Part 19

Epäröiden oli Nikolai myöntynyt sotapuolueen tahtoon, Englannin salaiseen, Balkanin kansojen turvattomuutta toitottavaan yllytykseen, liittolaisensa, Ranskan, kostotuumiin, joka juuri sitä ennen tasavaltansa edustajan suun kautta oli kaikuvin sanoin Nevan rannoilla julistanut kansallista veljeytymistä.

Epäröiden...! Sillä Rasputin vaikutti vielä...

Mutta kun Rasputinin laimentumaton talonpojanvaisto alkoi vainuta vastapuoleen vallan kasvavan, oli profeetan ääni äkkiä vaiennut.

Hän vetäytyi takaisin, vaikeni... Antoi keisarin näennäisesti tahallaan luisua suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin käsiin.

Kävi samoin, kuin oli käynyt muutamia vuosia sitä ennen. Äkisti liekkiin leimahtanut kansallistunto sai ihmeellisesti kaikki kansalliset voimat liittymään yhteen. Yksinvalta-aate sai vielä kerran uutta voimaa... Vielä kerran ilmautui keisarille tilaisuus valloittaa takaisin kansansa sydämet, jotka hänen vuosikausia kestänyt kylmäkiskoisuutensa ja anteeksiantamattomat poliittiset virheensä olivat hänestä vieroittaneet.

Hän jätti tilaisuuden käyttämättä, antoi osan hallitsijan kansansuosiosta siirtyä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille, jonka häikäilemätön luonne erinomaisesti kävi yhteen kansan keinotekoisesti kiihoitetun mielialan kanssa.

Rasputinin ääni oli vaiennut.

Muutamat näennäiset saavutukset Itä-Preussissa suurennettiin vaikuttaviksi voitoiksi, jotka häikäisivät keisarin heikot aivot.

Sotapuolue riemuitsi, ja Nikolai Nikolajevitsh oli päivän sankari.

Aleksandra Feodorovna eli näinä aikoina kuin unessa, jonkinlaisessa huumeessa.

Uuden Venäjän ensimäiset askeleet...?

Hänen surullinen, kivettynyt hymyilynsä oli kuin synkkä ennustus näiden aikojen äärimmilleen kohonneessa tilassa. Se häiritsi ja oudostutti. Ihmiset vaativat riemua, hurmausta, jotakin tavatonta.

Maria Feodorovna, joka Saksan keisarin mieskohtaisen ritarillisuuden ansiosta oli välttänyt pidätetyksi joutumisen, päästi intohimoisen saksalaisvihansa lähteet valloilleen ja saavutti eräänlaista halpahintaista suosiota, jonka kirkkauden rinnalla Aleksandra Feodorovnan pienoinen, vaatimaton tuike himmentyi vielä entistä enemmän.

Keisarinnan jäykkyys, harvasanaisuus loukkasi mieliä. Ihmiset olivat siksi epäjohdonmukaisia, että tunsivat tyytymättömyyttä entisen saksalaisen prinsessan vaitiolon tähden ja vaativat luonnottomia.

Eräänä lämpimänä päivänä alkusyksyllä ajoivat keisarilliset vaunut pitkin Nevski Prospektia.

Keisarinna, suuriruhtinatar Olga ja rouva Vyrubova palasivat sairaalakäynniltä.

Ensimäiset haavoittuneet olivat saapuneet... Ruskeita, parrakkaita, hurjannäköisiä ja samalla raskasmielisiä kasvoja lepäsi hohtavan valkeilla pieluksilla, joiden yllä leijaili veren ja desinfisioimisaineiden äitelä haju. Useiden piirteet muistuttivat epämääräisesti Rasputinia...

Nuo kolme vaunuissa istujaa olivat vaiti. Annushka tuijotti haaveksien eteensä. Suuriruhtinatar, jonka kapeilla, kalpeilla kasvoilla oli ihmeteltävä yhtäläisyys äidin piirteiden kanssa, siristeli ärtyisen näköisenä silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa, joka lankesi hohtavina kostealle asfaltille. Kova piirre, joka huomaamattomasti oli hiipinyt hänen nuorille kasvoilleen, oli karkoittanut niistä herttaisen tyttömäisyyden ja teki hänet miettiväisen näköiseksi kuin elon syksyyn ehtineen naisen.

Keisarinna istui jäykkänä ja suorana. Auringon valo tunkeutui pingoitetun päivänvarjon vihreän silkin lävitse ja loi hänen liikkumattomille kasvoilleen himmeätä hohdetta.

Kadulla liikkui vain harvoja kulkijoita. Jotkut uteliaat pysähtyivät ja katsoivat keisarillisten vaunujen jälkeen. Ei kajahtanut ainoatakaan eläköön-huutoa.

Keisarinnan huulille ilmestyi äkkiä hymy. Raukea, surumielinen. Ikäänkuin joku erityinen ajatus olisi herännyt hänen mielessään.

"Meidän ei tarvitse kauan odottaa haavoittuneita", sanoi hän sitten.

Rouva Vyrubova havahtui mietteistään.

"Me saamme tietää niin vähän", valitti hän... "Sanotaan parhaillaan taisteltavan. Kukaan ei tiedä mitään."

"Punaiselle ristille lahjoitettuja sairassijoja ei saisi minulle toimittaa virallista tietä", jatkoi keisarinna. "Tällä tavoin saan vuoteita kovin vähän, ja minä pelkään, että tulen tarvitsemaan niitä paljon."

Vyrubova koetti kääntää leikiksi.

"Venäjällä ei saisi antaa minkään käydä virallista tietä."

Hymy katosi Aleksandra Feodorovnan huulilta.

"Rasputin oleskelee Kasanin seuduilla", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. "Sanotaan hänen aikovan palata tänne."

Annushka pidätti hengitystään, jottei se häntä ilmaisisi. Staretsin nimi oli kuin sähkökipinä, jonka pelkkä koskettaminen pani jännittyneet jäsenet vavahtamaan. Mutta hän hillitsi itsensä. Aavistaen valtiattarensa ajatukset hän puki ne omiin sanoihinsa.

"Hänen paluunsa olisi siunauksellinen."

Aleksandra Feodorovna piti huulensa lujasti yhteenpuristettuina. Pelkäsikö hän Annushkan sanoja?

Hitaasti, jäykkänä kuin äskenkin, hymy palasi hänen huulilleen.

Ei, hän ei pelännyt...

Se yö, jolloin hän oli kirkaissut epäilyksien raastamana, oli ollut ja mennyt. Rasputin oli julistanut sodan tulevan... oli varoittanut siitä.

Keisarinna uskoi häntä.

* * * * *

Pisara pisaralta, kuin puro, joka pelkää joka hetki ehtyvänsä, tihkui tieto Tannenbergissä kärsitystä tappiosta valtakunnan sisäosiin. Sotapuolue, joka vielä vähäistä ennen oli riemuinnut, sai merkitä ensimäisen suuren, sisäpoliittisen tappion tileihinsä.

Keisari antoi epäsuosionsa koko ankaruudessaan kohdata Nikolai Nikolajevitshia, turvautui, kuten aina neuvottomaksi joutuessaan, mystillisiin voimiin ja rukoili munkki Rasputinia palaamaan.

Liekehtivä, voitonriemuinen hymy leveän, himokkaan suunsa ympärillä siperialainen palasi Pietariin. Hän näytti kookkaammalta, hänen vartalonsa jäykemmältä kuin ennen. Kasvot olivat laihtuneet, irstailujen kuluttamat, ja silmien hehku oli voimakkaampi, vastustamattomampi. Hänen olemustaan ympäröi legendojen täyttämä ilmakehä.

Kun keisari toivottaessaan hänet tervetulleeksi suuteli hänen kättään, huomasi Rasputin hänen keisarillisen majesteettinsa hermostuneisuuden yltyneen. Oikean posken värähtely oli käynyt huomattavammaksi, silmien räpytys häiritseväksi.

Hän totesi sen kylmäkiskoisesti, kuin minkäkin sivuseikan. Ei hän ollut keisarin tähden tullut Pietariin. Toiset tehtävät kutsuivat häntä. Toiset...

Mutta keisari tahtoi neuvoja ja lohdutusta.

"Olen maailman onnettomin ihminen, isäni... Neuvonantajani ovat minut pettäneet. Kaikki... paitsi sinua!"

"Jumalan henki alkaa taas voittaa", sanoi Rasputin. "Pyhän Venäjä-äidin haavat parannetaan... Hyvä ja ilo pääsevät voitolle."

Keisari kohautti olkapäitään. Hänen alakuloiset silmänsä kutistuivat kokoon, ikäänkuin äkillinen valo olisi niihin koskenut.

"Mikä on hyvä? Mikä on paha?" kysyi hän väsyneesti. "Minä en sitä enää tiedä. Ellei tämä sota ollut hyvä..."

Hän keskeytti lauseensa ja tuijotti eteensä. Rasputin hymyili.

"Jumala voi muuttaa hyvän pahaksi ja pahan hyväksi."

"Auta siis minua, isäni .."

"Joka tahtoo tulla autetuksi, sen täytyy lakata epäilemästä."

"Se on paljon... Lakata? Kukapa kykenisi pakottamaan ajatuksiaan?"

"Uskovainen."

Keisari teki ristinmerkin.

"Minä olen syntinen ihminen..."

"Sinä olet epäillyt ystäviäsi ja luotat vihamiehiisi."

"Vihamiehiini?"

"Sinä nimität heitä toisin. Ja sinä uskot niiden lupauksiin, jotka kietovat sinut verkkoonsa..."

Keisari suoristautui. Munkin sanat saattoivat merkitä vain yhtä.

"Eivätkö tässä ole kysymyksessä aivan ominaisimmat etumme?"

"Venäjän edut vaativat rauhaa."

Se kuului jyrkältä ja järkkymättömältä. Rasputin tiesi, että hänen valtansa osaksi riippui johdonmukaisuudesta ja jyrkkyydestä, ja hän käytti tätä tietoa hyväkseen.

Poistuessaan keisarin työhuoneesta hän kohtasi rouva Vyrubovan. Tämä oli odottanut häntä. Kädet hervottomasti riippuen pitkin kupeita hän seisoi kumartunein päin munkin edessä odottaen hänen siunaustaan. Äkkiä hän vaipui polvilleen ja painoi kasvonsa munkin tummaan kaapuun.

Rasputin tunsi, kuinka naisen jäsenet vapisivat, ja tuo vapiseminen levisi sähkövirran tavoin hänen kaapunsa poimuissa. Hänelle teki hyvää saada tämä todiste vallastaan naissydämiin. Hän nosti Vyrubovan pystyyn, hiveli hänen tukkaansa ja tiedusteli keisarinnan vointia.

Annushka loi katseensa maahan.

"Hän voi hyvin. Tarkoitan... näyttää siltä... Olosuhteisiin verraten. Aleksein vointi on parantunut. Se vaikuttaa paljon."

Hän puhui epävarmasti, ikäänkuin taistellen sisäistä vastahakoisuutta vastaan.

Munkki ei siitä välittänyt. Hän oli liiaksi itsekäs ja vaistoihminen vaivautuakseen seuraamaan muiden erilaisia sielunliikkeitä. Tieto perintöruhtinaan voinnista kiinnitti hänen mieltään. Aleksein vointi oli hyvä!

Tässä täytyi käyttää kaikki keinot, jottei kadottaisi käsistään keisarinnan sydämen avainta...

* * * * *

Kahta päivää myöhemmin perintöruhtinas sairastui. Rasputin kutsuttiin paikalle. Hän astui voittajan hymy huulillaan keisarinnan huoneisiin ja masensi sairauden pahan hengen.

Aleksandra Feodorovna, joka murheellisena oli seisonut poikansa vuoteen vieressä, kiitti häntä kyynelten tukahduttamalla äänellä. Munkki huomasi, että keisarinna katsoi häntä toisella tavalla kuin ennen, että hänen katseeseensa oli tullut jotakin nöyrää ja anovaa.

Sota, joka kiihoitti Venäjän sotalaumoja Saksaa vastaan, oli tehnyt Aleksandra Feodorovnan entistä yksinäisemmäksi. Hän oli kuin puu, jonka juuria alettiin katkoa. Pystyssä pysyäkseen hän tarrautui kiinni kaikkeen, mikä hänestä näytti antavan tukea. Koetti etsiä rauhaa Jumalassa ja aavisti hämärästi, ettei se Jumala, jota hän etsi, voinut olla hänen Jumalansa.

Niin hän vaipui Rasputinin mystiikkaan...

Hän oli valtiollisen pulan päivinä kaivannut Rasputinia ja lohdutuksen sanoja, kärsinyt kuullessaan peiteltyjä varoituksia väärästä profeetasta ja verhottuja panetteluja ja tunsi nyt, kuinka munkin läsnäolo sai hänen sielunsa salatut lähteet uudelleen pulppuamaan.

Kaikki häntä ympäröivät ihmiset tavoittelivat itsekkäitä päämääriä. Ainoastaan tämä tahtoi hyvää.

Hän oli Kristus, vapahtaja — joka oli pelastava tulevalle tsaarille uuden Venäjän.

Keisarinnan kyynelet kastelivat Rasputinin käsiä. Munkki ei vetänyt niitä pois. Seisoi liikkumatta, antaen lämpimien kastepisaroiden tipahdella paksun suoniverkon peittämille käsilleen...

Ihmeellistä, ennentuntematonta huimausta! Keisarinna! Vallantunne huumasi hänet. Mikä voitto! Täytyihän hänen olla valittu, hänen, jolle tällaista saattoi tapahtua!

Ruhtinatar Obolenskajan jäykkä, virallinen ilme sai hänen ajatuksensa jälleen selviämään. Hän taivutti päätään ja mutisi siunauksen...

Tultuaan ulos etuhuoneeseen hän sanoi itseään narriksi, joka ei osaa käyttää tilaisuutta.

Hän meni hitain askelin omiin huoneisiinsa. Ne olivat kylmät ja tuntuivat autioilta. Niistä huokui kauan asumattomina olleiden huoneiden sieluttomuus...

Sohvalta nousi naisolento. Annushka. Rasputin ei ollut häntä huomaavinaan. Sellaisin elein, jotka ilmaisivat liian paljon rauhallista arvokkuutta näyttääkseen luonnollisilta, hän laskeutui polvilleen rukousjakkaran eteen.

Annushka ei häirinnyt...

Palavin silmin hän katseli munkkia... näki, kuinka tämän kädet alkoivat levottomasti liikahdella ja katse lipui hajamielisesti pitkin jakkaran koristeleikkauksia.

Tyyny oli poissa. Hän oli ottanut sen mukaansa Kasaniin. Nyt sen puuttuminen lamautti hänet. Hän nousi huoahtaen...

"Grishka!"

Rasputin rypisti otsaansa, kääntyi...

Vyrubova istui kyyristyneenä sohvan tiikerinnahalla peitetyllä käsinojalla. Hänen hiuslaitteensa oli huolimattomasti järjestettynä; yksi suortuva oli irtautunut ja valahtanut kaulalle raskaana kiemurana.

Munkki astui hajamielisenä hänen luokseen. Painoi huulensa hänen suulleen.

"Voi, sinä et rakasta minua enää, Grishka..."

Rasputin kohautti olkapäitään.

"Kuka voisi sanoa rakastavansa?... Emmekö ole Jumalan lapsia?..."

"Kyllä, mutta Jumalakin rakastaa toisin kuin sinä."

Rasputin antoi käsiensä vaipua hänen hartioiltaan. Katsoi häneen jäykästi, uhkaavasti.

"Joka herjaa minua, herjaa Jumalaa", sanoi hän kylmästi.

Annushka ei vastannut, kyyristyi vain kuin iskun saanut. Mutta munkki työnsi kyllästyneenä hänet luotaan. Käski hänen poistua...

Hän tahtoi olla yksin. Tahtoi nauttia yhteydestä Jumalan kanssa. Eikö jo ollut aika sen nuoren sanomalehtinaisen tulla, jonka keinahtelevaan käyntiin hän oli tänään Nevskillä ihastunut?

"Johtakaa lihanne koetukseen."... Jumala oli hänessä...

Hiljaa valittaen Annushka hiipi ovesta ulos.

Rasputin jäi kirjoituspöytänsä ääreen odottamaan nojaten mahtavaa päätään käsiinsä ja miettien omaa elämäänsä. Tätä elämää, joka oli ihmeellinen kuin jokin vanha siperialainen satu, joka kertoi maalaispojan kohoamisesta keisarin istuimelle.

Valtaistuin? Eikö se ollut todellisuutta? Todellisempaa kuin sadun kuviteltu todellisuus?

Hän nousi seisomaan. Nojaten leveitä käsiään kirjoituspöydän reunoihin hän katseli myöhäisen iltapäivän hiljakseen sammuvaa värileikkiä.

Hän nauroi itsekseen, äänettömästi ja voitonriemuisesti. Mitä keisarilla enää oli vallasta jäljellä muuta kuin nimi ja joukkio preobrashenskilaisia? Rasputin, talonpojan poika, oli keisarina. Nuoret prinsessat polvistuivat hänen eteensä ja antoivat hänen talonpoikaiskäsiensä siunaten koskettaa kauniita päitään...

Ja keisarinna...

Karkeat kädet penkoivat kirjoituspöydän laatikossa. Vetivät sieltä esiin paperin. Se oli valkea, vasemmassa nurkassa tyypillinen pyhänkuva, ja sille oli kirjoitettu hermostuneen naisen käsialalla...

Keisarinna Aleksandra Feodorovna, Jumalaa etsivä ja kaipaava, Rasputinille, munkille... [Seuraava kirje tavattiin Rasputinin asunnosta hänen murhansa jälkeen.]

"Kuvaamaton oli ilomme siitä, että Sinä, suuresti rakastettu, olit luonamme. Kuinka voinkaan Sinua kaikesta kyllin kiittää; en voinut puhua, en kuulla, tajusin vain valtavan tunteen. Sinä olet kanssamme, tahtoisin vain laskea pääni olkapäätäsi vasten ja siihen nukahtaa, rauhallisesti, levollisesti, kaikkialla ympärillä rauha, sielu kaukana poissa, kuka tietää missä. Sinä olet sen ottanut mukaasi sinne, mihin se halajaa. Kiitos Sinulle tästä unohduksen hetkestä. Mutta sitten, kuinka se kärsiikään, kaipaa sinne ja sinun luoksesi, Sinun, Suuren. Miksi Sinua nimittäisin? Sinä olet meille kaikki. Anna minulle anteeksi, opettajani, minä käsitän, tiedän, että olen tehnyt ja yhä teen syntiä. Anna anteeksi ja ole kärsivällinen, minä ponnistelen tullakseni paremmaksi, mutta se ei minulle onnistu. Tiedän kyllä, että monessa asiassa menettelen ja ajattelen väärin; tahtoisin kaikesta sielustani olla hyvä kristitty, hyvä ihminen; mutta se on sittenkin niin vaikeata... Kuinka kovasti täytyykään taistella huonoja tottumuksiaan vastaan! Mutta Sinä autat minua, et hylkää minua. Olen heikko ja rakastan ainoastaan Sinua, uskon yksin Sinuun. Auta Annushkaammekin. Hänen on niin vaikea olla. Hän pyysi, etten kirjoittaisi hänestä mitään; en siis kirjoitakaan enempää.

Sinä tiedät kuitenkin kaikki. Suokoon Jumala meille pikaisen jälleennäkemisen ilon!...

Suutelen Sinua lämpimästi! ... Siunaa minua ja anna minulle anteeksi!...

Olen Sinun lapsesi A."

Rasputin antoi kirjeen vaipua. Hänen kätensä vapisivat. Tajusiko tuo Tobolskin mies kiusatun naissydämen suuren kaipuun? Hän seisoi yhä nojaten kirjoituspöydän mahonkireunaan ja tuijotti eteensä...

Ulkona häipyivät värit. Syyspäivän varhainen hämy leijaili kupoolien ympärillä. Suihkukaivoissa solisi vesi. Ruusunvärisiä pilviä purjehti linnunsiipien tavoin hiljaisella, kalpeansinisellä taivaalla.

Siipien? Ei, käsivarsia ne olivat! Ojennettuja naisen käsivarsia...

Siperialaisen silmiin syttyi synkkä, vaarallinen loiste. Hän ojensi kätensä ikäänkuin tarttuakseen johonkin, vetääkseen alas luokseen...

Äkkiä hän hätkähti. Askelia etuhuoneessa. Kuiskauksia... Keinuvalanteinen nainen... ah!

Tyytyväinen, kyynillinen piirre ilmestyi hänen suunsa ympärille. Hän sulki nopeasti kirjeen. Tasoitti kaapunsa laskokset. Astui hitaasti, juhlallisin askelin ovelle... päästääkseen aran kolkuttajan sisään.

* * * * *

Aleksandra Feodorovna jakoi päivänsä käynteihin sairaaloissa, oleskeluun lastensa luona ja mystillisiin hartausharjoituksiin Rasputinin seurassa.

Nämä hartaushetket olivat syntyneet keisarin aloitteesta. Hänen sairaalloisuuteen saakka kehittynyt taipumuksensa kaikkeen mystilliseen sai rauhan ainoastaan, kun hänen esi-isäinsä henget puhuivat hänelle Rasputinin suun kautta, hyväksyivät hänen tekonsa ja ennustivat onnekkaita tapahtumia...

Tosiasiallisesti ei poliittinen tilanne sillä hetkellä ollutkaan toivoton. Tannenberg, josta saksalaisen Hindenburgin voittokulku oli alkanut, voitiin kuitata, tasoittaa niillä määrättömillä laumoilla, jotka valtakunnan itäosista vyöryivät länttä kohti.

Toisin oli asian laita ennen ollut taistelussa keltaista rotua vastaan. Silloin Venäjä oli ollut varustautumaton jättiläinen, jonka suojaton voima murtui, silloin oli taistelu ollut tylsien ja sokeiden joukkojen järjestämätöntä, umpimähkäistä vyörymistä...

Nyt oli havaittavissa järjestely, jota johdettiin Lontoosta. Ja tässä tiedettiin käytävän epätasaista taistelua, jossa kaikkien voitonmahdollisuuksien tietenkin täytyi joutua enemmistön puolelle.

Tiedot sotanäyttämöiltä tuntuivat kuitenkin ristiriitaisilta. Eivät toivottomilta... Eivät vielä...

Talvi meni. Kesäkin... Tuliko voitto tai rauha?

Saksalaisten rintama oli muodostunut muuriksi joka hitaasti ja teräksisenä työntyi Venäjän sisään. Kerskuva linnoitusvyö katkesi, tarjosi hyökkääjille tervetulleita aukkoja, joista kenttäharmaat hyökyaallot tulvivat esiin.

Varsova oli mennyt. Nikolai Nikolajevitsh epäsuosiossa... Huhuja saksalaisten etenemisestä Pietaria kohti levisi lakkaamatta kaikkiin kansankerroksiin.

Keisariperhe oli lähtenyt Moskovaan. Asiaintilan salaamiseksi vältettiin selittämästä matkaa paoksi. Rasputin seurasi keisarillisia. Keisarin pyynnöstä, joka lausui julki keisarinnan salaisen toivomuksen.

Aleksandra Feodorovna rukoili Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Jumalanäidin kuvan edessä. Madonna hymyili, samoin kuin oli hymyillyt vuosia sitä ennen, silmät suurina, lempeästi ja lupaavasti. Mutta hänen hymynsä ei antanut mitään lohdutusta.

Eikö hän kerran ollut luvannut poikaa?

Hän oli valehdellut, valehdellut...

Aleksandra Feodorovna painoi ristiinpantuja käsiään kuumaa otsaansa vasten. Hän tunsi veren suonissaan kohisevan, tykyttävän pelokkaasti ohimoita vasten.

Pelkoa? Mistä?...

Hän ei sitä tiennyt. Mutta hän tunsi, kuinka Livadian aikuinen tila jälleen palasi. Musta kummitus, joka kita ammollaan ilmestyi hänen viereensä.

"Petoja kultaisten ristikkojen takana..."

Kuka oli nuo sanat lausunut? Hän ei sitä enää tiennyt. Hänen ajatustensa alituinen nousu ja lasku oli heikontanut hänen muistinsa. Hän tunsi vain hirviön hengityksen...

Vain yksi ainoa voi häntä suojella! Rasputin!

Hän kuiskasi ajatuksissaan tuon nimen kuin pyhimyksen, jolta rukoili apua.

Rasputin!...

Eikö hän ollut mahtavampi kuin Jumalanäiti, jonka lupaukset olivat jääneet tyhjiksi sanoiksi? Eikö hän ollut jo tuolloin seisonut Sarovin pyhän Serafinin haudalla?

Aleksandra Feodorovnan silmät hohtivat riippulampun valossa, joka loi pettävää punaa hänen kalpeille kasvoilleen.

Hän nousi puutunein jäsenin...

Hänen jalkansa olivat käyneet raskaiksi, niissä tuntui tuo omituinen puutumus, joka tavallisesti ilmestyi ennen täydellistä lamautumista.

Taas tulisi tuo tuska...

Hän tapaili vieressään seisovan Vyrubovan käsivartta. Ja tunsi, kuinka Annushka äkkiä hätkähti, ennenkuin malttoi mielensä ja tarjosi keisarinnalle käsivartensa tueksi.

Käsikkäin he astuivat ovelle päin.

"Oletko sairas, Annushka?"

Hänen kauniilla, kärsivillä kasvoillaan vilahti alistuvainen ilme.

"Onkohan meidän joukossamme ketään tervettä?"

Aleksandra Feodorovna katsahti häneen hiukan kummastuneesti.

"Olet oikeassa. Ei ketään... Ei ketään..."

Hän vaikeni hetkeksi...

"Tahi on, yksi ainoa", lisäsi hän sitten.

Annushka naurahti.

"Rasputin", täydensi hän. Hänen äänensävyssään oli omituista, purevaa ivaa.

Keisarinna nyökkäsi.

"Niin kyllä... hän!... Kuinka johduit lausumaan sen nimen?"

"Teidän majesteettinne mainitsi sen rukouksessa..."

"Niinkö tein?... Toivon, että hän auttaa meitä, Annushka. Sinä hymyilet?"

"Itkeä tekisi mieleni, teidän majesteettinne."

"Olet onneton?... Palaan äskeiseen huomautukseesi: kuka meistä olisi onnellinen, Annushka?"

Rouva Vyrubova ei vastannut. Hänen kasvonsa hehkuivat. Häpeästä, epätoivosta...

Aleksandra Feodorovna oli puhdas. Ehkei hän koskaan ymmärtäisi syntisen tunnustusta? Ei koskaan, ei koskaan... Hän ei koskaan saisi aavistaa...

Eikä hän koskaan aavistaisikaan mitään. Tapahtuihan aivan keisarinnan huoneiden vieressä pöyristyttäviä asioita, joita Aleksandra Feodorovna sokeudessaan ei huomannut.

Ajatus, joka aikaisemmin oli kuohuttanut Annushkan mieltä, rauhoitti hänet nyt. Puhdisti hänet omissa silmissään. Eihän häntä synti painanut. Puhtaalle antautuminenhan tiesi vapautusta, sovitusta. Sielu liiteli saastattomana erilleen ruumiin yhteydestä...

Mutta häntä kiusasi jokin muu. Jokin ilkeä... Mustasukkaisuus...

Annushka Vyrubova ei olisi suonut kanssasisartensa tulla osallisiksi Rasputin armosta. Ei keisarinnankaan... Hänen mieltään kidutti, kun hän näki munkin siunaten kumartuvan keisarinnan puoleen.

Annushka Vyrubova oli käynyt häijyksi ja pikkumaiseksi. Hän häpesi sitä eikä kuitenkaan löytänyt keinoja sen voittamiseksi. Hänen rakkautensa Rasputiniin oli sairaalloista ja tyydyttämätöntä. Hän oli tahdoton nukke munkin käsissä.

Keisarinnakin oli siperialaisen vallassa. Mutta hän oli puoliso... äiti... Eikä muuta tahtonut kuin olla hyvä ja piti munkkia välikappaleena siksi tullakseen...

"... Toive, joka ei oikein sovi keisarinnalle", oli kreivitär Apraksinilla tapana pilkallisesti huomauttaa.

Annushka puristi huulensa yhteen. Hän tunsi mielipahaa siitä, ettei keisarinnaa ymmärretty ja ettei hän itse enää voinut häntä palvella rajattomalla alttiudella...

Mitä selvemmäksi epäsuotuisa tilanne sotanäyttämöllä kävi kotiinjääneille, sitä enemmän keisarinna menetti suosiotaan.

Japanin sodan aikana hän oli ollut kulissien takana, kylmänä katselijana, joka välinpitämättömänä ja hiukan surullisena seurasi tapahtumien kehittymistä. Mutta nyt hänelle koetettiin antaa toimiva osa...

Nelisopimusvallat taistelivat Rasputinia vastaan, joka vaikutti tsaarin luona rauhan hyväksi ja jonka toiveet saada äänensä kuuluville yhä lisääntyivät. Ne saivat Rasputinin kotimaisista, mieskohtaisista vastustajista mahtavia liittolaisia.

Venäjää, joka tunsi valkean tsaarin yksinvaltiuden horjuvan, kuohutti väärän Kristuksen vielä pahempi ja sietämättömämpi yksinvaltius.

Rasputinin valta oli kohonnut korkeimmilleen. Hän oli valtakunnan todellinen itsevaltias. Hänen kätensä muokkasivat tsaarin tahtoa, itsekkäiden, julmien tahi luonnottomien mielihalujen mukaan. Hänen suunsa häpäisi naiset, jotka joutuivat hänen tenhopiiriinsä, saastutti avioliittoja, ajoi jalosukuisia ihmisiä paheiden tielle. Pari kömpelöä, hänen kynästään lähtenyttä piirtoa riitti nimittämään kuvernöörejä, erottamaan ministerejä, telkeämään moitteettomia kansalaisia Pähkinälinnan koppeihin tahi karkoittamaan heitä Siperiaan... Kenties ei ollutkaan vain sairaiden aivojen ansiota, että usko hänen jumalallisuuteensa kasvoi ja sai muotoja, jotka väkisinkin herättivät kauhua ja inhoa kansan terveessä mielessä.

Hänen entisiä kannattajiaan luopui hänestä; lukemattomien petettyjen naisholhokkien haikea tuska vaihtui hehkuvaksi vihaksi, kiroukset ja nyrkkiinpuristetut kädet osoittivat uuden Messiaan astumaa tietä...

Käsi kädessä yleisen katkeroitumisen kanssa kävi vieraantuminen keisariparista.