Part 15
Hän mietti vähän aikaa. Ohranan miehet, jotka seisoivat käytävän pimeydessä, saattoivat kuulla joka sanan. Kenties oli joku heistä lahjottu — —
"Neljännestunnin kuluttua!"
Hän palasi työhuoneeseensa, korjasi pöydältä muutamia papereita ja lukitsi ne laatikkoon.
Keskipöydällä oli samppanjaa. Huoneen lämmin ilma oli kuivattanut hänen kurkkuaan.
Kah, tuopa tekee hyvää! Janoisena hän tarttui lasiin, joi täysin siemauksin ja henkäisi syvään. Kipristelevä, lämmin virta kulki hänen suonissaan. Väsymys haihtui, ja päässä ollut painostus, joka vaivasi ajatustyötä, hälveni kuin lumottuna.
Hitaasti hän astui Asevin [kuuluisa vakooja ohranan palveluksessa] urkkijanaaman ohitse keisarinnan huoneisiin. Kummakseen hän tapasi puolisonsa vielä täysissä pukimissa.
Aleksandra Feodorovna istui odottamassa kädet sylissä. Keisarin astuessa sisään hän hymyili. Rauhallisesti, kuten näytti.
"Häiritsinkö sinua?"
Keisari teki kieltävän liikkeen ja kumartui suutelemaan hänen kättään.
"Et koskaan, Aleksandra!"
"Minä olin niin peloissani", tunnusti keisarinna.
"Minunko tähteni?"
"Wladimir oli niin kiihdyksissä, kun täältä lähti. Kuulin, että oli puhe joistakin sähkösanomista."
"Kuropatkinilta —"
"Onko asema epäsuotuisa?" kysyi keisarinna kiireesti.
"Kuropatkin kertoo tappioista. Huomenna pidetään sotaneuvottelu."
"Raskaita tappioita, niinkö?"
Aleksandra Feodorovna painoi kättä rintaansa vasten, ikäänkuin tuntisi ruumiillista tuskaa.
"Taistelu ei ole vielä lopullisesti ratkaistu."
Keisarinna pudisti alakuloisena päätään.
"Sittenkun saamme tietää ratkaisun, on jo liian myöhäistä."
Itsekseen miettien hän pani kätensä ristiin ja tuijotti valkoiseen seinään. Keisari koski hellästi hänen olkapäähänsä.
"Emmehän me ole tätä sotaa tahtoneet, Aleksandra."
"Kaiketi emme, mutta kuka sitä yleensä tahtoo? Jumala ja kohtalo. Kaikki on yhdentekevää."
Hän kohautti hartioitaan ja käänsi kasvonsa poispäin, ilmaisten uupunutta lohduttomuutta.
"Mitä tässä voi toivoa?" jatkoi hän. "Sinä annoit heille parhaasi, mutta he ovat palkanneet murhaajia sinua vastaan. Sinä tahdoit rauhaa, mutta sinut on kiedottu tähän sotaan. Sen veri luetaan viaksesi."
"Vain ihmisten mielestä, Aleksandra."
Keisarinna käännähti äkkiä nähdäkseen hänen kasvonsa.
"Niin, ainoastaan ihmisten mielestä. Se on totta. Ja Jumala on ihmisiä ylempänä."
Hieman virkistyneenä hän suoristautui. Eikö jo ennenkin ollut tapahtunut ihmettä?
Keisari oli siirtynyt istumaan hänen viereensä. Hänen hermostuneet hyppysensä käärivät erästä niistä keisarinnan postiarkeista, joissa oli koristeena pyhän Serafinin kuva. Samalla hän puhui yhtä mittaa — uupuneen kiireisesti, kuten hänen oli tapana nautittuaan ranskalaista kuohuvaa viiniä.
Tämä päivä oli kajonnut Venäjän kohtaloihin. Kansa oli saanut keisariltaan lahjan. Kapinan henki oli masennettu. Eikö ollut julistuskirjaa luettaessa kuulunut eläköön-huutoja tsaarille ja keisarilliselle perheelle?
Ääneti istui Aleksandra Feodorovna. Kurkussa tuntui jokin ahdistavan. Hän tiesi, että jos keisari kääntyisi häneen päin, täytyisi hänen itkeä tuollaista optimismia, joka oli kyyneleitäkin liikuttavampi ja haihtuisi huumauksen mukana.
Hän oli nähnyt Wladimir Aleksandrovitshin kasvot. Ne eivät ennustaneet mitään hyvää. Myös Trepov oli vakava. Hänen kerrottiin tavallisten ajoneuvojensa sijaan käyttävän sairaalavaunuja ollakseen murhayrityksiltä turvassa. Juuri se mies oli kuitenkin tekevinään kumouksesta lopun!
Tiukasti puristuivat keisarinnan huulet yhteen. Kunpa saisi itkeä!
Kello löi jo kaksi, kun hän lopulta vetäytyi sisähuoneisiinsa.
Hänen makuusuojansa etuhuoneessa odotti Asev Hauksbeen seurassa. Pyysi saada heti tarkastaa perintöruhtinas Aleksein huoneita. Oli luullut kuulleensa epäilyttäviä ääniä.
"Entä hänen hoitajansa?" kysyi Aleksandra Feodorovna. Hän ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Huulia myöten kalpeana, kylmäkiskoisena ja perin suorana hän seisoi sen miehen edessä, jonka kavalat urkkijankasvot olivat hänelle yhtä vastenmieliset kuin Trepovin raa'asti hymyilevät huulet.
Lapsenhoitaja nukkui. Ei oltu tahdottu häntä herättää, jotta vältettäisiin kaikkea hälinää.
Keisarinna nyökäytti pikkusen päätään antaen täten salapoliisille sanattoman suostumuksensa.
Oikeastaan tämä oli pelkkää ilveilyä. Trepov oli Aseville antanut sellaisen valtuuden, että keisarinnan lupa oli tarpeeton, mikäli asia koski perintöruhtinaan turvallisuutta. Mutta Asev oli viisas ja toivoi täten pääsevänsä keisarinnan suosioon.
Keisarillisen prinssin makuuhuoneessa paloi kattolamppu levittäen hillittyä, punertavaa valoa. Lapsi nukkui. Ruhtinatar Obolenskaja, joka oli pukeutunut kiireimmiten, saattoi keisarinnaa istumaan nojatuoliin ja asettui itse viereen.
Aleksandra Feodorovna oli tyyntynyt. Rauhassa nukkuvan lapsen nähdessään hän oli saanut takaisin kaiken malttinsa. Jopa alkoi epäillä, että Asev ilveili hänen kanssaan.
Tämä urkkija, johon hän ei osannut luottaa, saisi turhaan odottaa sitä nautintoa, että pienen lapsen äiti tuskailisi hänen edessään.
Samalla keisarinnan silmät seurasivat tarkasti Asevin sulavia liikkeitä.
Kului minuutteja. Sitten äkkiä — mitä se oli? Vakoojan kapeiden, ovelien kasvojen yli liukui nopea välähdys. Hän kumartui pienokaisen vuoteen ylitse, otti sen takaa, seinän syvennyksestä, pitkulaisen esineen ja ojensi sen ruhtinattarelle. Tämä säpsähti, ennenkuin otti käteensä mitä tarjottiin. Se oli kirje, ja siinä oli sinetti — punainen sinetti!
Aleksandra Feodorovnan silmät suurenivat. Hän aavisti, mitä tuo kirje sisälsi, kun ruhtinatar näytti sitä hänelle. Mutta hän malttoi sittenkin mieltään vakoojan läsnäollessa, jota hän mittaili läpitunkevalla katseella.
"Ilmoittakaa tästä kenraalikuvernöörille. Hänen keisarillinen majesteettinsa saa tiedon minulta, suoraan."
Ja kädenliikkeellä hän käski urkkijan poistua.
Palatsissa oli nyt, aivan hiljaista. Ruhtinatar Obolenskaja oli jättänyt keisarinnan yksin.
Eteenpäin kumartuneena istui keisarinna nojatuolissaan ja koetti hillitä kätensä vapisemista, mikä säväytti häntä vähän väliä kuin sähköaalto.
Vallankumouksellinen komitea oli tuominnut perintöruhtinaan kuolemaan. Vieläpä samana päivänä, jona keisari oli kansalle suonut suuren lahjan.
Oliko tuo Molok kyllästymätön?
Tässä ei ollut puhe henkilöstä, vaan järjestelmästä. Kukapa enää epäilisi? Hän pudisti päätään. Ei kukaan epäillyt, että järjestelmä oli hävitettävä, jotta henkilö säilyisi. Mutta eikö se jo ollut hävinnyt? Hän hymyili katkerasti. Keisarillisen julistuskirjan sanamuoto muistui hänen mieleensä. Ei, tuhat kertaa ei! Harhaluuloa!
Mutta kansa oli varttunut täysikasvuiseksi ja riisunut siteet silmiltään. Se napisi. Ja uhkaili! Palatsin kaikkien vartijain puhki se löysi tiensä.
Vai olisivatkohan itse nuo vahdit —?
Hän ei ajatellut loppuun asti. Siinä ajatuksessa oli liian paljon kauheuksia.
Hän turvautui taas Trepoviin, siihen mieheen, jota vihasi.
Verta veren hinnaksi. Ympäröidään Venäjän perillinen muureilla — lujilla muureilla — —.
Lapsi liikahti vuoteessa. Keisarinna nousi istumasta, astui vuoteen ääreen ja polvistui. Punaisena lepäsi pääkkönen patjalla ja näytti niin kuumalta. Vapisevin sormin keisarinna tunnusteli lapsen otsaa. Se oli kuuma ja kuiva.
Oliko kuumetta?
Mitä apua nyt olisi lujista muureista ja vartijoista? Voivatko muurit suojella Jumalan tutkimattomia päätöksiä vastaan?
Voi, hän oli herjannut kaitselmusta! Isä Joann, isä Joann!
Tuska vavisutti häntä. Isä Joann oli kuollut. Mutta lapsi oli elossa. Vain rukous voisi säilyttää pikku Aleksein hengen. Vain hänen oma rukouksensa — —
Kuin mielipuolena hän painoi soittokellon nastaa. Suuressa, äänettömässä rakennuksessa alkoi äkkiä hyörinä.
Parin minuutin päästä suhisi keisarillinen automobiili lumista tietä pitkin Pietariin.
Pian saapui tohtori Botkin paikalle ja tyynnytti keisarinnan kiihtymystä selittämällä, että pikku prinssillä oli vain vaaraton tulehdus kurkussa. Tietysti täytyi olla hyvin varuillaan, mutta lapsen tukevaa ruumiinrakennusta ei tässä tapauksessa uhannut mikään välitön vaara.
Aleksandra Feodorovna vaati englantilaista sairaanhoitajatarta, jollaisen hankkimista taas toiset vastustivat. Tohtori Botkin suositti erästä nuorta venakkoa, joka voisi tyydyttää kaikki vaatimukset.
Keisarinna pudisti päätään ja pysyi omalla kannallaan. Hänen oli saatava englannitar!
Palvelijat toimittivat sitten tämän mitättömän sanakiistan pietarilaisten tietoon. Se kiihoitti ja loukkasi yleistä mielipidettä Aleksandra Feodorovnan vahingoksi.
* * * * *
Tsarskoje Selossa kuluivat päivät hiljaisesti.
Keisarikin oli sairaana. Ei ruumiillisesti. Mutta hänen kasvonsa olivat laihtuneet, ja katse oli synkkä ja tuijottava kuin raskasmielisellä.
Tuntikausia hän istui työhuoneessaan Itä-Aasian kartta edessään pöydällä ja silmäili tyhjyyteen välittämättä mistään.
Ministerien esittelyt hän toisinaan keskeytti kiivailla vihanpurkauksilla. Sanomalehtiä hän ei suvainnut nähdäkään. Nehän valehtelivat väittäessään, että kansa riemuitsi keisarin julistuskirjoista.
Lahjottuja pettureita siis olivat niiden toimittajat!
Väsynyt suu hymyili häijysti parran takana. Joka päivä otti hän vastaan tohtori Botkinin kuullakseen, kuinka Aleksei jaksoi.
Perintöruhtinaan sairaus ei enää huolestuttanut. Hänen voi jo nyt sanoa olevan hyvin pitkällä täydellistä parantumista kohti.
Mutta mitä keisarinnaan tuli, niin tohtori selitti hänen kärsivän ohimenevää hermostusta, joka itsestään tasaantuisi, kun ajat kävisivät rauhallisemmiksi. Ja lähti sitten majesteetin luota se ylentävä tietoisuus mielessään, että oli saanut tehdyksi keisarilliselle perheelle arvaamattoman tärkeitä palveluksia.
Keisarinna ei poistunut sairaan huoneesta juuri muulloin kuin käydessään kappelissa. Hänen rukouksensa olivat taas kiihkeitä, muistuttaen ylenpalttisessa hartaudessaan isä Joannin päivistä.
Sovittaa ja katua!
Kaikki voimat, mitä hänellä vielä oli, hän jännitti koettaessaan salaperäisessä huumauksessa kokonaan, vaipua Jumalan äärettömyyteen. Jumalalla yksin oli valta. Syntistä oli häntä epäillä, ja samoin oli syntiä sekin, jos nousi hänen armonsa aina hyviä tarkoituksia vastaan.
Jumala oli kaukainen ja niin mahtava. Puuttui välittäjä, joka olisi häntä auttanut täydellisesti sulautumaan Kaikkivaltiaan olemukseen. Mutta rukouksen voima vaikutti kuitenkin. Se oli kuin hedelmöittävä sade, josta kuivunut maa muuttuu vihreiksi vainioiksi.
Aleksei parani. Mutta se tuska, jota keisarinna oli tuntenut valvoessaan poikansa vuoteen ääressä, ei ottanut väistyäkseen. Se vain yltyi.
* * * * *
Venäjä oli Ranskasta saanut uuden valtiolainan, määrältään kuusisataa miljoonaa frangia. Merkitsikö se, että Ranskan rahapiirit uudestaan alkoivat luottaa kaksipäiseen kotkaan?
Ne ponnistelut, joilla Venäjä koetti verhota tappioitaan, näyttivät maahan paiskatun ruumiin viimeisiltä toivottomilta vavahduksilta. Se vauhti, jolla uusia varustuksia puuhattiin, ei eksyttänyt ketään.
Heittikö Ranska siis miljoonansa kevytmielisesti pohjattomaan kaivoon?
Ei, niin ei tehnyt Ranska. Mutta sen takana oli toinen, joka jumalinen hymy huulillaan ohjaili Euroopan kohtaloita.
Englanti!...
Venäjä ei saanut vuodattaa vertaan kuiviin. Japanin nuori valta ei saanut uljaana kohota tähtien tasalle. Oli solmittava rauha, joka saisi voittajan pettymään toiveissaan ja antaisi uupuneelle karhulle aikaa koota voimiaan.
Itä-Aasian sota oli ratkaistu. Sen tarkoitus saavutettu. — Yleisön jännitys alkoi höltyä.
Englanti, eurooppalaisen ja aasialaisen politiikan liukas näyttämöllepanija, salli taistelevien valtojen poistua näyttämöltä. Rakensi rauhaa...
Mutta Venäjä pani uuden, rämisevän sävelen vanhaan merkkitoitotukseen.
Tsarskoje Selon sotaneuvosto päätti kutsua pois kenraali Kuropatkinin, joka vähemmän kuin vuosi sitten kansan riemuhuutojen saattamana ja Sarovin pyhän Serafinin suojelukseen suljettuna oli matkustanut Itä-Aasian sotanäyttämölle. Neuvosto määräsi hänen sijaansa vanhan, suositun kenraali Linjevitshin ja myönsi ensi kerran joukkojen olevan innoituksen tarpeessa. Lähetti myös suuriruhtinas Nikolain sotanäyttämölle.
Keisari oli päännyökkäyksellä ilmaissut suostumuksensa. Hänen puheensa oli katkonaista, liikkeensä olivat automaattisia ja nukentapaisia.
Häntä vanhastaan vaivanneet kaatuvataudin kohtaukset olivat ilmestyneet uudelleen, ja niiden ohella hän sai äkillisiä vihan- ja julmuudenpuuskia. — Hän oli joutunut suuriruhtinaspuolueen leikkipalloksi ja antoi ylimielisten käsien heitellä itseään mielin määrin.
Trepovin käsissä oli rajaton valta. Mutta hänenkin vallalleen olivat maanalaiset mahdit vetäneet rajan.
Keisarin vanhin henkipaashi oli täytynyt pidättää, koska hänen epäiltiin salaa vieneen uhkauskirjeen perintöruhtinaan makuuhuoneeseen. Hänen paperiensa joukosta tavattiin raskauttavia todistuskappaleita, jotka saattoivat useat muut paashit pahasti epäilynalaisiksi.
Säikähdyksen välttämiseksi linnassa tyydyttiin siihen, että heidät erotettiin, pantiin valvonnan alaisiksi ja heidän johtajansa selitettiin heikkomieliseksi...
Pääsiäisjuhlat vietettiin Tsarskoje Selossa eikä, kuten joka vuosi muulloin, talvipalatsissa.
Kun molemmat keisarinnat vanhan venäläisen tavan mukaan jakoivat pääsiäismunia hoviherroille, särkyi yksi Aleksandra Feodorovnan munista ja putosi kreivitär Mengdenin eteen.
Sitä pidettiin onnettomana enteenä, ja ihmeteltiin, että keisarinna pysyi välinpitämättömänä.
Maria Feodorovna koetti pilapuheella saada epämiellyttävän tunnelman karkoitetuksi. Aleksandra Feodorovna näytti pitävän koko tapausta edessään seisovan ministerin kömpelyyden aiheuttamana ja kääntyi kylmästi ja tyynesti seuraavan herran puoleen.
Seremonian päätyttyä keisarinnat eivät voineet olla vaihtamatta joitakuita sanoja keskenään.
Maria Feodorovna tiedusteli Aleksein vointia. Hän ei ollut nähnyt tätä moneen aikaan.
"Hän voi hyvin", vastasi Aleksandra Feodorovna. Hänen sormensa leikittelivät helmiristillä, joka valkoisena kuin norsunluu hohti juhlapuvun mustalla sametilla. Hänen katseensa äkillisesti leimahtava pelokas vihamielisyys ilmaisi, että tyyni äänensävy oli teeskentelyä. "Kiitän teidän keisarillista majesteettianne kysymästänne..."
Maria Feodorovna taivutti päätään.
"Minua ilahduttaa nähdä keisari — hyvässä voinnissa ja rauhallisena", sanoi hän hitaasti. Tuskin huomattava vaitiolo sanojen lomassa antoi näille merkityksettömille sanoille merkillisen terävyyden.
Aleksandra Feodorovnan suu värähti. — Hänen huulilleen pyrki jokin tyhjänpäiväinen lause. Mutta huulet vavahtelivat.
Uhkasiko Maria Feodorovna?
"Viime viikkojen käsitettävät kiihotukset lienevät heikentäneet keisarin terveyttä", jatkoi Maria Feodorovna.
"Lepo tekisi ehkä hyvää..."
Hän keskeytti hymyillen.
"Onko totta, mitä kerrotaan? Salaperäisiä matkavalmisteluja..."
Aleksandra Feodorovnan kapeat hartiat vetäytyivät kokoon. Näytti siltä, kuin hän palelisi. Mutta kasvot pysyivät kylminä.
"Teidän keisarillinen majesteettinne on saanut vääriä tietoja. Matkako?... Keisariin vaikuttaisi tänä yleisen ahdingon ja yleisen veljeytymisen aikana ero kansastaan liian tuskallisesti."
Hän ei itsekään tiennyt, mikä voima sai nuo sanat hänen huulilleen, joka oli avuttomuuteen saakka tottumaton sujuvaan puheeseen.
Puhuttuaan hän säikähti.
"Yleinen ahdinko ja yleinen veljeytyminen..." Eikö niin sanottu vallankumouksellisten ohjelmassa?
Oliko hän puhunut ajattelemattomasti? Antautunut Maria Feodorovnan käsiin?
Sanat olivat venyviä...
Ei, Maria Feodorovnan huulilla ei näkynyt mitään voitonriemuista värähdystä.
Kylmästi ja tyynesti hän kääntyi toisaalle. Ryhtyi puheisiin ruhtinatar Obolenskajan kanssa.
Mutta Aleksandra Feodorovna pysyi jäisenä kuin epäjumalankuva...
Hän oli lausunut nuo sanat ja tunsi äkkiä, kuinka ristiriidat hänen henkisen katseensa edessä alkoivat pukeutua selviin, teräväpiirteisiin muotoihin.
Ahdinko ja veljeytyminen, —joukkojen yhtyminen muureiksi ja padoiksi, lujaliitteisiksi, erottamattomasti yhteenmuutetuiksi kokonaisuuksiksi.
Ja toiset? Hallitsevat? Eivätkö Maria Feodorovnan silmät välähtäneet, kun hän puhui matkasta, jota keisarinna salassa valmisteli?
Tohtori Botkin oli peläten hänen raskasmielisyytensä lisääntyvän rohjennut ehdottaa oleskelua ulkomailla tehokkaimpana parannuskeinona. — Kaikessa hiljaisuudessa oli ryhdytty valmistuksiin.
Mutta Maria Feodorovnalla oli palveluksessaan hyvinjärjestetty urkkija- ja kätyriarmeija. Ehkä juuri hän olikin kutonut suunnitelman, jonka avulla keisaria pidettäisiin loitommalla.
Tuo epäluulo oli ilkeä. — Mutta mahdotonko?
Romanovien perheriidat pirstoivat heidät lukemattomiin puolueihin.
Kukaan ei ollut hallitsija, tahi sitten kaikki... Kukaan heistä ei suonut toiselleen yksinvallan hekumantunnetta. Ulkovallat pitivät yllä eripuraisuutta.
Aleksandra Feodorovna tunsi äkkiä vilunväreitä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kulkenut pitkää, pimeää tietä alaspäin. Sen loppu oli tutkimaton...
Eikö Trepov ollut sanonut, että oli leikinasia kukistaa vallankumous, niin kauan kuin hallitus voi luottaa armeijaan?
Niin kauan kuin... Mutta jos armeija luopui hallituksesta?
Kenraalikuvernööri oli nauranut.
"Miljoonien yksimielinen ja horjuttamaton yhtyminen on harvinainen tekijä."
Keisarinna ei ymmärtänyt häntä. Eivätkö Jordan-juhlan aikana ammutut karteshit tietäneet sen alkamista? Eikö itse Preobrashenskin kaartissakin poreillut? Kaksi rykmenttiä Donin kasakoita oli määrätty Tsarskoje Seloon suojelemaan sitä pääsiäisviikkojen aikana. — Raakaa, luotettavaa väkeä!
Aleksandra Feodorovnan väsynyt katse kääntyi puistoon, joka oli verhoutunut pääsiäisvihantaan.
Kristus on noussut!
Hän suuteli helmiristiä ja painoi valvomisesta väsyneet kasvonsa ristiinpantuihin käsiinsä.
* * * * *
Trepov oli pitänyt sanansa.
Vapunpäiväksi odotetut ja suunnitellut vallankumouksellisten esiintymiset olivat kaikkialla ehkäistyt itsepintaiselta liikkeeltä oli riistetty hengityskyky.
Mutta Trepov ei enää ollut entisensä.
Alituinen murhayritysten pelko oli kuluttanut hänen rautaisen hermostonsa pilalle, hänen taipumaton tahtonsa muuttunut paatuneeksi julmuudeksi. Hän sairasteli ja kykeni vaivoin salaamaan kookkaan vartalonsa velttoa ryhtiä.
Vallankumouksellisen komitean ennustus, että kuolema oli kohtaava hänet hänen omassa vuoteessaan, ei ollut tekemättä vaikutustaan. Pelko kalvoi hänen mieltään. Hän kadotti politiikkansa selvän päämäärän näkyvistään, kävi hermostuneeksi ja häilyväksi ja alkoi epäillä alamaisjoukkoaan.
Keisari huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Hänellä oli tilaisuus tarkata miehen rappeutumista. Olisi ehkä ollut Trepoville parempi antaa hänelle lomaa ja lähettää ulkomaille.
Ehkäpä! Mutta Trepovin olo ei olisi ulkomailla ollut sen turvallisempi. Toiminnan propaganda kietoi koko maapallon verkkoonsa. Ja Pietarissa häntä tarvittiin.
Nikolai II oli liiaksi yksinvaltias tunteakseen sisäistä kiitollisuutta tehdyistä palveluksista. Miestä käytettiin, niin kauan kuin häntä tarvittiin. Sitten...?
Keisari sivuutti väsyneesti hartioita kohauttaen ihmiset kuin elottomat ja epäoleelliset esineet. Alituinen kiihoituksentila oli valanut häneen jonkinlaista tylsyyttä. Hän paastosi, noudatti kirkollisia säädöksiä ja palveli Jumalaansa. — Jumala oli auttava...
Ja vielä oli sota!
Loppumattoman pitkän, harmaan käärmeen tavoin se kiemurteli läpi Itä-Aasian.
Se oli käynyt vastenmieliseksi ja vihatuksi. Korean-salmen tapaukset olivat avanneet optimistienkin silmät. Keisarin ne kokonaan masensivat. Alettiin vaatia rauhaa... Mainittiin Witten nimi. Huhuttiin, että keisari oli valinnut hänet valtuutetukseen rauhanneuvotteluihin.
Sergei Juljevitsh olikin todella kutsuttu Tsarskoje Seloon. Hänen rauhalliset piirteensä olivat merkillinen ilmiö Aleksanterinpalatsin hermostuneessa, salaisten kiihoitusten kyllästämässä ilmapiirissä.
Keisari tunsi mielessään tuon rauhan. Hän tunsi etevämmyydenkin, joka virtasi miehen olemuksesta häneen alas.
Witte ei ollut tahtonut tätä sotaa. Oli kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla koettanut estää sitä puhkeamasta. Witte oli voittaja.
Se ärsytti keisaria ja teki hänet huonotuuliseksi. Epäsuosiollisessa äänilajissa hän alkoi puhua kansan rauhanvaatimuksista.
Pääministerin liikkumattomille kasvoille ilmestyi hetkeksi omituinen ilme.
Kun keisari oli lopettanut, alkoi hän puhua. Levollisella, soinnuttomalla äänellä. Selitti, että hänen täytyi kieltäytyä ottamasta osaa mahdollisesti aloitettaviin rauhanneuvotteluihin.
"Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus Venäjällä kulkee rauhaa kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa muuttaa tätä virtausta. Tulokset eivät muodostu sensuuntaisiksi, että minä itse voisin saada jotakin hyödyllistä aikaan. Venäjä kykenisi jatkamaan sotaa vielä viisi vuotta, jos maan sisäinen tila olisi toinen. Hallitus arvostelee tilannetta väärin. Julkisesti ja täysin tahallisesti. Siitä nykyisen tilanteen kaikki kauheudet. Joka tunti vie maata yhä enemmän alaspäin."
Hän vaikeni, katsoi hetkisen jännittyneenä keisarin kalvenneihin kasvoihin.
Nikolai ei keskeyttänyt häntä. Kun Sergei Juljevitsh lopetti, kohotti hän katseensa.
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne."
Hänen äänensä sointu oli väritön ja alakuloinen. Hän taivutti päätään ja ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun päättyneen.
Hallitsijaperheen neuvottelu Tsarskoje Selossa. — Keisari tahtoi rauhaa. — Vladimir Aleksandrovitsh, joka vähän aikaa sitten oli osoittanut sovinnollista mieltä, kallistui äkkiä taas sotapuolueeseen. Ennenaikainen rauha heikentäisi Venäjää, huonontaisi sen luottoa, vähentäisi hallituksen valtaa. Putoaisi sytyttävänä kipinänä vallankumouksellisen puolueen vaivoin tukahdutettuihin kumousajatuksiin.
Keisari vastusti häntä.
Hän halusi rauhaa. Kyllin kauan oli tämä hirveä murhaaminen vaivannut maan kukoistavimman nuorison joukossa. Venäjän veri uhkasi vuotaa kuiviin Itä-Aasian tappotanterilla. Ihmiskunnan velvollisuus oli... Hän täydensi lauseensa kädenliikkeellä. Ivahymy oli vastauksena. — Hetkisen vallitsi hiljaisuus. Sitten puuttui Mikael Aleksandrovitsh puheeseen.
Hän kuului maltillisempaan puolueeseen ja piti suuriruhtinaista enimmin keisarin puolta. Hänkin vaati sotaa. Vaati sitä itsevaltiuden, oikeuden, kirkon nimessä...
Keisari teki vastentahtoisen eleen. Viimeinen, väsynyt puolustautumisyritys... Siitä ei välitetty. Hänen mielipiteensä tukahdutettiin, kumottiin todisteilla.
Mitä Witte oli sanonut? "Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus Venäjällä kulkee rauhaa kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa muuttaa tätä virtausta..."
Oliko hän toistamiseen saava aiheen voitonriemuun?
Sotaa jatkettiin. Vastoin kansan ja keisarinkin tahtoa. Liikekannallepanoa yhä laajennettiin. Luultiinko armeijaa tarvittavan sisäisten levottomuuksien tukahduttamiseen?
Krasnoje Selossa oli pidetty upseerien kokous, joka pani vastalauseen siihen, että heitä käytettiin poliiseina ja pyöveleinä. Vähäinen metelipahainen, jonka kukistamiseen ei edes tarvittu Trepovia. Mutta kuvaava ajan merkki, joita alkoi jyrähdellä vanhan kaartin keskuudessa.
Eikö keisari, vieläkään ymmärtänyt niitä oikein?
Puheessaan Orelin kuvernementin kokoonkutsutuille edustajille, jotka hän otti vastaan Pietarhovissa, hän nimenomaan huomautti, että yksinvaltainen hallitus tultaisiin Venäjällä pysyttämään voimassa.
"Valtio voi vain silloin olla luja ja voimakas, kun se säilyttää vanhat perintätapansa."
Hän oli puhunut hitaasti ja merkitsevästi. Lähetystönjäsenten kasvoilla näkyvä peittelemätön tyytymättömyys sai hänet hämilleen. Lupauksia pyrki hänen huulilleen. Viimeisellä hetkellä hän kuitenkin sai estettyä ne tulemasta kuuluville. Muutamin sisällyksettömin lausein hän päätti keskustelun lähetystön kanssa.
He lähtivät vaieten. Katseissa kuvastui närkästynyttä välinpitämättömyyttä. Poistuivat paatuneina ja vihamielisinä.
Nikolain käyttäytyminen ei enää kummastuttanut. Venäjä tiesi, ettei sillä ollut enää mitään odotettavana keisariltaan.