Part 9

Seurasi sitten muutamien minuuttien peloittava hiljaisuus, jonka kestäessä Heyward älysi villien toimittavan etsintäänsä valppaammin ja järjestelmällisemmin. Useammin kuin kerran hän saattoi erottaa heidän askelensa, kun he potkaisivat aukon tukkeeksi asetettua risukimppua saaden kuihtuneet lehdet kahahtamaan ja oksat risahtamaan. Vihdoin siirtyi kimppu hiukan paikaltaan, vaipan kulma laskeutui, ja heikko valojuova pilkahti luolan sisäosaan. Cora puristi Alicea rintaansa vasten kuolemanpelossa, ja Duncan hypähti seisaalleen. Samassa kajahti huuto, joka tuntui tulevan kallion sisuksista ja joka ilmaisi vihollisten lopultakin tunkeutuneen viereiseen luolaan. Pian todisti äänten lukuisuus ja voima koko joukkion kerääntyneen tähän salaiseen paikkaan tai sen lähistölle.

Koska molempain luolain sisäkäytävät olivat niin lähekkäin, asettui Duncan, pitäen pelastumista selvänä mahdottomuutena, seuralaistensa Davidin ja sisarusten sekä mahdollisten ryntääjien väliin hyökkäyksen varalta. Epätoivoisena tilastaan hän veti lähemmäksi sitä keveätä varustusta, joka vain muutamien jalkojen päässä erotti hänet julmista vainoojistaan, ja sovittaen kasvonsa syntyneeseen tilapäiseen aukkoon hän alkoi epätoivon herättämällä välinpitämättömyydellä tarkastella heidän liikkeitään.

Hänen kätensä ulottuvilla oli erään jättiläismäisen intiaanin jykevä olka, ja juuri tämän intiaanin syvä ja käskevä ääni tuntui ohjaavan hänen toveriensa toimia. Hänen ohitseen taas saattoi Duncan nähdä vastakkaiseen holviin, joka oli täynnä metsästäjän vaatimattomia tavaroita penkovia ja ryöstäviä villejä. Davidin haava oli antanut vuodelehville värin, jonka alkuasukkaat vallan hyvin erottivat. Nähdessään tämän menestyksensä todisteen he päästivät ulvonnan, samanlaisen, kuin koirat, jotka kadotetut jäljet löydettyään älähtävät yhteiseen ulinaan. Tämän voitonkirkunan jälkeen he raastoivat luolan tuoksuvan vuoteen hajalle ja kantoivat oksat käytävään, missä he niitä ravistelivat ja viskoivat joka haaralle, ikäänkuin olisivat epäilleet niissä yhä piileskelevän miehen, jota he olivat niin kauan vihanneet ja pelänneet. Muuan hurja, julmannäköinen soturi lähestyi päällikköä kantamus oksia mukanaan ja osoittaen riemuissaan niitä tummanpunaisia täpliä, joita niissä oli runsaasti, hän tulkitsi iloaan intiaaniulvahduksin, joiden tarkoituksen vain Heyward tajusi kuullessaan usein toistettavan nimeä "Pitkä Pyssy". Herettyään riemustaan soturi heitti varvut siihen pieneen kasaan, jonka Duncan oli rakentanut toisen luolan oviaukon eteen, ja peitti siten näköalan. Hänen esimerkkiään seurasivat muut, jotka metsästäjän luolasta oksat kannettuaan läjäsivät ne yhteen kohtaan siten tietämättään lisäten etsittäväinsä turvallisuutta. Varustuksen heikkous oli juuri sen pääansio, sillä ei kukaan tullut penkoneeksi risukasaa, jonka kaikki luulivat tällä kiireen ja sekamelskan hetkellä tilapäisesti syntyneen heidän oman joukkonsa työnä

Kun vaipat pullistuivat ulkopuolisesta kuormituksesta ja kun oksat omasta painostaan puristuivat tiiviiksi kasaksi ovihalkeamaan, Duncan hengähti vielä kerran helpommin. Kevein askelin ja huojentunein sydämin hän palasi luolan keskikohdalle ja asettui entiselle paikalleen, mistä hän saattoi nähdä virranpuoleisen aukon. Hänen vielä liikehtiessään intiaanit lähtivät käytävästä yhtenä joukkona, ikäänkuin he olisivat kaikki muuttaneet päätöksensä yht'aikaa, ja kuuluivat parhaillaan syöksyvän saarta ylös jälleen sille niemekkeelle, mistä he olivat alkuaan maalle nousseet. Täällä ilmoitti valittava huuto heidän jälleen kerääntyneen kaatuneiden kumppaniensa ruumiiden ympärille.

Duncan rohkeni nyt katsahtaa seuralaisiinsa, sillä pahimman vaaran hetkellä hän oli pelännyt kasvojensa tuskallisen ilmeen yhä enemmän säikähdyttävän näitä, jotka muutenkin vähän kykenivät levottomuutta kestämään.

"He ovat menneet, Cora!" kuiskasi hän; "Alice, he ovat palanneet sinne, mistä tulivatkin, ja me olemme pelastuneet! Ylistys olkoon taivaan, joka yksin on meidät vapauttanut armottoman vihollisen vallasta!"

"Silloin tahdon minä myös kiittää taivasta!" huudahti nuorempi sisar irroittautuen Coran syleilystä ja heittäytyen hillittömässä liikutuksessaan paljaalle kalliolle, "taivasta, joka on säästänyt harmaahapsiselta isältä kyynelet ja pelastanut niiden hengen, joita minä niin suuresti rakastan -- "

Sekä Heyward että maltillisempi Cora katselivat tätä teeskentelemättömän tunteen purkausta voimakkaasti järkyttyneinä, ja edellinen ajatteli itsekseen, ettei hurskaus koskaan ollut esiintynyt niin rakastettavassa muodossa kuin nyt Alicen nuorekkaassa olemuksessa. Hänen silmänsä säteilivät kiitollisten tunteiden hehkua; kaunis puna oli palannut hänen poskilleen, ja koko hänen sielunsa näytti kaunopuheisin piirtein innokkaasti pyrkivän huokaamaan kiitollisuutensa ilmoille. Mutta kun hänen huulensa liikahtivat, näyttivät niiden lausumat sanat jäätyneen paikoilleen jonkin uuden ja äkillisen pelästyksen vaikutuksesta. Hänen heleä värinsä väistyi kuolonkalpeuden tieltä; hänen lempeät, riutuvat silmänsä alkoivat tuijottaa kankeina ja vetäytyä kauhusta kokoon; hänen kätensä, jotka hän ristiten oli kostanut taivaaseen päin, laskeutuivat vaakasuoriksi hänen eteensä, ja sormet viittasivat jotakin kaameata kohti suonenvedontapaisesti nytkähdellen. Heti kun pelästynyt Heyward sai hänen osoittamastaan suunnasta selon, käännähti hän, ja kurkistellessaan yli kallionulkoneman, joka muodosti luolan oviaukon kynnyksen, hän näki siellä Ovelan Ketun ilkeät, julmat ja villit kasvot.

Tässä yllättävässä silmänräpäyksessä ei Heyward menettänyt malttiaan. Hän huomasi intiaanin välinpitämättömästä ilmeestä, etteivät hänen päivänvaloon tottuneet silmänsä olleet vielä kyenneet tunkeutumaan luolan perällä vallitsevaan hämärään. Hän oli jo aikeissa vetäytyä luonnollisen seinän muodostaman kulman taa, joka ehkä vielä suojasi häntä ja hänen tovereitaan, kun hän villin kasvoilla huomasi älyämistä osoittavasta välähdyksestä sen olevan liian myöhäistä: heidät oli keksitty!

Raakaa riemastusta ja rajatonta tyytyväisyyttä kuvastava katse, joka tämän kauhistavan totuuden ilmaisi, ärsytti vastustamattomasti. Unohtaen kaiken muun paitsi kuuman verensä käskyn Duncan nosti pistoolinsa ja ampui. Pamaus sai luolan kumajamaan kuin tulivuoren purkauksessa, ja kun rotkon ilmavirta oli puhaltanut pois laukauksen syöksemän savun, oli tyhjänä aukko, jonka hänen petollisen oppaansa naama oli vast'ikään täyttänyt. Kiiruhtaessaan ovelle Heyward näki vilahdukselta hänen mustan ruumiinsa livahtavan erään matalan, kapean kallionkielekkeen ympäri ja katoavan pian kokonaan näkyvistä.

Villit kuuntelivat kaamean hiljaisuuden vallitessa jyrähdystä, joka tuntui kaikuvan kallion uumenista. Mutta kun Ovela Kettu kohotti äänensä pitkään ja merkitsevään huutoon, vastasivat siihen vaistomaisesti kaikki kuulomatkan päässä olleet intiaanikurkut ulvoen. Metelöivä kirkujajoukko syöksyi jälleen saaren rinnettä alas, ja ennenkuin Duncan oli ennättänyt tointua ensimmäisestä yhteentörmäyksestä, oli hänen heikko oksavarustuksensa hajoitettu tulien lennätettäväksi, luola vallattu kummaltakin taholta ja hän ja hänen toverinsa raastettu piilostaan ja kuljetettu päivänvaloon, missä he nyt seisoivat koko riemuitsevan huronilauman ympäröimänä.

X luku.

Makaamme aamull' ehkä liian kauan, näin pitkälle kun yötä valvomme.

_Kesäyön Unelma_.

Kun tämän äkillisen onnettomuuden aiheuttama hämmennys oli hiukan hälvennyt, alkoi Duncan tehdä huomioita vangitsijainsa ulkomuodosta ja toimista. Vastoin alkuasukasten noudattamaa tapaa menestyksen korskeassa ylimielisyydessä he olivat kohdelleet kunnioittaen ei ainoastaan vapisevia sisaruksia, vaan häntäkin. Hänen sotilaspukunsa runsaita koristeita olivat tosin useammankin kerran muutamat heimon jäsenet hypistelleet silmissä villin halu omistaa nuo kiiltävät helyt, mutta ennenkuin he olivat ennättäneet ryhtyä tavanomaisiin väkivaltaisuuksiinsa, pysäytti tuon jo aikaisemmin mainitun kookkaan soturin käskevä ääni kohotetut kädet ja sai Heywardin vakuutetuksi siitä, että heidät aiottiin säästää johonkin erikoiseen tarkoitukseen.

Mutta kun joukkueen nuorimmat ja turhamaisimmat osoittivat tällaisia heikkouden merkkejä, jatkoivat kokeneemmat soturit etsintäänsä molemmissa luolissa innolla, joka todisti, etteivät he olleet lainkaan tyytyväisiä jo päivänvaloon saatettuihin voittonsa hedelmiin. Kun eivät kyenneet löytämään ainuttakaan uutta uhria, lähestyivät nämä kiihkeät kostajat miesvankejaan ja lausuivat nimen "Pitkä Pyssy" niin katkeralla ja uhkaavalla äänenpainolla, ettei siitä voinut helposti erehtyä. Duncan ei ollut ymmärtävinään heidän alituisten julmistuneiden kysymystensä tarkoitusta, kun taas hänen toverinsa säästi ranskankielen taitamattomuus yrittämästä samanlaista petosta. Väsyneenä vihdoin heidän itsepintaisiin utelemisiinsa ja peläten ärsyttävänsä vangitsijoitaan liiaksi tylyllä vaiteliaisuudella, edellinen etsi katseillaan Maguaa tulkitsemaan hänen vastauksensa tiedusteluihin, jotka hetki hetkeltä kävivät yhä ankarammiksi ja uhkaavammiksi.

Tämän villin käytös oli kummallisesti poikennut kaikkien hänen kumppaniensa esiintymisestä. Toisten koettaessa ahkerasti tyydyttää lapsellista mieltymystään arvottomiin koruihin ryöstämällä metsästäjän mitättömimmätkin kapineet tai verenhimoinen kostonvälke silmissään etsiessään niiden kadonnutta omistajaa, oli Ovela Kettu koko ajan seisonut vähän matkan päässä vangeista niin tyytyväisenä ja levollisena, että selvästi näki hänen jo saavuttaneen petoksensa suuren tarkoituksen. Kun Heywardin katse ensiksi kohtasi entisen oppaansa kateen, kääntyi tämä katsomaan muualle, sillä häntä kauhistutti majurin silmien tyynen uhkaava ja kaamea päättäväisyys. Taistellen inhoaan vastaan pakottautui hän kuitenkin kasvot poispäin suunnattuina puhuttelemaan voitokasta vihollistaan.

"Ovelassa Ketussa on liian paljon soturia", lausui Heyward vastenmielisesti, "kieltäytyäkseen kertomasta aseettomalle miehelle, mitä tämän voittajat sanovat."

"He kyselevät metsästäjää, joka tuntee salojen polut", vastasi Magua murteellisella englanninkielellään laskien samassa kätensä julmasti hymyillen lehtitukolle, joka peitti hänen olkapäähänsä iskettyä haavaa, "'Pitkää Pyssyä', jonka tuliputki on varma ja jonka silmä ei koskaan ummistu; mutta yhtä vähän kuin valkoisen päällikön lyhyt pyssy ei se voi mitään Ovelan Ketun hengelle!"

"Ovela Kettu on liian urhoollinen muistaakseen vammoja, jotka hän on saanut sodassa, tai käsiä, jotka ovat ne antaneet!"

"Oliko se sotaa, kun väsynyt intiaani lepäsi sokeripuun juurella ja söi leipäänsä? Kuka täytti pensaat ryömivillä vihollisilla? Kuka paljasti puukon? Kenen kieli haasteli rauhan sanoja, vaikka hänen sydämensä oli veren punaama? Sanoiko Magua, että kirves oli nostettu maasta ja että hänen kätensä oli kaivanut sen näkyviin?"

Kun ei Duncan uskaltanut vastata syyttäjälleen muistuttamalla häntä puolestaan tämän ennakolta suunnittelemasta petoksesta ja kun hän ei taas pitänyt arvolleen sopivana hillitä hänen vihaansa puolustuspuheilla, hän vaikeni. Magua näytti myöskin tyytyväiseltä, kun väittely ja kaikki muukin keskustelu oli jäänyt siihen, sillä hän sai nyt laskeutua entiseen nojaavaan asentoonsa kalliota vasten, mistä hetkellinen tahdonponnistus oli hänet nostanut. Mutta huuto "Pitkä Pyssy" kajahti samassa, kun kärsimättömät villit huomasivat lyhyen keskustelun loppuneen.

"Kuuletteko?" virkkoi vihdoin Magua juron välinpitämättömänä; "punaiset huronit huutavat 'Pitkän Pyssyn' henkeä tai sitten niiden verta, jotka pitävät häntä kätkössä!"

"Hän on mennyt -- paennut; hän on kaukana, toverienne saavuttamattomissa."

Ovela Kettu nauroi kylmän halveksivasti vastatessaan: "Kun valkoinen mies kuolee, luulee hän päässeensä rauhaan; mutta punaiset miehet osaavat kiduttaa vihollistensa henkiäkin. Missä on hänen ruumiinsa? Antakaa huroneille hänen päänahkansa!"

"Hän ei ole kuollut, vaan paennut."

Magua pudisti päätään epäluuloisesti:

"Onko hän lintu, joka levittää siipensä, tai onko hän kala, joka ui hengittämättä? Valkoinen päällikkö lukee kirjojaan ja luulee huroneja hulluiksi!"

"Vaikkei 'Pitkä Pyssy' olekaan kala, osaa hän kuitenkin uida. Hän kiiti virtaa alas, kun kaikki ruuti oli ammuttu ja kun huronien silmät olivat pilven takana."

"Ja miksi jäi valkoinen päällikkö tänne?" uteli yhä epäilevä intiaani. "Onko hän kivi, joka vajoaa pohjaan, vai polttaako päänahka hänen päälakeaan?"

"Teidän koskeen pudonnut toverinne, jos hänessä vielä olisi henkeä, voisi todistaa, etten minä ole mikään kivi", vastasi kiukustunut nuorukainen käyttäen harmissaan pöyhkeilevää puhetapaa, joka oli parhaiten omiansa herättämään intiaanin ihailua. "Valkoisen miehen mielestä vain pelkurit jättävät naisensa."

Magua mutisi muutamia kuulumattomia sanoja hampaittensa välistä, ennenkuin jatkoi ääneensä:

"Osaavatko delavarit uidakin yhtä hyvin kuin ryömiä pensaissa? Missä on Suuri Käärme?"

Duncan, joka näistä kanadalaisista nimityksistä huomasi vihollistensa tuntevan hänen äskeiset kumppaninsa paljon paremmin kuin hän itse, vastasi viivytellen:

"Hänkin meni alas virran mukana."

"Eikö 'Nopea Hirvi' ole täällä?"

"En tiedä ketä sanotte 'Nopeaksi Hirveksi'", vastasi Duncan, joka mielellään käytti hyväkseen jokaista viivytyksen aihetta.

"Unkasia", selitti Magua lausuen tuon delavarinimen vieläkin vaivalloisemmin kuin englanninkieliset sanansa. "Valkoinen mies sanoo 'Hyppivä Sarvas', kun hän tarkoittaa nuorta mohikaania."

"Olemme jonkin verran sekaantuneet nimissä, Ovela Kettu", selitti Duncan toivoen saavansa aikaan väittelyn. "Ranskalaiset tarkoittavat sarvaalla naaraspuolista saksanhirveä ja metsäkauriilla urospuolista; hirvi on taas oikea nimitys, kun puhutaan sen lajin suurimmasta sarviniekasta."

"Saattaa olla niin", mutisi intiaani omalla kielellään; "kalpeanaamathan ovat lörpötteleviä naisia, sillä heillä on kaksi sanaa jokaiselle seikalle, kun sitä vastoin punanahka panee äänensä soinnun puhumaan puolestaan." Muuttaen sitten puhetapaa hän jatkoi tietämättömien opettajiensa puutteelliseen nimistöön vedoten: "Sarvas on nopea, mutta heikko; hirvi nopea, mutta väkevä, ja 'Käärmeen' poika on 'Nopea Hirvi'. Onko hän loikannut virran yli metsiin?"

"Jos te tarkoitatte nuorempaa delavaria, on hänkin mennyt virtaa alas."

Kun ei moisessa pakenemistavassa ollut mitään tavatonta intiaanista, otaksui Magua kuulemansa todeksi hitaasti, jotta yhä selvemmin tulisi ilmi, kuinka vähän arvoa hän olisi antanut tällaisille mitättömille vangeille. Mutta hänen tovereillaan oli ilmeisesti kokonaan toinen käsitys asiasta.

Huronit olivat odottaneet tämän lyhyen keskustelun tulosta heille ominaisella kärsivällisyydellä ja yhä kasvavan hiljaisuuden vallitessa, niin että lopulta oli koko joukko aivan äänettömänä. Kuu Heyward oli lakannut puhumasta, käänsivät he kaikki yhtenä miehenä silmänsä Maguaan, pyytäen tällä sanattomalla tavalla selitystä valkoisen miehen vastauksista. Heidän tulkkinsa viittasi virtaan ja ilmaisi heille tapausten kulun yhtä hyvin eleillään kuin harvoilla sanoillaan. Kun totuus yleisesti tajuttiin, villit päästivät kamalan ulvonnan, joka osoitti heidän suunnattoman pettymyksensä. Muutamat juoksivat raivoissaan veden partaalle hosuen ilmaa hurjin elein, toisten syljeskellessä virtaan kostaakseen sille sen otaksutun petoksen, jonka se oli muka tehnyt heidän tunnustettuja voittajanoikeuksiaan vastaan. Muutamat taas, jotka tuskin kuuluivat joukkion heikoimpiin tai lempeimpiin, loivat heidän valtaansa jääneihin vankeihin synkkiä silmäyksiä, joissa vain totunnainen itsehillintä esti mitä julmimpia intohimoja puhkeamasta kokonaan näkyviin, kun taas pari ilmaisi vihamielisiä tunteitaan uhkaavin elein, joita vastaan ei sisarusten sukupuoli eikä kauneus ollut minään turvana. Nuori sotilas teki epätoivoisen mutta turhan yrityksen juosta Alicen luo nähdessään erään villin mustan käden kietoutuneen neidon hartioilla liehuviin uhkeihin hiuksiin ja puukon kiertävän päätä, josta ne valuivat valtoinaan alas ikäänkuin osoittaen sitä kauhistavaa tapaa, millä tuo suloinen pää oli pian kadottava ihanan koristuksensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, ja pieninkin liikahdus sai nuoraa pitelevän väkevän intiaanin kouran tarttumaan hänen olkapäihinsä tiukasti kuin ruuvipusertimeen. Välittömästi tajuten, kuinka hyödytön olisi taistelu niin suurta ylivoimaa vastaan, hän alistui kohtaloonsa, rohkaisten heikompia seuralaisiaan hiljaa ja lempeästi vakuuttaen, että alkuasukkaat uhkailevat usein enemmän hirmutöillä kuin tekevät niitä.

Mutta vaikka Duncan turvautuikin tällaisiin lohdutuksen sanoihin vaimentaakseen sisarusten pelkoa, ei hän kuitenkaan ollut kyllin yksinkertainen itseään pettääkseen. Hän tiesi vallan hyvin, että intiaanipäällikön arvovalta nojautui niin vähän totunnaisiin tapoihin ja sovinnaisuuksiin, että sitä piti useammin pystyssä ruumiillinen voima kuin mikään hänen henkinen ylemmyytensä. Vaara oli siis sitä suurempi, mitä enemmän villejä oli heidän ympärillään. Heidän näennäisesti tunnustetun johtajansa jyrkimmänkin käskyn saattoi minä hetkenä tahansa rikkoa joku raaka tuittupää, jota halutti uhrata vanki tai kaksi jonkun kuolleen ystävänsä tai sukulaisensa haamulle. Vaikka hän siis ulkonaisesti esiintyi tyynenä ja lujana, syöksähti sydän hänen kurkkuunsa aina, kun joku heidän hurjista vangitsijoistaan astui tavallista lähemmäksi avuttomia sisaruksia tai kiinnitti synkän, harhailevan katseensa noihin hentoihin olentoihin, jotka olivat liian heikkoja yrittääkseen pienintäkään vastarintaa.

Hänen pelkonsa hupeni kuitenkin paljon, kun hän näki johtajan kutsuneen soturinsa ympärilleen neuvotteluun. Heidän keskustelunsa oli lyhyt, ja useimpain äänettömyydestä päättäen oli sen tuloskin yksimielinen. Harvojen puhujain lukuisista viittauksista Webbin leiriä kohti saattoi nähdä heidän pelkäävän vaaraa silta taholta. Tämä syy epäilemättä kiirehti heidän päätöstään samoin kuin heidän myöhempiäkin tekojaan.

Tämän lyhyen neuvottelun aikana sai Heyward hengittää helpommin ahdistavimmasta pelosta vapauduttuaan ja samalla ihmetellä sitä varovaista tapaa, millä huronit olivat lähestyneet saarta vihollisuuksien lakattuakin.

On jo mainittu, että saaren yläpuolen muodosti alaston kallio, jossa ei ollut muuta suojaa kuin muutamia harvoja veden tuomia tukkeja. Villit olivat valinneet tämän kohdan noustakseen maihin kannettuaan ensin veneen ohi putouksen metsän läpi tätä tarkoitusta varten. Sijoitettuaan aseensa pieneen purteen suunnilleen kaksitoista miestä oli tarttunut sen sivuihin ja antautunut sen vietäväksi virrassa, ja pari taitavinta soturia koetti ohjata alusta paikoista, joista he saattoivat nähdä vaarallisen reitin. Näin he pääsivät kuin pääsivätkin saaren kärkeen kohdasta, joka oli osoittautunut niin kohtalokkaaksi heidän uskaliaille edeltäjilleen, ja heillä oli nyt hyötyä suuremmasta lukumäärästään ja tuliaseistaan. Duncanille selvisi tämä maihinnousutapa täydelleen nähdessään heidän kantavan nyt tuon keveän kanootin kallion yläpäästä ja laskevan sen jälleen veteen lähelle ulomman luolan suuta. Heti kun tämä muutto oli suoritettu, johtaja viittoili vankeja laskeutumaan rantaan ]a astumaan veneeseen.

Kun kaikki vastustelu oli mahdotonta ja kaikki vastaansanomiset hyödyttömiä, näytti Heyward esimerkkiä kohtaloonsa alistumisesta käymällä ensimmäisenä purteen, missä hän pian istui sisarusten ja yhä hämmästelevän Davidin seurassa. Vaikka huronit eivät luonnollisesti tunteneetkaan virran pyörteiden ja kuohupaikkojen välisiä tyynivetisiä kulkuväyliä, he olivat sentään kyllin selvillä koskenlaskusta yleensä tehdäkseen suurempia virheitä. Kun veneen ohjaajaksi valittu soturi oli asettunut paikoilleen, heittäytyi koko joukko jälleen virtaan, kanootti kiiti alas vuolletta ja muutamien hetkien kuluttua olivat vangit joen eteläisellä rannalla, melkein vastapäätä sitä kohtaa, minne he edellisenä iltana olivat saapuneet.

Täällä pidettiin toinen lyhyt, mutta vakava neuvottelu, minkä kestäessä hevoset, joiden pelko oli ollut suurimpana syynä heidän onnettomuuteensa, tuotiin metsän peitosta tälle turvalliselle kokoontumispaikalle. Joukkue jakautui nyt kahtia. Tuo usein puheena ollut kookas päällikkö nousi Heywardin hevosen selkään ja ohjasi kulkunsa pääjoukon seuraamana suoraan poikki virran häviten pian metsään ja jättäen vangit kuuden villin ja näiden johtajan Ovelan Ketun huostaan. Duncan katseli kaikkia heidän toimiaan kasvavalla levottomuudella. Villien epätavallisesta lempeydestä hän oli saanut aihetta siihen mairittelevaan luuloon, että hänet oli säästetty jätettäväksi vangittuna Montcalmille. Kun hätään joutuneiden ajatukset harvoin lepäävät ja kun mielikuvitus ei ole koskaan eloisampi kuin silloin, kun sitä kiihoittaa toivo, vaikka kuinkakin heikko ja kaukainen, oli hän myöskin aavistellut käytettävän hyväksi Munron isäntunteita ja siten häntä houkuteltavan poikkeamaan velvollisuudestaan kuningasta kohtaan. Sillä vaikka ranskalaisten ylipäällikkö oli hyvässä maineessa urhoollisena ja toimeliaana miehenä, pidettiin häntä varsin taitavana valtiollisten juonien punojana, joka ei aina pitänyt lukua siveysopin tärkeimmistä säännöistä, mistä poikkeaminen oli varsin tavallista tämän ajan eurooppalaisessa valtiollisessa elämässä.

Kaikki nämä nopeat ja kekseliäät ajatusrakennelmat voittajien käytös hävitti. Ison soturin joukkue ohjasi kulkunsa kohti Horikanin eteläpäätä, eikä majurilla ja hänen tovereillaan ollut muuta odotettavana kuin jäädä villien herrojensa toivottomaan vankeuteen. Tuskaisena hän valmistui kuulemaan pahinta, ja aikoen hädän tullen turvautua kullan voimaan hän voitti vastenmielisyytensä ja pyrki keskusteluun Maguan kanssa. Kääntyen entisen oppaansa puoleen, joka nyt esiintyi sellaisena mahtipontisena käskijänä, että selvästi näki hänen johtavan matkueen vastaisia liikkeitä, virkkoi hän niin ystävällisesti ja luottavasti kuin suinkin saattoi:

"Minä tahtoisin sanoa Magualle jotakin, jota vain suuren päällikön sopii kuulla."

Intiaani loi halveksivan katseen nuoreen sotilaaseen vastatessaan:

"Puhukaa, puilla ei ole korvia!"

"Mutta punaiset huronit eivät ole kuuroja, ja keskustelu, joka sopii kansakunnan suurille miehille, päihdyttäisi nuoret soturit. Ellei Magua tahdo kuunnella, osaa kuninkaan upseeri vaietakin."

Villi lausui huolettomasti muutamia sanoja tovereilleen, jotka kömpelöllä tavallaan kunnostivat ratsuhevosia sisarusten käytettäväksi, ja siirtyi hiukan syrjään samalla varovasti viitaten Heywardia seuraamaan.

"Nyt puhukaa", virkkoi hän sitten; "jos sananne ovat sellaisia, että Magua viitsii niitä kuunnella."

"Ovela Kettu on osoittanut ansainneensa sen kunnioittavan nimen, jonka hänen kanadalaiset isänsä ovat hänelle antaneet", aloitti Heyward. "Minä näen hänen viisautensa ja kaiken, mitä hän on tehnyt puolestamme, ja minä olen sen muistava, kun palkitsemisen hetki on lyönyt. Niin! Kettu on todistanut, ettei hän ole ainoastaan suuri päällikkö neuvotteluissa, vaan että hän myöskin osaa pettää vihollisensa!"

"Mitä on sitten Ovela Kettu tehnyt?" kysyi intiaani kylmästi.