Part 12
Hän ummisti silmänsä, tunsi värisevän, punaisen virran kohisten kiitävän sormissaan.
Mitä hänelle oli keisari, — Witte ja kaikki muut?
Tikapuiden askelmia, joita myöten täytyi kiivetä. Käyristyneitä selkiä, joita myöten hän nousi ylemmäksi.
Hitaasti kuin vainuava metsänotus hän hiipi kosteiden pensaiden välitse, kierteli linnaa, jonka ikkunat kimalsivat pilvikehyksisen auringon säteissä.
Käytäville oli asetettu vahteja, valepukuisia salapoliiseja, Pyhän Liigan kätyreitä, jotka tervehtivät mestariaan huomaamattomasti värähdyttäen silmäluomiaan.
Luulivatko he hänen valvovan keisarin turvallisuutta, kun hän suunnitelmia punoen kulki yksinäisiä teitään?
Valtioneuvoksen kylmille kasvoille ilmestyi tyly, pingoittunut piirre.
Keisarin turvallisuutta! Hänen suupielensä värähtivät halveksivasti. Jokainen vastatkoon kohtalostaan itse. Myöskin Nikolai. Olkoon kirottu, jolle valta on annettu ja joka ei ole osannut sitä käyttää. Valta?...
Hän kohautti olkapäitään ja astui suoristautuen linnan leveälle pääovelle.
Työhuoneessa odotti keisari suosikkiaan.
Hän istui kumartuneena asiakirjojen ylitse ja oli unohtanut aamiaisen, joka oli hopeatarjottimella kauniilla, vanhalla mahonkipöydällä.
Besobrasov katsahti ohimennen tarjottimelle. Teetä ja vehnäleipää. — Porvarillisimman hallitsijan porvarillisimpia tapoja suuren Katarinan palatsissa. — Sopimattomuus, jonka jo senkin täytyi johtaa yhteentörmäyksiin...
Pilkkahymy oli vielä hänen huulillaan, kun keisari hermostuneella tavallaan kääntyi hänen puoleensa.
"Olen odottanut teitä. Työskennellyt kello seitsemästä asti... Ah!"
Hän kosketti hyvinhoidetulla aristokraatinkädellään päälaessaan olevaa arpea...
Kun Besobrasov ei virkkanut mitään pyytääkseen anteeksi, jatkoi hän nopeasti, ikäänkuin hyväksyen:
"Kiitän teitä, että tulitte... Witte meni tunti sitten..."
Besobrasov hätkähti tuon nimen kuullessaan. Seuraavalla hetkellä olivat hänen kasvonsa taas liikkumattomat.
"Herra von Witte näyttää huolestuneelta ja rasittuneelta."
Keisari hypisteli valkoisen litevkansa nappia.
"Itä-aasialainen politiikka tuottaa hänelle huolta."
"Ehkäpä hänellä on syynsä esittää varoittajan epäkiitollista osaa."
Äskeinen hermostunut kädenliike toistui.
"Ei, Besobrasov! Te tuomitsette liian jyrkästi! Herra von Witte on aina ollut tsaarivallan uskollinen palvelija."
"Tsaarivallan, majesteetti?"
Kysymyksessä oli omituinen sävy... Keisari hätkähti, punastui vastentahtoisesti ja puraisi huultaan.
"Tarkoitan, että herra von Witte on aina työskennellyt mitä suurimmalla harrastuksella... On niitä, jotka pitävät häntä Venäjän kyvykkäimpänä finanssimiehenä..."
"Ei liene vaikea ratkaista Venäjän finanssipolitiikan kysymystä itä-aasialaisen kysymyksen avulla."
"Se on tulella leikkimistä, Besobrasov."
Valtioneuvos kohautti olkapäitään.
"Englannin kädet ovat kiinni Etelä-Afrikassa."
"Mutta Japani? — Kiina?"
"Ovat väistyneet useammin kuin kerran."
Besobrasovin ryhdikäs vartalo suoristautui jäykkänä. — Hän oli nyt huomattavasti keisaria pitempi. Hänen mieltään hiveli miellyttävä ylemmyydentunne.
"Älkäämme sälyttäkö niskoillemme Witten ennakkoluuloja, teidän majesteettinne... Vaatimus, että Kiinalle myönnettäisiin tullivalvontaoikeus [Kiinan, päätullitarkastaja, englantilainen Sir Robert Hart oli kehoittanut Kiinan hallitusta vaatimaan itselleen oikeutta valvoa Mandsuuriassa olevien venäläisten tullivlrastojen toimintaa, jota tekoa Venäjän taholta pidettiin taisteluhaasteena], on hävytön. Eikö Venäjän suopeus velvoita Kiinaa enemmän kuin tähän saakka..."
"No niin?"
"Meidän vallassamme on milloin tahansa pistää miekka takaisin tuppeen..."
Keisarin säännölliset, kärsivät kasvot ilmaisivat neuvottomuutta ja päättämättömyyttä.
"Sanotaan, että Sir Robert Hart on asian alkuunpanija..."
Besobrasov ponnahti pystyyn.
"Englanti noudattaa omaa politiikkaansa. Ei ole sanottu, että se olisi erilainen kuin meidän."
Keisari peräytyi hänen kiivautensa hämmentämänä.
"Tässä tapauksessa kuitenkin näyttänee siltä", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen ominaisella hiljaisella, väsyneellä tavallaan, jossa aina oli kainon vastaväitteen sävy. "Meidän rauhanpolitiikkamme Balkanilla näyttää synnyttäneen pahaa tuulta..."
Hän huokasi.
"Ehkäpä Englanti on oikeassa koettaessaan Balkaniin kohdistettujen toiveittensa raukeamisesta pettyneenä valmistaa meille hankaluuksia Itä-Aasiassa..."
Hän kohautti olkapäitään ja katsoi Besobrasovia kasvoihin, ikäänkuin odottaen ratkaisua siltä taholta.
Valtioneuvoksesta tuntui siltä, kuin Witte olisi lausunut nämä sanat. Selväviivaisena, ydinsäikeitään myöten selvitettynä oli tehtävä, jonka ratkaisua oli Pietarissa hikoillen etsitty vuosikausia.
Englanti — Englanti — Englanti.
Venäjä tahtoi rauhaa, Englanti sotaa.
Sen vanha politiikka, jota noudattaen se rakensi riitoja rasittaviksi käyneiden vieraiden valtojen välille ja sieppasi puolueettomana erotuomarina runsaita, verettömiä saaliita itselleen, irvisti kuin faunimaisesti hymyilevä paholaisnaama Japanin provokatsionien takaa ja valtamerentakaisen amerikkalaisen veljen kasvoilla.
Besobrasovin ilme kävi yhä kylmemmäksi, puolueettomaksi.
"Hankaluudet Itä-Aasiassa ovat olemassa vain paperilla, teidän majesteettinne. — Venäjän ryhtyessä päättäviin toimenpiteisiin..."
Keisari keskeytti hänet:
"Päättävät toimet saisivat kaikki kysymykset kärjistymään äärimmilleen, Japani..."
Hän epäröi... Besobrasov hymyili taas.
"Eihän Venäjä toki pelkää Japania, teidän majesteettinne?"
Keisari kohotti päätään.
"Kansa, joka pelkää, ei suuresti kykenisi ajamaan rauhanasiaa."
"Tähän saakka on Japani aina peräytynyt, niin pian kuin olemme kalistelleet sapelia."
Keisari kohautti olkapäitään ja katseli epäröivän näköisenä eteensä.
"Takaako se tulevaisuuden?"
"Ainoastaan se, teidän majesteettinne."
Jyrkin, levollisin sanoin hän lyhyesti esitti itäaasialaisen politiikan päämäärät. — Sisäiset levottomuudet, talonpoikaiskapinat, pakottivat Venäjää laajentamaan aluettaan. Antakaa talonpojille maata, ja heidän suunsa tukkeutuu ainaiseksi. — Oliko enää rauhallisempi ratkaisu mahdollinen kuin oman alueen suurentaminen miekan iskemättä? Itä-Aasiassa oli kylliksi isännätöntä maata, jonka valtaamiseksi ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä. Ja samalla siitä olisi mitä suurin huojennus rahapolitiikalle!
Korean metsät...
Keisari kohotti kätensä.
"Korea on ollut jo kyllin kauan riitakapulana. Ei — Ei!"
Antamatta vastaväitteen hämmentää itseään, Besobrasov jatkoi esitystään.
Hänen äänensä sointu oli väritön kuin henkilön, joka on siksi varma perusteittansa pätevyydestä, ettei tarvitse turvautua onttoon mahtipontisuuteen. Selvinä ja vakuuttavina hänen todisteensa liittyivät toisiinsa.
Kädet litevkansa taskuihin pistettyinä keisari käveli huoneessa edestakaisin. Päättämätön ilme hänen kasvoillaan oli väistynyt alistuvan nyrpeyden tieltä.
Besobrasov tarkkasi häntä.
Ei ensimäistä eikä varmasti viimeistäkään kertaa nuo molemmat voimat taistelleet keskenään keisarin rinnassa. Mutta kerta kerralta kävi vastustaja heikommaksi, ja vaakalauta alkoi painua mahtavan suosikin puolelle. —
Sana "sota" se ajoi keisarin aina uudelleen varajoukkojensa turviin. Witte oli kyllin viisas käyttääkseen sitä usein ja uhkaavasti. Jos se ase väännettäisiin hänen käsistään — —
Äkkiä alkoi Besobrasovkin puhua sodasta. Toi mieleen sotajoukkojen miehuuden ja huomautti niiden varustamisesta, jotka pääministerin petollisista neuvoista oli supistettu aivan välttämättömimpään määräänsä. Puhui ainoasta mahdollisesta keinosta, jolla Englannin ovelista salajuonista huolimatta saataisiin sota välttymään... oman voiman ja varmuuden julkisesta näyttämisestä, jotta venäläisvihamieliset huhut sisäisestä heikkoudesta ja voimattomuudesta saatettaisiin vaikenemaan.
Vakuuttavin todistus vilpittömästä rauhanrakkaudesta oli aina teroitettu miekka.
Keisari kohotti hämmästyneenä katseensa. Tämä selitys oli uusi ja ällistytti yksinkertaisuudellaan.
Innostumatta lausumaan mitään harkitsematonta keisari punnitsi mielessään asian eri puolia, ja hän oli miettivän näköinen vielä astuessaan keisarinnan suojiin. —
* * * * *
Kaikkien venäläisten hallitsija liitti Mandshurian valtakuntaansa.
Vastalauseet vaikenivat Besobrasovin teeskentelevien neuvojen tukahduttamina.
Venäläinen talonpoika kapinoi, koska hän tarvitsi maata. Hallitus myöntyi kansan vaatimukseen, perusti Kvantungin hallintopiirin, Amurin alueen kenraalikuvernöörikunnan — ja kirjoitti lakeja alueen asuttamiseksi ulkomaisilla siirtolaisilla.
Kukaan ei nurissut, kukaan ei kapinoinut.
Vai oliko se ollut muuta kuin taivaanrannalla näyttäytynyt, etäältä uhkaava, vaaraton ukkospilvi?
Kaukaisessa Idässä keräytyivät Venäjän sotajoukot.
Miekka heilahti ja välähteli... Mutta Besobrasov oli ennustanut oikein: se pistettiin takaisin tuppeen veripisaran vuotamatta.
Porras portaalta nousi Pyhän Liigan johtaja ylemmäksi. Häntä verrattiin monsieur Filipiin, ja tiedettiin kuitenkin, että hänen vaikutuksensa oli toisenlaista, verrattomasti voimakkaampaa kuin ranskalaisen.
Tiedettiin, että hän yksinäisinä iltahetkinä istui yhdessä Nikolain kanssa kumartuneena "valloitetun" Mandshurian kartan ylitse ja koetti houkutella hallitsijan mieltä yhä uusilla, rauhallisilla saaliilla.
Tiedettiin sitäkin enemmän. Ratsumestari ja valtioneuvos oli sijoittanut suuria, selittämättömällä tavalla kerättyjä rahamääriä keinotteluyrityksiin, joiden tarkoituksena oli hyötyminen Korean metsistä.
Nyt, tuntiessaan asemansa kyllin varmaksi, Besobrasov siirtyi suuriruhtinasten puolelle.
Hekin himosivat kahdennenkymmenen vuosisadan punaista metallia, hekin tahtoivat käyttää Koreaa ponnahduslautana... Halukkaasti he tarttuivat ojennettuun käteen, työntääkseen sen oman riippumattomuutensa hetkellä jälleen luotaan. Ahnaasti ojentuivat jättiläisvaltakunnan imulonkerot...
Talonpoikain vaatimukset — —? Houkutuskeinoja kunnianhimoisia unelmia kantavalle hallitsijalle.
Venäjä oli suuri, — ja Nikolai II istui Tsarskoje Selossa kuunnellen ministeriensä esityksiä.
Keisarinna? — —
Liikkumattomin kasvoin hän istui huoneessaan korkean, valoisan ikkunan ääressä ja ompeli kultalangalla kirjavalle silkkikankaalle. Vaivalloinen kirjailu loi ihmeellisiä kuvia: ristejä ja kruunuja, rauhanlippuja piteleviä karitsoja, liljoja, jotka valkeina ja hohtavina kiemurtelivat raskaalla kankaalla ja päärmeissä avasivat tuoksuttomat verhiönsä.
Messupukuja, alttarivaatteita, pyhäinkuvia...
Puitteiden tavoin sulkivat tuon yksitoikkoisen työn kuviot sisäänsä Aleksandra Feodorovnan elämän.
Kuukausi kuukaudelta kehys kävi ahtaammaksi.
Kaksi keskusta, joihin kaikki keskittyi: lapset — ja kirkko.
Kaikki muut asiat olivat sivuseikkoja, rasittava köynnös, joka oli kitkettävä pois, koska se johti ajatukset pois siitä Yhdestä, Korkeimmasta...
Tehdä omassa itsessään työtä, tulla hyväksi!
Politiikan jyskytykset, jotka kolkuttivat linnan seinille, häipyivät häneltä kuulumattomiin.
Keisari oli vieraantunut puhumasta politiikasta perheensä keskuudessa. Hänen pakottava päänsä kaipasi rauhaa, tunsi väsyneensä Besobrasovin teräväjärkiseen politiikkaan, Vladimir Aleksandrovitshin liukkaaseen, salaista uhkaa kätkevään silkoisuuteen.
Hän kaipasi kevyttä keskustelua, Aleksandra Feodorovnan lempeätä, sulosointuista ääntä, suuriruhtinatarten naurua, joka kirkkaana ja räiskyvänä kajahteli vanhoissa huoneissa. — Vapaana poliittisista huolista hän yhä vain etsi kansansa parasta sisäisestä yhteiskuntapolitiikasta, työväenvakuutuksen luomisesta ja räikeimpien yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta. —
Yhä vielä hän astui Sergei Juljevitshin jälkiä eikä voinut olla näkemättä vaikutuksia hyödyllisestä yhteistyöstä tuon paljon soimatun miehen kanssa. Kaiken lisäksi täytyi uuden rahaministeriön taistella yhä suurempia vaikeuksia vastaan, ja Pleske ilmoitti rautatiejaoston ja koulutoimiosaston erottamisen rahaministeriön yhteydestä olevan aivan lähimpinä aikoina odotettavissa. Ministeripula ja Witten takaisinkutsuminen näytti välttämättömältä. —
Aleksandra Feodorovnakin oli oppinut antamaan arvoa Sergei Juljevitshin työkyvylle. Hän luotti Witteen pitämättä hänestä, ja oli hetkiä, joina hän tunsi alkavansa katua, että tuolloin oli niin jyrkästi torjunut hänen esityksensä, ja olisi suhtautunut suopeasti uuteen lähestymiseen Witten taholta.
Hän tunsi hämärästi, että politiikan langat olivat luisuneet hänen käsistään, että suurivaikutuksisia, ratkaisevia suunnitelmia punoutui keisaria ympäröivien henkilöiden aivoissa ja että keisari työntyi toimivan henkilön asemasta yhä syrjemmälle, toimettomaksi katselijaksi.
Hän ponnisteli turhaan, saadakseen takaisin menettämänsä, tunkeutuakseen päivänpolitiikan polttaviin kysymyksiin. Ympäristön puheiden mukaan ei ollut mitään ristiriitaisuuksia, ei mitään vastakkaisten mielipiteiden yhteentörmäyksiä.
Aasian kysymys?
Naurettavaa kinastelua Witten ja Plehwen kesken. Ei kukaan pitänyt sitä vakavana. Keisari oli ratkaissut asian säilyttämällä maailmanrauhan siten, että armeija pantiin osittain liikekannalle.
Oliko se totta?
Aleksandra Feodorovna kävi taistelua tuulimyllyjä vastaan. Taistelua, joka lopullisesta toivottomuudestaan huolimatta olisi antanut jonkinlaisia menestyksen toiveita nuorelle, murtumattomalle voimalle.
Mutta hänen voimansa ei enää ollut nuori ja murtumaton. Ja se ratkaisi asian. Hän oli uupunut tuloksettomassa, hävettävässä taistelussa omaa ruumistaan, omaa sieluaan vastaan.
Hän ei toivonut enää mitään, ei enää halunnut mitään siitä lähtien, kun lääkärit olivat selittäneet, että hänen oli turha enää toivoa perillistä.
Jotakin oli hänessä särkynyt, ja hänen tarmonsa oli lamaantunut.
Herra von Witte oli arvannut hänen kykynsä liian suureksi luullessaan hänen voivan tehokkaasti vaikuttaa asiain kulkuun.
Hän yksin... oliko hän niin heikko?
Hän taivutti väsyneesti päätään, ja hänen huulillaan oli alakuloinen hymy, kun hän taas ryhtyi kirjailutyöhönsä.
* * * * *
Illalla, kun rouva Vyrubova bridge-pelin jälkeen oli jäänyt yksin hänen luokseen siniseen salonkiin, alkoi keisarinna äkkiä puhua Serbian tapauksista [Serbian kuningasparin murhasta] — Eikö Balkanin levottomuuksia voinut niitäkin pitää ajan merkkeinä?
Vyrubova torjui säikähtyneenä sellaisen otaksuman. — Kuningatar Draga... tunnettiinhan hänen elämänsä surkea esihistoria. Teko itsessään, niin kaamealta ja pelottavalta kuin se saattoi tuntuakin, ei aiheisiinsa nähden ollut niinkään käsittämätön.
"Kuningattaren loppu sovittaa paljon", sanoi Aleksandra Feodorovna. "Hänen hyveensä ja paheensa voivat etäämpää katsovalle esiintyä vääristyneinä ja suurentuneina..."
Hän keskeytti ja vaipui ajatuksiinsa. Vyrubova luuli arvanneensa, minkätähden Venäjän hovissa tämän kuningattaren kuoleman johdosta, jota Aleksandra Feodorovna hänen eläessään ei milloinkaan ollut kunnioittanut henkilökohtaisella vastaanotolla, oli määrätty julkinen suruaika.
Venäjälläkin kansa oli tyytymätön, täälläkin saattoi minä yönä tahansa ilmestyä palatsisalaliitto.
Mutta Aleksandra Feodorovna ei ajatellut sitä. Suunnattoman paljoa korkeammalla oli Venäjän keisarinnan kohtalo kuin pohjalta nousseen hallitsijattaren. Yhteistä niillä oli vain naisen onnettoman kohtalon yleinen inhimillinen traagillisuus. Ja... eikö kuningatar Dragan uskoteltu raskaudentila ja tuon omituisen petoksen seikkailunomaiset alkuvaiheet tuntuneet jonkinlaiselta rinnakkaiskuvalta?
Aleksandra Feodorovna punastui ja työnsi kortteja, jotka vielä olivat levällään pelipöydällä, konemaisella kädenliikkeellä pitkin kiillotettua pöytälevyä.
Ruhtinatarten tragiikka, jotka ovat myöneet naisenoikeutensa valtiolle!
Katkera hymähdys värähti hänen huulillaan.
Rouva Vyrubova näki sen ja koetti hädissään johtaa keskustelua muihin, kevyihin asioihin.
* * * * *
Kolmeen päivään Besobrasov ei ollut tullut lupaamalleen kohtaukselle temppelin luo. Ei sanaakaan, riviäkään selitykseksi...
Annushkalle alkoi paljastua peli, jonka avulla tuo mies oli saanut hänet itseensä sidotuksi.
Oli hetkiä, jolloin hän koetti torjua mielestään Besobrasovin, alkoi vihata häntä heikomman voimattomalla vihalla.
Hän hengähti helpotuksesta, kun Aleksandra Feodorovna, väsymystä syyttäen, päästi hänet luotaan tavallista aikaisemmin. Tultuaan huoneeseensa hän vaipui goottilaiselle leposohvalle ja pyyhkäisi kädellään kosteita silmäripsiään.
Mitä tämä kaikki oli? — Hupsuksi täällä tuli... hupsuksi! Hän työnsi ikkunan auki ja katseli sankkaan pimeyteen, jonka läpi muutamat valaistut palatsinikkunat loistivat.
Keisarikin oli menossa perikatoaan kohti. Kaikki... kaikki!
Puhjeten hermostuneeseen voihkinaan hän painoi vaalean päänsä muinaisranskalaisen kamiinan kylmää marmoria vasten, jonka venetsialaiset lasit hiljalleen kilahtivat.
Myöhemmin kuin tavallisesti tuli keisari tänä iltana Aleksandra Feodorovnan luo, jutellakseen tapansa mukaan hänen kanssaan neljännestuntisen ennen levolle menoa.
Hän oli hilpeä ja puhelias. Besobrasovin läsnäolo vaikutti taikamaisen elähdyttävästi, se johti mielikuvituksen vapaille, rajoittamattomille urille ja voi saada kerrassaan unohtamaan nykyisen tilanteen surkeuden.
Kuinka erilainen mies kuin pääministeri!
Keisari teki tämän vertailun miltei vastenmielisesti.
Witte, tuo epämieluinen muistuttaja, oli uudessa asemassaan rasittavampi kuin koskaan ennen, ja rahaministeristössä näytti välttämättömästi syntyvän pula.
Mutta sota oli kaikista onnettomuusennustuksista huolimatta taas kerran onnellisesti vältetty.
Oliko siis ollut turmiollista luottaa valtioneuvos Besobrasoviin?
Aleksandra Feodorovnan miettivä katse oli kiintynyt pelipöydällä olevien vahakynttilöiden punertaviin, lepattaviin liekkeihin.
Kuka tuo Besobrasov oli? Mistä hän tuli? —
Pyhän Liigan johtajana ja järjestäjänä hän — kaikesta huolimatta — ei ollut suinkaan hyödytön. Mutta poliitikkona...?
Hänen mieleensä muistui se iltapäivä, jona Vyrubova ensi kerran oli maininnut ratsumestarin nimen, ja hänestä tuntui, että se ei ollut mikään sattuma, vaan että tässä oli tarkoin harkittu suunnitelma takana.
Hän huokasi... Olisi ollut turhaa varoittaa Nikolaita. Turhaa, kuten kaikki. —
Väsynein elein hän risti kätensä ja nosti ne leukansa alle.
Keisari katseli häntä.
"Näytät rasittuneelta, Aleksandra..."
"Rasittuneelta? En ole rasittunut."
Äkkiä hän kohotti päätään.
"Onko Besobrasov koskaan puhunut sinulle rouva Vyrubovasta?"
"Ei koskaan, Aleksandra."
Hän ei näyttänyt kiinnittävän erikoisempaa huomiota puolisonsa kysymykseen. Hellän säälivästi hän silitti hänen tukkaansa ja alkoi taas puhua Besobrasovista.
Kukaan muu kuin hän ei ollut oikein tuntenut poliittista tilannetta, havainnut, mitä talonpojille tarvittiin, jotta kansan keskuudessa olevat kapinalliset ainekset olisi saatu vaikenemaan.
"Käynee välttämättömäksi tyhjentää muutamia seutuja..."
"Hirveä menettely!" huomautti keisarinna.
Keisari kohautti olkapäitään.
"Täytyykö heidän joutua perikatoon maan-nälän näännyttäminä?... He saavat nähdä, että hallituksen taholta on tehty kaikki, mikä suinkin on mahdollista..."
"Mikä suinkin on mahdollista... niinpä kyllä!"
Se kuulosti raskaalta ja surulliselta. Sellainen hän saattoi olla, kun jotkut tummat soinnut oli saatu hänen sielussaan kajahtelemaan.
Keisari tunsi olevansa alakuloinen ja kylmennyt.
Besobrasovin hohtavat haaveet olivat menettäneet lämpönsä. Jokapäiväisyyden yksitoikkoinen huurre peitti taas kaikki.
Hän toivotti keisarinnalle hyvää yötä, meni vielä kerran työhuoneeseensa ja silmäili siellä levällään olevan Itä-Aasian karttaa.
Mutta ne loistavat näyt, jotka ilmestyivät hänen eteensä Besobrasovin läsnäollessa, olivat haihtuneet.
Aseet kalskahtelivat, vaarat vaanivat hänen ympärillään.
Hän soitti, käski tuoda ranskalaista samppanjaa — ja töhersi kirjoituspöydän ääressä muutaman sanan paperille.
Huomenna hän lähtisi Hatsinaan...
Hatsinassa hallitsi äitikeisarinna ja piti hovia, joka oli henkevämpi ja huvittavampi kuin Tsarskoje Selon ikävystyttävä yksitoikkoisuus.
Besobrasovin äkillisestä noususta saakka hän huomasi ympärillään tungeksittavan ja itseään ahdisteltavan tiedusteluilla ja kysymyksillä, ja hänen palatsinsa suojassa, joka oli suuriruhtinaan puolueen kokoontumispaikkana, kuhisi huhuja ja arveluja keisarin kannasta polttaviin valtiollisiin päivänkysymyksiin nähden.
Maria Feodorovna pysyi odottavalla kannalla. Omapäisen toiminnan huono loppu oli opettanut hänet varovaiseksi. Nyt hän istui odottaen vaatimuksia, jotka aika oli tuova esiin.
Vielä ei aika ollut kypsynyt. Niin kauan kuin Witte oli peräsimessä...
Hänen otsansa rypistyi niin pian kuin hänen ajatuksensa koskettivat tuota nimeä. Nyt, kun asiain kulku oli osoittanut eräiden ihmeen mieluisien ennustusten käyneen toteen, alkoi hänelle hämärästi selvitä tuon miehen esittämä onneton osa. Itsevaltais-puhdasoppisen hallitustavan yleisen edun nimessä hän vannotti keisaria erottamaan tuon "pakanan". — Mutta Nikolai ei ollut mikään toiminnan mies. Ratkaisu saattoi synnyttää uusia ristiriitoja, joita sillä hetkellä vallitsevissa olosuhteissa täytyi välttää. Ratkaisu olisi ollut samaa kuin Pobjedonostsevin, Plehwen ja tuhansien muiden suunnan noudattaminen ja julkinen tunnustus Aleksanteri III:n järjestelmälle. Hän kehoitti Maria Feodorovnaa luottamaan tulevaisuuteen eikä aavistanut, että tulevaisuus niin pian oli näyttävä hänen sanansa tosiksi. —
Witten julkinen vastustaja ministerineuvostossa oli Vjaczeslaw Konstantinovitsh Plehwe, jonka eräät entisen rahaministerin taitavat vastustajat olivat saaneet sijoitetuksi sisäministeriöön.
Sergei Juljevitsh ei häntä pelännyt. Hän pelkäsi vain yhtä: keisarin horjuvaisuutta, keisarin, jolla oli tapana yhtyä viimeksi puhuneen mielipiteeseen ja joka oli tottunut työntämään yksityisen monivuotiset ansiot taka-alalle.
Siihen tietoisuuteen, että oli uhrannut voimansa tämän hallitsijan palveluksessa, sekoittui hitunen mielikarvautta.
Olihan mahdollista, että voimat toisinaan olivat väsähtäneet, että ne olivat tehneet huonon palveluksen itsevaltaiselle hallitukselle kieltäytyessään tunnustamasta oikeauskoisuuden vaatimuksia ja osoittaessaan vapaamielisiä ajan virtauksia kohtaan myöntyväisyyttä, jonka seurausten täytyi muodostua onnettomiksi.
Mahdollista kyllä...! Mutta tahto oli ollut hyvä ja usko kyllin rehellinen voidakseen vastustaa keisarin epäluuloisuutta tiettyyn määrään saakka.
Mutta Nikolain sielu oli kuin hiekkainen kesantomaa, jossa kaikenlaiset siemenet itivät, — ja rehottava rikkaruoho tukahdutti järjen pyrkimykset.
Sergei Juljevitsh oli menettänyt työilonsa.
Pahantuulisena ja ärtyisenä hän suoritti kiireelliset tehtävänsä, ponnistaen umpimielisenä kaiken tarmonsa torjuakseen ja väistääkseen Plehwen juonia.
Hän koetti pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli, ja tunsi kuitenkin, kuinka tapausten paino musersi hänen kätensä heikon työn siruiksi.
Taaskin pääsi Besobrasov keikauttamaan itsensä maailmankohtalojen ohjaajaksi.
Hänen Itä-Aasian matkansa tarkoituksena oli ollut tutustuminen Korean metsiin ja keinottelijain hankkiminen, jotka olivat halukkaat sijoittamaan petollisilla keinoilla keräämiään rahoja tuohon suurisuuntaisimpaan kaikista liikeyrityksistä. — Erään jo unohtuneen toimiluvan nojalla aloitettiin metsien kaataminen, maahan kutsuttiin venäläisten työntekijäin turvaksi kasakoita, jotka panivat käytäntöön pelätyn nagaikkahallinnon.
Japanissa alkoi murina, joka paisui ja herätti, Englannin salaisesti vahvistamana, vastakaiun koko sivistyneessä Europassa.
Kaikkialla ilmassa oli sähköä.
Nikolai Aleksandrovitsh, maailmanrauhan julistaja, ei tahtonut sotaa.
Vielä tammikuun 14 p:nä 1904 hän vakuutti kokoontuneelle diplomaattikunnalle vilpitöntä rauhanrakkauttaan.
Uskottiinko hänen sanojaan?
Witte oli kyllin typerä niitä uskomaan. Ministerineuvostossa hän alati kiihkeästi vastusti sotaa, teroittaen mieliin noita epämukavia sanoja, jotka hänen vastustajansa olivat vääristäneet kerrassaan naurettaviksi: "Meidän täytyy pitää lupauksemme."