta varoituksen Ison-Britannian poliisiupseerit olivat toimimalla nokkelasti Belgiassa ja Ranskassa saaneet selville lähellä Antverpeniä täydellisesti varustetun työpajan, jossa valmistettiin pommeja. Muutamia miehiä pidätettiin rikoksen avustajina. Huomattavin heistä oli F. Tynan, tunnettu irlantilais-salaliittolainen, jonka uskottiin neljätoista vuotta aikaisemmin olleen salaperäinen Numero Yksi sen "Voittamattoman" suunnitelman päämiehenä, joka johti lordi Frederick Hamiltonin ja herra Burken murhaan Phoenixin puistossa Dublinissä. Varokeinot, joihin ryhdyttiin Venäjän yksinvaltiaan suojelemiseksi, eivät suinkaan jättäneet herättämättä yleisössä uteliaisuutta. Ihmiset puhuivat henkeään pidättäen salaperäisistä anarkisteista ja hirveistä murhahankkeista, joilla ei usein ollut pienintäkään perustusta.

Granny oli järjestänyt rakkaan Alixinsa vastaanoton ylämaalaiseen tapaan. Asemalla Ballaterissa komppania historiallisen Mustan vartioston miehiä oli kunniavartiostona, ja Skotlannin Harmaat, jotka olivat yhtä kuuluisia ja joiden kunniaeverstiksi Nikolai oli nimitetty, saattoi avonaisia vaunuja. Niissä keisarilliset vieraat lähtivät Balmoraliin neljän harmaan hevosen vetäminä. Kuningattaren säkkipillinsoittajat ottivat vieraat vastaan kimeällä tervetuliaistoitotuksella ja soittivat sitten koko matkan saattueen jatkaessa matkaansa linnaan. Kun oli jo pimeä, niin Balmoralin ylämaalaiset marssivat taajoina riveinä juhlakulkueen kahden puolen kantaen pihkaisia soihtuja kokkotulien palaessa lyhyiden välimatkojen päässä pitkin tien vartta. Iäkäs kuningatar tuli keisaria ja keisarinnaa kunnioittaakseen ulos portaille heitä vastaan. Hän lausui liikutettuna Alixin tervetulleeksi ja otti Nikolain sydämellisesti vastaan. Balmoralin vierailu kesti viikon, jonka kuluessa Nikolailla oli tilaisuus ampua lähiseudulla metsälintuja ja ottaa osaa hirven väijyntämetsästykseen. Sillä välin kuningatar ja Alix tekivät ajelumatkoja käyden katsomassa ja ihailemassa mielinäköaloja. Kun Venäjän hallitsijapari istutettuaan pari puuta muistoksi lähti Balmoralista Portsmouthiin, he saivat osakseen samanlaisia kunnianosoituksia kuin tullessaankin. Verrattuna nykyaikaiseen matkustamiseen on huvittavaa panna merkille, ettei siinä ylimääräisessä junassa, jolla he matkustivat Skotlannista, ollut ruokailuvaunua, vaan täytyi pysähtyä, ensin Prestoniin ja sitten Oxfordiin, jotta matkustajat saattoivat nauttia aamiaisen ja lounaan rautatieravintoloissa.

Portsmouthissa oli koolla meri- ja maavoimien upseereja täydessä paraatiunivormussa ottamassa juhlallisesti vastaan keisarin. Keisarillisen seurueen siirtyessä huvialukseensa, kajahduttivat rannikkolaivaston tykit jäähyväislaukaukset. Keisarin alus liukui Kanaaliin brittiläisten laivojen seuraamana. Puolimatkaan päästyä oli vastassa Ranskan laivasto, joka nyt otti tehtäväkseen saattajan velvollisuudet. Oli kova aallokko, mutta Nikolai ja hänen puolisonsa tulivat komentosillalle katsomaan, kuinka brittiläiset sotalaivat kääntyivät moitteettomassa järjestyksessä kotiin päin ranskalaisten siirtyessä niiden tilalle keisarillisen aluksen ympärille: siinä oli enne tulevasta englantilais-ranskalais-venäläisestä liitosta.

Britannian väestö oli osoittanut vilkasta mielenkiintoa keisarillisten vierailua kohtaan ihaili mielellään Venäjän keisarinnana prinsessa Alixia, jonka se tunsi hyvin kuningattaren tyttärentyttärenä ja "prinsessa Alice vainajan" tyttärenä. Mutta ylhäisön seurapiireissä, joissa vallitsivat näihin aikoihin ankarat viktorialaiset hovitavat, katseltiin paheksuen keisarinnan jonkin verran kevyttä makua pukujen valitsemisessa. Täytyy pakostakin hiukan hymyillä, kun lukee kunnianarvoisesta Graphicista seuraavan jäykän uutisen:

Niin viehättävä ja suloinen kuin Venäjän keisarinna onkin, täytyy toivoa, ettei hän joudu määräämään meidän muotejamme eikä saa meikäläisiä matkustelemaan niin hienoissa vaatteissa kuin Hänen Keisarillinen Majesteettinsa matkustaa. Hän nousi maihin eräältä merimatkalta vaaleansinisessä puvussa, päässään sinivalkoinen hattu ja hartioillaan metsävuohen vasikan nahasta valmistettu viitta, jota koristi valkoisista kameelikurjen höyhenistä valmistettu kaulus. Eräälle pitkälle rautatiematkalle hän lähti vaaleanpunaisessa silkkipuvussa ja hempeässä, heliotroopin värisessä viitassa, päässään valkoinen hattu. Samalla retkellä Connaughtin herttuattarella oli yllään "todellinen englantilainen puku" — tummanruskeasta, paksusta villakankaasta tehty kapeakauluksinen kävelypuku.