Part 6

"Onpa siinäkin kutsumus!" Haukansilmä hytkyi sisäisestä naurusta. "Koko ikänsä apinan tavoin matkia kaikkia matalia ja kimeitä ääniä, joita sattuu tulemaan muiden ihmisten kurkusta. No, no, ystäväiseni, se on teidän luonnollinen taipumuksenne, jota ei pidä vähäksyä enempää kuin jos olisi kysymys ampumisesta tai jostakin muusta arvokkaammasta kyvystä. Antakaapa sentähden kuulua, mitä voitte saada aikaan omalla alallanne: niinhän voimme parhaiten sanoa toisillemme hyvää yötä, sillä onpa jo aika näiden neitien mennä keräämään voimia pitkään ja ankaraan ponnisteluun, joka on aloitettava jo päivän koittaessa, ennenkuin makvat ovat päässeet jaloilleen."

"Siihen suostun sydämeni pohjasta", vastasi David asettaen rautasankaiset silmälasit jälleen nenälleen ja vetäen taskustaan pienen rakkaan virsikirjansa, jonka hän heti ojensi Alicelle. "Mikä onkaan soveliaampaa ja lohdullisempaa kuin illalla virittää kiitosvirsi niin vaarallisen ja kauhistavan päivän jälkeen!"

Alice hymyili, mutta katsahdettuaan Heywardiin hän punastui ja epäröi.

"Noudattakaa haluanne", kuiskasi tämä. "Eikö psalmirunoilijan arvoisan kaiman kehoituksella ole mitään vaikutusta tällaisena hetkenä?"

Tämän lausunnon rohkaisemana Alice suostui tehtävään, mihin hänen hurskaat taipumuksensa ja hänen innokas mieltymyksensä laulun sulosointuihin olivat häntä jo niin voimakkaasti vetäneet. Kirja avattiin virren kohdalta, joka sopi varsin hyvin heidän tilaansa, ja laulunopettaja ei tällä kertaa tuntunut haluavan ylittää Jumalan innoittaman Israelin kuninkaan kykyjä, mikä seikka oli omiaan lisäämään hetken harrasta vaatimattomuutta. Corakin tunsi halua avustaa sisartansa, ja niin alkoi hurskas veisuu, kun tunnollinen David oli ensin ottanut välttämättömät äänentapailut soittokoneesta ja kurkusta.

Sävel oli hidas ja juhlallinen. Toisinaan se paisui pienen kirjan yli kumartuneiden naisten pyhästä innostuksesta täyteen voimaansa, toisinaan heikkeni niin, että veden kohina antoi laululle kumean säestyksen. Davidin luontainen maku ja varma korva sovitti ja heikensi äänen voiman pienen umpinaisen luolan mukaiseksi, jonka jokaisen halkeaman ja syvennyksen laulajain äänten väräjävät sävelet täyttivät. Intiaanit tuijottivat kuin silmät naulattuina kallioon ja kuuntelivat niin hartaasti, että näyttivät muuttuneen kivipatsaiksi. Mutta metsästäjä, joka kylmän ja välinpitämättömän näköisenä oli laskenut leuan nojaamaan kättä vasten, päästi vähitellen kovat piirteensä sulamaan, ja kun säkeistö seurasi säkeistöä, tunsi hän rautaisen luontonsa heltyvän muistellessaan lapsuutensa aikoja, jolloin hänen korvansa olivat siirtomaiden uudisasutuksilla tottuneet kuuntelemaan samanlaisia ylistysvirsiä. Hänen harhailevat silmänsä alkoivat kostua, ja ennenkuin laulu oli loppunut, vieri kuumia kyyneleitä lähteistä, jotka näyttivät aikoja sitten kuivuneen, ja tipahteli toinen toisensa jälkeen poskille, jotka olivat useammin tunteneet taivaan tuulia kuin tuollaisia liikutuksen todisteita. Laulajat viipyivät vielä tuollaisessa hymisevässä, kuolevassa soinnussa, joita korva niin hartaana ja jännittyneenä kuuntelee, ikäänkuin tietäisi menettäneensä ne ikipäiviksi, kun ulkoa kajahti huuto, joka ei tuntunut lähtevän ihmiskurkusta eikä edes tästä maailmasta ja joka ei ainoastaan tunkeutunut luolan perimmäisiin sopukoihin, vaan myös kuulijain sydämen syvyyksiin. Sitä seurasi niin kuolettava hiljaisuus, että vesikin tuntui pysähtyneen raivoisasta vauhdistaan moisen kaamean ja tavattoman kirkaisun vaikutuksesta.

"Mitä se oli?" Alice uskalsi kuiskata muutamien hetkien hirvittävän odotuksen jälkeen.

"Mitä se oli?" kertasi Heyward lujemmin.

Ei Haukansilmä eivätkä intiaanit vastanneet. He kuuntelivat yhä, ikäänkuin odottaen huudon toistuvan, ja he ilmeisesti näyttivät aika lailla hämmästyneiltä. Vihdoin he puhelivat vakavasti keskenään delavarinkielellä, minkä jälkeen Unkas poistui varovasti luolasta toista sisempää ja salaisempaa tietä. Vasta hänen mentyään loihe metsästäjä jälleen puhumaan, tällä kertaa englanniksi.

"Mitä se oli tai mitä se ei ollut, sitä ei voi kukaan täällä sanoa, vaikka kaksi meistä on kierrellyt metsiä yli kolmekymmentä vuotta! Minä uskoin tähän asti, ettei ollut olemassa mitään intiaanin tai elävän olennon päästämää ääntä, jota minun korvani eivät olisi ennen kuulleet; mutta tämä kirkaisu osoittaa, että minä olin vain turhamielinen ja itserakas narri!"

"Eikö se ollut aivan yksinkertaisesti huuto, jonka soturit tapaavat kohottaa peloittaakseen vihollista?" Cora kysyi siinä seisoessaan ja kääriessään huivia tiukemmin ympärilleen esiintyen koko joukon tyynemmin kuin hänen pelästynyt sisarensa.

"Ei, ei! Tämä kuului ilkeältä, hirvittävältä ja epäinhimilliseltä; mutta sotahuudosta taas ei voi koskaan erehtyä! No, Unkas", kysyi metsästäjä delavarinkielellä nuorelta päälliköltä, tämän palattua takaisit! "mitä näit? Näkyykö tulemme verhojen läpi?"

Samalla kielellä annettu vastaus oli lyhyt ja ilmeisesti järkähtämätön.

"Ulkona ei näy mitään", jatkoi Haukansilmä tyytymättömästi päätään pudistaen, "ja piilopaikkamme on edelleenkin pimeän peitossa! Menkää toiseen luolaan te, jotka tarvitsette lepoa, ja koettakaa nukkua. Meidän täytyy olla jalkeilla paljoa ennen auringonnousua ja kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti Edward-linnaan, sillä aikaa kun mingot vielä vetävät aamu-uniaan."

Cora noudatti kehoitusta ja sai tyynellä esiintymisellään aremman Alicenkin tajuamaan tottelemisen välttämättömyyden. Ennen poistumistaan hän sentään kuiskaten pyysi Duncania lähtemään mukaan. Unkas aukaisi pääsytien kohottamalla aukkoa peittävää verhoa, ja kun sisarukset kääntyivät kiittämään häntä tästä huomaavaisuudesta, he näkivät metsästäjän jälleen istuvan hiipuvan hiilloksen ääressä kasvot käsiin upotettuina näköjään syvästi miettien selittämätöntä kirkaisua, joka oli niin odottamatta keskeyttänyt heidän iltahartautensa.

Heyward otti mukaansa roihuavan kekäleen, joka loi himmeätä valoa siihen kapeaan käytävään, mikä nyt sai olla heidän huoneistonaan. Pistettyään sen soveliaaseen paikkaan hän palasi jälleen naisten luo, jotka nyt olivat ensi kerran hänen kanssaan kahden kesken sen jälkeen, kun he olivat jättäneet taakseen Edward-linnan ystävälliset varustukset.

"Älkää poistuko luotamme, Duncan", Alice pyyteli. "Me emme voi nukkua tällaisessa paikassa tuon kamalan huudon vielä kaikuessa korvissamme!"

"Tarkastelkaamme ensin linnoituksenne turvallisuutta", vastasi Heyward, "ja puhukaamme sitten vasta levosta."

Hän astui luolan peräsoppeen aukolle, jota kuten toisiakin, peittivät villavaipat, ja kohottaen paksun esiripun syrjään hengitti putouksen raitista, virkistävää ilmaa. Virran yksi haara juoksi syvän, ahtaan rotkon kautta, minkä sen vesi oli kaivertanut pehmeään kallioon aivan hänen jalkojensa juureen ja mikä hänen tietensä muodosti luotettavan suojan kaikkea siltä suunnalta tulevaa vaaraa vastaan; putous oli näet ylempänä muutaman sylen päässä villinä ja raivokkaana kohisten.

"Luonto on rakentanut ylikäymättömän varustuksen tälle puolelle", jatkoi hän osoittaen mustaan virtaan pystysuorana ryöppyävää putousta ja laski verhon alas. "Ja kun te tiedätte hyvien uskollisten miesten vartioivan etumaisessa luolassa, en näe mitään syytä, minkä vuoksi meidän kunnon isäntämme kehoitusta olisi halveksittava. Olen varma siitä, että Cora yhtyy minuun! kun minä sanon unen olevan tarpeen teille molemmille."

"Cora myöntää teidän olevan oikeassa, vaikka hän ei voikaan toteuttaa ajatusta käytännössä", vastasi vanhempi sisar, joka oli laskeutunut Alicen viereen lehvävuoteelle. "On olemassa muitakin syitä, jotka karkoittaisivat unen silmistämme, vaikka me olisimme säästyneetkin tuon salaperäisen huudon herättämästä levottomuudesta. Kysykää itseltänne, Heyward, voivatko tyttäret unhoittaa tuskan, mitä heidän isänsä varmastikin tuntee, kun hän ei tiedä missä ja millaisissa olosuhteissa hänen lapsensa viettävät yönsä erämaassa monien vaarojen keskellä?"

"Hän on sotilas ja hän tuntee metsävaelluksen seikkailut, niin hyvät kuin pahatkin."

"Mutta hänellä on isän sydän."

"Kuinka hyvä ja hellä hän onkaan aina ollut kaikista minun hulluuksistani huolimatta! Kuinka kärsivällisesti ja lempeästi hän onkaan aina täyttänyt toiveeni!" nyyhkytti Alice. "Me olemme olleet itsekkäitä, sisko, välttämättä pyrkiessämme hänen luokseen niin monen vaaran läpi!"

"Minä menettelin ehkä ajattelemattomasti pyytäessäni hänen suostumustaan matkaamme niin levottomalla hetkellä, mutta minä tahdoin vain hänelle näyttää, että vaikka kaikki muut hylkäisivätkin hänet ahdistuksen hetkenä, pysyvät hänen lapsensa kuitenkin hänelle uskollisina!"

"Kun hän kuuli teidän saapuneen Edward-linnaan", virkkoi Heyward lempeästi, "taistelivat pelko ja rakkaus ankarasti hänen povessaan, vaikkakin tämä jälkimmäinen pitkällisen eron kiihdyttämänä pääsi pian voitolle. 'Jalomielisen Coran uljuus heitä kannustaa, Duncan', sanoi hän, 'enkä minä tahdo panna sille esteitä. Minä vain toivoisin, että hänellä, joka on asetettu meidän kuninkaallisen herramme kunniaa puolustamaan, olisi edes puoletkaan hänen rohkeudestaan ja tarmostaan.'"

"Eikö hän puhunutkaan mitään minusta, Heyward?" kysyi Alice kateellisen hellästi. "Ei suinkaan hän voinut kokonaan unohtaa pikku Elsietään?"

"Sehän olisi ollut mahdotonta", nuori mies lohdutti. "Hän antoi teille tuhansia helliä lempinimiä, joita minä en rohkene tässä käyttää, mutta joiden sopivaisuudesta minä mitä lämpimimmin menen takuuseen. Kerrankin hän sanoi aiv..."

Duncan herkesi äkkiä puhumasta, sillä kun hän oli kiinnittänyt katseensa Alicen silmiin tämän käännyttyä lapsellisen rakkauden hellää innostusta hehkuen hänen puoleensa, paremmin ahmiakseen hänen sanansa, kajahti sama voimakas, hirvittävä huuto jälleen ilmassa ja teki hänet mykäksi. Seurasi pitkä, henkeäsalpaava hiljaisuus, jonka kestäessä kaikki katsoivat toisiinsa pelokkaasti odottaen kirkaisun kuuluvan uudestaan. Vihdoin verho kohosi hitaasti, ja metsästäjä seisoi oviaukossa kasvoilla ilme, minkä tyyneys ja varmuus nähtävästi alkoivat väistyä sen salaperäisen ilmiön tieltä, jonka uhkaamaa vaaraa vastaan ehkä koko hänen taitonsa ja kokemuksensa tulisi osoittautumaan tehottomaksi.

VII luku.

Ei ne nuku. Kalliolla hirmujoukko istuu, nään sen.

_Gray_.

"Olisi meidän parhaaksemme annetun varoituksen halveksimista yhä pysyä piilossa", virkkoi Haukansilmä vihdoin, "kun kerran moisia ääniä kuuluu metsästä! Naiset pysykööt suojassa, mutta mohikaanit ja minä aiomme vartioida kalliolla, ja minä otaksun, että kuudennenkymmenennen amerikkalaisen rykmentin majuri haluaa tehdä meille seuraa."

"Onko siis vaara niin uhkaava?" kysyi Cora.

"Hän, joka synnyttää oudot äänet ja lähettää ne ihmiselle ilmoitukseksi, tuntee yksinään vaaramme. Minä katsoisin olevani rikollinen, jopa kapinoitsevani Hänen tahtoaan vastaan viipyessäni luolassa tuollaisten varoitushuutojen kaikuessa! Sekin saamaton sielu, joka kuluttaa päivänsä veisailemiseen, hypähti jalkeille kuultuaan kirkaisun ja sanoi olevansa 'täynnänsä halua käydä taisteluun'. Jos olisikin kysymyksessä vain taistelu, sen seikan ymmärtäisimme kaikki ja siitä suoriutuisimme helposti; mutta minä olen kuullut, että kun moisia ääniä kajahtelee maan ja taivaan välillä, on toisenlainen ottelu odotettavissa."

"Jos kaikki meidän pelonaiheemme, ystäväni, rajoittuvat yliluonnollisiin syihin, meidän tuskin tarvitsee pelätä", jatkoi järkähtämätön Cora. "Voihan olla niinkin, että viholliset eivät ole keksineet muita keinoja saadakseen meidät pelkäämään siten helpottaakseen voittoaan?"

"Neiti", vastasi tiedustelija juhlallisesti, "minä olen kolmekymmentä vuotta kuunnellut kaikkia metsän ääniä, kuunnellut niinkuin se kuuntelee, jonka elämä ja kuolema riippuu hänen korviensa tarkkuudesta. Ei ole sitä pantterin uikutusta, ei sitä matkijalinnun vihellystä, ei sitä pirullisten mingojen keksintöä, joka voisi minut pettää. Minä olen kuullut metsän valittavan kuin kuolevan ihmisen tuskissaan; usein, usein olen tarkannut salaman räiskyvän ilmassa kuin palavain varpujen ja nähnyt sen syöksevän säkeniä ja monelle haaralle singahtelevia tulenkieliä, mutta olen uskonut aina, että Hän leikkii kättensä töillä. Mutta eivät mohikaanit enkä minä, joka olen puhdasverinen valkoinen mies, voi selittää äskeistä kirkaisua. Sentähden me luulemme sitä meille lähetetyksi varoitukseksi."

"Tämäpä on kummallista!" virkahti Heyward ottaen kätköstä molemmat pistoolit. "Olkoon se sitten rauhanmerkki tai sodan sanoma, joka tapauksessa on siitä otettava selko. Käykää edellä, ystäväni, minä seuraan."

Kaikki tunsivat piilopaikasta päästyään heti mielensä suloisesti virkistyvän saadessaan luolan ummehtuneen ilman sijasta keuhkoihinsa raikkautta kosken pyörteiden ja putousten yllä. Raskas iltatuuli hipoi virran pintaa ja tuntui ajavan putousten kohinan heidän luoliensa äärimmäisiin soppiin kumisten siellä voimakkaan tasaisena kuin kaukaisten kukkulain takana jyrisevä ukkonen. Kuu oli noussut, ja sen valo välkehti jo siellä täällä vedessä heidän yläpuolellaan, mutta kallionkieleke, missä he seisoivat, oli vielä varjossa. Lukuunottamatta kiitävän veden kohinaa ja satunnaista tuulen suhausta, kun se oikullisesti tempoillen leyhähteli heidän ohitseen, oli maisema niin hiljainen ja rauhallinen kuin yö ja yksinäisyys sen suinkin saattoivat tehdä. Turhaan jokaisen silmät olivat suuntautuneet vastakkaisille rannoille etsimään äkillisen karjahduksen synnyttäjää. Heidän tuskaisan, kiihkeän tuijotuksensa petollinen valo johti harhaan ja se keksi vain alastomia kallioita ja suoria, liikkumattomia puita.

"Täällä huokuu vastaan vain suloinen illan pimeys ja rauha", kuiskasi Duncan. "Kuinka ihailisimmekaan jonakin toisena hetkenä tuollaista maisemaa ja sen eloisaa yksinäisyyttä, Cora! Kuvitelkaapa olevanne turvassa, jolloin se, mikä nyt lisää kauhistustanne, olisikin ehkä sitä suuremman nautinnon aiheena..."

"Kuulkaa!" keskeytti Alice.

Kehoitus oli tarpeeton. Jälleen kohosi sama ääni kuin virran uomasta nousten, ja ponnahdettuaan takaisin kallioiden ahtaista rotkoista se tuntui etenevin, yhä vaimenevin kajahduksin aaltoilevan läpi metsän.

"Voiko kukaan täällä sanoa, mikä tuo huuto on?" kysyi Haukansilmä viimeisen kiirivän ääniaallon häivyttyä metsiin. "Jos voi, niin hän puhukoon! Minä puolestani en pidä sitä tähän maailmaan kuuluvana."

"Kyllä täällä on muuan, joka voi teille selittää asian", virkkoi Duncan. "Minä tunnen tuon äänen varsin hyvin, ja minä olen kuullut sen taistelukentällä ja muissa tilaisuuksissa, jotka eivät ole harvinaisia sotilaan elämässä. Sellaisen kaamean kiljahduksen hevonen päästää äärimmäisessä hädässä, joskus tuskan ja kivun, joskus myös pelon vaikutuksesta. Ratsuni on joko metsän petojen kynsissä tai se näkee vaaran voimatta sitä välttää. Ääni saattoi pettää minut luolassa, mutta täällä vapaassa ilmassa tunnen sen liian hyvin erehtyäkseni."

Metsästäjä ja hänen toverinsa kuuntelivat tätä yksinkertaista selitystä tarkkaavaisesti kuin miehet, jotka hylkäävät haitalliset, piintyneet käsitykset keksiessään uusia. Kaksi jälkimmäistä päästi tavallisen ilmehikkään "hugh"-huudahduksensa päästessään näin askeleen totuutta lähemmäksi, kun taas ensimmäinen kotvan äänettömänä mietittyään otti vastaamisen huolekseen.

"En voi kieltää sanojenne merkitystä", virkkoi hän, "sillä minä en paljoa ymmärrä hevosista, vaikka olenkin syntynyt seudussa, missä niitä on runsaasti. Sudet varmaan häärivät niiden ympärillä rantatörmällä, ja pelästyneet elukat huutavat ihmistä apuun parhaansa mukaan. Unkas", -- jatkoi hän delavarinkielellä -- "Unkas, pistäydy kanootilla alhaalla ja sinkauta kekäle niiden paholaisten joukkoon, sillä muutoin pelko tuhoaa sen, mitä sudet eivät saa aikaan, ja me jäämme ilman hevosia lähtiessämme huomisaamuna matkalle, jolloin meidän on suorastaan pakko kulkea nopeaan."

Nuori alkuasukas oli jo laskeutunut vesirajaan noudattamaan käskyä, kun pitkä ulvahdus kajahti virran rannalta ja kantautui pikaisesti metsän syvyyksiin siellä kuollakseen, ikäänkuin pedot olisivat vapaaehtoisesti äkillisen pelästyksen valtaamina jättäneet saaliinsa. Unkas peräytyi vaistomaisen ketterästi; ja nuo kolme metsänkävijää ryhtyivät jälleen vakavina puoliääneen keskustelemaan.

"Meitä voidaan verrata metsästäjiin, jotka ovat olleet epätietoisia ilmansuunnista ja joilta aurinko on ollut kateissa päiväkausia", Haukansilmä sanoi vihdoin toverinsa jättäen. "Nyt vasta me alamme jälleen päästä selville tienviitoista ja nyt vasta alkavat polut vapautua orjantappurapensaista! Asettukaa tuon pyökin varjoon, jonka se luo kuutamossa -- se on sankempaa kuin mäntyjen siimes -- ja odottakaamme, mitä Herramme suvaitsee sitten lähettää. Puhelkaa vain kuiskauksin, vaikka loppujen lopuksi olisi parasta ja viisainta, että kukin puhelisi äänettömästi itsekseen jonkin aikaa."

Metsästäjän esiintymistapa oli vakavaa ja vaikuttavaa, eikä siinä enää lainkaan näkynyt miehuuttoman pelon merkkejä. Ilmeisesti oli hänen hetkellinen heikkoutensa hälvennyt heti, kun hän oli päässyt selville salaisuudesta, jota hänen oma kokemuksensa ei ollut kyennyt ratkaisemaan, ja vaikka hän nyt varmasti näkikin heidän nykyisen asemansa todella vaaralliseksi, oli hän kuitenkin valmis kohtaamaan kaikkia koettelemuksia koko karaistuneen luontonsa tarmolla. Sama tunne näytti myös olevan alkuasukkailla, jotka asettuivat sellaisiin paikkoihin, että he saattoivat pitää silmällä molempia rantoja pysytellen itse näkymättömissä. Sellaisissa olosuhteissa tavallinen varovaisuus käski Heywardia ja hänen tovereitaan noudattamaan näiden taitavien miesten antamaa esimerkkiä. Nuori mies kantoi kasan lehväisiä oksia luolasta ja kun hän oli laskenut ne siihen käytävään, joka erotti toisistaan molemmat onkalot, istuutuivat sisarukset niille; täten he olivat kallioiden välissä suojassa kaikilta heittoaseilta, kun taas toiselta puolen heidän levottomuuttaan lievensi varma tietoisuus siitä, ettei mikään vaara voinut lähestyä heidän saamattaan siitä varoitusta. Heyward asettui myöskin heidän lähelleen, joten hän saattoi keskustella turvattiensa kanssa tarvitsematta korottaa ääntänsä vaarallisen voimakkaaksi, kun taas David sijoitti metsänkävijöitä jäljitellen ruhonsa kallion halkeamaan niin taitavasti, etteivät hänen onnettomat raajansa enää herättäneet kiusallista huomiota.

Tällä tavoin kului tunti toisensa jälkeen häiriöittä. Kuu ennätti yletä keskitaivaalle ja valoi nyt lempeätä loistettaan suoraan liikuttavalle näylle, jonka tarjosivat toistensa sylissä rauhallisesti uinuvat sisarukset. Duncan levitti Coran leveän päällysvaipan heidän ylleen, vaikka hän olisikin niin mielellään heitä katsellut, ja koetti sitten etsiä omalle päälleen pielusta kalliosta. Davidista alkoi lähteä ääniä, jotka olisivat loukanneet hänen herkkiä kuulohermojaan hänen valveilla ollessaan; lyhyesti: kaikki muut paitsi Haukansilmä ja mohikaanit vaipuivat vastustamattoman uupumuksen raukaisemina täydellisen tajuttomuuden tilaan. Mutta heidän väsymättömien vartijoidensa valppaus ei heikentynyt eikä nukkunut. Liikkumattomina kuin kallio, jonka pintaan kukin heistä näytti kuhmuksi juuttuneen, he loikoivat siinä silmät herkeämättä harhaillen pitkin sitä mustaa puuriviä, joka kohosi kapean virran läheisiltä rannoilta. He eivät äännähtäneetkään; tarkin korva ei olisi voinut sanoa heidän edes hengittävän. Ilmeisesti tämä tavaton varovaisuus johtui kokemuksesta, jota eivät vihollisten ovelimmatkaan temput voisi pettää. Ei mitään epäilyttävää sattunut, kuu laski ja hieman alempana virran mutkassa puunlatvojen yläpuolelle avautunut kalpea juova ilmaisi päivän koittavan.

Silloin vasta Haukansilmä liikahti. Hän ryömi pitkin kalliota ja ravisti Duncanin hereille sikeästä unesta.

"Nyt on aika lähteä matkaan", kuiskasi hän; "herättäkää neidit ja olkaa valmiit astumaan veneeseen, kun tuon sen maallenousupaikalle."

"Onko yö ollut rauhallinen?" kysyi Heyward, "sillä minä puolestani luulen unen tehneen melkein tyystin lopun valppaudestani."

"Kaikki on yhä rauhallista kuin keski-yöllä. -- Olkaa hiljaa, mutta toimikaa ripeästi."

Nyt oli Duncan täysin valveilla ja hän nosti heti vaipan nukkuvien tyttöjen yltä. Tämä liike sai Coran kohottamaan kätensä ikäänkuin työntääkseen hänet pois, Alicen soperrellessa vienolla, pehmeällä äänellään: "Ei, ei, rakas isä, ei meitä jätetty, Duncan oli kanssamme!"

"Niin, niin, sinä suloinen, viaton tyttö", kuiskasi nuorukainen, "Duncan on tässä, ja niin kauan kuin hänessä on henkeä tai niin kauan kuin vaaraa jatkuu, ei hän ole sinua koskaan jättävä. Cora! Alice! nouskaa ylös. On jo aika lähteä liikkeelle!"

Nuoremman sisaren kimeä kirkaisu ja vanhemman kavahtaminen seisaalleen hänen eteensä hurjan kauhun valtaamana oli odottamaton vastaus, jonka hän sai. Heywardin vielä puhuessa oli näet yht'äkkiä alkanut kuulua sellaista huutoa ja rääkymistä, että hänen verensä tuntui kauhusta hyytyvän suonissa. Lähes minuutin ajan tuntui siltä kuin olisivat helvetin henget päässeet irti ja antaneet villin riemunsa purkautua tällä hirvittävällä tavalla. Huudot eivät tulleet miltään määrätyltä suunnalta, vaikkakin ne ilmeisesti täyttivät metsän ja pelästyneiden kuuntelijain herkän luulon mukaan myös putouksen onkalot, kalliot, virran uoman ja ilman. David kohotti kookkaan ruhonsa pystyyn keskellä tätä hornamaista melua ja kiljaisi käsi kummallakin korvalla:

"Mistä tulee tämä kamala epäsointu? -- Onko helvetti päässyt valloilleen, koska tuollaisia ääniä kuuluu?"

Kymmenen pyssyn kirkas leimaus ja nopea pamahdus seurasi virran molemmilta rannoilta tätä varomatonta maalitauluksi asettumista, ja onneton laulunopettaja kaatui tajuttomana samalle kalliolle, missä hän oli niin kauan nukkunut. Mohikaanit vastasivat urheasti vihollisten peloittavaan ja samalla riemukkaaseen kirkaisuun, jonka nämä olivat päästäneet Gamutin pökertyessä. Laukauksia ammuttiin molemmilta puolin nopeasti ja taajaan, mutta kumpikin oli liian viisas jättääkseen pienintäkään osaa ruumiistaan alttiiksi vihollisen kuulille. Duncan kuunteli tuskaisen jännittyneenä melan vetoja, koska hän uskoi paon nyt olevan heidän ainoan pelastuskeinonsa. Virta vieri ohi tavallista vauhtiaan, mutta venettä ei vain näkynyt sen tummalla pinnalla. Hän aikoi juuri luulla metsästäjän heidät julmasti hylänneen, kun kalliolta hänen alapuoleltaan välähti valtava leimaus, ja hurja rääkäisy, johon sekaantui tuskaisaa valitusta, ilmaisi Haukansilmän tuhoisasta aseesta lähteneen kuolemantuojan tavanneen uhrinsa. Tästä pienestä vastoinkäymisestä pelästyneinä hyökkääjät vetäytyivät heti takaisin, ja vähitellen muuttui kaikki yhtä hiljaiseksi kuin ennen tätä äkillistä meteliä. Duncan käytti otollista hetkeä juostakseen Gamutin ruumiin luo ja kantaakseen sen suojaan siihen kapeaan rotkoon, joka oli sisarusten piilopaikkana. Hetken kuluttua oli koko seurue kerääntynyt tähän verraten turvalliseen käytävään.

"Miesparka pelasti sentään päänahkansa", virkkoi Haukansilmä tyynesti sipaisten kädellään Davidin päätä, "mutta hän on esimerkki siitä, miten saattaa käydä miehelle, joka syntyy maailmaan liian pitkä kieli suussa! Olihan sulaa hulluutta alastomalla kalliolla näyttää kuutta jalkaa lihaa ja verta raivoisille villeille, ja minä ihmettelen, miten hän selvisi siitä hengissä."

"Eikö hän olekaan kuollut?" kysyi Cora äänellä, jonka käheä sävy ilmaisi, kuinka voimakkaasti tytön luonnollinen kauhu taisteli hänen teeskenneltyä kylmäverisyyttään vastaan. "Voimmeko me tehdä jotakin auttaaksemme onnetonta miesraukkaa?"

"Ei, ei! Veri kiertää vielä hänen sydämessään, ja kun hän on tuossa nukkunut aikansa, tulee hän jälleen tuntoihinsa ja toivoaksemme viisastuu kokemuksestaan käyttäen vast'edes rohkeuttaan oikealla ajalla", vastasi Haukansilmä katsellen syrjäsilmällä tajutonta ruumista ja täyttäen samalla ruutimittaa ihmeteltävän ketterästi. "Kanna hänet luolaan, Unkas, ja laske hänet lehvävuoteelle. Mitä kauemmin hänen unensa kestää, sitä parempi hänelle, etenkin kun on epäiltävää, tokko mies löytää näiltä kallioilta sopivaa suojaa tuolle hirveälle ruholleen, ja lisäksi ulkoilmalaulusta meillä tuskin on mitään hyötyä irokeesien parissa."