Part 8

Uskalias huroni nosti päänsä veneen suojasta, ja sen soluessa vinhasti virtaa alaspäin hän heilutti kättänsä ja päästi huudahduksen, jonka katselijat tiesivät merkitsevän voittoa. Hänen huutoonsa vastasi metsästä niin ivallisen ilkamoiva ja riemuitseva kirkuna ja nauru kuin olisi viisikymmentä paholaista syytänyt herjaansa kristityn sielun syöksyessä perikatoon.

"Naurakaa, naurakaa, helvetinsikiöt!" kiroili metsästäjä istuutuessaan kallionkielekkeelle ja päästäen pyssynsä putoamaan huolimattomasti jalkoihinsa, "sillä kolme näiden metsien nopsinta ja tarkinta tuliluikkua ei nyt merkitse enempää kuin kolme ruohonkortta tai kolme viimevuotista pukinsarvea!"

"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Duncan antaen ensi pettymyksen väistyä miehekkään toimintahalun tieltä; "miten meidän nyt käy?"

Haukansilmä vastasi vain pyöräyttäen sormeaan päänsä ympäri tavalla, josta kaikki ymmärsivät, mitä hän tarkoitti.

"Ei suinkaan, ei suinkaan tilamme ole vielä niin epätoivoinen!" huudahti nuori mies. "Huronit eivät vielä ole täällä; -- me voimme puolustaa luolia ja vastustaa heidän maallenousuansa!"

"Millä sitten?" metsästäjä kysyi kylmästi. "Unkasin nuolillako vai naisten kyynelillä! Ei, ei. Te olette nuori ja rikas ja teillä on ystäviä, ja teidän iässänne on, sen tiedän, raskasta kuolla! Mutta", jatkoi hän luoden silmäyksen mohikaaneihin, "muistakaamme joka tapauksessa olevamme puhdasrotuisia valkeita miehiä ja näyttäkäämme näille metsän lapsille, että valkoinen veri voi juosta yhtä auliisti kuin punainenkin, silloin kun hetki on tullut."

Duncan käännähti nopeasti toverinsa osoittamaan suuntaan ja näki pahimpienkin aavistustensa saavan vahvistusta intiaanien käytöksestä. Chingachgook istuuduttuaan arvokkaaseen asentoon kalliojärkäleelle oli jo laskenut syrjään puukkonsa ja sotakirveensä ja veti parhaillaan kotkansulkia päästään ja kunnosti yksinäistä hiustupsuaan viimeiseen kauhistavaan tarkoitukseensa. Hänen piirteensä olivat tyynet mutta mietteliäät, ja taistelun synnyttämän hurjan tuijotuksen sijaan oli hänen tummiin silmiinsä tullut ilme, joka paremmin sopi hänen pian odottamaansa suureen muutokseen.

"Meidän asemamme ei ole, se ei voi olla toivoton!" jatkoi Duncan. "Jo tässä silmänräpäyksessä voi apu olla lähellä. Minä en näe ainuttakaan vihollista; he ovat kyllästyneet taisteluun, missä he vaaransivat paljon vähin voiton toivein!"

"Saattaa kulua minuutti tai saattaa kulua tunti, ennenkuin nuo viekkaat käärmeet pujahtavat kimppuumme, ja kokonaan heidän luonteensa mukaista olisi, jos he väijyisivät nyt jo tällä hetkellä kuulomatkan päässä", vastasi Haukansilmä, "mutta he tulevat joka tapauksessa ja sillä tavalla, ettei meille jää mitään pelastuksen toiveita! Chingachgook" -- jatkoi hän delavarinkielellä -- "veljeni, me olemme suorittaneet viimeisen taistelumme yhdessä, ja makvat tulevat riemuitsemaan mohikaanien viisaan miehen ja sen kalpeanaaman kuolemasta, jonka silmät tekevät yön päiväksi ja pilvet keväiseksi utuverhoksi!"

"Itkekööt mingojen naiset kaatuneita!" vastasi intiaani kopeasti ja järkähtämättömän tyynesti. "Mohikaanien Suuri Käärme on kiemurrellut heidän teltoissaan ja myrkyttänyt heidän voitonriemunsa ja pannut parkumaan lapset, joiden isät eivät ole palanneet kotiin. Yksitoista soturia makaa mullattuina etäällä heimonsa haudoista sitten lumien viime sulamisen, eikä ketään ole enää kertomassa heidän kätköpaikoistaan sen jälkeen kuin Chingachgookin kieli on vaiennut. Väläyttäkööt he terävintä sotakirvestään, sillä heidän katkerin vihamiehensä on heidän käsissään. Unkas, jalon rungon ylimmäisin oksa, käske pelkureita kiiruhtamaan, tai muutoin heidän sydämensä pehmenevät ja he muuttuvat naisiksi!"

*He etsivät kuolleitaan kalojen seasta!" kuului nuoren päällikön hiljainen, vieno ääni. "Huronit kelluvat limaisten ankeriasten parissa. He putoilevat tammista kuin syötäviksi kypsyneet hedelmät, ja delavarit nauravat!"

"Niin, niin", metsästäjä mutisi tarkkaavasti kuunneltuaan alkuasukasten omituista ajatustenpurkausta, "he ovat kuumentaneet intiaanitunteitaan ja he kiihoittavat makvoja tekemään heistä pikaisen lopun. Minä itse puhdasrotuisena valkoisena miehenä kuolen niinkuin värilleni sopii, ilman pilkkasanoja suussani ja ilman katkeruutta sydämessäni!"

"Miksi puhua lainkaan kuolemasta?" virkkoi Cora edeten paikasta, mihin aivan luonnollinen kauhistus oli hänet tähän hetkeen asti naulannut. "Polku on avoinna joka haaralle; paetkaa siis metsiin ja rukoilkaa Jumalaa avuksenne. Lähtekää, urhoolliset miehet! Me olemme teille jo ennestään liian paljon velkaa, me emme enää tahdo kietoa teitä toivottomaan kohtaloomme!"

"Te arvostelette irokeesien oveluuden liian vähäiseksi, neiti, kun luulette heidän jättäneen polun avoimeksi metsiin!" vastasi Haukansilmä, lisäten kuitenkin kaikessa suoruudessaan heti: "Vaikka kyllähän tuo virta pian kuljettaisi meidät heidän pyssyjensä ja äänensä ulottuvilta."

"Koettakaa siis onneanne virrassa! Miksi viivyttelette ja lisäätte armottomain vihollistemme uhrien lukua?"

"Miksi?" kertasi metsästäjä ylpeästi ympärilleen katsahtaen. "Siksi, että miehen aina on parempi kuolla tyytyväisenä itseensä kuin elää pahan omantunnon vaivaamana. Mitä vastaisimmekaan Munrolle, kun hän kysyisi, mihin ja millaiseen tilaan jätimme hänen lapsensa?"

"Menkää hänen luokseen ja viekää hänelle saarrettujen tervehdys, että hänen tulee kiiruhtaa avuksemme", vastasi Cora astuen jalomielisessä innossaan lähemmäksi metsästäjää. "Sanokaa hänelle, että huronit vievät meidät pohjoisiin erämaihin, mutta että ripeät toimenpiteet voivat meidät vielä ehkä pelastaa; ja jos kaikesta huolimatta taivas sallisi hänen apunsa tulevan liian myöhään, niin viekää hänelle", jatkoi hän soinnuttomasti ja vihdoin puolittain tukehtuneella äänellä, "hänen tytärtensä rakkaudenvakuutukset, siunaukset ja viimeiset rukoukset ja kieltäkää häntä suremasta heidän aikaista kuolemaansa ja kehoittakaa häntä nöyrässä luottamuksessa katsomaan kristityn vaelluksen päähän tavatakseen siellä lapsensa!"

Metsästäjän kovat, ahavanpuremat piirteet alkoivat elehtiä, ja kun tyttö oli lopettanut, laski hän leuan kätensä nojaan vaipuen syvästi miettimään ehdotusta. "Hänen sanoissaan on järkeä!" pääsi vihdoin metsästäjän puristettujen, vapisevain huulten välistä, "niissä on järkeä ja niissä asuu sitäpaitsi kristillinen henki. Mutta mikä on sopivaa punanahalle, on syntistä miehelle, jolla ei ole pisaraakaan sekaverta suonissaan puolustamassa hänen tietämättömyyttään. Chingachgook! Unkas! Kuulitteko, mitä mustasilmäinen nainen puhui?"

Hän puhutteli tovereitaan delavarinkielellä, ja hänen esityksensä, niin tyyntä ja maltillista kuin se olikin, kuulosti varsin ponnekkaalta. Vanhempi mohikaani kuunteli häntä hyvin vakavana ja näytti punnitsevan hänen sanojaan, joten saattoi luulla hänen huomanneen niiden ajatuksen tärkeyden. Hetken epäröityään hän heilautti kättään myöntymisen merkiksi ja lausui englanniksi "hyvä" kansalleen ominaisella painokkuudella. öitten soturi pisti puukon ja kirveen jälleen vyöhönsä ja astui äänettömästi kallionkielekkeelle, jota ei ollut helppo huomata kummaltakaan rannalta. Siihen hän pysähtyi hetkiseksi, osoitti merkitsevästi alapuolella oleviin metsiin, lausui muutamia sanoja omalla kielellään ilmoittaen suunnan, jota aikoi kulkea, syöksähti veteen ja vaipui sinne katselijain silmistä.

Metsästäjä viivytti lähtöään puhuakseen vielä hiukan jalomieliselle tytölle, joka alkoi hengittää keveämmin huomatessaan ehdotuksensa menestyksen.

"Viisautta on joskus annettu nuorille yhtä hyvin kuin vanhoillekin", lausui hän; "ja puheestanne voin vain antaa arvolauseen viisas. Jos teidän henkenne säästetään toistaiseksi ja teidät viedään metsiin, taitelkaa pensaiden oksia tiepuolessa ja painakaa askeltenne jäljet niin leveiksi kuin mahdollista, ja jos sitten kuolevaisen silmä voi ne nähdä, luottakaa siihen, että teillä on ystävä, joka seuraa teitä vaikka maan ääriin eikä hylkää koskaan."

Hän pudisti Coran kättä sydämellisesti, otti pyssynsä ja tarkastettuaan sitä hetkisen surullisena, laski sen jälleen varovasti maahan ja astui paikalle, mistä Chingachgook oli juuri kadonnut. Vähän aikaa hän riippui kalliosta pidellen ja katsahtaen ympärilleen hän lisäsi katkerasti kasvoillaan omituisen huolestunut ilme: "Jos ruutia olisi riittänyt, ei tätä häpeää olisi koskaan tapahtunut!" Sitten hän hellitti otteensa, vesi hulmahti hänen päänsä yli, ja hänkin oli kadonnut näkymättömiin. Kaikkien silmät tähtäsivät nyt Unkasiin, joka nojasi rosoiseen kallioon hievahtamattoman tyynenä. Odotettuaan hetkisen Cora viittasi virtaan ja sanoi:

"Ystäviänne ei ole keksitty, kuten näette, ja he ovat luultavasti nyt turvassa. Nyt on teidän vuoronne lähteä."

"Unkas jää tänne", kuului nuoren mohikaanin levollinen vastaus englanninkielellä."

"Lisäämään vangitsemisemme kauhuja ja vähentämään vapauttamisemme mahdollisuuksia! Menkää, jalomielinen nuorukainen", jatkoi Cora väistäen mohikaanin katsetta ja vaistomaisesti tuntien oman vaikutusvaltansa hän lisäsi: "Menkää isäni luo, kuten olen neuvonut. Te olette luotettavin sanansaattajani. Pyytäkää isältä varoja ostaaksenne hänen tyttärensä vapaaksi. Menkää! Minä pyydän, minä rukoilen: menkää'."

Nuoren päällikön luja, levollinen katse muuttui synkäksi ja murheelliseksi, mutta hän ei epäröinyt kauempaa. Kuulumattomin askelin hän kulki yli kallion ja heittäytyi kuohuvaan virtaan. Jäljellejääneet ennättivät tuskin henkeään vetää, ennenkuin he näkivät vilaukselta hänen päänsä nousevan ahmaisemaan ilmaa kaukana vuolteessa, minkä jälkeen se taas vajosi, eikä sitä sitten enää näkynyt.

Nämä nopeat ja ilmeisesti onnistuneet yritykset olivat kaikki tapahtuneet vain muutamien minuuttien vähentyessä ajasta, joka nyt oli tullut niin kallisarvoiseksi. Unkasin hävittyä näkyvistä Cora kääntyi ympäri ja puhui värisevin huulin Heywardille:

"Minä olen kuullut kehuttavan uimataitoanne, Duncan. Seuratkaa siis tekin näiden yksinkertaisten, uskollisten miesten viisasta esimerkkiä!"

"Sellaistako uskollisuutta Cora Munro vaatii suojelijaltaan?" kysyi nuorukainen surullisesti ja samalla katkerasti hymyillen.

"Tässä ei ole aikaa turhanpäiväisiin sanakiistoihin eikä vääriin kuvitteluihin", vastasi tyttö, "vaan meidän täytyy nyt ottaa velvollisuus kylmän harkinnan kannalta. Meitä ette voi enää millään tavalla auttaa täällä, Pelastakaa sensijaan kallis henkenne muiden ja läheisempien ystävienne hyväksi."

Heyward ei vastannut, ja hänen silmänsä kääntyivät surullisina tarkastelemaan kaunista Alicea, joka avuttomana kuin lapsi riippui hänen käsipuolessaan.

"Ottakaa huomioon", Cora jatkoi hetken kuluttua, jonka aikana hän näytti taistelleen paljoa ankaramman kuin hänen pelkonsa aiheuttaman tuskan kanssa, "että pahin, mikä meitä voi kohdata, on kuolema, ja että kuolema on taas vero, joka jokaisen tulee suorittaa Jumalan määräämänä hetkenä."

"On olemassa pahempiakin onnettomuuksia kuin kuolema", vastasi Duncan puhuen käheällä äänellä ja harmissaan tytön itsepäisyydestä, "ja niitä voisi ehkä torjua luonanne viipyvä mies, joka on valmis kuolemaan teidän puolestanne."

Cora ei pyydellyt enempää, vaan verhoten kasvonsa päällysvaipallaan hän veti melkein tajuttoman Alicen mukanaan sisemmän luolan syvimpään loukkoon.

IX luku.

Nyt immyt, pelko pois! Hymyilyin hellin pilvet karkoita, mi kirkkaan otsas peittää.

_Agrippinan Kuolema_.

Äkillinen ja melkein kuin taikakeinoin tapahtunut muutos taistelun jännittävästä telmeestä hiljaisuuteen, joka nyt vallitsi hänen ympärillään, vaikutti Heywardin kiihtyneeseen mielikuvitukseen voimakkaan unen tavoin. Vaikka kaikki nähdyt kuvat ja tapaukset olivat syvään painuneet hänen muistiinsa, tuntui hänestä vaikealta uskoa niitä tosiksi. Tietämättä mitään miesten kohtalosta, jotka olivat turvautuneet vuolaan virran apuun, hän ensiksi kuunteli tarkoin jotakin merkkiä tai hälytyshuutoa, joka ilmoittaisi heidän uskaliaan yrityksensä hyvän tai huonon menestyksen. Hänen odotuksensa oli kuitenkin turha, sillä Unkasin hävittyä oli viimeinenkin merkki seikkailijoista kadonnut, ja hän oli jäänyt täydelliseen epävarmuuteen heidän vaiheistaan.

Sellaisen tuskallisen epätietoisuuden hetkellä Duncan katseli rohkeasti ympärilleen, etsimättä kallioiden suojaa, jotka vähäistä aikaisemmin olivat olleet niin tarpeellisia hänen turvallisuudelleen. Jokainen ponnistus keksiä merkkiä piiloutuneiden vihollisten suunnittelemasta hyökkäyksestä oli kuitenkin yhtä tulokseton kuin hänen äskeisten kumppaniensa kohtalon tutkiminen. Virran metsäiset rannat näyttivät jälleen elollisten olentojen hylkäämiltä. Sankassa metsässä kajahdelleet hälyäänet olivat vaimentuneet ja jäljelle oli jäänyt vetten pauhu, joka ilmavirroista johtuen kuului korviin milloin voimakkaammin, milloin heikommin. Muuan kalasääski, joka erään kuivuneen hongan ylimmäisillä oksilla istuen oli hyvässä turvassa katsellut taistelua, lehahti nyt lentoon korkealta rosoiselta orreltaan ja leijaili laajoin kierroksin kohti saalistansa, samalla kuin närhi, jonka meluisa ääni oli hukkunut ja vaientunut villien kovaan kirkunaan, uskalsi jälleen päästellä ääniä rämeästä kurkustaan tuntien uudelleen hallitsevansa tätä erämaan saloa. Näistä hiljaisen maiseman luonnollisista näyistä ja äänistä Duncan sai toivon hivenen ja hän alkoi kerätä voimia uusiin ponnistuksiin kuvitellen mielessään niiden menestyvän.

"Huroneja ei näy", sanoi hän Davidille, joka ei vielä ollut lähimainkaan toipunut saamansa huumaavan iskun seurauksista, "piilottautukaamme luolaan ja heittäkäämme loput Kaitselmuksen huomaan."

"Minä muistelen yhtyneeni kahden suloisen tytön kanssa kohottamaan äänet kiitokseen ja ylistykseen", vastasi hämmentynyt laulunopettaja, "mutta siitä hetkestä lähtien on minua ankarasti etsiskelty syntieni tähden. Minut petti ensiksi uni ja sitten korviani repelivät niin räikeät äänet, että luulin jo aikojen täyttymyksen tulleen ja luonnon unohtaneen sopusointunsa."

"Miesparka! Teidän oma aikanne oli todellakin lähellä täyttymystänsä! Mutta nouskaahan nyt ja seuratkaa minua, minä johdatan teidät sellaiseen paikkaan, missä kuulette vain oman virrenveisuunne."

"Putouksen kohinassa on sointua, ja suuren veden pauhina on suloista korville", puheli David kuin kuumehoureessa painaen kättään otsaansa. "Mutta eikö ympärillämme kuulu kirkunaa ja huutoa, aivan niinkuin kadotettujen henget..."

"Ei enää, ei enää", Heyward keskeytti kärsimättömänä, "ne ovat lakanneet, ja nekin, jotka niitä päästivät, ovat, Jumalan kiitos, luullakseni myöskin menneet tiehensä! Kaikki muu paitsi vesi on hiljaista ja rauhallista; sisään siis, paikkaan, missä voitte päästää rakkaita, sointuvia säveleitä, joita mielellänne kuuntelette."

David hymyili surullisesti, vaikka hänen kasvonsa välähtivätkin mielihyvästä, kun hänen rakkaaseen kutsumukseensa viitattiin. Hän ei aikaillut sen enempää, vaan salli majurin viedä hänet luolaan, joka takasi hänen väsyneille hermoilleen sulaa virkistystä, ja toverinsa käsivarteen nojaten hän astui kapealle oviaukolle. Duncan asetteli huolellisesti oksia käytävän suuhun peittääkseen kulkutien pienimmätkin jäljet. Tämän heikon etuvarustuksen taakse hän kiinnitti metsäläisten jättämät vaipat, jotka pimittivät luolan sisäkulman, toisen, ulomman osan saadessa himmeätä valoa siitä ahtaasta rotkosta, jota pitkin virran toinen haara kohisten syöksyi, yhtyäkseen muutamia syliä alempana sisarhaaraansa.

^Minä en hyväksy alkuasukasten periaatetta antautua ilman taistelua, jos olosuhteet näyttävät toivottomilla", hän puheli näitä varustuksiaan laitellessaan. "Meidän toimintaohjeemme, joka sanoo: 'Toivo niin kauan kuin elät,' on paljoa lohdullisempi ja sopivampi sotilaan mielelle. Teille, Cora, ei minun tarvitse tuhlata tyhjiä rohkaisunsanoja, sillä teidän lujuutenne ja himmentymätön järkenne opettavat teille kyllä kaikki, mikä on sukupuolellenne mahdollista, mutta voimmeko kuivata tuon povellanne itkevän ja vapisevan lapsen kyyneleet?"

"Olen tyyntynyt, Duncan", sanoi Alice nousten sisarensa sylistä ja pakottautuen levollisen näköiseksi kyynelet silmissä. "Tässä piilopaikassa olemme varmastikin turvassa ja suojassa tarvitsematta pelätä yllätystä. Voimme toivoa kaikkea hyvää jaloilta miehiltä, jotka ovat jo niin paljon tehneet hyväksemme."

"Nyt puhuu lempeä Alicemme Munron tyttären tavoin!" virkkoi Heyward pysähtyen puristamaan hänen kättään mennessään luolan ulommalle aukolle. "Kaksi moista rohkeuden esikuvaa silmiensä edessä olisi miehen häpeällistä olla muuta kuin sankari." Sitten hän istuutui keskelle luolaa suonenvedontapaisesti puristaen kädessään ainoata pistooliaan, ja hänen rypistetyt, uhkaavat kulmansa kertoivat hänen päätöksensä synkästä epätoivosta. "Huronit, jos he tulevat, eivät anasta asemaamme niin helposti kuin luulevat", hän mutisi itsekseen ja laskien päänsä kalliota vasten hän näytti odottavan tapausten kulkua kärsivällisenä, vaikka hän lakkaamatta tähysteli heidän turvapaikkansa avonaisia käytävää kohti.

Kun hänen äänensä viimeinen kaiku oli kuollut, seurasi syvä, pitkä, melkein äänetön hiljaisuus. Raikas aamuilma oli tunkeutunut luolaan vaikuttaen vähitellen virkistävästi sen asukkaiden mieliin. Kun hetki hetken jälkeen kului jättäen heidät häiritsemättömään rauhaan, toivo tunkeutui salaa kunkin rintaan, vaikka kaikista tuntuikin vastenmieliseltä lausua julki hartaita odotuksia, jotka seuraava silmänräpäys saattoi niin kaameasti hävittää.

David yksin ei joutunut näille vaihteleville mielenliikkeille alttiiksi. Oviaukosta pujahtanut valojuova väreili hänen kalpeilla kasvoillaan ja ulottui myös hänen pienen kirjansa lehdille, joita hän jälleen selaili etsien nähtävästi jotakin heidän tilaansa paremmin sopivaa virttä kuin ne, mitkä olivat tähän asti osuneet hänen silmiinsä. Otaksuttavasti hän oli koko ajan toiminut Duncanin lupaaman lohdutuksen aiheuttamassa hämmennyksessä. Vihdoinkin näytti hänen kärsivällinen etsimisensä saaneen palkintonsa, sillä ilman sen pitempiä selityksiä tai puolusteluja hän lausui ääneensä sanat "Isle of Wight", puhalsi pitkän lempeän soinnun pillistään ja kertasi sitten juuri mainitsemansa alkujuoksutukset omalla sointuvammalla äänellään.

"Eiköhän tuo ole vaarallista?" kysyi Cora kiinnittäen tummat silmänsä majuri Heywardiin.

"Miesparka! Hänen äänensä ei kuulu minnekään keskellä putousten pauhinaa", oli vastaus; "sitäpaitsi suo luola hänelle ystävällistä apuansa. Antakaamme hänen siis noudattaa mielitekoansa, koska siitä ei ole mitään vahinkoa."

"Isle of Wight!" toisti David kasvoillaan sama arvokkuus, jolla hän pitkät ajat oli tottunut hillitsemään opetettavainsa liian äänekkäät kuiskailut; "se on mainio sävel ja sovitettu lisäksi juhlallisiin sanoihin: laulettakoon se siis tarpeellisella kunnioituksella!"

Pidettyään hetken hengähdysvälin arvovaltansa kohottamiseksi antoi laulaja äänensä kuulua matalin, hymisevin, hiljalleen korvaan tunkeutuvin tavuin, siksi kunnes sen kaiku täytti koko ahtaan holvin soinnuilla, jotka ruumiillisen heikkouden takia vapiseva ja voimaton esitys teki moninkerroin vaikuttavaksi. Mutta sävelen kauneutta ei voinut esityksen heikkouskaan hävittää, ja pian sen lempeä viihdytys tunkeutui kaikkien kuulijain mieliin. Se ei lannistunut edes siitä kuningas Davidin psalmin surkeasta mukailusta, jonka laulaja oli valinnut muiden samanlaisten vuodatusten joukosta, vaan sointujen hyväilevä sulo sai typerät sanat unohduksiin. Alice kuivaili tietämättään kyyneleitään ja kiinnitti himmentyneet silmänsä Gamutin kalpeihin kasvoihin viattoman ihastuksen vallassa, jota hän ei teeskennellyt ja jota hän ei halunnut salata. Cora soi hyväksyvän hymyn juutalaisen ruhtinaan kaiman hurskaille harrastuksille, ja Heywardkin palautti pian vakavan, synkän katseensa luolan suulta ja käänsi sen lempeämpänä Davidiin ja niihin harhaileviin säteisiin, jotka tavantakaa pilkahtivat Alicen kosteista silmistä. Kuulijain ilmeinen suosio innostutti sävelten ystävää, jonka ääni saavutti vähitellen entisen voimansa ja laajuutensa, silti kadottamatta sitä liikuttavaa pehmeyttä, missä piili juuri sen salainen tenho. Ponnistaen uudistuneet voimansa äärimmilleen hän täytti nyt luolan holvit pitkin, täyteläisin soinnuin, kun ulkoa kajahti ulvonta, joka heti paikalla katkaisi hänen hartaan laulunsa ja tukahdutti äkkiä hänen äänensä, ikäänkuin hänen sydämensä olisi kirjaimellisesti hypähtänyt hänen kurkkuunsa.

"Me olemme hukassa!" huudahti Alice heittäytyen Coran syliin.

"Emme toki vielä!" lohdutti kiihtynyt ja yhä pelkäämätön Heyward; "huuto kuului saaren keskeltä ja kuolleiden toverien näkeminen aiheutti sen. Meitä ei ole vielä keksitty, ja vielä on siis toivon sijaa."

Niin heikko ja melkein epätoivoinen kuin pelastumisen mahdollisuus olikin, eivät Duncanin sanat olleet kuitenkaan tekemättä vaikutustaan, sillä ne palauttivat sisarusten voimia niin paljon, että he kykenivät äänettöminä odottamaan asioiden kehitystä. Toinen ulvonta seurasi pian ensimmäistä, minkä jälkeen oikea äänten myrsky kuului leviävän yli saaren, sen toisesta päästä toiseen, saavuttaen vihdoin luolan päällä törröttävän alastoman kallion, jonka laelta ensin villi riemuhuuto ja sitten siihen yhtyneet mitä kamalimmat kirkaisut ja rääkymiset vapisuttivat ilmaa tavalla, josta saattoi arvata niiden päästäjien olevan mitä julmimpia raakalaisia.

Äänet levisivät nopeasti joka haaralle heidän ympärilleen. Muutamat huhuilivat tovereilleen rannalta ja saivat vastaukset kukkulalta. Kirkaisuja kuului peloittavan läheltä molempia luolia yhdistävää käytävää, ja niihin yhtyi kumeita huutoja syvän rotkon pohjasta. Villi ulvonta oli tosiaankin niin nopeasti levinnyt kaikille puolille tuota alastonta kalliota, ettei levottomain kuulijain ollut lainkaan vaikeata kuvitella sen kuuluvan myös heidän alapuoleltaan, koska se kuului ylhäältä ja molemmilta sivuilta.

Kaiken tämän melun keskeltä kohosi yht'äkkiä valtava riemukiljahdus muutaman sylen päästä luolan peitetystä oviaukosta. Heyward kadotti kaiken toivon luullen jo, että heidät oli keksitty. Mutta tämä pelästys haihtui taas, kun hän kuuli äänten kerääntyvän lähemmäs sitä paikkaa, mihin valkea mies oli niin vastahakoisesti jättänyt pyssynsä. Kaikesta intiaanimurteiden sekamelskasta, jonka hän nyt saattoi selvästi erottaa, oli helppo tarkata ei ainoastaan yksityisiä sanoja, vaan kokonaisia kanadalaisranskaksi puhuttuja lauseita. Joukko ääniä oli yht'aikaa puhjennut huutamaan

"Pitkä Pyssy!"[6] saaden rantojen metsätkin kaikuna toistamaan nimeä, jonka Heyward vallan hyvin muisti vihollisten antaneen eräälle englantilaisten kuuluisalle tiedustelijalle ja metsästäjälle ja jonka omistaja -- siitä hän nyt vasta pääsi selville -- oli ollut juuri hänen äskeinen toverinsa.

"Pitkä Pyssy! Pitkä Pyssy!" kaikui suusta suuhun, kunnes koko joukko tuntui kerääntyneen voitonmerkin ympärille, joka näytti ilmoittavan sen pelätyn omistajan kuolleen. Meluisan neuvottelun jälkeen, jonka hurjat riemunpurkaukset tavantakaa keskeyttivät, he erosivat jälleen huudellen vihollisensa nimeä, jonka ruumiin, mikäli Heyward saattoi käsittää heidän huudoistaan, he toivoivat löytävänsä saaren jonkin rotkon pohjasta. "Nyt", kuiskasi hän vapiseville sisaruksille, "nyt on tuskallisen epävarmuuden hetki käsillä. Jos meidän piilopaikkamme jää huomaamatta tämän etsiskelyn aikana, olemme vielä turvassa! Joka tapauksessa saamme vihollisten puheiden mukaan olla vakuutetut siitä, että ystävämme ovat päässeet pakoon, ja kahden lyhyen tunnin kuluttua voimme ruveta odottamaan Webbin apua."