Part 5
Meillä on kymmenittäin kirjeitä, jotka keisarinna Aleksandra on kirjoittanut puolisolleen yli kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin hänen vaikutusvaltansa mieheensä oli suurimmillaan valtiollisissa asioissa. Mutta edellä esitetyssä kirjeessä näkyy jo samanlaisia mielipiteitä, joita myöhemmin tapaamme hänen laajassa kirjeenvaihdossaan. Uskonnolla oli jo tärkeä sija heidän elämässään. Lokakuun kuudentenatoista päivänä Nikolai kertoo rukoilleensa yhdessä Alixin kanssa. Alix lisää:
Minulla on ollut tilaisuus rukoilla kanssasi kirkossa rakkaan isäsi puolesta. Kuinka suuri lohdutus — kun sinä olet minun lähelläni, kaikki näyttää helpommalta, ja minä tiedän, että sinä autat minua aina. Jumala olkoon kanssasi, oma sieluni!
Armahin lemmittyni, Jumala siunatkoon sinua. Hän on lähelläsi, samoin Sunny ajatuksissaan, niin ettei kultani saa koskaan tuntea itseään yksinäiseksi.
Ja seuraavana päivänä:
Kerro minulle kaikki, sieluni! Voit täysin luottaa minuun. Pidä minua itseesi kuuluvana osana. Jaa ilosi ja surusi minun kanssani, niin että voimme päästä yhä lähemmäksi toisiamme. Sydänkäpyseni, kuinka rakastankaan sinua, aarteeni, omani.
Lemmittyni, kun tunnet mielesi apeaksi ja surulliseksi, tule Sunnyn luokse; hän koettaa lohduttaa sinua ja lämmittää sinua samoin kuin kaimansakin säteillään, Jumalan avulla.
Mutta eivät vakavat ajatukset eikä kuoleman läheisyyskään estä elämäniloa kurkistamasta hilpeänä nurkan takaa. Saman sivun alareunasta luemme:
Vain sinun, aivan sinun, iki oma pikku Spitzbubesi! Pojuseni!
Päivän kuluessa toisensa perästä kävi ilmi, että Aleksanteri III:n loppu oli hyvin lähellä. Nikolai sanoo hartaasti: "Ainoa luottamuksemme ja toivomme on Jumalan armossa: tapahtukoon Hänen tahtonsa".
Ja myötätuntoaan osoittaakseen Alix kirjoittaa:
Enkelit varjelevat sinua päivät ja yöt, ja Sunny rukoilee hartaasti sinun onnesi puolesta.
Rakkaus ja rauha, siunaus runsahin, sun kukittakoon ties, oi armahain! Jos okaat haavoittais sua, usko ain', ett' toisin sulle käyvän toivoisin.
Lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä Nikolai kirjoittaa päiväkirjaansa:
Jumalani, Jumalani, millainen päivä! Kaikkivaltias on kutsunut luokseen ihaillun, armaan, syvästi rakastetun isämme. Päätäni pyörryttää... Hän kuoli kuin pyhimys. Oi Jumala, auta meitä näinä surullisina päivinä! Rakas äiti raukka! Illalla pidettiin kuolinmessu vainajan puolesta hänen makuuhuoneessaan. Minusta tuntui kuin olisin itsekin ollut kuollut. — Alixin jalkoja on taas alkanut särkeä.
Niin, Alix pysyi tällaisenakin murheen hetkenä hänen mielessään. Meidän ei pidä olla liian ankaroita nuorelle miehelle siitä, että hän salli sydämenasioittensa sekaantua kuolemansuruunsa. Alix oli ylin valtiatar, jolla oli hallussaan hänen sielunsa ja ruumiinsa. Edellisenä iltana uskonnollisen juhlatoimituksen aikana Alix oli seisonut hänen rinnallaan liikkumattomana ja marmorinkalpeana. Venäläiset katselivat hänen kuvapatsasmaista kauneuttaan kammon sekaisin tuntein, ja mies mieheltä kuiskailtiin: "Hän on hautajaismorsian". Murheelliset tapaukset kiihottivat taikauskoisia ihmisiä sanomaan, etteivät tulevaisuuden enteet olleet suopeat. Säälittävä murheen morsian, elämällä oli varattuna hänelle monta onnettomuutta, joita hän ei voinut aavistaa, ja vaikka olisi voinutkin, niin epäiltävää on, olisiko se paljoakaan muuttanut asiaa, sillä hän oli hyvin rakastunut. Ja hän uskoi lujasti, että kohtalo oli määrännyt hänen rakastettunsa suureksi, hyväksi ja loistavaksi yksinvaltiaaksi. Oikeudenmukaisuuden nimessä on Nikolain puolustukseksi mainittava, ettei hän itse ollut tällaisen harhaluulon vallassa. Alixin haltioitunut ihailu teki hänestä maailman onnellisimman miehen,mutta hän oli myöskin horjumattoman varmasti selvillä omasta kykenemättömyydestään keisarinistuimelle. Hän tiesi "mahdollisimman pahan asian tapahtuneen" itselleen, "sellaisen asian, jota hän oli pelännyt koko ikänsä", mutta "Kaikkivaltias oli antanut hänelle korvaukseksi onnen, jollaista hän ei ollut osannut uneksiakaan — Jumala oli antanut hänelle Alixin".
Aleksanteri III oli kuollut, ja Nikolai julistettiin keisariksi. Keisarillisen perheen jäsenet ja saapuvilla olevat hovihenkilöt vannoivat heti uskollisuudenvalansa uudelle hallitsijalle. Tästä emme kuitenkaan näe sanaakaan hänen päiväkirjassaan. Sillä hänen kaikki ajatuksensa olivat kohdistuneina Alixiin. Lokakuun yhdentenäkolmatta päivänä, ensimmäisenä hallituspäivänään, keisari kirjoittaa:
Syvässä surussamme Kaikkivaltias on antanut meille valoksemme syvän ilon: klo 10 rakas Alix kultani voideltiin pyhällä öljyllä koko perheen läsnäollessa, jonka toimituksen jälkeen nautimme yhdessä pyhän ehtoollisen äiti kullan ja Ellan kanssa. Alix luki vastaveisuut ja rukoukset ihmeellisen kirkkaalla ja selvällä äänellä.
Seuraavana päivänä tiedämme Maria Feodorovnan ja muun suvun neuvotelleen Nikolain kanssa hänen vihkiäistensä järjestelystä. Hänen ja hänen äitinsä yksityinen mielipide oli, että vihkiminen oli toimitettava viipymättä Aleksanteri III:n "ollessa vielä saman katon alla". Perheen muut jäsenet panivat vastalauseensa tällaista asian hiljaista järjestelyä vastaan ja vaativat itsepintaisesti, että häät oli pidettävä asiaankuuluvalla komeudella Pietarissa hautajaisten jälkeen. Tällaisessa keskustelussa on hämmästyttävää tunteettomuutta, mutta sen selittää ankaroiden hovitapojen vaatimusten lisäksi venäläisten kohtalonusko, joka vähentää kuolemalta suuressa määrin sen muissa maissa herättämää kauhua. Suku sai tahtonsa perille, ja hääjuhlallisuudet päätettiin lykätä siksi, kunnes Aleksanteri III olisi laskettu haudan lepoon esi-isiensä viereen Pietari-Paavalin linnoituksen tuomiokirkkoon. Muutamia päiviä myöhemmin alkoi surullinen matka halki koko Venäjän. Nikolai ja Alix matkustivat leskikeisarinnan kanssa ylimääräisellä junalla, joka kuljetti hitaasti Aleksanteri III:ta viimeistä leposijaa kohti. Moskovassa arkku otettiin vaunusta ja kuljetettiin juhlasaattueessa Kremliin vanhaan kirkkoon, jossa se oli kokonaisen vuorokauden kansanjoukkojen kunnianosoitusten kohteena. Maria Feodorovna oli suuressa surussaan mieluimmin rakkaan sisarensa Walesin prinsessan Aleksandran seurassa, joka oli rientänyt Englannista Krimille heti kun sai tietää Aleksanteri III:n kuoleman lähestyvän. Nikolai ja Alix tulivat olemaan hyvin paljon kahden ja viettivätkin junamatkalla yhdessä joka hetken, jonka suinkin voivat. Alixin luonteen ylevät piirteet ovat varmaankin olleet hänelle suureksi hyödyksi noina päivinä hänen vakiinnuttaessaan moraalisen ylivaltansa Nikolaihin. Lauseet, jotka hän kirjoitti Nikolain päiväkirjaan tämän merkintöjen väliin, ovat valaisevia:
Jumala kulkee sinun, lapsensa, rinnalla. Älä pelkää! Joka kohdalla, missä seisot, on suojelusenkeli. Missä olet, siellä on Jumalasi. Missä Jumalasi on, siellä on auttajasi. (Lokak. 27.)
Kaikki voi kadota — vain Jumalasi ja rakastava sydämesi eivät.
Kanna taakkasi lujin ja toivorikkain mielin. Jumala antaa sinulle voimaa kantaa sitä yhtä varmasti kuin hän laskeekin taakan hartioillesi. Jumala kruunaa kärsivällisyytesi samalla kun hän ottaa taakan hartioiltasi.
Kysy itseltäsi usein: kuinka minun pitäisi toimia, jos ymmärtäisin enkeleitä, jotka tietävät näkymättömimmätkin teot. (Lokak. 31.)
Jumala tietää salaisimmat kyyneleesi. Hän rakastaa niitä.
Tee työ iloksesi — silloin ilo on rauhasi.
Kärsi, kestä, sääli, vapahda, anna anteeksi, mutta rakasta aina. (Marrask. 1.)
Jumala on aina lähelläsi ja vartioi sinua ja lohduttaa sinua surussasi. Hän yksin voi sen tehdä, kun muut hylkäävät sinut.
Missä lienetkin, Jumala on sinun ja sydämesi kanssa, ja Hän kuuntelee mielellään kaikkia ääniä. Siinä juuri on rakkauden taikavoima, että se jalostaa kaiken, mihin sen hengähdys koskee.
Monenlaiset ovat ne tiet, joita myöten Jumala johtaa ihmistä. Välistä tie on tasainen, välistä jyrkkä, mutta Hän ei kuitenkaan koskaan hylkää sinua, vaan pitää ystävällisesti ohjaavan kätensä päälaellasi, ja mitä kauemmaksi hän johtaa sinua, sitä selvemmin näet, että matkamme päämäärä on: täydellisyys, autuus, vapaus. (Marrask. 3.)
Niin hiljaa kuin rakkaus puhuukin, se puhuu joka tapauksessa selvästi sydämellesi; rakkauden ääni on taivaan valkeudesta tullutta ääntä. Rakkaus on vakava ja iloinen, kärsivällinen ja voimakas. Kuolema ei voi tuhota rakkautta. Rakkauden hiljaisuus on kaunis ja usein suloisempi kuin sanat. Mitä rakkaus yhdistää, sitä ei yksikään ihmiskäsi voi erottaa. Rakkaus yhdistää jonakin päivänä kaikki rakastavat. (Marrask. 5.)
Eniten Nikolai oli haltioissaan siitä, että tämä jalo ja jumalallisen kaunis olento, joka oli täynnä hyvyyttä ja viisautta ja kohteli kaikkia ihmisiä niin kylmän pidättyvästi, virkosi eloon hänen sylissään ja muuttui hänen suudelmistaan helläksi, lemmensairaaksi tytöksi. Nikolai oli hänen orjansa. Se kiintymyksen määrä, johon ihmisolento kykenee, on rajoitettu. Tästä lähtien hänen äitinsä keisarinna Maria sai luopua siitä yksinoikeutetusta asemasta, joka hänellä oli ollut poikansa sydämessä, ja jakaa sen Alixin kanssa. Jakaminen on tässä kuitenkin optimistinen sana, sillä helppoa on arvata, kumpi noista kahdesta oli paremmalla puolella. Äiti pysyy viisaana neuvonantajana ja uskottuna, mutta Alix on Nikolain sydämen ehdoton valtias.
Rakkaudestaan huolimatta Nikolai raukalla oli vaikea aika isänsä hautajaisten edellisinä ja niitä seuraavina päivinä. Kaupunki oli täynnä kuninkaita ja prinssejä, jotka olivat saapuneet hautajaisjuhlallisuuksiin. Keisari Vilhelm II, Tanskan ja Serbian kuninkaat, Walesin prinssi ja prinsessa ja parikymmentä vähemmän huomattavaa kuninkaallista henkilöä oli vastaanotettava asemalla, saatettava palatsiin, minkä jälkeen heidän kanssaan oli keskusteltava yksityisessä vastaanotossa. Niinikään saapui lähetystöjä ulkomaisista rykmenteistä, joiden kunniajäsen Aleksanteri III oli ollut, ja edustajia sellaisten yhdyskuntien puolesta, joiden puheenjohtajana tai suojelijana hän oli ollut. Kaikkia näitä ihmisiä oli kohdeltava ankaroiden hovitapojen mukaisesti. Sitten oli valtionasioita, joista nuori keisari ei paljoakaan ymmärtänyt, mutta jotka eivät voineet jäädä odottamaan. Oli vastaanotettava suuriruhtinaita, ministereitä ja kenraaleja, oli neuvoteltava hovin seremoniamestarin ja marsalkan kanssa. Nikolailla täytyi olla aikaa ikäviin muodollisuuksiin ja velvollisuuksiin, vaikka hänen sydäntään suretti joka ainoa minuutti, joka hänen täytyi olla poissa Alixinsa, verrattoman, rakastetun, ainokaisensa luota!
Nikolai alkoi vihata niitä ihmisiä, jotka estivät häntä omistamasta kaikkea aikaansa morsiamelleen. Serbian kuningas ja Romanian prinssi, jotka hän otti yksityisesti ystävällisesti vastaan ja joita ei ollenkaan haluttanut lopettaa hauskaa keskustelua, eivät osanneet epäilläkään, kuinka tylyjä sanoja Nikolai käytti heistä myöhemmin päiväkirjassaan. Niinikään hän "vihasi" tätiään, äitinsä rakasta sisarta, Walesin prinssin puolisoa, koska tämäkin anasti liiaksi hänen aikaansa. "Toivottavasti hän ei nyt viivy kauan!" Nikolai uskoo päiväkirjalleen. Mutta hän tyyntyi, kun Alix laski viileän kätensä hänen otsalleen puhuen ihailun ja rakkauden sanoja:
Oma enkelini, Jumala siunatkoon sinua. Rakkauteni kasvaa yhä voimakkaammaksi ja syvemmäksi sinua kohtaan, oma armas lemmittyni. En voi sanoin ilmaista, mitä tunnen sinua kohtaan, mutta, kultani, sinä tiedät minun hellän myötätuntoni. Olenhan itsekin äskettäin kokenut saman surun ja ilman äidin turvaa. Mutta emme ole menettäneet rakkaitamme. He ovat vain menneet edeltä ja odottavat meitä. On lohdullista koettaa elää ja toimia sillä tavoin, kuin he olisivat tahtoneet, ja yrittää seurata heidän askeleitaan. Olen varma siitä, että he ovat meidän lähellämme ja rakastavat meitä syvästi. Sinulla on paljon suuria velvollisuuksia. Antakoon Jumala sinulle voimaa niiden kestämiseen ja täyttämiseen — ja salli hänen, josta pian tulee — jos Jumala suo — sinun pikku vaimosi, jakaa kaikki kanssasi, ilot ja surut. (Marrask. 8.)
Tässä lausumme jäähyväiset Alixille, sillä oikeaoppiseen uskoon siirryttyään hänestä tuli Aleksandra Feodorovna, jonka nimisenä hän on siirtynyt historiaan. Vain kerran hänen vanha nimensä vielä esiintyy virallisessa asiakirjassa: hänen avioliittosopimuksessaan, joka allekirjoitettiin marrask. 11 p:nä, kolme päivää ennen vihkimistä. Ulkoministeri Giers ja hoviministeri, ruhtinas Vorontsov-Dashkov keisarin edustajina ja kenraali von Werder "Hessenin ja Reinin" prinsessan edustajana allekirjoittivat asiakirjan, joka oli ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla piirretty pergamentille. Siinä riippuvin sinetein Nikolai tunnusti saaneensa morsiameltaan upeat myötäjäiset (tämä oli tietysti pelkkä keksitty väite,koska Hessenin suku ei voinut kerskailla maallisella omaisuudella), jotka oli säilytettävä jakamattomina morsiamen henkilökohtaisena omaisuutena, ja sen tapauksen varalta, että hän jäisi eloon keisarin kuoltua, taattiin hänelle suuri leskenperintö. Asiapaperissa oli monta muutakin kohtaa ja pykälää ja huomautusta, joita notaarit olivat pohtineet pitkän aikaa. Mutta Nikolai ja Alix eivät siitä paljoakaan välittäneet. Ainoa sopimus, joka heistä oli tärkeä, oli suudelma.
VI. TÄYTTYMINEN
Leveä puistokatu, joka on niin täynnä ihmisiä, ettei voi erottaa toisistaan jalkakäytäviä ja keskikatua, näyttää ylhäältä päin mustalta joelta, joka virtaa hitaasti kapeassa uomassaan, jonka äyräinä on palatseja ja komeita rakennuksia. Sivukaduilta tulvii uusia joukkoja, mikä aiheuttaa pyörteitä ja vastavirtauksia. Liikehtiminen lakkaa vähitellen, alhaalla näkyy päitä yhtenä merenä. Kaukaa alkaa kuulua kohinaa kuin veden pauhua koskessa. Parvekkeelta näemme mustan esineen halkovan itselleen tietä tungoksen lävitse. Huuto on korvia huumaava, ja väkijoukko kohisee ajopelien ympärillä, joita vetää kaksi suurta, harmaata hevosta komean ajajan hoidellessa ohjaksia ja kahden tulipunaiseen univormuun puetun kasakan seisoessa korkealla vaunujen takana. Vaunuissa on jotakin valkoista — suloinen näky, vaalea pää kumartelee oikealle ja vasemmalle. Vaunuissa istuva mies kohottaa kättään tervehdykseksi.
Vastapäätä olevan Anitshkovin palatsin portit lentävät auki, ja harmaat hevoset, jotka näyttävät ikäänkuin uivan mustan joukon lävitse, saapuvat perille komeassa kaaressa. Kuuluu kimeä torvenpuhallus, joka on merkkinä kunniavartiostolle asettumisesta kunnia-asentoon. Vielä toinen puhallus, kun ajopelit vierivät palatsin pihalle. Portit paukahtavat taas kiinni, ja ihmisaalto ryntää niitä vastaan ikäänkuin koettaen vielä kerran saada kiinni tuosta valkoisesta näystä. Tällaisena muistaa keisarinna Aleksandran vihkiäispäivän tämän kirjan tekijä, joka oli silloin nuori poika. Hän muistaa samalla parvekkeella seisoneiden huomautukset: "Niin pian hautajaisten jälkeen vietetyt häät eivät voi olla onneksi".
Pietari-Paavalin synkän linnoituksen graniittivalleilla lepäävät tykit ovat alkaneet jymähdellä varhain aamulla. Leskikeisarinna Maria heräsi säpsähtäen ja nousi istumaan vuoteessaan kuunnellen kumeaa pauketta. Eräänä toisena talviaamuna melkein kolmekymmentä vuotta sitten samat tykit olivat ilmoittaneet hänen oman vihkiäispäivänsä aamua... mutta parempi oli olla ajattelematta menneitä aikoja, sillä tänään hän ei ottaisi ylleen lesken surupukua, koska oli hänen vanhimman poikansa, keisari Nikolain, hääpäivä. Se oli lykätty mahdollisimman kauas hautajaisten jälkeen, mutta tänä aamuna vihkiminen oli ehdottomasti suoritettava, koska iltapäivällä alkaisi venäläisten ankara paasto, jolloin kirkko kieltäytyy suorittamasta avioliittosakramenttia. Tämä päivä sattui muutoin olemaan leskikeisarinnan syntymäpäivä. Kuinka onnellinen hän olikaan aina ollut tuon päivän koittaessa, mutta paras oli olla muistelematta niitä asioita! Nyt oli hänen rakkaan Nikolainsa syntymäpäivä, ja hän oli luvannut nousta varhain tarjoillakseen itse aamiaisen rakkaalle lapselleen! Sen jälkeen täytyi pukeutua juhlallisuuksia varten. Nikolai kulta, poikaparka, oli onnen huumauksessa. Tapa vaati, ettei hän saanut nähdä morsiantaan edellisenä iltana, mutta hän oli istunut keisarinna Marian kanssa myöhään valveilla. Hän itse kertoo päivän vaiheista seuraavasti:
Marrask. 14 p., maanantai. Vihkiäispäiväni. Aamukahvin jälkeen koko perhe meni pukeutumaan. Otin ylleni husaarinunivormun ja klo 11 ajoin Mishan kanssa Talvipalatsiin. Koko tien varsi oli täynnä ihmisiä, jotka odottivat näkevänsä, kun äiti ajaisi ohitse Alixin kanssa. Sillä aikaa kun viimeksimainittua puettiin malakiittisalissa, me kaikki odotimme arabialaisessa vierashuoneessa. Klo 12.10 juhlakulkue lähti suureen kirkkoon, josta minä palasin naineena miehenä. Minulla oli sulhaspoikina Misha, Yrjö, Kyril ja Sergei. Malakiittisalissa suku lahjoitti meille suunnattoman hopeajoutsenen. Vaihdettuaan pukua Alix asettui minun viereeni ajopeleihin, joita neljä hevosta veti, ja niin lähdimme Kasanin tuomiokirkkoon edelläratsastajan perässä. Kadut olivat niin täynnä ihmisiä, että saatoimme vain vaivoin päästä eteenpäin. Anitshkovin palatsin pihalla meidät otti kunniatervehdyksin vastaan kaartin ulaanien kunniavartiosto. Äiti odotti huoneissamme ojentaakseen meille leipää ja suolaa. Koko illan istuimme kirjoitellen vastaussähkösanomia. Söimme päivällistä klo 8 ja menimme levolle, koska Alixilla oli päänsärkyä.
Paljoa ennen puolta yhtätoista, joka oli määrätty kokoontumisajaksi, vieraita alkoi kerääntyä Talvipalatsin saleihin. Tästä palatsista Nevski Prospektin varrella olevaan Anitshkovin palatsiin, joka oli keisariperheen asuntona, ja pienen matkan päässä sen takana olevaan suuriruhtinas Sergein palatsiin, jossa keisarin morsian oli tähän asti asunut, katselijoiden laumoja alkoi kokoontua ja tunkeutua kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joihin kadun varrella riveissä seisovat sotamiehet suinkin sallivat heidän mennä. Tämän kolmatta kilometriä pitkän kadun varrelle oli sijoitettu valiojoukkoja kaartin rykmenteistä. Kunniavartiostonaan ulaani- ja husaarijoukot keisarillinen morsian ajoi talvipalatsiin vähän yli yhdentoista eläköönhuutojen kaikuessa ja vetäytyi yksityishuoneisiin hovinaistensa kanssa. Tsaari, leskikeisarinna, Tanskan kuningas ja Walesin prinssi puolisoineen ajoivat myöskin Anitshkovin palatsista samoihin aikoihin. Talvipalatsin suuret vastaanottohuoneet, joiden vertaisia ei koon eikä upeuden puolesta ole muualla koko Euroopassa, olivat tungokseen asti täynnä väkeä, jonka kultapitsit, jalokivet ja loistavat univormut olivat kirkkaassa sähkövalaistuksessa mitä monivärisin, silmiä huikaiseva näky. Joka saliin ohjasivat yläluokan jäseniä, hovihenkilöitä, erilaisten arvonimien omistajia ja monen eri säädyn jäseniä juhlamenojen ohjaajat, joita seisoi ovien kummallakin puolen pitäen hääsaattuetta varten vapaana kapeaa käytävää huoneiden keskellä.
Kappelin ovella olivat metropoliitta ja papit koolla upeissa kaavuissaan ja messupäähineissään. Asesaliin, jonka seiniä koristivat kulta- ja hopealevyt, olivat asettuneet Venäjän seurapiirien naiset hovipuvuissaan ja päässään helmillä kirjaillut samettikorut ja pitkät, valkoiset harsot. Sitäpaitsi siellä oli ylhäisöä ja neljän ylimmän luokan virkamiehiä. Viereisessä kenttämarsalkkojen salissa, jossa oli viimeksimainittujen luonnollisen kokoiset muotokuvat seinillä, sekä Pietari suuren valtaistuinsalissa oli koolla kunnallishallinnon edustajia ja pormestareja, Venäjän ja ulkomaan kaupan, koti- ja ulkomaisen sanomalehdistön edustajia. Brittiläistä kauppiassäätyä edustivat tunnettujen Hubbardin, Clarken ja Millerin toiminimien päämiehet. Niinikään oli saapuvilla tatarilaisia ja muhamettilaisia kauppiaita, joiden monenkirjavat pitkät silkkitakit antoivat väriä näytelmälle. Nikolai I:n eteishuoneessa ja salissa, joista jälkimmäinen oli palatsin suurin huone, olivat koolla tsaarin sotilasesikunnan jäsenet, suuriruhtinaiden ja ulkomaisten hallitsijoiden palveluksessa olevat upseerit sekä vakinaisessa palveluksessa olevia meri- ja maaväenupseereja. Seuraavassa huoneessa, konserttisalissa, odottivat hovin ylimmät virkamiehet sekä keisarinnojen ja suuriruhtinattarien hovirouvat ja -neidot. Konserttisalin takana oli yksityisiä huoneistoja, m.m. Malakiittisali, josta keisarillinen saattue lähti noin 12.30. Kun suuret ovet avattiin sen edessä, kuului taas linnoituksen tykkien tervehdyslaukauksia. Ensin tuli kaksitellen tulipunaisiin puettuja palvelijoita ja sitten ainakin sataviisikymmentä eri arvoista kamari- ja hoviherraa sekä seremoniamestaria. Hovimarsalkka ja muutamat hänen apulaisensa astelivat kultaisine virkasauvoineen hääseurueen edellä.
Leskikeisarinna ilmestyi näkyviin isänsä, Tanskan kuninkaan taluttamana. Hänellä oli yllään upea valkoinen hovipuku ja päässään helmistä ja timanteista valmistettu pikku kruunu. Heidän perässään tuli nuori tsaari punaisessa husaariunivormussaan taluttaen morsiantaan, jolla oli yllään hopeabrokaadista valmistettu puku. Sen tavattoman pitkää laahustinta kantoi neljä kamariherraa. Päässään hänellä oli timanttikruunu, jonka yläpuolelle kohosi oranssinkukista punottu seppele. Kukat oli tuotu Puolasta Varsovan keisarillisesta kasvihuoneesta. Hänen hartioillaan riippui raskaissa laskoksissa kärpännahkalla reunustettu, kultakudoksinen viitta, jota sitäkin kannattivat hänen laahustintaan kantavat arvohenkilöt.
Walesin prinssi oli pukeutunut venäläiseen rakuunaunivormuunsa, ja Walesin prinsessalla oli yllään upea hovipukunsa, jota koristivat hovisulat ja Englannin naisten hänelle lahjoittamat jalokivet. Yorkin herttualla oli yllään brittiläinen meriväenunivormu. Hessenin ritarikunnan merkki oli tsaarilla ja useimmilla suuriruhtinailla ja prinsseillä. Kaikki muut keisarillisen perheen jäsenet kävelivät saattueessa, ja upseerit ja naiset ulkomaisten kuninkaallisten henkilöiden seurueiden keralla. Venäläiset hovineidot, jotka kävelivät heidän jäljessään, olivat puettuina tulipunaisilla samettilaahuksilla koristettuihin valkoisiin silkkipukuihin päässään pukuihin sopivat valkoiset harsot. Hääsaattueen liikkuessa hitaasti suurten salien läpi kirkkoon joka saliin sijoitetut kunniavartiostot tekivät kunniaa paljastetuin miekoin, ja kummallakin puolella tungoksessa seisova vierasjoukko kumarsi syvään. Kun ei kirkko ollut tarpeeksi suuri edes viidennekselle neljättätuhatta henkeä käsittävästä hääseurueelta, pääsivät vain harvat sisään keisariperheen jäljessä, m.m. diplomaattikunta, joka oli kokoontunut Pyhän Yrjön valtaistuinsaliin.