Part 1
VIIMEINEN TSAARITAR
Romaani nykyajalta
Kirj.
GERTRUD v. BROCKDORFF
Saksankielestä suomensi
Vilho Elomaa
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.
Vihdoinkin, neljänkolmatta lyijynraskaan tunnin kuluttua, joiden aikana ajanmittarin jyvittäin valuva hieno hiekkalanka näytti katkenneen ja keisarinnan suojissa suhahteli alamaisesti kuiskaavia ääniä ja hääräili toimeliaita lääkäreitä, oli englantilainen hoitajatar voinut laskea lapsen Nikolai Aleksandrovitshin käsivarsille.
Pyöreänä ja punaisena se tirkisteli ilmeettömillä, arvoituksellisilla silmillään pitsipielukselta, jonka kellastuneet pisteet muodostivat säännöttömästi vierekkäin sommiteltujen kruunujen ääriviivat.
Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! —
Keisarin säännöllisissä, hiukan väsähtäneissä piirteissä kuvastui pettymystä ja epämääräistä liikutusta. Arasti torjuvin kädenliikkein hän otti vastaan molempien lääkärien kunnioittavat onnittelut ja kiitti heitä miellyttävästi hymyillen avusta, jota he olivat kuluneiden vaikeiden hetkien aikana osoittaneet hänen majesteetilleen keisarinnalle. Mutta hänen äänessään oli kova ja särkynyt sointu, ja hänen silmänsä, jotka omituisen neuvottomin ilmein olivat kohdistetut pyöreihin lapsenkasvoihin, olivat sumeat. —
Lääkärien vetäydyttyä pois hän hengitti vapaammin.
Raskasta hänen oli nähdä ensimmäisen, ylpeän toiveensa vieraiden nähden menevän hukkaan. Vaikeata pysyä niin arvokkaana, kuin hetken merkitys vaati.
Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! — Mutta ei poika.
Ei se, jota pyhä Venäjä-äiti odotti. Ei se, joka oli kutsuttu kerran tuntemaan vihityn kruunun painoa päänsä päällä, ripustamaan pyhän Andreaan vihreä samettivaippa hartioilleen. Nuori isä huokasi. — Toiveet murskana. Tältä päivältä, ei ainaiseksi. —
Hän hymyili jo taas kävellessään lyhyin, pelokkain askelin edestakaisin huoneessa. —
Itkettynein silmin lepäsi Aleksandra Feodorovna Venäjän keisarinnojen makuusuojan antiikkisen, kalkitun katon alla.
Kun keisari astui sisään ja kumartui hänen puoleensa, värähtivät hänen kasvonsa. Hän painoi kasvonsa pieluksiin salatakseen kyynelensä.
Hänen puolisonsa tarttui hellästi hänen käteensä: "Suruissasiko, Aleksandra? — Ja minä kun tulin onnittelemaan." —
Keisarinna kohotti punaisia silmäluomiaan ja katsahti häneen epävarmasti.
"Anna anteeksi!" mutisi hän koneellisesti. Hänen huulensa vavahtelivat yhä. "Minä — olen — väsynyt. — Se... ei ole minun syyni, Nikolai! — Vai onko? — Olenhan rukoillut Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Pyhää Äitiä..." [Kremlissä oleva Ihmeitätekevä Jumalanäidin kuva, jonka edessä tsaarittarien, tuntiessaan tulevansa äidiksi, tuli suorittaa hartaudenharjoituksia.]
"Blagovieshtshenskin Jumalanäiti on antava meidän tulla armostaan osallisiksi, Aleksandra." Keisari puhui hiljaa ja liikutettuna. Hänen kätensä sivelivät hellävaroen kapeita naissormia, joiden hän tunsi rauhattomasti värisevän.
Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Jumalanäiti!
Aleksandra Feodorovnan ruusuhuulet hymyilivät surullisesti ja pilkallisesti.
Puhuiko hän totta? — Polvistua vanhan madonnankuvan eteen ja höpistä ulkoaopittuja kaavoja — oliko se rukoilemista? Koskettaa satumaisia, hehkuvia, puoli-raakalaismaisen loisteliaita jalokiviä, jotka kehystivät suurisilmäisiä naiskasvoja arkoine ja kuitenkin omituista ylemmyyttä kuvastavine kasvoineen — voiko sille antaa saman nimityksen, joka ilmaisi sopertelevan rukoilijan hehkuvimpia tunteita? —
Hän sulki silmäluomensa, jottei olisi enää nähnyt Nikolain lapsekasta uskoa ilmaisevia silmiä eikä pehmeäpiirteisen, väsyneen suun luottavaista hymyä, tuon suun, joka hiljaa ja sointuvasti puhui valkoisen tsaarin maailmaa onnellistuttavasta tehtävästä ja palavasti suuteli kultaisen ristiinnaulitunkuvan kylmiä metallihuulia. Hänen, joka uskoi Blagovieshtshenskin Jumalanäidin ihmetyöhön!...
Aleksandra Feodorovna painoi päänsä miltei kiivain elein takaisin pieluksiin. Hänen kätensä väisti puolison hyväileviä sormia.
"Hän on antava meidän tulla armostaan osallisiksi!" —
Hän vavahteli pohjattomasta katkeruudesta.
Sinun, Nikolai Aleksandrovitshin! Sinun, oikeauskoisen kirkon vanhurskaan pään, joka opettajaltasi Pobjedonostsevilta opit halveksimaan kaikkea tietämistä mitättömänä, hurskasta inhottavana turhuutena. Joka olet naiivi ja uskovainen... Mutta... minun?... Muukalaisen, kerettiläisen? Joka siirtyessäni oikeauskoiseen kirkkoon kieltäydyin kiroamasta perittyä uskontoani ja jota isä Joannin terävät silmät epäluuloisesti tarkastavat?...
Hän oli kuohuksissaan!
Hän hengitti kiivaasti, ja hänen otsansa hehkui kuin kuumeessa.
Syynä siihen oli hänen tilansa ja viime tuntien ponnistukset: Muulloinkin hän tunsi olevansa muukalainen, mutta ei silti koditon. Tänään, kesken kaikkia nuoria, tuskallisen suloisia äitiydentunteitaan, hän oli kuin irtireväisty lehti, joka ajelehtii tummalla virralla tuntemattomia päämääriä kohti. Saksanmaa oli kaukana, ja hän oli yksin vieraan, tylsästi kummastelevan kansan keskellä, joka kutsui häntä keisarinnakseen. Joka tänään oli odottanut tsaarinistuimen perijää ja olkapäitään kohauttaen vastaanottanut tiedon keisarillisen prinsessan syntymästä. Vieras ja koditon! Anteeksisaanut ja surkuteltu!...
Aleksandra Feodorovna tunsi kyynelten taas tulevan. Hän kätki kasvonsa pieluksiin...
Keisari nousi hoitajattaren viittauksesta. Äänettömänä hän poistui huoneesta. Pysähtyi ovelle vielä hetkeksi ja kuunteli.
Ei mitään! — Pielukset tukahduttivat pettymyksen nyyhkytykset. Hoitajattaren hiljaiset askelet kuuluivat pehmeästi ja hyväätekevästi. Ulkona kasteli viileä, pehmytpisarainen syksyinen sade palatsin ikkunoita. Suurina; äänettöminä kyynelinä putoilivat pisarat vanhojen, melkein lehdettömien vaahteroiden kalvakankeltaiseen lehvikköön.
Blagovieshtshenskin Jumalan äiti!...
Keisari hymyili...
* * * * *
Kirjastohuoneessa odotti Pobjedonostsev.
"Sallikaa minun, lähinnä keisarillisen perheen jäseniä, ensimäisenä onnitella teidän keisarillista majesteettianne."
Hän puhui hitaasti ja hiukan värähtelevän arvokkaasti kuten hänen korkealle iälleen sopi. Mutta älykkäässä, vanhassa päässä syvällä olevien silmien katse oli pistävä kuin kyykäärmeen. Keisarin oli, kuten aina Pobjedonostsevin läheisyydessä ollessaan, pakostakin taisteltava vastenmielisyyden tunnetta vastaan. Hänen hymyilynsä, kun hän kiitti, oli laimea ja väkinäinen. Hän tunsi kirkkoruhtinaan korkean otsan takana vaanivan kysymyksiä, joiden vastauksista hän ei vielä ollut selvillä...
Varovasti tutkistellen Pobjedonostsev ryhtyi koskettelemaan odotetun perintöruhtinaan syntymän johdosta suunniteltua armahdusjulistusta.
Hän näki keisarin otsan rypistyvän. Pilkallinen, riemuitseva hymy leikitteli ukon ohuiden, askeettisten huulien ympärillä. —
Nikolai Aleksandrovitsh karkoitti torjuvin kädenliikkein manifestiajatuksen mielestään.
Ei tänään... ei!... Hän oli kiihoittunut, viettänyt yön valvoen ja rukoillen ja tunsi vielä odottamattoman pettymyksen synnyttämää tuskaa ikäänkuin raukeutena jäsenissään.
Ei tänään!...
Eikö voitaisi odottaa siihen päivään asti, jolloin vastasyntynyt suuriruhtinatar otetaan oikeauskoisen kirkon helmaan?...
Pobjedonostsevin ohuthuulinen suu ei nauranut enää.
"Teidän keisarillisen majesteettinne armo ei milloinkaan tule liian myöhään."
Hän laski kuihtuneet, sormuksilla koristetut kätensä selvästi eroittuvine sinisine suoniverkkoineen ristiin kepin norsunluukahvalle — hänen oli jo kymmenen vuotta kävellessään tarvinnut nojata keppiin.
"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa armonsa runsaudensarven tuhlaten vuotaa sekä hyville että pahoille."
Keisarin kalpeat kasvot punehtuivat hiukan.
"Tahdon, että minuun luotetaan", sanoi hän hiljaa.
"Tahdon —" hän hymyili itsekseen ikäänkuin jokin suloinen näky olisi väikkynyt hänen edessään — "päättää työn..."
"Kenen työn?"
"Vapauttaja-tsaarin."
Pobjedonostsev oli vaiti. Hänen luiset, kepin luukahvaa pitelevät sormensa vavahtivat väkisinkin. Seuraavassa hetkessä ne olivat taas liikkumattomat kuin maaorjat, jotka ovat tottuneet alistumaan herransa tahtoon.
"Teidän majesteettinne keisarillisen isoisän kaatoi murhaajan käsi", sanoi vihdoin yliprokuraattori. Hän lausui viimeiset sanat hyvin hitaasti omituisen teräväliä, kirkkaalla äänellä.
Keisarin kasvot olivat taas saaneet tavallisen väsyneen kalpeutensa. Hänen hartiansa liikahtivat ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa ajatuksistaan painostavan mielikuvan.
"Tahdon elää ja kuolla Venäjän hyväksi. Kuolintapa on yhdentekevä."
Hänen äänensä oli laimea ja soinnuton kuin särkyneen lasin särähdys. Hän tunsi vanhuksen älykkäiden kasvojen pergamentti-ihon takana piilevän sanattoman vastustuksen ja katseli häntä huolimattoman uhmaavasti, ylemmyytensä tuntien.
Yliprokuraattori hieroi kuivaa etusormeaan kepinkahvan hopeasilaukseen kiinnitetyllä, sileäksi hiotulla, verenpunaisella rubiinilla.
"Ei kukaan ylevistä hallitsijoistamme olisi puhunut toisin. Ei ainoakaan."
Hänen suupielissään karehti jo taas hymy, tuollainen merkillinen, ärsyttävä hymy, jolla vanhus vastaa pojan haaveksiviin unelmiin. —
Mitäpä muuta tämä keisari olikaan kuin tyhmä poika, joka tavoitteli pilviä? Narri! Sokea! — Haaveilija, joka tahtoi itselleen hakata omat tiensä risukon puhki.
Kova, valju suu hymyili ylenkatseellisesti.
Sinä revit sormesi okaissa, Nikolai Aleksandrovitsh. Sinä olet näkevä, että mushikkaa on kuritettava piikkiruoskalla, jos mieli hänet pysyttää kesynä. Sinä saat sen kokea...
Konstantin Pobjedonostsevin vahva puoli oli se, että hän taisi niinä hetkinä, jolloin toisen tahto oli ratkaiseva, tekeytyä myöntyväiseksi.
Hän kysyi hiljaisesti:
"Teidän keisarillinen majesteettinne ajattelee vapauttajatsaarin suunnittelemaa perustuslakia?"
Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että keisari lysähti kokoon.
Perustuslaki! — Se sana oli hyvin valittu. Se oli kuin punainen vaate, joka saa rauhallisesti ruohoa pureksivan härän muistamaan voimansa. —
Perustuslaki! — Anna vapaaehtoisesti suomiesi lahjojen takeeksi kirjallinen vakuutus ja katsele hymysuin, kuinka kätesi sidotaan itsepunomallasi köydellä.
Pobjedonostsev istui liikkumatta. Hengitystään pidätellen hän odotti päätöstä, jonka täytyi tulla. —
Astuttuaan rauhattomasti pari askelta huoneessa keisari pysähtyi. Hänen valkoisen litevkan verhoama vartalonsa näytti tänään laihemmalta ja hennommalta kuin muulloin. Poikamaisena ja kypsymättömänä hän seisoi seinäverhon tummankirjavaa taustaa vasten.
"Perustuslaki on vaarallinen leikkikalu kokemattomien käsissä. Ja Venäjän kansa on kuin lapsi muiden Europan kansojen rinnalla."
Pobjedonostsev hymyili. Hänen hiukan kokoonpainuneen ruumiinsa lävitse kulki liikahdus, ikäänkuin hän olisi hengähtänyt vapaammin.
"Teidän majesteettinne päättää viisaasti ja kokeneesti."
Hänen äänessään piilevä pilkka jäi huomaamatta. Keisari oli mennyt ikkunan luo ja antoi katseensa alakuloisen miettivästi lipua pitkin Eremitaashin valtavia seiniä, joiden marmorin harmaus eroittui omituisena päivän pilviverhosta.
"Kun tämä kansa kypsyy!... En lupaa mitään perustuslakia. — En vielä. Jos minulle syntyy kruununperillinen..."
Hän keskeytti puheensa ja hymyili. Pobjedonostsevin huulet puristuivat vastakkain kovina kuin kaksi karkeasti päällekkäin liitettyä marmorireunaa.
"Suokoon armollinen taivas hänen keisarilliselle majestetilleen siunauksensa."
Hänen äänessään oli jotakin, joka sai keisarin hätkähtämään. Epäilys pyrki esiin ja painui kohta seuraavassa hetkessä taas olemattomiin. — Nikolai Aleksandrovitsh pudisti huomaamattomasti väsynyttä, kaunispiirteistä päätään.
Hän ei pitänyt Pobjedonostsevista. Aleksanteri III:nnen verinen sortovalta loi punaisen kajastuksen tähän nimeen. Se tuoksahti vankikopille. — Venäjän valtaistuimen uusi haltijahan halusi rakkautta ja vapautta. — Hän epäili kaikkia, jotka olivat antaneet myöntymyksensä pimeälle taantumukselle. Ehkäpä hänen mielessään harvoina surumielisyyden hetkinä liikkui sellaisiakin ajatuksia, että näiden Aleksanteri IIII:nnen suosikkien täytyi olla nuoren tsaarin salaisia vihollisia, ja että he tyynen pinnan alla lietsoivat salattuja tulia. Että prinsessan syntyminen oli heille tervetullut seikka...!
Inhoittavat yön aaveet!...
Nikolai Aleksandrovitsh pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Väsynyt hän oli, epävireessä ja hiukan surullinen. Yliprokuraattorin istuinpaikka oli tyhjä. Mutta älykkäät kyykäärmeensilmät loistivat vielä jossakin ja täyttivät huoneen jääkylmällä katseellaan.
* * * * *
Keisaria värisytti. Hän tahtoi tavata isä Joannin ja rukoilla hänen kanssaan. Hän tahtoi anoa pyhien siunausta keisarinnalle, jonka kohdussa oli tsaarivallan tulevaisuus. Hän tarvitsi pyhää savua, ikonostasin [pyhäinkuvilla ja jalokivillä koristettu seinä venäläisissä kirkoissa] satumaista hohtoa, salaperäistä hämärää ja pyhimyksen moniaavisteista läheisyyttä. —
Ulkona oli ilma kuin harmaa muuri. Kupoolit verhoutuivat hitaasti hämärään. Täytyi ajatella häipyviä sävelsointuja tahi taivasta kohti kohoavia aatteita, jotka olivat uupuneet ja vaalenneet. — Äänettöminä putoilivat vaahterien lehdet... Kuolevia ihanteita! — Alistuvaisesti olkapäitään kohauttaen keisari kääntyi, nosti kätensä silmilleen ja loi etsivän katseen pitkin huonetta. Ei! — Pobjedonostsev oli poissa. Mutta hänen silmänsä kiiluivat vielä, tirkistivät kullattujen kirjanselkien lomista, riemuitsivat... ivallisina ja kammottavina.
"Kaikki maailman tieto, joka ei palvele Jumalaa ja Hänen pyhää kirkkoaan, on turhuutta. Kaikki tahto on turhuutta, paitsi tätä yhtä..."
Eikö joku ääni kuiskinut? Eikö tuolla hämärässä häämöttänyt kasvoja?...
Keisari mutisi rukouksen. Hurmiosta värisevin sormin hän painoi sähkökellon nappia.
Isä Joannin piti tulla. Pyhän miehen, koskemattoman...
Notkea lakeija kiiti nuolennopeasti alas portaita viemään herransa kutsun perille...
Maria Feodorovna oli ilmoituttanut itsensä nuorelle keisarinnalle, lausuakseen hänelle onnittelunsa ja tiedustellakseen pienen suuriruhtinattaren vointia.
Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää, että hänen majesteettinsa keisari oli Pobjedonostsevin lähdettyä ollut kiihdyksissä ja lähettänyt kutsumaan isä Joannia luokseen. Aina etuhuoneeseen saakka kuului papin rukoileva, yksitoikkoisen laulava ääni.
Maria Feodorovna hymyili julmaa hymyä.
Kaksi vanhan hallitustavan jäykkää tukipylvästä, jotka olivat kyllin vahvasti juurtuneet tämän hovin ilmapiiriin. Eikö Nikolai, joka ei tahtonut nähdä ketään välittäjää itsensä ja kansan välillä, ollut kiiruhtanut karkoittamaan hovista isänsä suosikkeja? Eikö hän puhunut uusista aatteista, jotka olivat toteutettavat? — Uusia aatteita, samalla kun kaksi liukasta Aleksanterin aikuista pappia parhaillaan kietoi häntä verkkoonsa!
Keisarinna naurahti. Tylysti, hillitysti. Kaksi pappia... Ja kyllä toisetkin vielä löytäisivät jonkin salatun takaportin uuden hallitsijan sydämeen... Kaikki vapaamieliset aatteet häviäisivät kuin kapea puro hiekkamereen.
Hymy karehti vielä Maria Feodorovnan kasvoilla, kun hän astui miniänsä luo ja sydämellisin, liian sydämellisin sanoin onnitteli häntä.
Nuoren keisarinnan silmiä ympäröivät punehtuneet kehät, ja katse oli väsynyt. Hän kiitti laimean kohteliaasti, pakottautuen hiukan taivuttamaan päätänsä.
Hän kaipasi palavasti Nikolaita, joka oli äänettömästi pujahtanut pois nähdessään hänen kyynelensä. Hän tahtoi selittää ja saada lohdutusta... Ja nyt... tämä nainen... tämä vieras nainen!... Kuka hän oli?... Mitä hän tahtoi?...
Maria Feodorovna puheli tottuneesti ja rohkaisevasti. Hänen keskustelutaitonsa ei jättänyt häntä pulaan missään tilanteessa. Samalla kun hän kevyesti jutteli ylimalkaisista asioista, vaanivat hänen katseensa salaisuuksia ja pelokkaasti kätkettyjä ajatuksia. Tiesikö Aleksandra Feodorovna Pobjedonostsevin olleen keisarin luona?
Ei, hän ei sitä tietänyt. Se olisi muuten ollut hänestä yhdentekevää. Tämä saksalainen prinsessa, joka oli tottunut Darmstadtin hovin pieniin oloihin, ei kyennyt arvioimaan keisarillisen ympäristön kuiskutuksia.
Mukava, vaaraton keisarinna!...
Maria Feodorovnan huulet muikistuivat ylenkatseellisesti. Päämäärästään tietoisen puolison käsissä olisi Nikolai ollut kuin pehmeä vaha. Tämän rinnalla...?!
Hän ojensi, hartioitaan kohauttaen, kapeat, ihmeteltävästi hoidellut kätensä ja katseli niitä salaisesti hymyillen. Aleksandran kädet eivät milloinkaan olisi saattaneet innoittaa kuvanveistäjää. Tyhmiä he olivat välinpitämättömyydessään, nuo nuoret naiset, jotka halveksivat kaunistuskeinoja ja kevytmielisesti riistivät itseltään vallan.
"Kelpo naisia, mutta hovissa mahdottomia", sanoi hän pehmeällä, sointuvalla äänellään.
Hän puhui Wittestä, hänen lisääntyvästä vaikutusvallastaan, suosiosta, jota hän nautti tiettyjen kansankerrosten taholta, ne kun hänessä vainusivat sen miehen, joka tuleva oli.
Hänen aikomuksensa oli pudistaa nuori nainen hereille uneliaisuudestaan. Hän ehkä varoittaisi keisaria. Varoituksilla on usein sama seuraus kuin suositteluilla. Mutta Aleksandra Feodorovna vain hymyili.
"Koko Venäjänmaalla on vain yksi tuleva mies." Äitikeisarinna nousi jäykkänä seisoalleen.
"Keisari on... keisari", sanoi hän hitaasti. "Minä puhuin hänen ministeristään, joka on noussut kansan keskuudesta ja joka on riippuvainen tämän kansan suosiosta. Riippuvainen syntyperänsä kautta. Vain sen kautta..."
Hän piti kättään riippulampun punertavaa valoa vasten ja tarkkasi sekunnin ajan kalpean ihon alla virtaavia lämpimiä veriaaltoja.
Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Metallilta kalskahtava sointu, jonka vanha keisarinna sai ääneensä, koski häneen. Helmikampa korkealle käherretyssä harmaassa hiuslaitteessa kimalteli kuin pedon hohtavat hampaat.
Hän oli väsynyt. — Vanhan, vieraan naisen läsnäolo kiusasi häntä.
Puolittain uhkamielisesti hän vihdoin virkkoi:
"Keisarin kunnianhimona on olla jotakin enemmän kuin vain arvonsa haltija..."
"Enemmän?" Maria Feodorovnan kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat. "Venäjällä ei ole mitään, mikä olisi tsaarinkruunua korkeammalla. Ei mitään tehtävää, jota keisari saisi pitää korkeampana kuin kruununsa säilyttämistä..."
Hänen sanoissaan piili jotakin uhkaavaa. Aleksandra Feodorovna puri huultaan.
"Ja kuitenkin juuri kruununperijä-suuriruhtinas itse tahtoi siitä luopua. Vapaaehtoisesti... Ja jäi vain siksi, että piti niitä itsekkäitä syitä, jotka häntä siihen yllyttivät, mitättöminä miljoonien onnen rinnalla."
Hän sanoi nämä sanat nopeasti, kiivaasti hengittäen. Nyt, kun hänen tytönylpeyttään kuolettavasti haavoittanut salaisuus oli raastettu päivänvaloon, hän pelästyi.
Maria Feodorovna oli käynyt kovin kalpeaksi. Hänen kurtuttomat kasvonsa hohtivat marmorivalkeina riippulampun valossa. Hän näki erään aseen riistetyn itseltään...
Tämä kruununperijä-suuriruhtinas Nikolain rakkaus Raisa Kaganiin, jonka tähden Nikolai Aleksandrovitsh oli ollut valmis luopumaan valtaistuimesta ja keisarikunnasta, oli kuin terävä miekka tupessa, niin kauan kuin se pysyi nuorelta keisarinnalta salassa. Miekka, joka saattoi katkaista tämän toisten tahdosta solmitun avioliiton siteet, jos ne osoittautuisivat liian vahvoiksi ja alkaisivat olla esteenä...
Nyt oli tämä miekka tylstynyt.
Maria Feodorovna etsi vastausta, pakotti värähtelevän hymyn kalvenneille huulilleen.
"Olet kiihtynyt, _darling_. Ah, sinä olet kärsinyt. Tunnen, kuinka olet kärsinyt."
Äänen metallisointu oli kuin pois pyyhkäisty. Hellästi ja äidillisesti kumartuivat äitikeisarinnan kirkkaat kasvot nuoren äidin puoleen.
"Anna minulle anteeksi, Aleksandra!"
"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavana. Nikolai on ollut rehellinen minua kohtaan. Ainoa rehellinen. — Ei, en herjaa toisia. Mutta... olen usein saanut itkeä..."
Hänen äänensä vapisi. Kuin lumottuna pysyi hänen katseensa irtautumatta kohdistuneena huoneen valkoiseen kattoon. Hän ei tahtonut enää nähdä noita äidillisiä kasvoja, tahtoi päästä hengittämästä tuota tuoksua, joka oli kuin kiehtova hyväily. Hän ei tahtonut purkaa sydämensä kyllyyttä tuolle vieraalle naiselle, ei tahtonut muistella menneitä kärsimyksiä, jotka olisivat tehneet nykyhetken karvaaksi ja katkeraksi. Kirkkaassa rauhassa hän tahtoi kulkea hiljaista tietään...
Kirkas rauha!...
Hoitajatar ilmestyi ovelle. Äitikeisarinnan toivomuksesta hän oli järjestänyt tämän kahdenolon.
Nyt hän näki Maria Feodorovnan hyväilevän käden silittävän nuoren keisarinnan poskea.
Pitkälle riippuvien ketjujen harmaat helmet kilahtelivat hiljaa hänen astuessaan kookkaan, hoitajattarenmekkoon puetun englannittaren ohi. Hänen hymyilevä katseensa hipaisi tämän kovapiirteisiä kasvoja. Maria Feodorovnalla oli kyky saattaa ympäristönsä ihmiset orjikseen.
Mutta hänen tultuaan omiin suojiinsa hymy hävisi ja sijaan tuli äänetön mietiskely.
Tässä oli pidettävä varansa! — Tuo nuori hesseniläinen prinsessa, joka omien hovinaistensa seurassa vaikutti ujolta ja kömpelöltä, oli kyennyt kuukausimääriä säilyttämään pettymyksensä salaisuuden. Oli kyllin rohkea lausuakseen julki, että Nikolai Aleksandrovitsh oli se mies, jota Venäjä odotti. Ja silmät punottivat siksi, että hänen kohdustaan ei ollut syntynyt odotettua kruununperijää!
Osasiko hän esiintyä naamio kasvoillaan?
Maria Feodorovna kohautti hartioitaan. Hän vihasi saksalaisia, koska nämä olivat mauttomuuteen saakka rehellisiä ja taisivat tunteettomin sormin repiä rikki taidokkaasti kudotut juoniverkot. Nyt oli tuolla saksatar...
Vanha keisarinna tuijotti jäykästi eteensä.
Mahtava oli Aleksanteri III:nnen aikainen puolue uuden keisarin hovissa.
Täytyi varoa, ettei näkisi vallan avainten luisuvan käsistään...
* * * * *
Joka perjantai oli rahaministeri von Wittellä esittely keisarin luona.
Hän selosti asioita hitaasti ja hieman perinpohjaisesti, tuolla rauhallisella, kohteliaalla ja talttuneella sävyllä, joka oli ominainen entisen pikkuvirkamiehen hillitylle luonteelle.
Hän selitti juurtajaksain venäläis-mandshurialaista rautatiehanketta, todisti painavin perustein, että rautatien kaartaminen Vladivostokista etelään olisi epäviisas teko.
Keisari käveli levottomin askelin edestakaisin työhuoneessaan. Hänen kasvojaan peitti puna; eikö suuriruhtinas Wladimir puolta tuntia aikaisemmin ollut puhunut aivan päinvastaista, kuin mitä rahaministeri tässä kuivin lausein todisteli? Eikö hän ollut puhunut rauhallisista toiveista Koreaan nähden, Venäjän alueen laajentamisesta miekan iskemättä?
Keisarin poskilihakset työskentelivät. Witten asiallinen, miltei puolueeton sävy ärsytti häntä.
Hänen esittämänsä syyt olivat kenties hyvät, — hänen kuiva esitystapansa sai ne ensi silmäykseltä näyttämään ehkä suorastaan ilmeisiltä.
Mutta lähemmin tarkastettaessa...
Selkkauksia Kiinassa?... Japani?
Keisari kohautti olkapäitään.
Voiko sellainen maa uhata, joka ei kykene itseäänkään suojelemaan? Uskaltaisiko nuori Japani uhmata Venäjän aseiden uhkaavaa kalsketta?... Aseiden?... Ei mitään aseita! — Rauha! Mitä herra von Witte siis oikeastaan tahtoi?... Wladimir Aleksandrovitshkin puhui rauhasta. Kukaan ei halunnut sotaa. Ei kukaan.
Nuoren itsevaltiaan otsa oli rypyissä. Hän silmäili salaa rahaministerin kasvoja. Tämä oli levollinen, liikkumaton ja tutkimaton. Hänessä ei ollut hituakaan Pobjedonostsevin hillitystä intohimoisuudesta, hänen kasvoillaan ei merkkiäkään hovieläjien kilpailevasta, hallitsijan armollisia silmäyksiä ongiskelevasta hymystä.
Mies, joka palveli asiaa ja unohti hallitsijan persoonan...
— Tosiaanko?
Sitä Nikolai Aleksandrovitsh ei tiennyt. Hän ei kyennyt luomaan itselleen kuvaa tämän miehen luonteesta. Ehkäpä hänen voimansa perustui siihen, että tiesi olevansa tutkimaton...
Keisari-vainaja oli tehnyt hänet uskotuimmaksi neuvonantajakseen valtion asioissa. Oli keksinyt hänet ja pistänyt eteläradan vähäpätöisen virkamiehen kainaloon ministerinsalkun. Oliko Aleksanteri tuntenut syvemmin suosikkinsa olemuksen?...
Toisinaan, yksinäisinä hetkinä, keisari koetti päästä herra von Witten luonteen perille.
Kun ministeri oli saapuvilla, pääsi hänen läsnäolonsa epämieluisasti ärsyttävä vaikutus voitolle.