Part 11
Kuinka uskomattomalta tuo kaikki kuuluu! En voi enempää kirjoittaa. Panen tämän kirjeen kuoreen ja etsin jonkun luotettavan lähetin, joka vie sen puolestani Pietariin...
* * * * *
Onko Afghanistanin kysymys yhä vielä polttava?... Sinun täytyy saada toisia ja meitä parempia lähteitä, sillä keisarin lähdettyä olemme haparoineet täydellisessä pimeydessä.
"Novoje VWremjan" viimeisimpien tietojen mukaan, jotka sain käsiini käydessäni viimeksi Pietarissa, ei Venäjän edustuksen tarkoitus Kabulissa tunnu ensinkään epäoikeudenmukaiselta. Englanti voisi mielestäni tyytyä Afghanistanin riippumattomuuteen. Minä en kylläkään paljoa ymmärrä kaikista näistä asioista, mutta Englannin ylenpalttinen huolehtiminen vieraiden, riippumattomien kansojen hyvinvoinnista joutuu sentään omituiseen valoon, kun ajattelee Etelä-Afrikan tapahtumia.
Kaikesta päättäen näyttää eräitä kahnauskohtia olevan olemassa.
Oli miten oli: Englanti on nykyisessä tilanteessaan koettava estää sodan puhkeamista yhtä huolekkaasti kuin mekin.
Kirjeesi sisältää useita kysymyksiä italialaisen vierailun johdosta, joihin vastasin jo tätä edellisessä kirjeessäni.
Vaikken väitäkään, että tämä vierailu itse asiassa olisi vailla kaikkea poliittista merkitystä, niin en voi sittenkään muuta kuin hymyillä ranskalaiselle sanomalehdistölle, joka vainuaa italialaisen menettelyssä kolmiliitolle vihamielistä tekoa.
Tietenkin olisi vierailu liittoutuneiden valtain hallitsijain luona ollut luonnollisin. Mutta ovatko he unohtaneet, että Saksan keisari viipyy elokuuhun saakka matkallaan Pohjoismaissa ja että Aleksandra Feodorovnan tila teki määräajan jouduttamisen toivottavaksi, ellei suorastaan välttämättömäksi?
Mutta vaikkei näitäkään päteviä syitä olisi: valtioiden politiikan määrääjinä eivät tänä aikana enää ole hallitsijahuoneiden persoonalliset suhteet, vaan kansallisuuksien elinehdot, asiain tila, jonka olemme nähneet jatkuvan koko 19. vuosisadan läpi. Ajattelen kolmen keisarin kohtausta Berliinissä 1872, jonka kintereillä seurasi saksalaisvihamielinen virtaus, kolmen keisarin kohtausta Skierniewicessä, jota välittömästi seurasi Venäjän ja Ranskan lähestyminen... Näemme, että ruhtinasvierailujen kurssiarvo on aika tavalla laskenut.
* * * * *
Mitä vallankumoukselliseen liikkeeseen tulee, on se taas tänään arveluttavalla tavalla ilmaissut olemassaolonsa. Murhayritys ruhtinas Obolenskia vastaan! Ruhtinatar on aivan suunniltaan, hirveän hermostunut ja kykenee tuskin hillitsemään itseään. Kuinka kauheata mahtaakaan olla tietää, että läheinen omainen on joutunut noiden hirvittävien murhayritysten maalitauluksi!
Onneksi yritys epäonnistui. Kuvernööri on mieskohtaisesti lähettänyt tsaarille kirjelmän, joka aiheestaan huolimatta oli sisällöltään varsin rauhoittava. Siitä huolimatta kuuluu kiehunta etelässä vielä olevan jotenkin voimakas ja vaarallinen.
Ruhtinas oli määrätty Harkoviin, koska toivottiin, että kumousliikkeen pesä saataisiin hänen erittäin tarmokkaan ja häikäilemättömän toimintansa avulla hävitetyksi. Kuitenkin näyttää liike kaikista vastatoimenpiteistä huolimatta yhä laajenneen ja levinneen naapurialueillekin...
En voi enää yhtyä siihen suureen joukkoon, joka yhä vielä vain halveksivasti kohauttaa olkapäitään. Päättäen tuon tuostakin leimahtavista talonpoikaislevottomuuksista näyttävät maanomistusepäkohdat olevan suurimpana syynä.
Täällä tietenkin moititaan yleisesti herra von Witteä, joka teollisuutta suosimalla on toimittanut maahan levotonta köyhälistöä ja kasvattanut työväenluokan, jonka veljellinen yhteistoiminta alati tyytymättömien talonpoikien ja vastustusmielisen ylioppilasnuorison kanssa herättää huolestumista.
Merkillistä ja melkein levottomuutta herättävää on nähdä, kuinka vähän ruhtinailla on aavistusta kansojensa varsinaisista elinehdoista...
Täällä jokainen vannoo rauhan säilyvän, koska molemmat maailman mahtavimmat hallitsijat ovat Räävelissä vakuuttaneet toisilleen muuttumatonta rauhanrakkauttaan... [Nikolai II ja Wilhelm II.]
Jokainenko? Hendrikov väitti vielä muutamia viikkoja sitten, että me tarvitsemme sotaa, masentaaksemme maan sisäosissa kuohuvan, yhä kasvavan levottomuuden.
Se kuului niin ristiriitaiselta, että purskahdin nauramaan. Silloin muistin, että Sinä olit kerran puhunut samaan suuntaan, ja nauruni mykistyi omituisen, kaamean tunteen tukahduttamana...
Oi rakkaani, kuinka kaipaan päästä pois tästä sekamelskasta Sinun läheisyyteesi! Rauhaan ja selvyyteen!
Pelkään, etten ole ainoa, joka niitä tarvitsee...
Ennen saatoin rukoilla ja tunsin, kuinka maailma takanani häipyi pois. Hekumallista sulautumista oli tuossa rajattomassa Jumalalle antautumisessa, jossa samalla tunsi häviävänsä ja olevansa suloisessa turvassa.
Nyt puuttuu välittäjä. Isä Joann on kuollut, ja niillä, jotka ovat tulleet hänen jälkeensä, ei ole sitä ihmeellistä voimaa, joka saa mielet värisemään ja johtaa kaikki tunteet vain yhteen, kuin leveään, loppumattomaan virtaan.
Huomaan, että keisarillinen perhekin tuntee tuskallisesti tuon sijan yhä vielä olevan, täyttämättä.
Keisarinnan vointi on olosuhteisiin nähden suotuisa.
Saksan keisarin käynti Räävelissä näyttää istuttaneen hänen mieleensä epämääräistä pelkoa.
Hän kertoi minulle keisarin ajattelevan ottaa osaa Kurskissa pidettäviin manöövereihin ja seuraavansa häntä sinne, edellyttäen, että hänen tilansa sen vain sallii. Keisari aikoo Kurskista lähteä etelään ja koettaa vaikuttaa ehkäisevästi hallitukselle vihamieliseen liikkeeseen puhumalla väestölle.
Hän puhui levollisesti ja ystävällisesti. Niinkö vähän hän aavistaa todellista tilaa, vai sulkeeko hän väkisin silmänsä, jottei menettäisi viimeistäkin tukea?
En voi päästä irti siitä ajatuksesta, että lääkärit pitävät keisarinnan vointia aivan liian säännöllisenä ja suotuisana.
Kun hän luulee olevansa huomaamattomana, muuttuu hänen ilmeensä: hänen kasvonsa ovat kalpeat ja uurteiset — kovasti kärsivän kasvot. Eikä hänen käynnissään ole havaittavissa yksinomaan pitkälle kehittyneen raskaudentilan vaikutus.
Samalla hänellä on ihailtava kyky hillitä itseään ja pitää ympäristöään alituisen harhaluulon vallassa. Eivät edes kamarirouvat aavista mitään. Ehkä se on selitettävissä siten, että he eivät enää osaa nähdä hallitsijattaressa ihmistä, jolle tuottaa vaivaa tuskanhuudon tukahduttaminen.
Rakkauden näkökyky puuttuu heiltä.
Käsitän kyllä, että Aleksandra Feodorovna tuntee itsensä yksinäiseksi ja puhuu koti-ikävästä.
* * * * *
Eilen meillä oli taas pitkästä aikaa hiukan musiikkia.
Keisarinna lauloi pari laulua, mutta keskeytti sitten äkkiä, koska hän tunsi olevansa huonovointinen. Huomasin, että hänen äänessään oli särkynyt kaiku ja että se oli menettänyt tavallista raikkauttaan.
Me naiset jäimme yhdessä hänen luokseen. Aleksandra Feodorovna valmisti teen ja oli emäntänä. — Niin pian kuin hän on jättänyt taakseen jäykät hovisäännöt, tuntuu hänen olemuksensa saavan takaisin sen vaatimattoman herttaisuuden, joka siinä oli hänen avioliittonsa ensimäisinä vuosina.
Puhelimme musiikista, Tshaikovskista, jonka kuudes sinfonia hiljan eräässä konsertissa Taurian palatsissa oli vaadittu toistettavaksi.
"Tshaikovskissa on jotakin aito venäläistä", sanoi Aleksandra Feodorovna. "Hänessä ilmenee se alistuva valon kaipuu, joka itkee kahleitaan eikä kykene niitä särkemään."
Katsahdin häneen ja tiesin, että katseeni oli kummastunut ja kysyvä.
Myöhemmin kreivitär Mengden sanoi näyttäneen siltä kuin olisin taistellut kyyneliä vastaan.
En voinut nukkua, Aleksandra Feodorovnan sanat eivät päästäneet ajatuksiani rauhaan.
Tänään en voinut olla johtamatta puhetta uudelleen Tshaikovskiin.
Tein jonkun kysymyksen, joka — niin luulen — kuulosti varsin typerältä. Ainakaan ei keisarinna vastannut heti. Hän katsoi hetkisen miettivästi eteensä, hymyili sitten ja sanoi hiljaa:
"Jättäkäämme se toiseksi kertaa, rakas ystävä... Teillä venäläisillä on tällainen tapa: piinaviikolla te kannatte kirkosta palavan kynttilän kotiinne ja varotte tarkoin, ettei tuuli sitä sammuta. Ehkä meissä molemmissa eilen syttyi sellainen kynttilä. Älkäämme puhuko siitä tuulella, Annushka. Menkäämme hiljaa kotiin..."
Kumarruin hänen kätensä ylitse ja suutelin sitä. Samalla tunsin kyynelten pyrkivän esiin.
Hän aavistaa kärsimykseni samoin kuin minä aavistan hänen... Mutta hän ei tahdo mitään lähentymistä.
Hän on liian ylpeä tahi liian suuri. Minä ihailen häntä.
Pyhä Jumalanäiti, suo, että lapsi hänen rintansa alla olisi poika!...
Tätä kirjoittaessani tulee eräs ajatus mieleen, joka saa minut miettiväiseksi.
"Teillä venäläisillä" sanoi Aleksandra Feodorovna. — Me olemme hänen ajatuksissaan jollakin tavoin eroavia. Ehkemme juuri vieraita. Mutta kuitenkin erilaisia kuin hän itse. Eikö hän ole oikeassa?
Tulen onnettomaksi kaikesta mietiskelystä.
Rakkaani, olen hetkeksi unohtanut Sinut hänen tähtensä. Ainoastaan sanoissani. Ajatukseni ovat sinun luonasi ja kuuntelevat Sinun sydämesi sykintää, joka kuuluu kuin säännöllinen kellontikitys yön varjojen keskellä.
Suuret puunlatvat ikkunani edessä ovat aivan hiljaa ja jostakin puiston osasta leviää heliotroopin tuoksua. Vaniljan miellyttävä tuoksu täyttää ilman. Minusta tuntuu, että olemme kaikki lumottuja tahi että jäsenissämme asuu jokin hiipivä tauti, jonka kuukausien, ehkäpä vuosien kuluttua täytyy puhjeta esiin.
Tämä kirje ei mene Pietarin kautta. Lähetän sen suoraan. En tiedä, miksi niin teen. Ehkä siksi, että minusta tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta välttää sitä, mikä ei ole muutettavissa.
* * * * *
Ruhtinas Dolgoruki on huonotuulinen ja kuljeskelee äreänä paikasta toiseen... Kreivitär Mengdeniä vaivaa päänsärky, ja Aleksandra Feodorovna on tuntikausia keisarin seurassa, joka palaamisestaan saakka on näyttänyt sairaalta ja alakuloiselta.
Näet siis, ettei mikään erittäin hauska seura ole Tsarskoje Selossa Sinua odottamassa.
Menettelyni tuntuu minusta huonolta ja kevytmieliseltä enkä kuitenkaan voi hillitä riemuani.
* * * * *
Viimeinen kirje Itään!
Vain muutamia rivejä... Ellei mitään erikoista tapahdu, voin huomenna lähettää sen matkalle.
Minä riemuitsen, riemuitsen... Mutta jotakin erikoista on sentään sattunut.
Huomasin sen toisten ilmeistä, mennessäni alas päivälliselle. Kaikki olivat kiihtyneitä ja kuiskailivat. Vasta pöydästä noustua sain tietää syyn.
Uusi uhkauskirje keisarin työhuoneessa. Trepovista, vahdeista ja salapoliiseista huolimatta. Koko linna on tarkastettu. Tuloksetta... Salaovet ovat ohjeiden mukaisesti lukittuina, ikkunat vahingoittumattomina. Muuta selitystä ei ole kuin että vallankumoukselliset ovat liitossa yliluonnollisten voimain kanssa.
Ruhtinatar tiesi kirjeen sisällön. Siinä oli varoitus, että kansan kosto on kohdistuva suorastaan keisariin, jos hän "syöksee vielä uusia hekatombeja viattomia ihmisuhreja venäläisen byrokratian Molokin kitaan."
Vertaus on sujuva ja tuntuu sivistyneen henkilön kynästä lähteneeltä, vaikkei se sovellu kehenkään vähemmän kuin keisariin.
Plehwe ja Trepov laskettiin tunnin kestävälle audienssille. Uusiin varovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä. Luonnollisesti!...
Keksiiköhän Plehwe nyt; uusia kiristyskeinoja vai lieneekö keisari kehoittanut noudattamaan lempeämpiä menettelytapoja?
Voi!... Kuullaan hänen määräyksensä ja sivuutetaan ne, ikäänkuin ne olisi lausuttu tyhjään ilmaan.
Plehwe samoin kuin Obolenski kulkevat omia teitään ja ovat itsepintaisempia kuin keisari, joka — niin luulen — tuskin edes tietää, ettei heidän politiikkaansa suinkaan voi sanoa vapaamieliseksi.
Vältetään puhumasta tuosta salaperäisestä kirjeestä. Keisarinnan tähden, kuten kreivitär arveli. En voi ajatella, että keisarinnan tunteiden suhteen noudatetaan niin pitkälle menevää hienotunteisuutta. Tahdotaan arvatenkin toimittaa poliisitutkimus kaikessa hiljaisuudessa ja saattaa seiniemme sisäpuolella oleskelevat kavaltajat tuntemaan itsensä varmoiksi ja ryhtymään johonkin ajattelemattomaan tekoon.
Arveluni olivat aivan oikeat. Keisarinna on käskenyt tehdä suuriruhtinatarten makuuhuoneissa eräitä muutoksia, joilla voi olla vain yksi tarkoitus. Hän on siis asioiden perillä.
Muistuu mieleeni, kuinka hän kerran Moskovassa oleskellessamme jumalanpalveluksen jälkeen viittasi minut viereensä ja kuiskasi, että alinomainen, outo pelko raastoi hänen sydäntään. Silloin luulin sen aiheutuvan fyysillisistä seikoista...
Olen taas tullut hermostuneeksi, ja minua vaivaavat harhanäyt, kuten tohtori Botkin selitti, kysyessäni häneltä asian laitaa.
Minun täytyy huomauttaa, että se on juuri se sairaus, jonka hän useimmin ja jonkun verran mielihyvällä toteaa. Keisarinnaakin vaivaa hermostuneisuus ja harhanäyt. Hänen sanotaan turvautuvan parannusjärjestelmiin ja käyttävän kaikkia mahdollisia keinoja, voidakseen nukkua rauhallisesti. Minusta tuntuu siltä, ettei hänen hetkeään enää tarvitse odottaa kovinkaan kauan.
Onko kruununperillisen syntymä nykyisten olosuhteiden vallitessa Venäjän kansalle todellakin vielä elinkysymys?
Kuinka kummallisia ajatuksia johtuukaan mieleen!
Kuta enemmän sitä mietin, sitä selvemmin tunnen, että siihen täytyy vastata myöntävästi.
Venäjän tuleva hallitsija merkitsee meille kaikkea. Kaikkea! Olisiko Mikael Aleksandrovitsh se mies, joka voisi myrskyjä uhmata?
Olen hermostunut kaipauksesta, rakkaimpani! Malttamattomuuteni ärsyttää mieltäni.
Tule ja auta meitä! Minä tiedän, että Sinä olet voimakkaampi kuin kaikki muut, että Sinulla on voima, joka voi ohjata kohtaloa.
Viimeisen kerran: jää hyvästi! Kun taas puhun Sinulle, olet Sinä luonani; tunnen ihmeellisten silmiesi olevan minuun kiintyneinä ja vajoan Sinun äärettömän henkesi kaaokseen...
Avasin kirjeen vielä kerran. Jotakin kauheata! Aleksandra Feodorovna! Pyhä Jumalan äiti!... Omat kyyneleni sokaisevat silmäni ja tekevät kirjaimet mahdottomiksi lukea...
Aleksandra Feodorovna sai ennenaikaisen synnytyksen... Kuolleena syntynyt! Poika!...
Olen niin suunniltani, että minun täytyy ryhtyä johonkin tyyntyäkseni. Kirjoitan siis...
Hän oli ruokasalista poistuessaan kaatunut... Toiset puhuvat vaikeanlaatuisesta ajoksesta ja sisällisistä häiriöistä, jotka olisivat johtaneet tähän onnettomaan tapaukseen.
Keisarinnan vointi kuuluu olevan tyydyttävä. Keisari istuu hänen luonaan. Alhaalla kappelissa on surujumalanpalvelus. En voi kuulla mitään ääniä...
Olen tänään äärettömän yksin. En ottanut vastaan kreivitärtä, joka äsken oli tulossa luokseni. Tiedänhän: jokaisella on tänään sama puheenaihe, ja minä olisin huono kuulija.
Jospa Sinä olisit luonani, rakas!
Olen ollut puistossa, aivan temppelimme läheisyydessä ja koettanut etsiä rauhaa mielelleni noiden metsistyneiden teiden sokkelossa.
Palatessani näin yhden keisarinnan makuuhuoneen ikkunoista olevan auki. Hermostuneisuuteni, joka aina saa minut aavistamaan jotakin pahaa, ajoi minut kiireesti takaisin linnaan. —
Myöhemmin. Aleksandra Feodorovnan tila on olosuhteisiin nähden säännöllinen eikä anna aihetta mihinkään huolestumiseen. Tohtori Botkinin ilmoitukset ovat rauhoittavia. Enemmän kuin ne, saa minut vakuutetuksi se seikka, ettei keisari ole ilmoittanut luopuvansa ottamasta osaa Kurskin manöövereihin. Maria Feodorovna on matkustanut tanskalaisine vieraineen Kööpenhaminaan. Olen iloinen — siitä, ettei minun tarvitse nähdä häntä; sillä minusta tuntuu kuin hänen huulillaan väreilisi riemuitseva hymy.
Suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitsh kävi täällä lausumassa keisarille valittelunsa. Hän näyttää olevan vilpittömästi suruissaan. Kenties ainoa suuriruhtinaista, jota kruunu ei houkuttele.
Tänään näin keisarin. Hän oli ajanut Witten seurassa puiston poikki katsellakseen rahaministerin läsnäollessa höyryauroja, joiden käytäntöönottaminen eräissä valtakunnan harvaan viljellyissä seuduissa olisi erittäin tärkeätä. Minusta hänen esiintymisensä vaikutti välinpitämättömältä ja haluttomalta, hänen piirteensä keskustelun aikanakin merkillisen jäykiltä.
Eilen hänen työhuoneessaan vielä puolenyön jälkeen oli valoa. — Koettaneeko hän turruttaa ajatuksiaan ja etsiä unohdusta?
Suunniteltua etelänmatkaa ei sen poliittisen välttämättömyyden vuoksi liene lykätty tuonnemmaksi. Ehkäpä ovat optimistiset ennustajat oikeassa pitäessään keisarin läsnäoloa ainoana tehoavana parannuskeinona talonpoikien levottomille mielille. Ainakaan ei harkovilaisen noidankattilan kiehunta näy aikovankaan loppua...
Vangituilta vallankumouksellisilta löydettyjen paperien mukaan lienee Lontoo koko anarkistisen liikkeen henkinen keskus.
Se ajatus on merkillinen; mutta minä en voi kuitenkaan vastustaa jonkinlaista kammoa, nähdessäni pitkän englannittaren kävelevän suuriruhtinatarten kanssa puistossa.
En voi lakata ajattelemasta Aleksandra Feodorovnaa... Mitkä toiveet! Mikä pettymys!
Huhut kertovat, ettei keisarinna tämän jälkeen enää kykene lahjoittamaan valtakunnalle kruununperillistä. Tahdon rukoilla; etteivät ne puhuisi totta! En voi vielä sanoa, lähetänkö tämän kirjeen. Sinä olet jo niin lähellä minua. Olen kuulevinani sen rautatievaunun pyörien ratinan, joka tuo Sinua lähemmäksi minua... yhä lähemmäksi.. Polveni vapisevat samoin kuin silloin, kun syyskirjavien lehvien alla odotin lemmenhetkeämme. —
Kesä näyttää jo menneen. Nurmella alkavat ensimäiset myrkkyliljat kukkia, siroina ja hentoina kuin Meissen-porsliini.
Me tulemme onnellisiksi.
Se tuntuu minusta vääryydeltä Aleksandra Feodorovnaa kohtaan. Voi! — Onni tekee itsekkääksi...
Jää hyvästi! Jää hyvästi!...
Lähetän sittenkin tämän kirjeen sen pietarilaisen osoitteen mukana, jonka määräät.
Jää hyvästi! Jää hyvästi!...
* * * * *
Venäläis-kiinalainen sopimus vuodelta 1902 oli merkinnyt jonkinlaista voittoa Sergei Juljevitshille. Se oli hänen viimeisensä.
Witte sairasteli ja tunsi vallan luisuvan käsistään. Hän lupasi keisarille välityksiä, jotka jäivät tuloksettomiksi, antoi lupauksia, joiden täyttyminen kävi päivä päivältä epätodennäköisemmäksi.
Hänen nimittämisensä pääministeriksi ei enää voinut salata tosiseikkoja asioita tuntevilta.
Uhkamielisesti kuin poika, joka on kyllästynyt vanhaan opettajaan ja tahtoo ärsyttää häntä, nojasi Nikolai vastapuolueeseen.
Pobjedonostsev — Plehwe — Besobrasov!
Nimiä, joilla syvällä valtakunnan sisäosissa oli vihattu kaiku, joiden täytyi puhaltaa anarkian salassa kytevä tuli leimuavaan liekkiin.
Pobjedonostsev ja Plehwe tekivät voitavansa päästäkseen tulen herroiksi. He luulivat sitä sammuttavansa eivätkä tienneet, että vain valoivat öljyä tuleen.
He työskentelivät väärillä keinoilla, mutta heillä oli kyllin luonteenlujuutta aavistaakseen kehityksen vaaran ja julkisesti asettuakseen sitä vastustamaan. Toinen itse asian, toinen virkamenestyksen tähden. He olivat kyllin älykkäitä ja häikäilemättömiä välttääkseen sen naiivin harhaluulon, jonka valtaan keisari antautui.
Lapsellisella sitkeydellä keisari piti kiinni ennakolta muodostamastaan käsityksestä.
Hän piti itseään vapaamielisenä, samalla kuin hänen palatsinsa käytävissä aseet välähtelivät ja kokonainen muuri solmupiiskoilla varustettuja kasakoita erotti "isän" kansastaan. Hän tahtoi antaa tälle kansalle vapauttajatsaarin lahjan, työskenteli todenteolla valtiomuodon valmistelussa — eikä kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että lahja menettää arvonsa, niin pian kuin se merkitsee vaatimuksen täyttämistä.
Hän piti itseään armollisena, koska hän vastasi myöntävästi hänelle esitettyihin anomuksiin — eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä taidokkaasta koneistosta, joka ohjasi epämieluisat anomukset paperikoriin, valvoi rautaisen ankaraa sanomalehtisensuuria ja hautasi avunpyytäjien äänet pölyttyneiden ja unohdettujen asiakirjojen alle.
Hän mietiskeli suunnitelmia ikuisen rauhan aikaansaamiseksi, samalla kuin hänen valtakuntansa rajavartijat huomaamattomasti työntyivät itään päin ja kutittelivat keltaista naapuria miekankärjellä.
Hän oli työkalu jonkun korkeamman kädessä, voiman, joka mielensä mukaan muovaili sitä ja loi pehmeälle vahakappaleelle ennen tuntemattomia muotoja.
Poika!... Haaveksija!
Mitä Pobjedonostsev aikoinaan oli ajatellut, sitä ajatteli nyt Besobrasov.
Mutta hän oli viekkaampi, mairittelevampi kuin pyhän synoodin yliprokuraattori, josta henki Aleksanterin aikuisen taantumuksen tuoksahdus.
Valta oli hänen päämääränsä. Ei sen hyvän ja heikon olennon nöyrä taipuvaisuus, jonka käteen mieletön kohtalon oikku oli painanut ylimmäispapillisen valtikan.
Valta oli pääoma — kierivä rupla. Joka sen sai valtaansa, se hallitsi... Besobrasov ei ollut ainoa, joka niin ajatteli. — Mutta hän oli ainoa, joka kykeni järjestämään mielettömiltä näyttäviä yrityksiä ja joka ei antanut nykyhetken vallanhuuman kätkeä usviinsa tulevaisuuden vaatimuksia.
Koska hän ei ollut mikään puolueiden liehittelijä, vihasivat kaikki hovin puolueet häntä yhtä paljon.
Hän hymyili sille.
"Pyhän Liigan" uudestiperustamisesta saakka hän oli mahtavampi kuin satojen perheriitojen hajoittama, tyytymättömien suuriruhtinasten nurkkakunta, mahtavampi kuin Kuropatkin ja ulkoministeri, jotka yhdistetyin voimin työskentelivät hänen kukistamisekseen.
Hän tiesi, että hänen ainoa liittolaisensa hovissa oli varmempi kuin vaikutusvaltaisten ja karsaskatseisten hovilaisten lupaavimmat vakuuttelut.
Annushka, Aleksandra Feodorovnan ystävätär, oli avaava hänelle tien keisarinnan sydämeen.
Se seikka, että hän oli arvannut tämän askelen liian helpoksi, ei tehnyt häntä neuvottomaksi.
Aleksandra Feodorovna oli hermostunut ja epäluuloinen, umpimielinen ja uskonnolliseen mystillisyyteen kallistuva. Terveesti ajattelevasta protestantista oli tullut kiihkoinen luopio...
Kunpa onnistuisi herättää hänen sieluunsa naisen luonnollinen halu, vallanhimo...!
Rouva Vyrubova kyllä pudisti päätään, kun tuli puhe keisarinnan vaikutusvallasta.
"Ei ole mitään vaikutusvaltaa, joka voisi häntä houkutella, rakkaani. — Vaikutusvalta keisariin? — Hänellä voisi sitä olla, jollei hän olisi niin suuripiirteinen... Haluja? — En tiedä ketään, joka olisi niistä vapaampi."
Hän seisoi miehen edessä kapea pää painuneena, tummat silmät hellinä ja nöyrinä kohdistuneina hänen ahavoituneihin kasvoihinsa. Mies katsoi hänen ylitseen ikäänkuin hän olisi ollut jokin yhdentekevä esine.
"Entä isä Joann?" kysyi hän äkkiä.
Rouva Vyrubovan hennoilla kasvoilla kuvastui kummastusta.
"Pyhimys?"
Mies työnsi hänet töykeästi luotaan.
"Pyhimykset tulevat ihmisiksi, niin pian kuin asettavat hurskautensa omien tarkoitusperiensä palvelukseen."
"Sinä herjaat, rakas!"
Annushka vapisi.
"Hän oli juljennut kieltää keisarinnalta pojan syntymän. Jos ilmestyisikin joku, joka olisi kyllin mahtava poistaakseen kirouksen?"
"Kukaan ei ole kylliksi mahtava..."
"Oh, on pyhimyksiä, joiden voimaa ei ole vielä koeteltu. Eikö puhuta pyhän Serafimin ihmetöistä?" —
Rouva Vyrubova oli käynyt kalpeaksi. Hän uskalsi vielä väittää vastaan.
"Lääkärien lausunnon mukaan keisarinnan on mahdoton enää..."
Besobrasov keskeytti hänet töykeästi:
"Kumpi on korkeampi — inhimillinen vaiko jumalallinen tieto?"
Nainen taivutti väsyneesti päätään ja painautui kuin heikko ruoko miehen kookasta vartta vasten.
Annushka ei enää ollut onnellinen rakkaudessaan. Hänessä oli herännyt hämärä aavistus, että Besobrasov väärinkäytti häntä. Kykenemättä selittämään hänen ajatustensa sotkuisia, toisiinsa kietoutuneita lankoja hän kidutti mieltään epämääräisillä arveluilla ja sairaalloisilla mielikuvilla, joilla ei ollut minkäänlaista perustaa.
Besobrasov ei välittänyt hänen mielialoistaan. Hän oli varma Annushkasta, ja se riisti häneltä Besobrasovin silmissä kaiken viehätyksen.
"Sinä olet mahtava, rakas..."
Mitäpä muuta hän vielä toivoi? Eikö kuhertelevan rakastajan valta naissydämiin tuonut mieleen aavistusta toisesta, suunnattomasti arvokkaammasta? Kahdeskymmenes vuosisata oli nostanut pääoman jumalan valtaistuimelle. Se, joka osaisi tehdä tämän jumalan palvelijakseen...