Part 2
Oli hetkiä, jolloin Nikolaista tuntui, että hän vihasi tuota miestä. Sitten hän taas karkoitti ylenkatseellisesti hymähtäen tuon ajatuksen mielestään. Mutta värähtelevä hermokiihoitus jäi jäljelle...
Hitaasti, huolellisesti herra von Witte taittoi levitetyn asiapaperiarkin taas kokoon.
Hän oli lausunut mielipiteensä ja odotti. Tummat kasvot, joilla väikkyi hieno, rauhallinen hymy, olivat kumartuneina valkoisen paperin yli.
"On välttämätöntä, että Kiina ja Venäjä käyvät käsikädessä ja että Japani oppii luottamaan rauhallisiin tarkoituksiimme."
"Ei kukaan meistä ole antanut heille aihetta niitä epäillä", vastasi keisari nyreästi.
"He epäilevät siitä huolimatta. Tshifun redillä sattunut välikohtaus on tehnyt heidät epäluuloisiksi."
Witte hymyili.
"Venäläis-kiinalainen sopimus on antava makakeille enemmän ajattelemista."
"Olemme aikeissa tehdä sopimuksen Japaninkin kanssa."
"Sopimukset velvoittavat vain tiettyyn rajaan saakka. — Eivät ehdottomasti, teidän majesteettinne."
Keisari keskeytti hänet epäsuosiollisen käskevällä kädenliikkeellä. Ministerin sanoissa oli ylemmyyden vivahdus.
Tuon herra von Witten ei saanut antaa kohota itseään korkeammalle. —
Keisari siirtyi muille aloille. — Hän oli valmistanut suunnitelmia sisäisiä uudistuksia varten, puhui työajan uudestisäännöstelystä, talonpoikain asemaa keventävistä laeista, kuvernöörien ja piiripäälliköiden keskinäistä asemaa koskevista muutoksista...
Hän puhui nopeasti ja kiihtyneesti, ikäänkuin olisi ollut tärkeätä päästä mahdollisimman pian eroon jostakin epämieluisasta.
Ministeri kuunteli vaieten tällaisten aikeiden ilmaisuja. Työväestön aseman parantamista? Talonpoikaisolojen uudistuksia? — Myöhemmin! Myöhemmin! —
Hän aikoi vastata, mutta keisari pudisti miltei kiivaasti päätään.
Herra von Witte olkoon ensi kerralla valmis esittämään mielipiteensä. Kyllin täksi päiväksi! —
Witte huomasi esittelyn päättyneen, kumarsi ja poistui.
Etuhuoneessa odotti eräitä ministeriöiden herroja, jotka hän tunsi.
Hän ojensi heille kätensä ja haastoi muutaman sanan, ennenkuin astui vaunuihinsa. Hän näytti heistä väsyneeltä ja rasittuneelta. Witten joustavuus on vähentynyt, kuiskailtiin. Aleksanteri III:nnen aikana oli hänen olonsa ollut helpompi...
Hitaasti vierivät vaunut Pietarhovin puiston läpi. Puiden mahtavat, alkukevään kainon vihannan värittämät latvat suhisivat kirkkaassa kevätilmassa. Haaleanväristen pajunoksien takana kuvastuivat pitkät, kellahtavat pilvet himmeää sineä vastaan.
Sergei Juljevitsh Witte ei lainkaan huomannut keväisen puiston hentoa värileikkiä.
Liikkumattomana, ummessa silmin hän nojasi keisarillisten vaunujen patjoihin.
Käynnit keisarin luona kuluttivat hänen hermojaan. Hän tunsi seisovansa pohjalla, joka alkoi hitaasti horjua.
Vanha keisari oli ohjannut Venäjän mustimman taantumuksen kitaan. Kammottava päämäärä, mutta varma suunta, joka teki epävakaisesti sinne tänne hapuilevan laivan jälleen varmaksi ja tottelevaksi.
Uusi haaveili uudistuksista ja tavoitteli epävarmoin käsin mielikuvituksensa luomia utukuvia... kaikki järkisyyt pirstoutuivat tuohon poikamaisen uhmaavaan otsaan, jonka ärtyiset kurtut Sergei Juljevitsh kyllin hyvin tunsi.
Täytyikö häntä seurata toisen, joka tähän yksinvaltiaaseen nähden oli häntä voimakkaampi? Pobjedonostsev? — Tahi se pyhä pappi, josta kerrottiin, että hän käsien päällepanemisella suoritti ihmeellisiä parannustöitä?...
Tahi — Witte hautoi ajatusta, joka oli uusi ja merkillinen, — tahi... ehkä keisarinna?
Aleksandra Feodorovna oli nuori ja miellyttävä, kyllin viisas asettuakseen Raisa Kaganin jutun yläpuolelle. Hänen avioliittoaan Nikolai Aleksandrovitshin kanssa pidettiin onnellisena ja sopusointuisena. Eikö ollut ajateltavissa, että hovissa oli muodostumassa "keisarinnan puolue", joka ymmärsi taivuttaa yksinvaltiaan tahtoa avioliiton suomilla keinoilla?...
Saksalainen prinsessa, korkeakasvuinen ja kirkasotsainen, — saksalaisvihaaja Maria Feodorovnan luonnollinen vastapaino?...
Witte oli vielä vaipuneena mietiskelyynsä, kun vaunut puiston reunassa pysähtyivät Pietarhovin linnan erään sivurakennuksen eteen. Hän astui alas hajamielisenä, meni huoneistoonsa, syödäkseen aamiaisen ennen Pietariin lähtemistään, ja hymyili ottaessaan palvelevan lakeijan kädestä teelasinsa. Eriskummaista, syvälle tunkevaa hymyä. Ei kukaan aavistanut, että se koski keisarinna Aleksandra Feodorovnaa...
Moskovassa valmisteltiin nuoren keisarin kruunausjuhlaa. Kremlin kupoolit kimaltelivat, Vasili Blashennin kirkon ihmeelliset tornit kylpivät kirjavina toukokuunauringon kultasäteissä.
[Blashennin kirkko on pihkovalaisten Barman ja Posnikin rakentama vv. 1555—1560, Iivana Julman hallitessa, Kasanin valloituksen muistoksi. Kirkko, joka sijaitsee Punaisella torilla Kremlin edustalla, käsittää yhdeksän mitä erilaisimpien kirkkotyylien mukaan suunniteltua osastoa vastaavanlaisine torneineen. Suom.]
Iivana Suuren tornin [Kremlissä. Suom.] kellot alkoivat kumahdella. Mahtavana, kutsuvana kaikui niiden malmiääni etäisille tasangoille, julistaen pyhän, ikivanhan, tunnuskuvallisen toimituksen alkaneeksi.
Kansanjoukossa, joka sadointuhansin oli leiriytynyt kaupungin edustalla olevalle Hodynkan kentälle, syntyi liike, joka muistutti kuohuvan hyrskyaallon rajua rynnistystä.
He tahtoivat nähdä hänet, joka tänään vihkiytyi pyhälle Venäjä-äidille, nuoren keisarin, joka oli lempeä ja ystävällinen kuin päivänsäde, joka tahtoi antaa onnea ja rauhaa ja muuttaa maansa raamatun yrttitarhojen hedelmällisiksi kentiksi. Hänet tahdottiin nähdä... Suotta eivät he olleet avojaloin lähteneet vaivaloiselle, päiväkausia kestäneelle vaellukselle pitkin kehnoja maanteitä, suotta he eivät olleet viettäneet yökausia paljaan taivaan alla, palellen köyhissä juhlaryysyissään... Naurettiin ja meluttiin.
Tahtoivat nähdä ja viedä muiston näkemästään kotiin, kaukaisen maalaiskylän kyyristyvien kattojen alle...
Aleksandra Feodorovna nojasi kalpeana patjoihin kultaisissa kruunausvaunuissaan, jotka hitaasti vierivät äitikeisarinnan, jo kruunatun hallitsijattaren, vaunujen jäljessä.
Kuvan kaltaiseksi oli hänet koristettu, kuormitettu jalokivillä, jotka rautakahleiden tavoin painuivat valkoiseen ihoon; raskas brokaadivaippa, taakkana painava, oli ripustettu hänen hartioilleen.
Nyt hän katseli väsyneesti ja omituisen hajamielisesti koko tuota kirjavaa joukkoa, naamiomaisen jäykkä hymy kapeilla, lujasti suljetuilla huulillaan.
Vaunujen kirjailluista patjoista kohosi ummehtunut tuoksu. Täällä oli ahdasta ja painostavaa. Nuoren keisarinnan korkeakasvuinen vartalo oli kumarassa, hän taivutti tervehtien päätään... hymyili...
Hänenkö kansansa tuossa riemuitsi? Miksi se riemuitsi? — Siksikö, että keisari noudatti vanhaa tapaa? — Vanhat tavat ovat vaarallisia, Nikolai Aleksandrovitsh. — Ne ovat kuin jäinen henkäys, joka kangistaa nykyhetken lämpimän elämän... Mutta kansasi riemuitsee...
Aleksandra Feodorovnan suloiset kasvot keinahtelivat kultaisten vaunujen lasiruutujen takana.
Hän tervehti kansaansa, — vierasta kansaa, jonka luo hän oli tullut jakamaan sille siunaustaan.
Vierasta kansaa, jolla oli tylsät, avomieliset silmät ja leveät, raa'asti hymyilevät suut.
Muurina se seisoi tien molemmin puolin. Kirjavia päitä, partoja, liehuvia liinoja... Se oli kuin kuohuvan meren kohoavaa ja laskevaa aaltoilemista, jonka yksitoikkoinen kohina tekee raskasmieliseksi ja väsyneeksi...
Raskasmieliseksi ja väsyneeksi...
Uspenskin tuomiokirkon ovella säikähdyttiin nuoren keisarinnan kalpeutta.
Vaivaloisesti suoristautuen astui Aleksandra Feodorovna puolisonsa rinnalla metropoliittaa vastaan, joka heitä odotti.
Päivä oli helteinen. Räikeän kirkas aurinko lennätti kuumia nuoliaan laimeansiniseltä, pölyiseltä taivaalta. Kirkonoven ääreisillä harmailla kivipylväillä leikitteli kipinöitä. Kirkkaita, kimeltäviä kipinöitä. — Muuan punainen suu hymyili... ivallisesti, ylimielisesti.
Yli-inhimillisin ponnistuksin Aleksandra Feodorovna koetti saada aaltoilevan sumun haihtumaan silmiensä edestä. Kiinteästi, ikäänkuin ainoaan todelliseen koko ympäristössään, hän tarrautui noihin hymyileviin huuliin. Oliko se todella äitikeisarinnan suu?...
Äkkiä, kuin revitty, maahan putoava harso, alkoi sumu haihtua. Hän katsoi Maria Feodorovnan kasvoihin. Ne olivat kauniit, kylmät ja välinpitämättömät. Omituinen suu ei hymyillyt enää. Kylmästi ja tutkivasti tarkkasivat hänen silmänsä nuorta paria.
Minkälainen katse se oli?...
"Hän vihaa minua", ajatteli Aleksandra Feodorovna.
"Hän vihaa minua..."
Hänen verettömät huulensa puristuivat toisiaan vastaan. Miksi hän ei saanut olla yksin ja itkeä... itkeä...?
Oh, kuinka typerää! — Maria Feodorovna... keisarin äiti? — Voivatko äidit vihata?
Mutta tuo katse? — Tuo katse!...
Miksi hän miettikään? — Heikkous pois, heikkous pois! — Hänhän on keisarinna...
Kuin unissakävijä hän liikkui eteenpäin, tunsi huultensa koskettavan alastonta kultaista ristiinnaulitun kuvaa, jonka metropoliitta ojensi keisariparia kohti. Kylmän metallin kosketus pani hänen jäsenensä värisemään.
Paluumatkalla, Nikolai Aleksandrovitshin istuessa nuoren puolisonsa rinnalla, sattui kiusallinen välikohtaus. Nuori keisarinna Aleksandra Feodorovna menetti tajuntansa, ja hänet täytyi Kremliin saavuttua herättää tuntoihinsa keinotekoisin kiihoittimin.
Maria Feodorovna ei myöhemmin juhlapäivällisten aikana voinut olla tekemättä vastapäätä istuvalle suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille ilkeätä huomautusta.
Keisarinna, jonka uuden kruunun taakka painaa maahan! — Eikö se ollut vertauskuvallista?
Hän hymyili merkitsevästi antaessaan pitkälle riippuvan kruunauskoristeen helmien solua hoikkien, ylellisesti sormustettujen sormiensa välitse.
Nikolai Nikolajevitsh ymmärsi vihjauksen.
Hän ymmärsi hymynkin. Tämä nainen pelasi peitetyin kortein, mutta hänen politiikkansa pysyi aina samana. Jo vuosikausia hän oli taistellut valtansa puolesta. Hänenkö olisi pitänyt laskea aseensa tuon kilpailijattaren edessä, joka, niin miltei lapsi kuin hän vielä olikin kokemuksiltaan, uteliaan tietämättömin katsein tarkkasi hovielämän kirjavaa hyörinää.
Maria Feodorovna tarkasteli tutkivasti suuriruhtinaan teräväpiirteisiä kasvoja, jotka saivat ajattelemaan nälkäistä arosutta.
Värähdys hänen suupielissään teki Maria Feodorovnan varmaksi.
Puoliääneen, pinnallisen keskustelun sävyyn, hän alkoi puhua uusimmista tapauksista ulkopolitiikan alalla.
Oliko Li-Hung-Tshangin läsnäololla kruunausjuhlallisuuksissa jokin syvempi merkitys? Suunnitteliko Witte jotakin uutta, yllättävää shakkisiirtoa?
Maria Feodorovna pelkäsi tuota miestä, jonka vaimoa hän oli vuosikausia vieronut. Ministeri, joka palveli jotakin asiaa, oli tavallisuudesta poikkeava ilmiö Pietarissa.
Nikolai Nikolajevitsh kohautti hartioitaan.
Kiinalaisen läsnäolo oli vain kohteliaisuuden ilmaus. Mitä muuta se olisi?
Venäläis-kiinalainen sopimus oli solmittu ja sinetöity.
Maria Feodorovna liikutteli pitsiviuhkaansa hitaasti ylös ja alas.
"Samoin venäläis-japanilainen, joka turvaa Korean riippumattomuuden."
Hänen silmissään näkyi salainen välähdys.
Suuriruhtinas hymyili.
Luultiinko, että moskovalaisille pyyteille Koreaan nähden oli pantu sulku? Oliko Wittellä tosiaan mielessä...?
Kumpikaan ei ilmaissut erästä ajatusta... Maria Feodorovnan katse oli kiintynyt valtaistuimeen.
"Keisari ei pidä herra von Wittestä."
"Ja antaa hänen kuitenkin pyöritellä itseään. Tuo Korean riippumattomuusjulistus..."
Keisarinna katsahti ympärilleen. Suuriruhtinatar Elisabet oli heidän lähellään. Maria Feodorovnan ääni aleni melkein kuiskaukseksi.
"Nikolai haluaa rauhaa. Rauhaa hinnasta mistä hyvänsä. Tuo japanilaisen poliisisotilaan iskemä haava on tehnyt hänet väsyneeksi. Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan."
Viimeiset sanat lausuttiin tuskin kuuluvasti. Suuriruhtinas pikemmin luki ne keisarinnan huulilta. Mutta hän havaitsi noissa tuskin kuultavissa sanoissa sykkivän kiihtymyksen.
"Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan." — Ja maa tarvitsi hallitsijaa, joka osasi uhata rautaisella nyrkillä. Tarvitsi hallitsijan, joka oli viisas ja sitkeä ja osasi selvittää sotkuisen vyyhden repimättä lankoja. — Hallitsijan — tahi hallitsijattaren?
Nikolai Nikolajevitsh kohautti olkapäitään.
Maria Feodorovnan suunnitelmat olivat läpinäkyvät.
Mutta hän pelasi taitavasti.
Korea?
Oli kuunneltava ja odotettava.
Suuriruhtinas astui hymyillen keisarillisten vieraiden haastelevien ryhmien läpi.
Aleksandra Feodorovna nojasi päätään valtaistuimen punaiseen samettinojaan.
Hänen päätään pakotti; viulujen ohuet, värähtelevät äänet, jotka soivat soittajaparvekkeelta, takoivat teräväkärkisten vasarain tavoin hänen ohimoitaan, tekivät jäykän, loisteliaan kruunauspuvun painavaksi ja sietämättömäksi.
Eikö tämä päivä koskaan päättyisi?...
Viisto valojuova majaili pilvenä Kremlin suuressa audienssisalissa, ympäröi harsona kaksipäisiä kotkia seinien punaisella samettipohjalla, kruunuilla koristettuja vaakunoita, jotka värikylläisinä hohtivat leveiden ikkunoiden muinaistyylisen lasituksen yläpuolella.
Väkivaltaista, puoliaasialaista loistoa, joka kiusasi silmiä.
Aleksandra Feodorovna etsi joukosta kasvoja.
Tuolla oli Elisabet, surumielinen hymy kalpeilla kasvoillaan. Mykkänä ja välinpitämättömänä. Sergei Aleksandrovitsh petti häntä päivästä päivään yhä julkisemmin. Se kiihdytti häntä joka kerta yhä uudelleen ja teki kuitenkin lopulta tylsäksi. Hänen tyydyttämätön kaipuunsa saada lapsia kalvoi häntä.
Nuoren keisarinnan silmät himmenivät säälistä.
Hän käänsi katseensa toisaalle... näki Maria Feodorovnan, joka keskusteli Nikolai Nikolajevitshin kanssa.
Kuin lumon vallassa hän tuijotti sinne, tunsi jotakin outoa, aavistuksellista hiipivän luokseen. Ei, sehän oli hirveää. Hän ei tahtonut ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Mutta se tuntui kuitenkin takertuvan kuin näkymätön hämähäkinverkko hänen vaatteisiinsa.
Hän etsi keisarin katsetta. Tämä oli väsynyt ja alakuloinen; ikäänkuin hän olisi nähnyt tulevat surut, joita valkoisen tsaarin mahtikäsky ei voinut torjua.
Tahi... ajatteliko hän menneitä aikoja? Sitä aikaa, jolloin hän oli ollut valmis kieltäytymään valtaistuimen loistosta kuin raskaasta, velvollisuuksia vaativasta ruhtinaallista syntyperää seuraavasta taakasta?
Nuoren keisarinnan huulet puristuivat lujasti yhteen.
Hänen silmissään punersi... kultakotkien peittäneen, valoaaltojen maalailemien samettisten seinäverhojen puna. Mahtava, suhiseva puna, joka muistutti virtaavia veripuroja... Jättiläismäinen, korkeahyrskyinen virta!...
Äänettöminä keinahtelivat jättiläismäiset, säihkyvät vahakynttiläkruunut sinne tänne.
Soiton säveliä. Ryhmityttiin masurkkaan. Viuhkat leyhyttivät viileyttä kuumille kasvoille...
Aleksandra Feodorovna istui paikallaan, huulillaan kuollut, kouristuksentapaisesti pidätetty hymy. Hänen vartalonsa suoristautui jäykkänä. Hän oli keisarinna, hänen täytyi odottaa, kunnes juhlamenot olivat lopussa. Täytyi torjua synkkä näky silmiensä edestä.
Verivirtoja... Kenenkä verta?
Häntä kammotti, hän painoi käsiään vastakkain niin lujasti, että teki kipeätä...
Samaan aikaan kaikui Hodynkan kentällä kymmenistä tuhansista suista kauheita huutoja juhlayössä. Innoituksen päihdyttämät ihmiset vääntelivät raadeltuja ruumiitaan hevosten rautakavioiden alla. Veri höyrysi, kasakoiden kimakat huudot häipyivät Moskovan pimeyteen, laukaukset kajahtelivat; verisiä möhkäleitä kiemurteli selvittämättöminä röykkiöinä. Kukaan ei voinut sanoa, kuinka se oli tapahtunut.
Sadattuhannet, jotka olivat saapuneet tänne saadakseen katsella pyhää tsaarillista kruunausjuhlaa, veivät mukanaan kumeat tuskanhuudot kaukaisiin kyliinsä. Väsynyttä ja horjuvaa oli heidän käyntinsä, vaatteensa veren tahraamat, kun he astuivat kotia kohden.
Neljätuhatta Venäjän poikaa makasi verilätäköissä Hodynkan kentällä. Verta oli vuotanut, viattomien pyhää verta, joka kostutti Venäjä-äidin mustia helmoja.
Ne, jotka olivat juhlineet valkoista tsaaria, eivät riemuinneet enää. Murheellisina he lähtivät sieltä, tummissa, puolieläimellisissä katseissaan ensimäiset, hämärät arvoitukset, jotka odottivat ratkaisuaan...
* * * * *
Vanha Li-Hung-Tshang oli pyytänyt päästä herra von Witten puheille.
Sen mieltenkiihtymyksen vuoksi, joka Hodynkan kentällä sattuneen onnettomuuden luonnollisena seurauksena vallitsi Kremlin suojissa, ei hän ollut pyrkinyt keisarin puheille. Sanottiin, että Nikolai oli sielunsa syvimpään järkytetty, että tsaaritar, onnettomuudesta tiedon saatuaan, oli puhjennut hillittömiin kyyneliin.
Viisas Li-Hung-Tshang tiesi, etteivät ne hyvät neuvot, jotka hän toi, olisi tässä hälinässä päässeet kuuluville. Hän oli kyllin viisas jättääkseen ne tarkoin kuuntelevalle rahaministerille.
Keltainen vanhus katseli miltei hellästi toisen rauhallisia piirteitä.
"Asia koskee arvaamattomien aasialaisten selkkausten välttämistä, teidän ylhäisyytenne. Keisari on nuori. Sanotaan, ettei hän ole saavuttamaton ympäristönsä erilaisille kuiskutteluille..."
"Ei saavuttamaton?"
Herra von Witten vakavan suun ympärillä vilahti pilkallinen hymähdys.
Ei saavuttamaton?... Suuriruhtinas Wladimir oli aikeissa pujahtaa Nikolain ympäristöön ja tehdä hänestä kamarillan kuuliaisen välikappaleen. Rahaministeri oli jo kuulevinaan miinojen salaista raapimista, niiden kovertaessa maata hänen jalkainsa alta.
Aavistiko Li-Hung-Tshang hänen salaisimmat ajatuksensa? Kiinalaisen pienillä, kurttuisilla kasvoilla oli levoton ilme.
"Keisaria koetetaan saada rakennuttamaan rautatie etelään päin. Hänelle annetaan huonoja neuvoja. Etelä on vaarallinen..."
Witte käveli edestakaisin huoneessa.
"Olen esittänyt keisarille perusteeni", sanoi hän hitaasti.
"Ja hän?"
Rahaministeri kohautti olkapäitään. Hänen mieleensä koski vanhuksen kiihkeä huolestuneisuus asian johdosta.
"Hänen keisarillisen majesteettinsa tapana on hyväksyä se mielipide, joka esitetään hänelle viimeiseksi."
Tuo kuului raskaalta ja samalla pilkalliselta. Suuriruhtinaan puolue väijyi Koreaa. Kykenisikö hän, Sergei Juljevitsh, pitämään puoliaan heitä vastaan?
Kiinalainen huojutti miettiväisenä pientä päätään.
"Kiinan etujen mukaista olisi suostua kaikkiin mahdollisiin helpotuksiin, teidän ylhäisyytenne."
"Kaikkiin mahdollisiin...?"
"Mandshurialainen reitti Nertshinsk—Tsitsikar— Wladivostok säästäisi Venäjältä kuudensadan kilometrin pituisen kierroksen."
Kuusisataa kilometriä! Rahoja, jotka häviäisivät, kuten kaikki tässä maassa häviää. Ja jotka eivät kuitenkaan saattaneet tyydyttää himoa maa-alueihin ja valtauksiin...
Rahaministeri pudisti päätään. Käänsi kiinalaiselle selkänsä, astui ikkunan luo, mietti, punoi suunnitelmia ja hylkäsi ne taas seuraavalla hetkellä!...
Tuolla alhaalla virtasi Moskva-joki. Jättiläismäiset, katulyhtyjen himmeästi valaisemat siltakaaret kohosivat ja häipyivät johonkin pimeään, joka mustana muurina kattoi joen kimaltelevaa pintaa...
Pimeänä vaani Kreml, jossa keisarinna vuodatti kyyneliä maansa lasten viattoman veren tähden...
"Käyttäkää kaikki vaikutusvaltanne, teidän ylhäisyytenne..."
Witte pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Hän tiesi: tuo älykäs, keltainen mies, jolla oli surumieliset, rypistyneet piirteet, piti hänestä, suuren Venäjän raha-asiain huoltajasta. Piti ystävällisesti, isällisesti.
Hyvin harkittuja olivat hänen lausumansa sanat. Suosikkinsa eduksi eikä vieraan keisarin vahingoksi.
"Vaikutusvaltani keisariin...?"
Hän keskeytti lauseensa äkillisen ajatuksen hipaisemana.
"Kenties eräs vieras — joku toinen minun sijastani", mutisi hän.
"Eräs vieras?"
Mongoolin älykkäät rakosilmät kävivät tutkiviksi.
Witte teki tyytymättömästi torjuvan kädenliikkeen.
"Aleksandra Feodorovna", sanoi hän lyhyesti ja tiukasti.
"Keisarinna?"
Witte säikähti. Oliko hän puhunut liikoja?
Epäilevä hymy ilmestyi Li-Hung-Tshangin ryppyisen suun ympärille.
"Ei mitään varmaa!... Pelkästään toive!..."
Sergei Juljevitsh katseli alakuloisena välkkyvää jokea.
Pelkästään toive!... Toiveet saattoivat pettää. Ja kamarilla punoi hienoja, monihaaraisia verkkoja.
Joitakuita päiviä kruunauksensa jälkeen oli keisari Kremlissä avoimesti ja vapaasti selittänyt nöyrästi hänen lausuntoaan odottavalle kaupunkien lähetystölle, ettei venäläisestä perustuslaista voinut olla puhettakaan, että patriarkaaliset suhteet oli kansan samoin kuin itsevaltiuden edun tähden säilytettävä loukkaamattomina ja että hallitus vähitellen panisi toimeen uudistuksia, kohottaakseen kansan asteittain täysin eurooppalaisen kulttuurin tasalle.
Ne, jotka kuulivat nuoren keisarin sanat, eivät epäilleet hänen tarkoittaneen niillä täyttä totta. Uudistuksiin samoin kuin itsevaltiuteenkin nähden.
Yhtä toivetta köyhempinä he lähtivät Kremlistä, lohduttautuen nuoren itsevaltiaan paljonpuhuvalla olemuksella, puoleensavetävällä, vilpittömällä esiintymistavalla ja hänen huomattavalla myötätuntoisuudellaan kansaa ja sen tarpeita kohtaan...
Nikolai Aleksandrovitsh oli toimituttanut tarkan tutkimuksen Hodynkan kentällä sattuneen tapaturman johdosta. Syyt oli saatava selville; syyllisiä, jotka kevytmielisesti olivat vuodattaneet Venäjän niin monen alamaisen verta, oli ankarasti rangaistava.
Moskovan poliisimestaria syytettiin siitä, että hän laiminlyömällä riittävän valaistuksen järjestämisen juhlapaikalle oli aiheuttanut kansanjoukossa syntyneen hirveän sekasorron.
Päiväkausia vaappui hänen kohtalonsa vaakalaudalla. Sitten osasi syytetty puhdistautua siten, että vieritti syyn toisen niskoille.
Muutamia vangittiin, toisia erotettiin virasta. Tuomioistuimet haparoivat ristiriitaisten todistusten kaaoksessa, — keisari, jota kidutti pelko viattoman tuomitsemisesta, menetti tarmokkuudenpuuskansa, joka hänessä oli noussut ensi päätöksen tehdessään, ja suostui vaieten siihen, että asian tutkiminen selvillesaattamattomana jätettiin silleen... Venäjä oli saanut esimerkin, kuinka se saattoi kiertää itsevaltiaansa käskyt...
Syrjään vetäytyneenä ja omasta heikkoudestaan masentuneena keisari eleli suojissaan.
Japanilaisen poliisisotilaan tuottaman haavan jättämä arpi, joka punaisena viiruna kulki poikki hänen päälakensa, alkoi uudelleen vihoitella ja teki hänet palatsissa sattuviin tapauksiin nähden väsyneeksi ja kylmäkiskoiseksi.
Haluttomasti, ikäänkuin raskasta taakkaa kantaen, hän suoritti hallitustehtäviään.
Witte pääsi puheille, sai esittää asiansa ja poistui miltei poikkeuksetta epäsuosiossa. Hän kesti sen silmäkarvankaan värähtämättä, terävimmänkään katseen ympäristössä voimatta arvata, mitä tämän miehen kylmien, rauhallisten piirteiden takana liikkui. Hänen yritystään saada keisarinnan vaikutusvalta tuekseen voitiin pitää rauenneena.
Aleksandra Feodorovna oli mielenkiinnolla kuunnellut hänen selostustaan Mandshurian radasta, hyväksynyt hänen katsantokantansa ja — kieltänyt apunsa.
Levollisella äänellä hän oli selittänyt ministerille, ettei keisarin päätöksiin saanut koettaa vaikuttaa. Ettei vaimon asiana ollut johtaa hallitsijan perhe-elämään poliittisia tehtäviä.
Kevyesti ja viehättävästi, muutamin peitetyin sanoin Aleksandra Feodorovna oli lausunut mielipiteensä. Kyllin selvästi, jotta rahaministerin oli mahdotonta lähestyä häntä sen enempää.
Witte lähti, mielessään toisenlainen kuva hänestä kuin tullessaan.
Tämä nainen ei ollut se tyhjänpäiväinen hanhi, joksi Maria Feodorovnan hovilaiset häntä nimittivät. Eikä se teeskentelevä juontenpunoja, jonka älyniekat olivat näkevinhän tyttömäisen ujouden naamion takana.
Nainen hän oli, joka tahtoi olla vain vaimo ja jonka epäsuopea kohtalo oli tuominnut jäykistymään tsaarinpalatsin jäisessä ilmapiirissä.
Otsa rypyssä Witte astui alas leveitä, kajahtelevia portaita.
Li-Hung-Tshang oli matkustanut pois pettynein toivein.
Laiva ajelehti aallokossa vailla ohjaavaa kättä. Vain yksi ainoa oli, joka tiesi suunnan ja joka yritti pidellä peräsintä...
* * * * *
Moskovassa Aleksandra Feodorovna ensi kerran kohtasi kauniin Raisa Pistolkorsin, synt. Kagan.
Tämä nuori nainen ajoi avoimissa landoo-vaunuissa keisarinnan vaunujen ohitse, loi niissä istuviin omituisen katseen ja käänsi kalveten kasvonsa pois.