Part 16
Keisari huomasi mielten kylmenemisen. Hän syytti sotaa. Kuten oli tottunut vierittämään kaiken vääryyden toisten hartioille. Hän pani toivonsa rauhaan. Rauha oli tuleva, koska Englanti sitä tahtoi.
Washingtonissa aloitettiin valmistavat neuvottelut.
Tsaarin hovissa neuvoteltiin, kenet lähetettäisiin Venäjän viralliseksi edustajaksi.
Herra von Witte?
Sotapuolue puolsi häntä. Riittämättömillä valtuuksilla varustettuna Sergei Juljevitshin täytyisi palata voitettuna. Niin päästäisiin epämieluisasta varoittajasta.
Kun Witte, oltuaan keisarin luona jäähyväiskäynnillä, lähti Tsarskoje Selosta, kohtasi hän puiston reunassa keisarilliset vaunut, joiden leveiden ikkunoiden takaa näkyivät rouva Vyrubovan hienot, hermostuneet piirteet.
Annushka piti silmänsä ummessa. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli näkijän ilme.
Kun vaunujen pyörät alkoivat ratista karkeahiekkaisella käytävällä, hätkähti hän.
Hän oli viime aikoina alkanut huomiotaherättävän usein käydä Pietarissa. Kreivitär Mengden vei hänet spiritistisiin piireihin; nämät pitivät istuntojaan Creutzin palatsissa, joissa kirjava seura hurskastelijoita, pappeja ja ihmeidentekijöitä tapasi toisensa.
Suuriruhtinatar Elisabet Feodorovnakin, joka puolisonsa kuoleman jälkeen vietti yksinäistä, nunnamaista elämää kuluttaen aikansa hartauden- ja katumusharjoituksissa, otti silloin tällöin istuntoihin osaa.
Oli herättänyt huomiota, että hän oli käynyt puolisonsa murhaajan luona vankilassa ja pitkän keskustelun aikana saanut tämän liikutetuksi kyyneliin asti.
Maria Feodorovna puhui siitä ivallisesti, toiset pudistelivat päitään.
Mutta suuriruhtinattaren liikuttava hurskaus, hänen elämäntapojensa puhtaus teki kaikki moitteet tehottomiksi. Hän tuntui säteilevän salaperäistä lumoa ympärilleen. Kerrottiin hänen aikovan vihkiytyä kreikkalaiseksi nunnaksi...
Aleksandra Feodorovna säikähti, kun suuriruhtinatar itse ilmaisi hänelle aikomuksensa.
"Sinäkö, Elisabet?"
"Minulla ei enää ole muuta kunnianhimoa kuin saada seurata Herraani ja Vapahtajaani."
Hän lisäsi salaperäisen matalalla äänellä:
"Sen täyttymisen hetki, josta olen uneksinut, on lähellä."
Keisarinna värisi. Elisabetin salaperäiset sanat saivat kylmät väreet kulkemaan hänen ruumiinsa läpi.
"Täyttymisen? Minkä täyttymisen?"
Suuriruhtinattaren huulilla väreili hymy.
"Eräs pyhimys on ilmestynyt..."
Hänen silmänsä suurenivat, ja niihin tuli etäinen ilme.
"Pyhimys? Mistä?"
"Idästä... Siperiasta, niin kerrotaan... He sanovat häntä isä Joannin seuraajaksi. Mutta hänellä on oma tehtävänsä."
Aleksandra Feodorovna vavahti tuon nimen kuullessaan.
Kun Elisabet vaikeni, kysyi hän nopeasti:
"Itsekö hän sanoo itseään pyhäksi? Vai toisetko...?"
"Hän itse. Mutta hänellä on isä Joannin antama suosituskirje. Hän sanoo itsessään olevan valon lähteen, joka huuhtoo pois synnit."
Aleksandra Feodorovnaa kasvoille kohosi äkkiä tumma puna. Hän piti päätään poispäin käännettynä ja katseli ulos puistoon. Sieltä kuului viikatteen suhinaa. Puunlatvoilla oli kypsä, tumma kesäinen vihreys. Kaiken yllä lepäsi ennen lopullista sammumista vielä kerran hillittömästi purkautuva kaipuu.
Hän istui hetkisen hiljaa, ennenkuin uudelleen kääntyi Elisabetiin päin.
"Hänen nimensä?"
"Rasputin."
Keisarinna kohotti kapeita hartioitaan. Näytti siltä, kuin nimen mainitseminen olisi selvittänyt hänen ajatuksensa.
"Meidän aikanamme tapahtuu runsaasti pyhiä ihmeitä", sanoi hän laimeasti. "Mutta ihmiset eivät niitä enää näe."
Elisabet hymyili...
* * * * *
Auringonsäteen tavoin, joka varkain hiipii esiin lehväaitauksen varjosta ja luo välkkeensä tummalle hiekkatielle, ilmestyi Grigori Jefimovitsh Rasputinin, talonpojan ja munkin, nimi keisarinnan tielle.
Pietari oli hänen ihmetöittensä ja ennustustensa täyttämä. Annushka oli nähnyt hänet...
Samoin kuin Besobrasovin aikana, virtasi nytkin hänen olennostaan salaperäinen voima. Hän surkutteli Aleksandra Feodorovnaa.
Eikö Rasputin ollut ainoa, joka voi vapauttaa ihmissielun synnin vallasta?
Hän levitti käsivartensa ja kuiskasi hänen nimensä. Vapahtajan nimen... Hän oli joutunut huumauksen valtaan.
Aleksandra Feodorovna pysyi torjuvalla kannalla. Siperialainen munkki...! Hämärä epäilys varoitti häntä.
Aikakin oli suuri ja merkillinen. Tapahtui maailmanhistoriallisia asioita.
Tsaarinistuin oli uudelleen pönkitettävä, rauhanajatus herätettävä henkiin uudestaan.
Washingtonissa vierivät arpanopat.
Keisari oli poikansa kastajaispäivänä antanut julistuksen, jossa Venäjälle myönnettiin neuvotteleva ja hyväksyvä kansanedustuslaitos ja jossa tehdyt lisätyt myönnytykset saivat osakseen yleistä tyydytystä laajoissa venäläisissä piireissä. Kansan nurinan, joka vaati paino- ja kokoontumisvapautta sekä henkilökohtaista loukkaamattomuutta, vaiensi kellojen virallinen riemusoitto.
Rauha tuli. — Japani oli viime hetkellä peruuttanut vaatimuksensa ja ilmoittanut hämmästyneelle, valtuuksien puutteessa itsepintaiselle Wittelle myöntyvänsä hänen esittämiinsä ehtoihin.
Witte palasi kunniakkaana matkaltaan.
Korea oli menetetty. Rauha saavutettu. Sisäinenkin?...
Sota oli monessa suhteessa ollut kokeilua... Sen oli täytynyt panna armeijan voima ja kyky koetteelle. Armeija oli kestänyt kokeen. — Mutta se oli ravistettu hereille sokeudestaan ja itse ottanut mittapuun käteensä. Upseeriston suunnaton turmeltuneisuus ja siveettömyys, lahjusten- ja nautinnonhimo, virkamiehistön petollinen keinotteluvimma sidottiin kaakinpuuhun. Armeija menetti johtajiensa ihannekuvan. Se menetti luottamuksensa, menetti uskonsa tsaarin lupauksiin. Taistelusta palaavat olivat toisia miehiä kuin ne, jotka tsaarin pyhä kuva mielessään olivat lähteneet vainotielle. He olivat oppineet arvostelemaan, tulistumaan...
Lisäksi raha-asioiden täydellinen rappiotila.
Witte oli osannut polkea maasta rahoja. Nyt olivat lähteet kuivuneet. Kotimaiset lainat menivät myttyyn. Uusien jättiläissummien kiskominen kiihtyneeltä väestöltä havaittiin mahdottomaksi. Ranskalaiset lainat kiristivät kukkaroa.
Selvittämätön sekasorto...
Valtakunnanneuvostossa suuriruhtinas Mikael piti kaikin tavoin rappeutuneelle venäläiselle aatelistolle rippisaarnan:
"He ovat imeneet talonpojasta verenkin, sivistämättä häntä hituakaan. Mitään eivät herrat ole toimittaneet, mutta kaikki hyvin palkatut virat he ovat anastaneet. Ainoat aateliset, jotka ansaitsevat tunnustusta, ovat Itämerenmaakuntain paroonit. He ovat edes antaneet talonpojille kouluja, nostaneet heidät siitä raakalaisuuden allikosta, jossa venäläinen talonpoika elää usein kuin eläin."
Se oli uutta puhetta!... Eikö järkevän maltillisuutensa tähden suosittu suuriruhtinas ajatellut, kuka oli näyttänyt aatelistolle esimerkin?
Oliko yhä vielä kuolemaa vastaan taistelevan Pobjedonostsevin nimi jo niin kokonaan unohdettu hänen vielä eläessään?
Venäjän aateliston rivien läpi kävi kuohahdus. Mikael Aleksandrovitsh etsi hätävaraa, vierittääkseen syyn Romanovien niskoilta. Suojelkaa tsaaria! Suojelkaa hallitsevaa Romanov-sukua!
Rauha, jota Aleksandra Feodorovna oli odottanut kuin taivaan lahjaa, ei täyttänyt hänen toiveitaan. Pettymys antoi hänen terveydelleen viimeisen, ratkaisevan iskun.
Hermokohtaukset toistuivat yhä tiheämmin. Itkukouristukset olivat jokapäiväisiä. Tohtori Botkin määräsi matkoja, lepoa ja virkistystä.
Aleksandra Feodorovna nauroi tylysti, kammottavasti.
Lepoa!?
Hänen ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen sulavan sinertävät hampaat ja tehden suupielten ympärillä levottomasti vaanivan piirteen terävämmäksi. Lepoa?!...
"Jumalassa on lepo", sanoi Elisabet Feodorovna, — ja rouva Vyrubova, jonka suurissa silmissä usein oli etäinen hohto, toisteli noita sanoja kuin jotakin säekertoa.
"Jumalassa on lepo..."
He olivat molemmat tuon ihmeellisen munkin opetuslapsia, joka oli tullut Siperiasta pelastaakseen Venäjä-äidin.
Päivä päivältä hänen kannattajiensa lukumäärä kasvoi. Jotkut väittivät, että hän oli Kristus.
Mutta keisarinna taisteli vastaan...
Muisto toivioretkestä Sarovin pyhän Serafinin haudalle ahdisti häntä. Tahi ehkä jokin muukin... vaistomaisempi tunne.
Hän taisteli vastaan...
Pikku kruununperijä-suuriruhtinas Aleksei leikki Pietarhovin puistossa. Kokonainen armeija kätkeytyneitä vartijoita valvoi hänen askeliaan.
Keisarinna vapisi.
Nyt, kun poliittiset päivänkysymykset olivat työntyneet syrjemmäksi, oli hänellä elämässään vain tämä ainoa.
Keisari oli muuttunut vieraaksi ja omituiseksi. Hänen terveytensä oli heikontunut. Myönnytykset, joihin hän oli ollut pakotettu, vaivasivat hänen yksinvaltaista tuntoaan. Oliko hän hoitanut saamaansa perintöä huonosti? Oliko hän vapaaehtoisesti ja tarpeettomasti vähentänyt Jumalan hänelle suomia oikeuksia?
Hän kysyi Aleksandra Feodorovnalta. Vaivasi tätä kysymyksillään. Puhui munkillisesta kieltäytymisestä, munkillisesta eristäytymisestä. Onneton se, jonka täytyi tuo kaikki kestää, voidakseen täyttää Jumalan tahdon...
Aleksandra Feodorovna oli haaveillut keisarin taakan keventämisestä. Olisi tahtonut nähdä kreivi Witten pääministerinä englantilaiseen tapaan kantavan työtaakan ja edesvastuun. Hänen oli täytynyt myöntää, että hallitsijan luonne muodostui Pietarin hovissa erilaiseksi kuin Thames-joen varrella.
Nikolai muuttui väärämieliseksi ja julmuriksi. Kamarillan keinotekoisesti ylläpitämänä viha Witteä kohtaan heikensi hänen politiikkaansa ja myrkytti hänen luonnettaan kiihkomielisellä epäluulolla.
Hermostuneisuus teki hänet horjuvaksi ja lapselliseksi. Nöyryytyksentunne Witten saavuttaman menestyksen johdosta kalvoi hänen mieltään. Eikö kukaan muu kyennyt puolustamaan yksinvaltiaan istuinta kuin tuo entinen lounaisradan virkamies?
Matkasuunnitelmia tehtiin ja hyljättiin. Keisarillinen pursi "Poljarnaja Svezda" ja muutamat sitä seuraavat sotalaivat höyrysivät kaiken aikaa lähtövalmiina.
Keisari koetti saada Aleksandra Feodorovnaa lähtemään Darmstadtiin.
Talviusvat Pietarissa, jossa keisarillinen hovi oli oleskellut viimeisen manifestin julkaisemisesta lähtien, olivat hyvänä syynä äkilliseen matkaan.
Mutta keisarinna kieltäytyi. Puristi huulensa lujasti yhteen ja pudisti päätään. Mainitsematta mitään syytä... Keisari ahdisti häntä neurasteenikon hermostuneella epäluuloisuudella.
Lapset?... Lapsetko häntä pidättivät?...
Keisarinna teki epämääräisen, myöntävän eleen. Pysyi yhä vaiti. Hänen jäykkä, surullinen katseensa oli kohdistettuna keisarin alakuloisiin, räpyttäviin silmiin.
"Entä sinä?" kysyi hän hetken kuluttua. "Jäätkö sinä tänne?"
Keisari katsoi häneen avuttomasti.
"Minä jään... Palatsi... palatsi on varma... Trepov... niin!"
"Trepov?"
"Hän varoittaa minua... Varoittaa minua... Vladimirista... Nikolaista... Niin kyllä!"
Aleksandra Feodorovna suoristausi äkkiä...
"Minä en lähde", sanoi hän hitaasti ja päättävästi.
"Aleksein tähden."
Hän astui pari askelta oveen päin, mutta kääntyi takaisin...
"Sinun tähtesi", lisäsi hän hiljaa.
Keisari hymyili kiittämättä häntä.
Keisari meni väristen takaisin huoneisiinsa.
Siellä oli kaikki hämärän verhossa. Kaupungissa loistavat tulet tunkeutuivat pistävinä kuin jonkin hirviön silmät syyssumun lävitse. Hirviön, joka odotti saalistaan...
Oh, sehän on järjetöntä!
Keisarinna pyyhkäisi kädellään silmiään ja säikähti omien sormiensa kylmyyttä.
Hän oli tahtonut olla yksin... Nyt hän huomasi, ettei yksinäisyys sopinut surullisina hetkinä. Punainen esirippu, joka kätki tulevaisuuden taakseen, ei tullut valoisammaksi.
Hän soitti. Käski kutsua rouva Vyrubovan luokseen. Annushka saisi kertoa... lukea...
Vyrubova tuli huulet kosteanpunaisina ja hiukset pörröisinä, hätäisesti silitettyinä.
Hän oli rukoillut. Mutta hänen silmissään oli kummallinen kiilto.
Aleksandra Feodorovna kyseli pieniä päivänkuulumisia. Annuska jutteli...
Äkkiä keisarinna kohotti päätään.
"Minun täytyy kysyä teiltä jotakin, Annushka. Teidän täytyy olla rehellinen..."
Kysyi puoliääneen, yläruumis hiukan etukumarassa:
"Mitä arvellaan keisarista?"
Rouva Vyrubova teki säikähtyneen, torjuvan eleen...
"Olkaa rehellinen, Annushka!... Odotetaanko jotakin hänen majesteettinsa uudistuksista?"
Annuska epäröi hetkisen. Sitten hän huomatessaan keisarinnan pelokkaan, epävarman katseen päätti vastata varovasti.
"Odotetaanko? Mielipiteet ovat erilaisia... Useimmat pitävät uudistuksia liian pitkälle menevinä. Arvellaan, että ne antavat vallankumouksellisille vapauksia, jotka vain tekevät heidät ylimielisiksi."
"Mutta... kiitollisuus...?"
"Sanotaan, että uudistukset ovat tulleet liian myöhään, majesteetti. Kansa on kiihoittunut."
Aleksandra Feodorovna katseli käsiinsä.
"Eikö... eikö ole... mitään pelastusta?"
"Näyttää siltä, kuin sitä odotettaisiin kreivi Witteltä. Ainakin häntä vihataan riittävästi."
Surumielinen varjo leikki keisarinnan huulten ympärillä.
"Ja keisari?" kysyi hän vielä kerran.
Kun Annushka katsahti häneen kummastuneena, hymyili hän alakuloisesti.
"Eikö siis häntäkin vihattaisi?... Kun kaikki suuri ja hyvä raastetaan alas?"
Hän vaikeni hetkeksi.
"... Keisari on uhrannut terveytensä. Uhraa ehkä henkensäkin. Mutta se on yhdentekevää. Se ei voi pysähdyttää kehityksen kulkua... Hänet jätetään tielle."
Hän puhkesi kyyneliin. Annushka oli polvillaan hänen edessään, suuteli nyyhkyttäen hänen käsiään...
"Rakas ystävä!" sanoi Aleksandra Feodorovna... Hän nosti Vyrubovan maasta, veti hänet luokseen ja suuteli häntä.
"Sinä olet hyvä... Sinä olet hyvä... Ja keisari... voi, hän on sairas... sairas!... He kiduttavat häntä. Kiduttavat Alekseitakin!"
Hän kuunteli jotakin ulkoa... Hänen kasvonsa vääntyivät.
"He kiduttavat häntä... oih!... Minä jään tänne... Jään tänne!"
Tuskasta voihkaisten hän lysähti kokoon...
* * * * *
Aleksandra Feodorovna muuttui hitaasti siksi henkilöksi, jona suuri yleisö hänet tunsi. Pidättyvänä ja jääkylmänä hän liikkui hovin kirjavassa vilinässä. Hänen hymyilynsä, joka aina vaikutti jäykältä ja sovinnaiselta, ei koskaan menettänyt tuskallista ja surullista pohjasävyään. Alituinen pelko rakkaiden olentojen hengen tähden valoi omituista kylmyyttä hänen olemukseensa. Se tärveli hänen jo aikaisemmin, kruununperillisen syntymistä tarkoittavien kokeilujen tähden heikontunutta terveyttään. Toisin kuin keisarin terveydentilaa. Hitaasti jäykistyvä sisäinen elämä.
Keisari ei sitä nähnyt. Mutta hänen puolisonsa näki edessä olevan kuilun. Sulki silmänsä ja huusi apua.
Kukaan ei kuullut häntä. Venäjän politiikka kulki latuaan. Aleksandra Feodorovna ei ollut mikään tekijä, jota valtakunnan suurten olisi tarvinnut ottaa lukuun. Hän ei ollut suosittu. Vielä vähemmin pelätty.
Häntä surkuteltiin ja kohautettiin olkapäitä.
Pobjedonostsev oli kuollut. Hänen seuraajansa Obolenski noudatti lempeämpää politiikkaa.
Ministerit vaihtuivat. Trepov, tuo raaka slaavi, joka oli tahtonut surmata vallankumouksen, oli — kuten vallankumouksellinen komitea oli ennustanut — kuollut vuoteeseensa.
Toiset tulivat sijaan, kilpailivat imartelevasti hymyillen tsaarinistuimen sairaan haltijan suosiosta.
Vieraita nimiä... vieraita kasvoja...
Stolypin... Laposhin... ja muita...
Salaliittoja tehtiin ja paljastettiin. Romahdukset seurasivat toisiaan.
Suuriruhtinas Aleksein hautauspäivänä keisarinnan hermokohtaukset kiihtyivät äärimmilleen.
Jotta kaikki murhayritysmahdollisuudet olisi raivattu tieltä, oli ryhdytty Venäjänkin oloissa ennenkuulumattomiin varokeinoihin.
Painostava helle vallitsi tänä syyspäivänä, lehtien varistessa puista.
Loppumattomalta tuntui matka ruumissaatossa, joka kulki Nikolain rautatieasemalta Pietari-Paavalin linnoitukseen. Loppumattomalta sen kauheus...?
Aleksandra Feodorovna nojasi patjoihin. Hänen alaleukansa oli lujasti puristettuna yläleuan hampaita vasten ja loi hänen kasvoilleen kivettyneen muumion elottoman ilmeen. Velttona kuin surulippu peitti musta huntu hänen ristiinpantuja käsiään.
Ei mitään puhuttu. Mutta tuo vaitiolo oli kuin hautakammion kaamea hiljaisuus, jota ei rohjeta ääneen kuvata.
Keisari räpytteli punehtuneita silmäluomiaan auringon valossa. Se oli kirkas ja pistävä. Taivaalla oli pilviä, joiden lomasta valkoisena loistava aurinko singahdutti häikäiseviä säteitään.
Hän oli itkenyt. Aleksandra Feodorovna näki sen. Hän tunsi sääliä... Mutta toisin kuin ennen. Toisin kuin ennen...
Hänkin oli turtunut.
Vaunut vierivät... Keinahtelivat... vähäpätöisiä kulkuesteitä...
Hän ponnahti pystyyn, vaipui taas takaisin, painoi käsiään kouristuksentapaisesti toisiinsa.
Vihdoinkin lopussa!... Lepoa! Lepoa!...
Illalla huoneisiinsa päästyään keisarinna oli aivan uupunut. Hän houri, huusi lapsiaan, kirkui... kirkui...
Professori Botkin määräsi lepoa, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä.
Mutta hiljaisuus oli herkkäkuuloinen, ja yksinäisyydessä ajatukset yltyivät raastaviksi kivuiksi. Huoli Aleksein tähden kalvoi häntä.
Poika oli reipas ja eloisa. Mutta eikö ollutkin katalia käsiä, jotka kykenivät kiihoittamaan lapsen luontaisia taipumuksia sairaalloisiksi? [Perintöruhtinaalla oli verenvuotoja.]
Eikö vallankumouskomitea ollut langettanut hänelle kuolemantuomiotaan?
Huoneessa vallitseva syvä hiljaisuus teki kuvitellut vaarat todellisiksi. Ja yksinäisyys oli niin kammottava.
Kunpa Elisabet tulisi! Tahi Annushka...
Elisabet eli vieraassa maailmassa, josta tämän maisen murheenlaakson tuskat olivat kaukana.
Hän oli pukeutunut kreikkalaiseen nunnanhuntuun, oli tullut yhdeksi niistä hurskaista, puhtaista, jumalallisista, joiden pukua maallisten paheiden loka ei rohjennut tahrata.
Ja Annushka rakasti miestä, josta maailma väitti, että hän oli uudelleen ylösnoussut Kristus.
Grigori Jefimovitsh Rasputin!... Yhä useammin loi tuo nimi kirkkaita säteitään Aleksandra Feodorovnan tielle.
Hän vapisi tuon miehen tähden, kuten vavistaan ratkaisua... Mutta Vyrubovan pehmeä, tasaisesti levollinen ääni teki hänelle hyvää!
Professori Botkin oli suosittanut matkaa etelään. Hän saattoi keisarillista perhettä Livadiaan hoitaakseen keisarinnan yhä tiheämpään sattuvia herpaantumispuuskia hieronnan ja mutakylpyjen avuilla.
Parannuskeino, polttavan kuumat ja jääkylmät vuorottaiskylvyt, oli julma ja säälimätön.
Mutta Krimillä oli poliittinen ilmanala lauhkeampi ja rauhallisempi kuin Pietarissa.
Tuska alkoi haihtua. Jaltan jylhien huippujen takana eivät mitkään vaarat väijyneet, meren sinisen peilin pinnalla olivat kaikki alukset kaukanakin tunnettavissa.
Lepoa... Lepoa!...
Keisarinna, joka päiväkaudet oli istua kyyhöttänyt hämärissä huoneissa, koska pelkäsi auringonvaloa ja omaa varjoaan, tunsi elämänhalunsa heräävän uudelleen henkiin.
Keisari oli hilpeä, lapset hyörivät iloisina hänen ympärillään.
Keisari?!...
Keisarinna koetti tunkea katseensa hänen sielunsa syvyyteen.
Oliko hän tosiaan se, miltä näytti?
Eikö hän enää nähnyt ammottavaa kuilua... kuilua?...
Kun keisarinna tahtoi varoittaa häntä, tarttui tämä hänen käteensä, ja hänen punehtuneisiin silmiinsä ilmestyi tuo omituisen eloton, sammunut ilme, jota hän pelkäsi.
"Olet sairas, Aleksandra!"
Eikö sairailla ollut oikeutta nähdä, kuulla?
Hän sulki silmänsä. Mielikuvat ahdistivat häntä. Aina nuo samat. Murhaajia... murhaajia!...
Hän tahtoi Aleksein luokseen. Tahtoi Annushkan...
Annushkalla oli ääni, joka sai muistot haihtumaan. Annushka rukoili...
Ketä hän rukoili? Tuota munkkia, joka tahtoi olla Kristus?
Keisarinna mietiskeli...
Ihmeitä tapahtui... Sarovin pyhä Serafin oli lahjoittanut tsaarikunnalle perijän. Aika oli suuri ja ihmeellinen.
Miksi ei Kristus voisi ilmestyä? Tekemään viimeistä ja suurinta kaikista ihmeistä? Ihmettä?!...
Oliko Botkinin parannus onnistunut?
Keisarinnan halvauskohtaukset vähenivät, kivut selkäytimessä lakkasivat, Aleksandra Feodorovna alkoi hiljakseen parantua.
Useat onnittelivat professori Botkinia. Keisarinnan lähimmässä ympäristössä huomattiin kuitenkin, että tulos oli jäävä vain näennäiseksi.
Aleksandra Feodorovnan mieli oli sairas. Oli jäävä sairaaksi... Vallankumousvuosien kauhut olivat painaneet häneen uurteensa... Hienoja, lähtemättömiä uurteita...
Hänen rakkautensa esineenä oli perintöruhtinas, tuo sievä, kukoistava poika, josta oli tullut hänen elämänsä suurin ilo ja suurin tuska.
Tuon kauhean ajan ulkonaiset tapahtumat, jotka olivat raastaneet keisarinnan hermot rikki, loivat tähän rakkauteen jotakin kiihkomielistä ja sairaalloista. Se oli kuin kuolevan viimeinen tarrautuminen rakastettuun olentoon.
Aleksei!... Se valittu, joka oli pelastava pyhän Venäjä-äidin...
* * * * *
Kun keisariperhe, oleskeltuaan pitkähkön ajan ulkomailla, palasi Pietariin, loisti siperialaisen munkin Grigori Jefimovitsh Rasputinin tähti kirkkaimmillaan.
Pyhä synoodi suojeli häntä, ohrana, joka epäluuloisesti seurasi "staretsin" yhä suurenevaa vaikutusvaltaa, oli viisaassa kaukonäköisyydessään koettanut saada hänet omiin piireihinsä.
Rasputin oli kieltäytynyt. Hän ei tahtonut palvella mitään puoluetta. Hän täytti tehtäväänsä, vapaan, henkisen Venäjän luomista, jonka etupäässä oli keisari...
Hänellä oli puhujan lahjat ja hän osasi innostaa kuulijansa. Hänen esityksillään, joissa ei ollut rahtuakaan logiikkaa, oli ehkä juuri senvuoksi mystillinen voima ja ne olivat vaarallisia laajoille kansankerroksille. Hänen oppinsa oli viettelevää ja kiihoitti, yhdistäessään ruumiillisen ja henkisen toisiinsa, ja siten edistäen vallankumouksen verenhuumeen hereille ajamaa eroottisuutta.
"Minussa", sanoi hän, "on osa korkeampaa olentoa ja ainoastaan minun kauttani voi ihmissielun pelastus tapahtua. Siksi on välttämätöntä sulautua minuun ruumiineen sieluineen. Kaikki, mikä minusta lähtee, on valon lähde, joka huuhtoo pois synnit..."
Suuriruhtinatar Elisabet Feodorovna kävi keisarinnan luona Tsarskoje Selossa.
Aleksandra Feodorovna oli uupunut ja rasittunut, ja häntä vaivasivat edellisenä iltana sattuneen hermokohtauksen jälkiseuraukset.
Muutamia päiviä sitten oli perintöruhtinaan voinnissa tapahtunut muutos. Aleksei oli huonovointinen, kalpea ja apaattinen ja alistui haluttomasti tavanmukaisiin hellyydenosoituksiin.
Professori Botkin oli pudistanut päätään, puhunut pahoinvoinnista ja ottanut koko asian sangen kevyeltä kannalta.
Mutta keisarinna antautui hermostuneen mielialansa kaikella kiihkeydellä tämän uuden huolen valtoihin. Sen lisäksi olivat hänen ympäristössään tuhannet tuskalliset muistot heränneet eloon.
Kaikki järkytti häntä...
Mutta Elisabet Feodorovna puhui uudesta Vapahtajasta... Hänen silmänsä loistivat. Hänen pienissä, kuihtuneissa kasvoissaan kuvastui rauha ja kirkkaus.
"Hän tahtoo luoda uuden Venäjän, Aleksandra... Jumalansa valtakunnan. Onnellisten valtakunnan. Jumalattomat kukistuvat ja keisarin valtaistuin pystytetään uudelleen."
"Keisarin?... Hän ei tunne keisaria", mutisi Aleksandra Feodorovna.
"Hän tuntee kaikki. Hän tietää kaikki. Hän puhuu tulevaisuudesta ja menneisyydestä, ikäänkuin ne olisivat nykyisyys."
"Ihmeellistä", virkkoi keisarinna.
Hän työnsi yhteenliitetyillä käsillään isä Joannin saarnat takaisin peitteelle.
"... hän puhuu valistuksesta, jonka valon täytyisi tunkea hallitsijan sieluun..."
Aleksandra Feodorovna kohottautui.
"Tahdon nähdä hänet, Elisabet."
Hänen, äänensä vapisi...
* * * * *
Grigori Jefimovitsh Rasputin sai käskyn saapua audienssille Tsarskoje Seloon.
Hän oli pitkä, laiha mies, jolla oli ihmeelliset silmät, leveä, aistillinen suu, ja kömpelöt liikkeet, jotka ilmaisivat hänen talonpoikaisen syntyperänsä.
Kun hän astui Eremitaashissa ja talvipalatsin muhkeiden, vierasmaisten, oudonväristen kukkalavojen välitse, seurasivat häntä katseet, joissa kunnioitus ja epäluulo taistelivat keskenään.
Hänellä oli yllään karkeasta karstakankaasta tehty, huolimattomasti laskostettu munkinpuku, jonka sovittelu ilmaisi taitoa ja harkitsevaa älykkyyttä ja joka jätti jäntevät käsivarret paljaiksi kyynärpäitä myöten.
Tässä puvussaan, tuuheine, jakaukselle kammattuine hiuksineen, jotka raskaina laskeutuivat kyhmyisten, intohimojen uurtamien kasvojen molemmin puolin, hän muistutti eräitä protestanttisissa maissa levinneitä Johannes Kastajan kuvia, joka saarnaa parannusta jurona kuuntelevalle kansanjoukolle.