Part 5

Virta oli kuin suljettu korkeiden rosoisten kallioiden väliin, joista muuan ulottui kauas sen paikan yli, mihin kanootti oli pysähtynyt. Ja kun kallioilla taas kasvoi korkeita puita, jotka näyttivät hoipertelevan jyrkänteen reunalla, tuntui kuin olisi virta juossut syvässä, ahtaassa rotkossa. Alapuolella puiden kummallisesti kietoutuneita oksia ja epätasaisia latvoja, jotka siellä täällä himmeinä läikkinä erottuivat tähtikirkasta taivaankantta vasten, oli jatkuvasti synkkää ja pimeää. Heidän takanaan rajoitti rantatöyräiden mutka näköalan samoin mustin metsämuurein, mutta etupuolella ja ilmeisesti lyhyen matkan päässä näytti vesi nousevan taivasta kohti, mistä se sitten tuntui paiskautuvan syviin kuiluihin, ja siitä kai aiheutui kumea kohina, joka oli kuulunut koko vesimatkan ajan. Paikka näytti tosiaankin olevan kuin yksinäisyydelle pyhitetty, ja sisarusten mieliin tulvahti jonkinlainen viihdyttävä turvallisuuden tunne heidän katsellessaan haaveellista, vaikka hiukan peloittavaa kauneutta. Mutta heidän saattajiensa liikehtiminen tempasi kuitenkin heidät pian ympäristönsä yön luomaa villiä viehätystä tarkastelemasta jatkuvan vaaran tuskaiseen tuntemukseen.

Hevoset oli sidottu muutamiin yksinäisiin pensaisiin, joita kasvoi kallion halkeamissa, ja ne jätettiin siihen yöksi veteen seisomaan. Metsästäjä viittasi Heywardin ja tämän lohduttoman matkatoverin istuutumaan veneen kokkaan asettuen itse perään ryhdikkäänä ja varmana aivan kuin istuisi vahvatekoisessa aluksessa. Intiaanit vetäytyivät varovasti samaa tietä takaisin, josta olivat tulleetkin, ja metsästäjä nojaten sauvoimellaan kallioon työnsi voimakkaasti hauraan kanoottinsa suoraan keskelle kohisevaa virtaa. Usean minuutin ajan matkustajia kuljettava pähkinänkuori taisteli epätoivoisesti vuolasta virtaa vastaan. He katselivat kuumeisen jännittyneenä virran hyökyjä uskaltamatta kanootin kaatumisen pelosta liikuttaa kättä tai edes hengittää. Kymmenet kerrat he luulivat jo kuohuvien pyörteiden tempaisevan heidät syvyyksiin, mutta aina heidän perämiehensä taitava käsi sai veneen keulan kääntymään viime hetkessä ja kulkemaan voitokkaana läpi tyrskyjen. Pitkä, voimakas ja, kuten naisista näytti, epätoivoinen ponnistus lopetti vihdoin taistelun. Juuri kun Alice ummisti silmänsä kauhistuksissaan, koska hänen mielestään kosken alle muodostunut pyörre näytti viime hetkessä nielevän heidät, kanootti pysähtyikin laakean kallion kylkeen, joka oli aivan vedenpinnan tasalla.

"Missä olemme ja mitä teemme nyt?" kysyi Heyward huomattuaan metsästäjän herenneen ponnisteluistaan.

"Te olette Glennin putouksen juurella", vastasi toinen kovaäänisesti tarvitsematta kosken pauhussa pelätä vihollisen kuuntelua, "ja ensi työksenne saatte nousta varovasti maihin kaatamatta venettä ja sitten kuljette alaspäin samaa hankalaa tietä, jota tulimmekin, mutta nopeammin kuin silloin. Tätä tulvajokea on vaikea kulkea vastavirtaa, viittä henkeä on melkein mahdoton pitää kuivina sen kuohuissa pelkän koivuntuohen ja pihkan avulla. Kas niin, astukaa nyt kaikki kalliolle, niin minä tuon sinne pian mohikaanitkin saaliineen. Miehen on parempi nukkua ilman päänahkaansakin kuin nähdä nälkää keskellä ylellisyyttä."

Hänen kuljetettavansa noudattivat mielellään näitä ohjeita. Kun viimeinen jalka oli koskettanut kalliota, kanootti käännähti virtaan ja metsästäjän kookas vartalo näkyi hetkisen aikaa kiitävän pitkin veden pintaa kadotakseen sitten virtaa verhoavaan sankkaan pimeyteen. Oppaan kadottua näköpiiristä matkustajat seisoivat muutamia minuutteja avuttomina ja neuvottomina peläten luiskahtavansa pienestäkin harha-askeleesta kumiseviin, uhkaaviin vesionkaloihin. Heidän tuskallinen jännityksensä laukesi kuitenkin pian, sillä taitavain alkuasukasten avustamana vene kiiti takaisin kuohujen keskitse ja laski jälleen äskeisen matalan kallion kylkeen hetkellä, jona he luulivat metsästäjän vasta ennättäneen toveriensa luo.

"Meillä on nyt varusteita, varusväkeä ja muonavaroja", Heyward huudahti reippaasti, "ja me voimme aivan hyvin uhmata Montcalmia ja hänen liittolaisiaan. Kuulkaahan, valpas vahtimieheni, näittekö tuolla ihmisiä, joita nimitätte irokeeseiksi?"

"Minusta jokainen vierasta kieltä puhuva alkuasukas on irokeesi ja vihollinen, vaikka hän sitten väittäisi kuningastakin palvelevansa! Jos Webb haluaa saada uskollisia ja rehellisiä intiaaneja väkeensä, etsiköön hän delavarien heimoja ja lähettäköön nuo ahneet ja petolliset mohokit ja oneidat sekä nuo kuusi roistokansaa sinne, minne ne luonnostaan kuuluvat: ranskalaisten joukkoon!"

"Me vaihtaisimme siten sodanhaluisen ystävän hyödyttömään liittolaiseen! Olen näet kuullut, että delavarit ovat laskeneet tapparan kädestään ja ovat tyytyväisiä, kun heitä mainitaan naisiksi!"

"Häpeä hollantilaisille ja irokeeseille, jotka paholaisenkujeillaan houkuttelivat heidät sellaiseen sopimukseen! Mutta minä olen tuntenut heidät jo parikymmentä vuotta ja minä sanon jokaista valehtelijaksi, joka väittää pelkurimaisen veren virtaavan delavarin suonissa. Te olette karkoittaneet heidän heimonsa meren rannalta ja uskotte nyt mielellänne heidän vihollistensa juttuja voidaksenne yöllä nukkua huolettomasti pää tyynyllä. Ei, ei, minusta on jokainen intiaani, joka puhuu muuta kieltä kuin he, irokeesi, vaikka hänen heimonsa linna[4] olisi sitten Kanadassa tai Yorkissa."

Huomattuaan, että metsästäjän itsepintainen kiintymys ystäviinsä delavareihin tai mohikaaneihin -- sillä molemmat olivat saman lukuisan kansanheimon eri haaroja -- ja heidän asiaansa olisi ilmeisesti johtanut pitkään ja hyödyttömään väittelyyn, Heyward muutti puheenaihetta.

"Mitä sopimuksesta, minulle riittää tieto, että molemmat toverinne ovat urhoollisia ja taitavia sotureita. Ovatko he nähneet tai kuulleet mitään vihollisistamme?"

"Intiaani kuuluu kuolevaisiin, joka täytyy tuntea kaukaa, ennenkuin häntä edes näkeekään", vastasi metsästäjä, nousten kalliolle ja heittää rojauttaen kauriin selästään. "Mingoja vakoillessani luotan enemmän muihin merkkeihin kuin silmän keksimiin jälkiin."

"Sanovatko korvanne sitten, että he ovat keksineet piilopaikkanne?"

"Olisin hyvin pahoillani, jos minun pitäisi niin luulla, vaikka tässä rohkeat ja uljaat voivat kestää tuimankin ottelun. Kieltämättä hevoset lyyhistelivät kulkiessani niiden ohi, ikäänkuin ne vainuaisivat susia; ja sudet kuljeskelevat mielellään intiaanien jälkiä saadakseen osansa villien tappamien kauriiden jätteistä."

"Jaloissanne viruva otus tai pikemminkin surmattu varsa on ehkä ne houkutellut näille maille? Kuulkaa! Mitä melua tuo on?"

"Mirjam-parka!" muukalainen huokasi. "Sinun varsasi oli ennakolta määrätty joutumaan raatelevien petojen saaliiksi!" Ja ylentäen äkkiä äänensä hän veisata määkäisi veden iankaikkisen pauhun säestämänä:

"Egyptin esikoiset, voi! Hän tappoi vaimoin, elukkain; Hän ihmehensä suuret toi keskelle pappein, palvelijain!"

"Varsan kuolema koski kipeästi omistajan sydämeen", virkkoi tiedustelija, "on hyvä merkki, kun mies suree järjettömiä ystäviään. Hän ottaa joka tapauksessa asian uskonnolliselta kannalta vakuutettuna siitä, että mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu, ja moinen lohtu saa myöntämään ennen pitkää, että oli järkevää tappaa nelijalkainen elukka ihmishenkien pelastamiseksi. Voi olla siten kuin sanotte", jatkoi hän palaten Heywardin viimeiseen huomautukseen, "ja siksi meillä on vain sitä suurempi syy leikata otuksesta paistimme ja heittää ruho virran vietäväksi, muutoin saamme pian koko sen kirotun joukon ulvomaan tuohon jyrkänteelle ja kärkkymään jokaista suupalaa, minkä nielemme. Vaikka nämä irokeesit ymmärtävät delavarien kieltä yhtä vähän kuin kirjaa, ovat he tarpeeksi nokkelia keksimään syyn suden ulvomiseen."

Metsästäjä oli puhuessaan kokoillut tarvike-esineitä ja puheensa päätettyään hän astui hiljaa mohikaanien seurassa, jotka vaistomaisesti hänen tarkoituksensa ymmärtäen lähtivät mukaan, matkalaisten ohi, ja samassa he kaikki kolme peräkkäin katosivat näkyvistä aivan kuin he olisivat hävinneet mustan pystysuoran kallioseinän taakse, joka muutamien kyynäräin korkuisena kohosi yhtä monen jalan päässä virran reunasta.

VI luku.

Jo Siionissa sävelet nää kaikui; hän niitä hetken laulaa verkkaisaan, ja sitten "rukoilkaamme" kuiskaa toimessaan.

_Burns_.

Heywardiin ja hänen seuralaisiinsa tämä salaperäinen katoaminen vaikutti levottomuutta herättävästi, sillä vaikka valkoisen miehen käytös ei tähän saakka ollut antanut syytä pienimpäänkään moitteeseen, hänen karkea pukunsa, sievistelemätön puhetapansa, voimakas vihansa ja hänen vaiteliaat liittolaisensa herättivät uudelleen eloon epäluulon, jonka petollisen intiaanioppaan menettely oli synnyttänyt.

Vain laulumestaria ei liikuttanut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän istuutui eräälle kallionkielekkeelle, mistä hän ei antanut muita elonmerkkejä kuin sisäisen taistelujensa pusertamia lukuisia, raskaita huokauksia. Sitten alkoi kuulua aivan kuin maan uumenista vaimentuneita ääniä ja nopea valonväläys paljasti ulkona odottaville kallisarvoisen piilopaikan salaisuuden.

Erään kallioon muodostuneen kapean, syvän luolan toisessa päässä istui tiedustelija kädessään roihuava oksakimppu. Tulen väkevä hohde lankesi täyteläisenä hänen tanakoille, ahavanpuremille kasvoilleen ja metsäläisasulleen luoden jonkinlaista haaveenomaista hurjuutta mieheen, joka arkisessa päivänvalossa nähtynä olisi toisella tavalla viehättänyt kummallisine pukuineen, jäntevine vartaloineen, johon yhtyi ketteryys, valpas varovaisuus ja harvinainen avomielisyys, mikä tavantakaa loisti hänen tarmokkaista kasvoistaan. Vähän matkaa hänestä seisoi Unkas, jonka olemus kokonaisuudessaan oli tavattoman selvästi nähtävissä. Matkustajat katselivat pelokkaina nuoren mohikaanin solakkaa, notkeata ruumista, joka oli kaunis ja vailla kaikkea eleiden teennäisyyttä. Vaikka hänen vartaloaan peitti vastoin tavallisuutta viheriä, hetalereunainen metsästysmekko, samanlainen kuin valkoisen miehenkin, ei mikään estänyt näkymästä hänen tummia, kiiltäviä, pelottomia silmiään, hänen voimakkaiden, ylpeiden, luonnonpunaisten ja puhtaiden piirteittensä rohkeata ääriviivaa tai hänen arvokkaasti kaareutuvaa otsaansa ja hänen sopusuhtaista, jaloa päätänsä, joka ritarillista nylkyhiustupsua lukuunottamatta oli ajeltu paljaaksi. Ensi kerran Duncanilla ja hänen seuralaisillaan oli tilaisuus tarkemmin katsella kummankin intiaanin ilmehikkäitä piirteitä, ja kukin matkueen jäsen tunsi vapautuvansa raskaasta epäluulon taakasta tutustuessaan tarkemmin nuoren soturin ylpeään ja päättävään, samalla villiin ulkomuotoon. Tietenkin tämä olento heidän mielestään saattoi olla osaton sivistyksen hedelmistä, mutta he olivat varmoja siitä, ettei hän koskaan tietoisesti käytä suuria luonnonlahjojaan konnamaisiin, petollisiin tarkotuksiin. Teeskentelemätön Alice katseli hänen luontevaa olemustaan ja ylvästä ryhtiään kuin hänellä olisi ollut edessään jokin kreikkalaisen kuvanveistotaiteen arvokas jäännös, johon suuri ihme oli puhaltanut hengen. Heyward, joka oli tottunut turmeltumattomien alkuasukasten joukossa näkemään usein kaunismuotoisia piirteitä, ilmaisi peittelemättä ihastuksensa tästä sopusuhtaisten muotojen väärentämättömästä esikuvasta.

"Minä voisin nukkua rauhassa", Alice kuiskasi, "jos minulla olisi vartijanani noin pelottomalta ja jalomieliseltä näyttävä nuorukainen. Varmastikaan, Duncan, ei hän ole ollut suorittamassa julmia murhatekoja ja kauhistavia kidutuksia, joista olemme niin paljon lukeneet ja kuulleet!"

"Tässä näemme tosiaankin harvinaisen loistavan esimerkin niistä oivallisista luonnollisista ominaisuuksista, joista tämän merkillisen kansan sanotaan olevan niin rikkaan", vastasi Heyward. "Minä yhdyn teihin, Alice, että moinen otsa ja moinen silmä ovat luodut pikemmin peloittamaan kuin pettämään. Mutta älkäämme tuottako itsellemme pettymystä odottamalla muuta osoitusta tuosta meidän otaksumastamme hyveellisyydestä kuin mikä sopii villin tapoihin. Loistavat esimerkit jaloista luonteenominaisuuksista ovat kristittyjen parissa yhtä harvinaisia kuin intiaanien keskuudessa, vaikkei kumpainenkaan rotu yhteisen luontomme kunniaksi ole kykenemätön niitä synnyttämään. Toivokaamme siis, ettei tämä mohikaani saata odotuksiamme häpeään, vaan osoittautuu ulkomuotonsa mukaisesti urheaksi ja varmaksi ystäväksi."

"Nyt puhui majuri Heyward niinkuin majuri Heywardin tulikin puhua", virkkoi Cora. "Kuka tämän luonnonlapsen nähdessään muistaakaan hänen ihonsa väriä!"

Lyhyt ja nähtävästi kiusallinen äänettömyys seurasi tätä huomautusta, kunnes sen keskeytti tiedustelijan huuto astua sisään.

"Tämä tuli alkaa jo loimuta liian kirkkaasti", hän jatkoi heidän noudatettuaan kehoitusta, "ja voisi johtaa mingot tänne tuhoksemme. Unkas, päästähän vaippa alas ja näytä niille lurjuksille sen pimeä puoli. Tämä illallinen ei nyt tosin ole sellainen, jota kuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin majurilla on oikeus odottaa, mutta tiedänpä monen tuon sotaväenosaston urhean partiojoukon olleen mielissään, kun sai syödä riistansa raakana, vieläpä ilman mausteen hajuakaan. Tässähän taas on, kuten näette, suolaa yltä kyllin ja kohta tästä käristyy oivallinen paisti. Tuossa taas on naisväen istuimiksi tuoreita oksia, jotka tosin eivät liene yhtä upeita kuin heidän guinealaiset mahonkituolinsa, mutta joista sentään lähtee miellyttävämpi tuoksu kuin mistään nahasta, olkoon se sitten tuotu Guineasta tai mistä muusta maasta tahansa. Ja tulkaa tekin tänne, ystäväiseni, älkääkä enää murehtiko varsaanne! Viaton oli vielä raukka, eikä se ollut saanut kovia kokea. Kuolema pelasti elukkapahan monesta kipeästä selästä ja monesta väsyneestä koivesta!"

Unkas noudatti toisen käskyä, ja kun Haukansilmä herkesi puhumasta, kuului kosken kohina enää kaukaisen ukkosen vyörynnältä.

"Olemmeko täysin turvassa tässä luolassa?" kysyi Heyward. "Eikö täällä ole pelkoa yllätyksestä? Tuolta rotkon suultahan voisi yksi ainoa mies pyssyineen pitää meitä kokonaan vallassaan."

Muuan kummitusmainen olento kohosi näkyviin pimeästä metsästäjän takaa ja tarttuen loimottavaan kekäleeseen valaisi sillä heidän piilopaikkansa äärimmäistä soppea. Alice kirkaisi heikosti ja Corakin hypähti seisaalleen tämän pelästyttävän ilmestyksen astuessa valopiiriin, mutta Heyward tyynnytti heidät selittämällä, että tämä oli heidän saattajansa Chingachgook, joka toista verhoa nostamalla näytti luolan toisen pääsytien. Pitäen kekälettä kädessään hän kulki toisen syvän ja ahtaan kallionhalkeaman poikki, joka oli kohtisuorassa sitä rotkoa vastaan, missä he olivat, mutta joka vastoin edellistä oli yläpuolelta avoin, ja astui toiseen luolaan, joka suurin piirtein oli ensimmäisen kaltainen.

"Sellaiset vanhat ketut kuin tuo Chingachgook ja minä emme anna itseämme yllättää luolassa, josta olisi vain yksi pääsytie", Haukansilmä virkkoi nauraen. "Te oivallatte helposti tämän paikan erikoisedut: kallio on mustaa kalkkikiveä, joka tunnetusti on varsin pehmeää! eikä siitä tule niinkään epämukavaa pielusta oksien ja lehvien puutteessa. No niin, tuo koski oli muinoin useita kyynäröitä meitä alempana, ja sen pinta, siitä menen takuuseen, oli yhtä rauhallinen ja kaunis kuin missä muussa paikassa tahansa Hudsonia. Mutta vanhuus on kauneuden paha vihollinen, sen seikan saavat nämä suloiset nuoret neitosetkin vielä oppia! Paikka on surullisesti muuttunut! Nämä kalliot ovat täynnä halkeamia, ja kun ne toisissa kohdin ovat pehmeämpiä kuin toisissa, on vesi uurtanut syviä onkaloita päästäkseen eteenpäin, niin että se lopulta on siirtynyt muutamia satoja jalkoja ylemmäs, murtaen esteensä täältä, kuluttaen ne pois tuolta, ja niin putoukset muuttavat muotoaan yhtä mittaa."

"Millä kohdalla niitä me nyt olemme?" kysyi Heyward.

"Me olemme lähellä sitä paikkaa, mihin Kaitselmus ne ensiksi määräsi, mutta missä ne näyttävät olleen liian kapinanhaluisia pysyäkseen alallaan. Kallio on ollut pehmeämpää molemmilla puolin meitä, ja niin ne jättivät virran keskikohdan paljaaksi ja kuivaksi kaiverrettuaan ensin nämä kaksi pientä koloa piilopaikoiksemme."

"Me olemme siis saarella?"

"Niin olemme. Meillä on putoukset kummallakin sivulla ja virta ylhäällä ja alhaalla. Päiväseen aikaan kannattaisi meidän nousta tämän kallion huipulle katselemaan veden nurinkurisia tapoja. Veden juoksu putouksessa on aivan epäsäännöllistä. Joskus se hyppää alas yhdellä loikkauksella, joskus se kuukertelee jyrkännettä pitkin miten sattuu. Tuolla se tepsuttelee hiljaa eteenpäin, täällä se taas kiitää nuolena. Yhdessä paikassa se on valkeata kuin lumi, toisessa viheriää kuin ruoho. Väliin se syöksyy syviin onkaloihin, jotka kuminallaan saavat maan vapisemaan; väliin se solisee ja lirisee kuin pieni puro kaivertaen kouruja ja kuoppia vanhaan kiveen kuin sotkettuun saveen. Virran koko suunnitelma näyttää menneen sekaisin. Ensin se juoksee tasaisesti tarkoituksenaan vieriä jyrkännettä alas, kuten alussa oli määrättykin. Sitten se tekee polven ja tähyilee päin rantoja, ja toisinaan se kurkistelee suoraan taakseen, ikäänkuin sitä ei haluttaisikaan lähteä erämaastaan yhtyäkseen suolaveteen! Toden totta, neitiseni, tuo hieno, seittimäinen harso, jota kannatte kaulallanne, on karheaa ja pikemminkin kalaverkon kaltaista niihin kallionkielekkeihin verrattuna, joita minä voisin teille näyttää ja joissa virta muovaa kaikenlaisia kuvioita yrittellen kaikesta sovinnaisuudesta vapauduttuaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ja kuitenkin, mihin kaikki lopulta vie? Kun veden on hetken aikaa sallittu noudattaa tahtoansa kuten itsepäisen ihmisen, kokoaa sen jälleen sama käsi, joka sen loikin, ja muutamia syliä alempana näette sen verkkaisesti vierivän kohti merta, niinkuin oli määrättykin aikojen alussa."

Saatuaan tästä tarkasta Glennin putousten kuvauksesta rauhoittavan varmuuden piilopaikkansa turvallisuudesta kuuntelijat olivat taipuvaiset arvostelemaan toisin kuin Haukansilmä niiden villiä viehätystä. Mutta heidän tilansa ei sallinut heidän ajatustensa kauan viipyä luonnon kauneuden ihailemisessa, ja kun metsästäjä ei ollut katsonut tarpeelliseksi keskeyttää keittiöpuuhiaan puhuessaan, paitsi milloin hän rikkinäisellä haarukalla viittasi johonkin kapinalliseen virran erikoisuuteen, he käänsivät nyt päähuomionsa välttämättömään, vaikka itse asiassa vähemmän runollisen illallisen syömiseen.

Ateria, jonka oivallisuutta suuresti lisäsivät muutamat herkkutavarat, mitkä Heyward oli älynnyt ottaa mukaansa hevosista erotessa, vaikutti erinomaisen virkistävästi väsyneeseen seurueeseen. Unkas toimi neitien palvelijana, suorittaen kaikki pikku tehtävänsä, joihin hän kykeni, arvokkaasti ja samalla pelokkaan kohteliaasti, mikä suuresti huvitti Heywardia, joka vallan hyvin tiesi, että tuo kaikki oli jotakin aivan uutta ja outoa intiaanin tavoille, jotka kieltävät sotureita alentumasta mihinkään talousaskareihin, kaikista vähimmin naisten hyväksi! Mutta kun vierasvaraisuuden sääntöjä heidänkin keskuudessaan pidettiin pyhinä, ei tämä pieni poikkeaminen miehen ylhäisestä arvokkuudesta herättänyt julkista huomautusta. Tarkka huomioitsija luolassa olisi kuitenkin havainnut nuoren päällikön jakavan palveluksiaan hieman puolueellisesti. Sillä vaikka hän ojensi Alicelle vesileilin ja pippuripuun pahkasta sirosti veistetyllä lautasella lihan täysin huomaavaisesti, niin suorittaessaan saman kohteliaan palveluksen hänen sisarelleen hän salli mustien silmiensä katsoa tavallista kauemmin tytön vereviä, ilmehikkäitä kasvoja. Pari kertaa hänen oli pakko puhua herättääkseen palveltavainsa huomiota. Niissä tapauksissa hän käytti englanninkieltä, murteellista ja puutteellista tosin, mutta ymmärrettävää silti, ja sen vieno sointusävy sai neitoset kohottamaan katsettaan hämmästyneinä ja ihastuneina. Näiden kohteliaisuudenosoitusten ohella vaihdettiin muitakin lauseita, jotka olivat omiansa antamaan seurueen eri jäsenten välisille suhteille ystävällisen leiman.

Kaiken aikaa Chingachgook pysyi järkkymättömän juhlallisena. Hän oli istuutunut lähemmäksi valoa, joten levottomat, pälyilevät vieraat saattoivat helpommin erottaa hänen kasvojensa luonnollisen ilmeen sotamaalauksen keinotekoisesta julmuudesta. He havaitsivat pojan ja isän olevan suuresti toistensa näköisiä ottaen lukuun iän ja kestettyjen vaivojen aiheuttamat muutokset. Hänen piirteidensä villi hurjuus näytti nyt uinuvan ja kasvojen lepotilalle kuuluva, intiaaneille ominainen välinpitämätön ilme oli tullut sen tilalle. Helposti saattoi kuitenkin huomata muutamista harvoista välähdyksistä, jotka joskus syttyivät hänen mustille kasvoilleen, että pieni vihanpuuska jo kykeni sytyttämään täyteen ilmiliekkiin hirvittävän vertauskuvan, jonka hän oli valinnut vihollisiaan peloittaakseen. Metsästäjän nopsa, harhaileva katse taas todisti tarkkaavaisuutta. Hän söi ja joi ruokahalulla, jota mikään vaaran aavistelu ei voinut häiritä, mutta hänen valppautensa ei näyttänyt hetkeksikään raukeavan. Parikymmentä kertaa hän jäykistyi tarkkaamaan leili ja lihapala huulilla pään kääntyessä kuuntelemaan ehkä joitakin kaukaisia, epäilyttäviä ääniä. Tämä liike säännöllisesti palautti hänen vieraansa nauttimasta tilanteen tuomista viehätyksistä ja pakotti heidät muistamaan huolestuttavia yksityiskohtia. Mutta kun mikään huomautus ei kuitenkaan liittynyt näihin keskeytyksiin, hälveni niiden synnyttämä hetkellinen pelästyskin nopeasti, jopa vähäksi ajaksi unohtuikin kokonaan.

"Kas tässä, ystäväni", virkkoi Haukansilmä aterian lopulla, vetäen lehtikasasta nassakan ja kääntyen laulumestariin, joka istui hänen vieressään ja joka oli osoittanut huomaavaisuutta hänen keittiötaidolleen, "maistakaahan hieman tätä männynkerkillä höystettyä olutta! Se on huuhtova pois kaikki surulliset ajatukset varsastanne ja virkistävä sieluanne. Minä puolestani juon maljan lähemmän tuttavuutemme kunniaksi ja toivon, ettei hitunen hevosenlihaa jätä turhaa närkästystä välillemme. Mikä olikaan nimenne?"

"Gamut -- David Gamut", vastasi vieras, joka valmistautui suutaan pyyhkien upottamaan surunsa metsästäjän väkevätuoksuiseen paloviinasekoitukseen.

"Oivallinen nimi, kerrassaan oivallinen nimi, ja luullakseni peritty kunniallisilta esi-isiltä. Minä olen suuri nimien ihailija, vaikka kristittyjen tavat ovatkin tässä suhteessa paljon jäljessä villien pitämyksistä. Suurin pelkuri, minkä minä tunnen, oli nimeltään Karhu, ja hänen vaimona Tyyni kykeni torumaan ihmisen lähettyviltään nopeammin kuin ahdistettu kauris kykenee juoksemaan pari kyynärää. Intiaanille sitä vastoin on tämä seikka omantunnonasia: mikä hänen nimensä on, sellainen on hän yleensä itsekin -- ei sentään niin, että tuo Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme, olisi mikään käärme| suuri enempää kuin pienikään, vaan tarkoitetaan nimellä sitä, että hän ymmärtää ihmismielen koukut ja mutkat, on vaitelias ja iskee vihollisiinsa silloin, kun nämä kaikista vähimmin sitä aavistavat. Mikä on ammattinne?"

"Minä olen halpa, virrenveisuun opettaja."

"Kuinka sanoittekaan?"

"Minä opetan Connecticutin nostoväen nuorempaa polvea laulamaan."

"Olisipa teillä parempaakin tekemistä. Teidän vietävät penikkanne nauravat ja hoilaavat jo muutenkin liian lujaan metsissä, kun heidän päin vastoin ei pitäisi hengittääkään kovempaa kuin kettu uidessaan. Osaatteko käsitellä sileäpiippuista pyssyä vai oikeata tussaria?"

"Minulla ei, Jumalan kiitos, ole koskaan ollut aihetta tarttua moisiin murha-aseisiin!"

"Ehkäpä sitten ymmärrätte kompassia ja piirrätte salojen vesistöjä ja vuoria paperille, jotta niillä seuduilla matkustavat löytävät paikat niiden nimien mukaan?"

"Minä en harjoita mitään sellaista tointa."

"Teillä on allanne koipipari, joka ilmeisesti saa pitkän taipaleen tuntumaan lyhyeltä. Arvelen siis teidän joskus kuljettavan sanomia kenraalille?"

"En koskaan. Minä seuraan yksinomaan korkeata kutsumustani, kirkollisen säveltaiteen opettamista!"