Part 18

Oli hallinnut... siihen päivään saakka, jona Rasputin ilmestyi. Siitä lähtien alkoi suuriruhtinaan valta vähetä, rauhanpuolue riemuita, Englannin lähenemisyritykset saivat osakseen epäluuloisia katseita. Maria Feodorovna rypisti otsaansa. Äkkiä hänen katseensa osui Aleksandra Feodorovnaan.

Keisarinna istui hiljaa ja jäykkänä, kuten tavallisesti virallisissa tilaisuuksissa, josta häntä niin usein moitittiin. Mutta hänen huulensa hymyilivät...

Hän puheli Rasputinin kanssa.

"Keisarikin tahtoo rauhaa, isäni."

Rasputin liikutteli käsiään.

"Jumalan tiet ovat tutkimattomat... Mutta paitsi Jumalaa ei kukaan voi arvostella tahdon vilpittömyyttä."

Hän loi katseensa alas käsiinsä. Ne vapisivat hiukan. Se oli kostoa yöllisistä hurjasteluista.

Hän painoi kämmeniään toisiaan vastaan hillitäkseen niiden onnetonta vapisemista. Eikö hänessä ollut Jumala?...

Kohottaessaan taas päätään hän kohtasi keisarinnan avuttoman, surullisen katseen.

Hymy oli kadonnut Aleksandra Feodorovnan huulilta.

"Tahdon vilpittömyys? Japanilaissotakin aloitettiin vastoin keisarin aikomuksia", sanoi hän väsyneesti.

"Mutta keisarin aikomukset oli tehty mitättömiksi. Häntä pidettiin verkkoon kiedottuna. Väärät profeetat. Ei kukaan suojellut häntä..."

"Ei kukaan suojellut häntä", toisti keisarinna hiljaa.

Munkin lumoava ääni antoi hänen usein epäjohdonmukaiselle, lavertelevalle puheelleen omituisen merkityksen. Hänen silmiensä välähtely ei enää tehnyt keisarinnaa levottomaksi. Eikö hän neuvonut säilyttämään rauhaa? Eikö hän ollut pelastaja, keisarin hyvä enkeli?

Huomatessaan Maria Feodorovnan kysyvän katseen, hän nousi hitaasti. Kumartui munkin käden yli, saman käden, jota kaikkien venäläisten hallitsija suuteli...

Hän teki sen aivan vaistomaisesti. Sen tunteen johtamana, että tuo mies oli suojelija, pelastaja. Syvän, epämääräisen kiitollisuudentunteen kehoituksesta...

Mutta käsien vapiseminen havahdutti hänet... toi merkillisen, tympeän maun hänen kielelleen. Hän ponnahti suoraksi, kykeni vaivoin estämään vaistomaisen vastenmielisyyden eleen ja etsi rouva Vyrubovaa katseillaan kuin apua hakien...

Annushkan ja ruhtinatar Obolenskajan seuraamana hän meni huomiotaherättävän hitaasti äitikeisarinnan luo...

Maria Feodorovna oli huonolla tuulella... Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää Globutshevin käyneen Rasputinia tapaamassa ja vainusi Nikolai Nikolajevitshin ja ohranan päällikön välillä yhteistoimintaa, jonka tarkoituksena oli saada Rasputin liittymään suuriruhtinaan puolueeseen. Se seikka, että hänet oli syrjäytetty, vahvisti hänen epäluuloaan ja antoi koko liitolle hänen silmissään petoksen luonteen. Aleksandra Feodorovnan lähestyessä hän nosti päänsä kenoon ja mitteli terävästi hänen vartaloaan.

Aleksandra Feodorovnan terveydentila oli parantunut, ja professori Botkinin ennustukset olivat toteutuneet kaikella kunnialla. Olivatko livadialaiset tiedonannot olleet liioiteltuja?

Maria Feodorovna ei malttanut olla tekemättä ilkeää vihjausta. Ilmaisi olevansa iloinen hänen keisarillisen majesteettinsa voinnin johdosta... Mainitsi huomaavansa rauhanilman tekevän toivotun vaikutuksen hänen keisarilliseen majesteettiinsa...

Hän tunsi häijyä voitonriemua huomatessaan keisarinnan silmissä äkillisen säikähdyksen ilmeen.

"Tänä iltana on puhuttu paljon sodasta ja rauhasta", sanoi Aleksandra Feodorovna hiukan painuneella äänellä.

"Se on sen merkki, että kysymys on polttava..."

"... tahi että tahdotaan uskotella sen sitä olevan."

"Asianosaisten toivomus on toisinaan ollut valtiollisten yhdistelmien määrääjänä."

Maria Feodorovna hymyili.

"Tässä tapauksessa niiden synnyttäjänä on välttämättömyys..."

Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseeseensa tuli jotakin pistävää.

"Rasputin ei halua sotaa. Ei kukaan sitä halua. Kaikki julistavat rauhaa. Kirkuvat rauhasta..." Hän näpäytti kevyesti viuhkalla kämmeneensä... "... mutta on jo opittu huomaamaan, että lisätyt varustelut parhaiten suojaavat ihanteita..."

Hänen sanansa pistelivät kuin pumpuliin kätketyt neulankärjet. Keisarinnan korkealle otsalle kohosi hitaasti heikko puna.

"Ihanteita suojaa parhaiten mielenlaatu", vastasi hän lyhyesti.

"Mielenlaatu? .. Onko politiikassa olemassa mielenlaatua? Ruhtinatar Obolenskaja hymyilee. Eikö totta?... Eikö totta?"

"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa huonon todistuksen meidän politiikastamme."

"Meidän?... Kuka puhuu meidän politiikastamme? Ehkä onkin panettelua väittää, ettei se ole parempi eikä huonompi kuin muidenkaan. Ehkä niin! Mitä on yleensä politiikka? Toisten heikkouksien ja omien etujen hyväkseen käyttämistä... Liittojen luomista, joiden avulla arvelee mukavasti pääsevänsä tarkoitustansa perille. Kolmelta puolelta saarrettu vihollinen on menettänyt pistimensä. Vaikka oli Marokon kysymys..."

Hänen huulensa avautuivat paljastaen hampaat.

"Huomaan, että teidän keisarillinen majesteettinne on uupunut. Pyydän anteeksi, jos aineen mielenkiintoisuus sai minut viipymään siinä kauemmin..."

Mitä vilpittömintä sydämellisyyttä osoittavin elein hän taivutti kaunista päätään keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna tunsi vilun väreitä kulkiessaan huonerivin lävitse omiin suojiinsa.

Hän oli ohimennen huomannut Rasputinin siunaavan polvistunutta Annushkaa. Munkin kädet lepäsivät Vyrubovan vaaleilla, aaltoilevilla kiharoilla, hänen päänsä oli painunut, ja näytti siltä kuin hän olisi kumartunut polvillaan olevan naisen puoleen ottaakseen hänet valtoihinsa... Näyssä oli jotakin, mikä tympäisi keisarinnaa.

Mutta kun hän sitten tunsi Rasputinin siunaavat kädet oman päänsä päällä, oli vastenmielisyydentunne haihtunut. Munkin olemuksesta virtaava magneettinen voima teki vaikutuksensa; vapiseva levottomuus hänen sisimmässään vaikeni, ja suuri, hiukan surumielinen rauha laskeutui uupuneille hermoille.

Hän antoi ruhtinattaren saattaa itsensä huoneisiinsa...

"Rasputin on pyhä mies... Ja hän sanoo, että rauhan säilyttäminen on jumalallinen tahto."

Ruhtinatar teki epämääräisen liikkeen päällään.

"Sotakin voi olla rauhan välikappale, teidän majesteettinne."

Keisarinna pysähtyi.

"Luuletteko...?"

"En mitään, majesteetti. Eikö Rasputinkin ole ajatellut sellaisia mahdollisuuksia?"

"Mahdollisuuksia...?!" — Keisarinna pyyhkäisi kädellään otsaansa. "Mahdollisuuksia?... Minusta näyttää, että niille mahdollisuuksille annetaan meillä suuri sija."

"Englannin pyrkimykset, teidän majesteettinne."

Aleksandra Feodorovna hymyili.

"Englanti?... Aasialaisten kahnausten tähden ollaan liian taipuvaisia soimaamaan sitä. Buurisota on riistänyt siltä ystäviä. Myönnettäköön, etteivät keinot, joita se on ulkopolitiikassaan käyttänyt, aina ole olleet puhtaimpia. Mutta meillä? Euroopassa?..."

Hänen kysyvä katseensa ärsytti ruhtinatarta. Tiesikö tuo nainen niin vähän maailman menosta? Oliko hän niin kokematon?...

"Englannin asema maailman valtojen joukossa on viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut, teidän majesteettinne. Vielä se tosin on merivalloista ensimäinen. Mutta välimatka sen ja muiden välillä on lyhentynyt."

"Ja siksi...?" Aleksandra Feodorovna kohautti olkapäitään.

Ruhtinattaren kasvoihin tuli hetkeksi vakava ilme.

"Siksi, teidän majesteettinne..."

Itsepintaisesti kuin lapsi, joka ei millään ehdolla tahdo antaa vakuuttaa itseään, Aleksandra Feodorovna palasi takaisin lähtökohtaansa.

"Mutta Rasputin puhuu rauhasta."

Hän ei huomannut omituista hymyä, joka karehti ruhtinattaren huulilla tämän poistuessa.

Rauhattomana hän käveli edestakaisin huoneessaan. Maria Feodorovnan sanojen vuodattama hieno myrkky alkoi vaikuttaa.

Marokko...? Siis Saksa?

Valtaryhtymä Ranska — Venäjä — Englanti! Pihdit, joiden tuli puristaa tuo kolmas väliinsä...

Se ajatus ei ollut uusi. Euroopan poliittinen maailma oli leikitellyt sillä kuin veitsellä, jonka terävyyttä ei osata arvostella.

Nyt huomattiin sen terävyys, tunnettiin sen kuuma viuhina aivan ihon yläpuolella. Sen kummitus ilmestyi taas kerran...

Kamarirouvan mielestä, joka riisui Aleksandra Feodorovnan, oli keisarinnan rasittumiseen syynä ihmemunkin näkyjen aiheuttama mielenliikutus. Aleksandra Feodorovnalle sattui uupumiskohtauksia siksi usein, että ne eivät suuresti huolestuttaneet hänen ympäristöään.

Yleensä näytti Rasputinin läsnäolo saaneen aikaan käänteen parempaan päin keisarinnan voinnissa...

Aleksandra Feodorovna itsekin tunsi sen. Siperialaisen raaka voima, hänen omaan itseensä perustuva, pettämätön varmuutensa oli kuin voidetta avoimiin haavoihin. Hänen "Jumala on minussa" teki todistukset ja vastaväitteet voimattomiksi, kaikki panettelut ja viekkaat salajuonet tehottomiksi.

Kaikkien muiden arvaillessa ja epäillessä hän antoi varmuutta, muiden pelätessä häneltä sai lepoa.

Keisarinna oli tahtonut olla yksin. Mutta kuun kumotus lumisessa yössä, joka harmaana huursi Eremitaashin hopeahohtoisten seinien takana, teki hänet surulliseksi ja karkoitti ajatukset, niin että ne mustien lintujen tavoin lentelivät sinne tänne.

Hän kutsutti Annushkan luokseen. Kunnes tämä tulisi, Aleksandra Feodorovna meni perintöruhtinaan makuuhuoneeseen.

Aleksei makasi selällään ja hengitti syvään ja rauhallisesti. Pitkät silmäripset varjostivat kalpeita, viime kuukausina painuksiin menneitä poskia. Mutta nuo hirveät kouristukset, kuume — kaikki nuo vanhan bojarisuvun hiipivät ja salassa vaanivat perimykset oli Rasputinin läsnäolo saanut vaimentumaan. Heikkoina, yhä heikompina ne ilmaantuivat epämääräisten ajanjaksojen kuluttua ja hävisivät heti, kun starets laski kätensä pojan pään päälle. Aleksandra Feodorovna kumartui nukkuvan lapsen puoleen.

Perillinen! Sen uuden, henkisen Venäjän hallitsija, jota Rasputin julisti! Kuinka oli hänen elämänsä kuluva? Onnellisestiko? Näiden muurienko sisäpuolella, jotka vielä kuiskailivat palkattujen murhaajien salaisista askelista? Satojen neuvonantajien ympäröimänä, joista ei ainoakaan ihminen voinut sanoa, kuinka moni heidän joukossaan oli kavaltaja?

Väsyneenä, kyllästymisen piirre huulien ympärillä, hän astui sivulle.

Poika liikahti. Hänen untaan ei saanut häiritä. Onnellista, onnellista unta!...

* * * * *

"Rasputinilla on mahtavia vihollisia", kertoi neljännestuntia myöhemmin Annushka, joka väsymyksestä väristen kyyrötti tuolilla kamiinin ääressä ja piti mustaa samettipukuaan tiukasti kiedottuna hentojen jäsentensä ympärille.

Keisarinnan myöhäinen kutsu oli säikähdyttänyt hänet hereille hehkuvista unelmista. Hän oli uneksinut Rasputinista, jonka nimi nyt tuli hänen huuliltaan tasaisesti tipahtelevien sadepisaroiden tavoin.

Aleksandra käänsi olkapäitään kohauttaen kalpeat kasvonsa häneen päin.

"Vihollisia? En luule tuntevani ketään, joka olisi kyllin mahtava hänet voittamaan."

"Siksipä yhdytään liittoon..."

Keisarinnan huulille ilmestyi pilkallinen hymy.

"Onko mahdollista liittoutua Jumalan kanssa Jumalaa vastaan?"

"Mutta ohranan päällikkö..."

Aleksandra Feodorovna nauroi. Tylysti ja soinnuttomasti. Uurteet suun ja sierainten välillä tulivat teräviksi ja muistuttivat tuota kauheaa sairautta Livadiassa.

"Ohrana voi olla siunauksellinen laitos. Suuriruhtinaan [Sergei Aleksandrovitshin. — Eräiden huhujen mukaan oli ohranan jäseniä mukana salaliitossa.] kuoleman jälkeen en ole siihen enää luottanut. Sano vain minua epäilijäksi, Annushka. Ja minun mielestäni Rasputin..."

Hän keskeytti äkkiä ja sävähti aivan punaiseksi.

"Hänellä on voimia, joita nuo toiset eivät tunne", päätti hän lauseensa hetken vaitiolon jälkeen. "Hän kyllä kykenee suojelemaan itseään ja Venäjää."

"Itseään ja Venäjää .. niin kyllä!"

Annushka ojensihe salaa. Huoneen lämmössä, rakasta nimeä lausuttaessa, hän tunsi verensä uudelleen kuumenevan.

"Saastainen muuttuu puhtaaksi, kirous siunaukseksi, kun hän sitä koskettaa. Turmiollinen muuttuu nautinnoksi ja vapauttaa synnistä..."

Keisarinna kohotti katseensa.

Annushkan sanat tuntuivat hänestä omituisilta. Häntä vastaan huokui jotakin outoa, joka sai hänet värisemään ja ajoi kylmän virran hänen suoniensa läpi. Samaa, jota huokui Rasputinista, kun hän upotti katseensa keisarinnan silmiin. Tuska ahdisti häntä...

"Kuka tuo mies oikeastaan on, Annushka?"

Tietämättä mitä teki hän puristi Annushkan kättä, joka riippui velttona tuolin selkänojalta...

Rouva Vyrubova ei liikahtanutkaan vapauttaakseen kättään.

"En tiedä, kuka hän on."

"Sinä tiedät sen."

Annushka hymyili raukean hekumallisesti...

"Tietäisinkö minä enemmän kuin muut? Hän on pyhä mies. Hän on vapahtaja... Ehkä Kristus... Joka tapauksessa hän vapauttaa ruumiin ja sielun niitä kahlehtineista siteistä."

"Ruumiin ja...?"

Aleksandra Feodorovna oli päästänyt hänen kätensä irti niin äkkiä, että se kolahti tuolin samettinojalle... Hän nousi seisaalleen, vapisi, astui vaivoin kyeten hillitsemään mielenliikutuksensa pari lyhyttä askelta ikkunaan päin.

Hymyilikö Annushka yhä? Kuka hymyili? Rohkeni hymyillä?

Keisarinnan hampaat kalisivat verettömien huulten takana. Mieletön, kauhea ajatus valtasi hänet. Tämän elämän koko alaston, iljettävä rumuus.

Hän kumartui Vyrubovan puoleen.

"Herkeä... herkeä! Pyydän... rukoilen sinua!" —

Hänen äänensä sävy oli uhkaava ja samalla rukoileva. Erilainen kuin tavallisesti...

Annushkan uneliaat silmät suurenivat hämmästyksestä. Oliko keisarinna sairas?

"Rukoilen sinua!... Eihän se ole totta... Se on inhottavaa! Jo pelkkä ajatuskin on syntiä... Ja minä...?! Voi, syntini... syntini!"

Ikäänkuin näkymättömien käsien pudistelemana hän seisoi keskellä huonetta.

Rouva Vyrubova oli noussut seisaalleen. Hän ymmärsi...

Hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Nyt hän oli aivan hereillä. Ja äkkiä hän oivalsi tilanteen koko vaaran.

Jos Aleksandra Feodorovna saisi tietää totuuden? Jos Rasputin...!

Päättävällä liikkeellä hän nykäisi päänsä pystyyn.

"Rasputin on Jumalan välikappale. Kukaan ei sitä epäile. Hän on tullut vapauttamaan Venäjän. Keisarin tähden hän on tullut. Olisiko Jumala valinnut epäpuhtaan aseekseen?"

Hänen puheensa virtasi katkonaisesti ja nopeasti. Hän tunsi poskiensa alkavan hehkua, Rasputinin sytyttämän kiihkomielisen tulen loistavan silmistään.

Hän jatkoi hitaammin, tasaisemmin:

"Eikö historian pyhiä miehiä ole pilkattu ja häväisty, eikä heitä kuitenkaan ole saatu horjumaan tehtäväänsä täyttäessään. Tunnemmeko me kuolevaiset olennot vaivaisessa sokeudessamme pyhän ja epäpyhän välisen rajan?... Eikö juuri usko poista meistä moitteita ja epäluuloja kuin lahonneita vaatteita...?"

Keisarinna teki torjuvan kädenliikkeen.

"Herkeä, Annushka. Uskon sinua — Anna minulle anteeksi... Olen väsynyt... Tahdon olla yksin."

Hämillään ja surullisena Annushka meni ovelle... Silloin hän kuuli itseään kutsuttavan takaisin.

Aleksandra Feodorovna oli vaipunut nojatuoliin ja ojensi käsiään hänen jälkeensä.

"Ja sinä voit vannoa...?!"

Annushkan vaaleakiharainen pää kumartui vitkastellen ojennettujen käsien yli.

"Minä vannon!"

"Sitten... hyvä... hyvä... Jumala on antava minulle anteeksi."

Helpotuksen hengähdys vavahdutti hänen ruumistaan kuin linnun värähtelevä siivenisku...

* * * * *

Myöhään, Rasputinin lähdettyä, keisari tuli tapaamaan Aleksandra Feodorovnaa, mutta tämä oli nukkuvinaan, rukoiltuaan ja itkettyään pää pieluksiin painettuna ja peläten saavansa vielä kerran kuulla tuon nimen. Mutta kun keisari varovasti kääntyi takaisin, aikoen poistua, nousi keisarinna istumaan ja kutsui häntä nimeltä.

Keisari tuli heti takaisin. Yhdessäolot siperialaisen kanssa synnyttivät hänessä puhumisen tarvetta, halun tarkastella salaperäisiä yliaistillisia voimia jokapäiväisyyden silmälasien lävitse.

Häntä huolestutti myös Aleksein vointi. Eikö ollut omituista, että poika oli kadottanut entisen hilpeän mielensä ja hiiviskeli kalpeana ja posket kuopalle painuneina ympärinsä kuin haamu?

"Kenties aavistus siitä taakasta, joka kerran on painava hänen hartioitaan", sanoi keisarinna.

Hän oli sanovinaan sen leikillisesti...

Keisarin suupielet vavahtivat surullisesti, ja hän pyyhkäisi kädellään hiuksiaan.

"Tohtori Botkinkaan ei voi selittää tuon vaivan omituista luonnetta. Hän puhuu perinnöllisyydestä. Mutta sittenkin... eikö sen äkillinen ilmaantuminen anna aihetta päänpudistuksille?"

Nyt kuitenkin keisarinna ensimäisenä lausui karttamansa nimen.

"Entä Rasputin?" kysyi hän nopeasti... "Onko hänen luottamuksensa vielä yhtä suuri kuin silloinkin?"

"Rasputinin luottamuksen lähde on hänen Jumalansa..."

"_Hänen_ Jumalansa?"

"Kuinka merkillisesti sinä kysyt!" Hänen kätensä herkesivät hetkeksi hyväilystään. "Sanoin hänen Jumalansa hänen persoonallisen suhteensa vuoksi."

Keisari hymyili hajamielisesti.

"Hän puhuu siitä, millainen Venäjästä tulee..." Aleksandra Feodorovna teki väsyneen eleen.

"Milloin?" kysyi hän soinnuttomasti.

"Milloinko? Kun Jumalan valtakunta... Tiedäthän sen, Aleksandra..."

"Tiedän, että vanhan Venäjän täytyy kukistua, jotta uusi Venäjä voisi syntyä. Ja että sellaiset muutokset ovat tuskallisia."

"Oletko sairas, Aleksandra?"...

"Sairas?"

"Sinä puhut niin merkillisesti... Toden totta! Alan käydä levottomaksi. Sinä vapiset! Huomautukseni Alekseista on kiihoittanut mieltäsi. Anna anteeksi... Voi! Minä... minä... Tohtori Botkin..."

"Jättäkäämme tohtori Botkin."

Aleksandra Feodorovna istui suorana vuoteessaan ja koetti kaikin voimin hillitä hampaittensa petollista kalisemista.

"Kenties todella olen sairas, Nikolai. Niinhän he sanovat..."

Hänen kasvoillaan vilahti avuton ilme.

"... mutta tohtori Botkinilla ei siinä ole mitään tekemistä. Ei vähintäkään..."

"Olisihan toki typerää väittää, ettei hänen hoitonsa olisi tehnyt sinulle hyvää."

"Minä väitän niin... Ne olivat tuskia, joilla ei ollut edes sitä hyvää puolta, että ne olisivat olleet entisten vikojen sovituksena. Tulisia liekkejä hän valeli ruumiilleni. Vyörytti päälleni jäävuoria. [Viittaus kuumiin ja kylmiin mutakylpyihin.] Hän tahtoi parantaa ruumiini eikä tiennyt, että sielu oli kipeä... juuri sielu."

Hänen äänensä oli hiljainen ja salaperäinen. Keisari tarttui huolestuneena hänen oikeaan käteensä, puristi sitä lujasti molemmilla käsillään, joissa ei ollut hiventäkään Rasputinin jäntevää voimaa.

"Sinun täytyy rauhoittua, Aleksandra."

"Rauhoittua? Hän ei saa tulla takaisin, Nikolai. Kun muistelen tuota halvaustilaa, joka piti jäseniäni kahlittuina ja teki ruumiini avuttomaksi, raajarikoksi, valtaa minut kauhistus. Hän ei saa tulla takaisin."

Keisari kohautti olkapäitään. Äkkiä näytti eräs ajatus juolahtavan hänen mieleensä.

"Ehkä Rasputin mahdollisesti...?"

"Rasputin?"

Hänen kurkustaan tunkeutui omituinen ääni. Se voi olla yhtä hyvin voihkaisu kuin naurunpurskahdus.

"Luulen huomanneeni, että hänen läsnäolonsa rauhoittaa hermojasi..."

Aleksandra tempaisi kätensä hänen käsistään. Hän ponnahti pystyyn kuin piiskaniskusta.

"Ei!" huusi hän. "Ei hän...! Ei hän!"

Hänen huudahduksensa ilmaisi niin suurta pelkoa, että keisari säikähtyneenä kumartui hänen puoleensa.

"Ei kukaan sinua pakota, Aleksandra. Se oli vain toivomukseni..."

Keisarin ääni sai hänet tyyntymään. Hän painoi kyynelten kostuttaman poskensa puolisonsa olkapäätä vastaan. Voihkaisi hiljaa, murtuneesti.

"Ei kukaan minua pakota. Niinhän on aina sanottu. Silloinkin, kun sairaus... kun hoito Nauheimissa näytti lupaavan parantaa minut. Sanottiin, että omassa vallassani oli lähteä sinne toistamiseen. Ettei Saksassa oloni aikaa millään tavoin rajoitettaisi. Että keisarinnan terveyttä oli pidettävä kaikkia muita asioita tärkeämpänä. Minulla oli siis valta menetellä mieleni mukaan. Lasten vain ei sallittu tulla mukaani."

Hän nauroi. Terävästi, vihlovasti.

"Anna minulle anteeksi, Nikolai! Tiedän, että sanani tuottavat sinulle tuskaa. Anna anteeksi! Minä olen huono puoliso."

"Aleksandra!"

Keisarin onnistui painaa hänet takaisin vuoteelle. Intohimoinen mielenpurkaus oli hänet uuvuttanut. Hiljaa itkien hän painoi liinaa kasvoilleen.

"Ei mitään ole tapahtuva ilman nimenomaista toivomustasi, Aleksandra. Ja Rasputin —"

"Olenko puhunut häntä vastaan? En! En! Hän on pyhä mies! Hän on Kristus! Hän on vapauttava Venäjän... ilman sotaa! Uusi Venäjä!" Sanat virtasivat sekavasti hänen huuliltaan. Annushkan kiihkomieliset kasvot olivat hänen sielunsa edessä. Hän pelkäsi niitä kasvoja. Hän pelkäsi Rasputinia, vapauttajaa.

Rasputin opetti, ettei sieluja hengen valtakuntaan valmistanut kristillinen kieltäytymys, vaan nauttimisen ilon ja rohkeuden suuruus, antautuminen Jumalan voimalle, joka hänessä asui.

Oliko ihme, että hänen puheensa houkuttava voima sai hovinaiset valtoihinsa? Että tämän hovin seinien sisällä leijaileva juonien, verenhajun ja kummallisten haaveiden myrkyttämä ilma edisti niiden kukkien kasvua, joiden olemassaololle kahdennenkymmenennen vuosisadan valistuneet päät hymyilivät kuin jollekin rohkean mielikuvituksen synnyttämälle sadulle?

Että keisarinna, perintöruhtinaan ihmeellisten parantamisesitysten sokaisemana, jolloin Rasputin käsien päällepanemisella poisti hermostuksen puuskat, keisarin lapsellisen uskon hämmentämänä, joka lujasti uskoi, että starets oli vapahtaja, ja antoi munkin neuvojen määrätä kaikki päätöksensä, — oliko ihme, että Aleksandra Feodorovna, samoin kuin hänen ympäristönsä, joutui tämän ihmeellisen henkilön salaperäiseen tenhopiiriin?

Hän oli nainen, jonka voima oli murtunut, joka oli kykenemätön vastustamaan voimakkaita vaikutuksia.

Kaikkien sieluntaistelujen, kaiken lannistavan epäilyksen jälkeen hän oli saavuttanut rauhan. Hypnoosin tuoman rauhan.

Eivätkö munkin teot puhuneet kyllin kuuluvasti hänen vaelluksensa puhtauden puolesta? Eikö hän vaatinut rauhaa, jolle Venäjän onni oli rakentuva? Eikö keisarinna nähnyt Annushkan kulkevan palavin silmin ja hymyilevin huulin kuin sellainen, joka on erkaantunut tästä maallisesta surujen alhosta?

"Minä olen löytänyt sieluni autuuden", oli rouva Vyrubovalla tapana vastata uteleviin tahi sääliviin kysymyksiin. "Pelastuksen valo on koittanut. Minun elämäni ja ajatukseni ovat Jumalan turvissa..."

Aleksandra Feodorovna tunsi tuskaa siitä, että oli kaukana jumalallisesta, ja tuskaan sekoittui kateutta ja kaipuuta.

Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä Pietarin seurapiireissä kerrottiin rouva Vyrubovasta. Ei vähäisintäkään tietoa niistä häväistysjutuista, jotka liittyivät Annushkan nimeen ja painoivat varsin epäpyhän leiman hänen suhteeseensa Rasputiniin. Hän ei koskaan kuullut niitä pahoja kieliä, jotka kutsuivat munkkia petkuttajaksi ja petollisin käsin raastoivat hänen raa'at, epäsiveelliset elämäntapansa päivänvaloon. Jotka eivät kammonneet väittää, että rouva Vyrubova salaa sekoitti myrkkyä perintöruhtinaan ruokiin, saadakseen aikaan noita hermostuneita kiihoituskohtauksia, jotta munkin parannustaito pääsisi esiintymään entistä ihmeellisempänä.

Toisiakin vihollisia ilmestyi siperialaiselle. Näiden vaarattomien, henkilökohtaisten vihannesten rinnalle tuli valtiollisia, jotka juonittelijain kuulumattomin askelin hiiviskelivät Pietarin salongeissa.

Englanti...!

Oivaltaen munkin suuren, sotaisia tarkoituksia vierovan vaikutuksen, se työskenteli kaikin keinoin hänen kukistamisekseen.

Toistaiseksi olivat keinot vielä pettäneet. Mutta eihän kypsä hedelmä voinut pudota puusta samalla kertaa kuin variseva kukka. Siihen tarvittiin aikaa... aikaa...

Mutta aika, joka torjumattomasti, luistavin askelin kulki ikuisesti samaa rataansa, toi salamoita ja ukkosilmoja helmassaan. Ihmiskäsien valmistamia...

Turmiollinen teko seurasi turmiollista ajatusta. Kukaan ei voinut sanoa, kenessä se ajatus ensiksi kypsyi. Kaikki ajattelivat sitä yhtaikaa, se hirvitti jokaista kuin alkuvoimien synnyttämä luonnonmullistus.

Mutta siinä ei ollut mitään jumalallista. Se näytti taitavien ihmiskäsien kutomalta monisilmäiseltä verkolta.

Balkanilaisesta selkkauksesta tuli sytyttävä soihtu, jonka liekkiä Englanti piti vireillä. Liian kauan sen oli täytynyt toimettomana katsella Saksan laivaston kasvua, Saksan vaurastuvaa siirtomaapolitiikkaa. Nyt antoi huolellisesti valmisteltu murhayritys sysäyksen...

Sota syttyi ja vyörytti suunnattoman kiihtymyksen aallot yli koko Venäjänmaan...

* * * * *