Part 4

"Haluaisinpa nähdä tämän otuksen! Jos hän on oikea irokeesi, tunnen hänet kyllä roistomaisesta naamasta ja maalauksesta", sanoi tiedustelija astuen Heywardin ratsun ohi polulle sivuuttaen samalla laulumestarin tamman, jonka varsa oli käyttänyt pysähtymistä hyväkseen ja imi emostaan illallisosuutensa. Työnnettyään pensaat syrjään ja kuljettuaan muutamia askeleita hän tapasi naiset, jotka olivat odottaneet keskustelun tulosta tuskallisina ja jonkinverran pelokkaina. Heidän takanaan lähetti nojasi puuta vasten, missä asennossa hän kesti metsästäjän tuikean tarkastelun liikkumattoman tyynenä, mutta kuitenkin katsannoltaan niin synkkänä ja hurjana, että sen jo olisi pitänyt herättää levottomuutta. Tyytyväisenä tutkimukseensa tiedustelija jätti hänet pian rauhaan. Astuessaan jälleen naisten ohi hän pysähtyi hetkiseksi ihailemaan heidän kauneuttaan ja vastasi Alicen hymyyn ja päännyökkäykseen peittelemättömän ihastuksen ilmein. Sitten hän seisahtui äidillisen elukan viereen ja kulutettuaan hetkisen hyödyttömästi arvaillakseen, mikä mahtoi sen ratsastaja olla miehiänsä, hän pudisti päätään ja palasi Heywardin luo.

"Mingo on mingo, ja kun kerran Jumala on hänet siksi luonut, eivät mohokit eikä mikään muukaan heimo voi häntä toiseksi muuttaa", virkkoi hän saavuttuaan entiselle paikalleen. "Jos olisimme kahden ja te tahtoisitte jättää tämän jalon ratsun susien armoille täksi yöksi, voisin opastaa teidät Edward-linnaan tunnissa, sillä sinne on täältä vain noin tunnin matka; mutta kun teillä on tuollaisia naisia seurassanne, ei se käy päinsä!"

"Minkätähden ei? He ovat tosin väsyksissä, mutta kyllä he vielä jaksavat ratsastaa muutamia peninkulmia."

"Aivan mahdotonta", intti tiedustelija yhä. "Minä en tahtoisi kävellä näissä metsissä yön tultua peninkulmaakaan tuon lähetin seurassa, vaikka palkaksi siitä saisin siirtomaiden parhaan tuliputken. Salossa aivan vilisemällä vilisee vakoilevia irokeeseja, ja tuo teidän mohokki-sekasikiönne tietää matkatoverinani liiankin hyvin, mistä heitä tapaa."

"Luuletteko niin?" kysyi Heyward nojaten eteenpäin satulassaan ja alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi, "minäkin olen jonkinverran epäillyt, vaikka minä seurani takia olenkin koettanut salata sitä ja teeskennellyt luottamusta, jota minä en aina ole tuntenut. Juuri sentähden että epäilin häntä, en halunnut kauempaa seurata häntä, vaan määräsin hänet, kuten näitte, seuraamaan itseäni."

"Näin heti ensi silmäykseltä, että hän on petturijoukkoa", jatkoi metsästäjä nostaen samassa sormen suulleen kehoittaakseen varovaisuuteen. "Tuolla veijari nyt nojaa tuohon sokerivaahteraan, jonka näette noiden pensaiden yli; hänen oikea jalkansa on yhdensuuntainen puun rungon kanssa" -- ja tarttuen lujemmin pyssyynsä mies jatkoi -- "minä voisin tästä seisoaltani yhdellä ainoalla laukauksella lähettää hänelle pienen muiston tuonne nilkkaluun ja polven välimaille ja tehdä siten lopun hänen lurjustelemisestaan metsissä ainakin kuukauden ajaksi. Mutta jos menisin takaisin hänen luokseen, aavistaisi ovela roisto pahaa ja livistäisi tiehensä puiden välitse kuin pelästynyt kauris."

"Ei sillä tavoin. Hän voi olla viatonkin, enkä minä sitäpaitsi pitäisikään sellaisesta menettelystä. Jospa minä jollakin tavoin voisin päästä varmuuteen hänen petollisuudestaan..."

"Irokeesin konnamaisuudesta voi aina olla varma", vakooja tokaisi ja kohotti samalla pyssynsä.

"Seis!" keskeytti Heyward, "tuo ei kävele -- meidän täytyy miettiä jotakin muuta keinoa; ja kuitenkin on minulla täysi syy otaksua veijarin pettäneen minua."

Metsästäjä, joka oli jo luopunut aikeestaan saattaa juoksija raajarikoksi, mietti hetkisen ja teki sitten kädenliikkeen, joka silmänräpäyksessä toi punaiset toverit hänen sivulleen. He keskustelivat vakavasti delavarinkielellä, vaikkakin hyvin hiljaa, ja valkoisen miehen eleistä, jotka usein suuntautuivat sokerivaahteran latvaa kohti, saattoi päätellä hänen osoittavan kumppaneilleen heidän näkymättömän vihollisensa olopaikkaa. Hänen seuralaisensa käsittivät pian metsästäjän tarkoituksen, ja laskettuaan tuliaseensa he hävisivät viidakkoon polun kummallekin puolen niin varovaisin liikkein, ettei heidän askeleitansa lainkaan kuulunut.

"Menkää nyt takaisin", virkkoi metsästäjä kääntyen jälleen Heywardin puoleen, "ja pidätelkää sitä pirulaista puheillanne, niin nämä mohikaanit pian sieppaavat hänet kiinni tuhrimatta edes hänen sotamaalaustaan."

"Ei", lausahti Heyward ylpeästi, "minä tahdon itse vangita hänet."

"Loruja! Mitä te voitte hevosen selästä pensaikkoon luikkivalle intiaanille?"

"Minä laskeudun satulasta."

"Ja luuletteko hänen nähdessään toisen jalkanne vapaana jalustimesta odottavan sitä, että te kirvoitatte vielä toisenkin? Kaikkien täytyy metsissä liikkuessaan ja joutuessaan tekemisiin alkuasukkaiden kanssa turvautua intiaanien omiin keinoihin menestyäkseen yrityksissään. Menkää siis ja puhelkaa avoimesti sen pakanan kanssa ja kohdelkaa häntä muka parhaana ystävänänne maan päällä."

Heyward valmistautui noudattamaan kehoitusta, vaikka hänen suoritettavakseen annettu toimi oli laadultaan hänelle hyvin vastenmielinen. Mutta hetki hetkeltä hän varmistui vaarasta, mihin hän oman liiallisen luottavaisuutensa takia oli saattanut huomaansa uskotun arvaamattoman aarteen. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä, ja metsässä valon puute aiheutti kolkon hämärän, joka voimakkaasti muistutti hänelle sen hetken nopeasti lähenevän, minkä villi tavallisesti valitsee mitä kaameimpien ja julmimpien koston ja vihan töittensä suorittamiseen. Tämän pelon kannustamana hän erosi tiedustelijasta; tämä puolestaan ryhtyi heti äänekkääseen keskusteluun muukalaisen kanssa, joka aamulla oli ilman pitempiä muodollisuuksia tunkeutunut matkustajain seuraan. Kulkiessaan heikompaan sukupuoleen kuuluvien kohtalotoveriensa ohi Heyward lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja ja huomasi ilokseen, että vaikka nämä olivatkin päivän rasituksista väsyneitä, he eivät näyttäneet vähääkään epäilevän pysähtymisen johtuvan jostakin muusta kuin pikku sattumasta. Uskotellen näille, että hän oli vain ryhtynyt neuvotteluihin suunnasta, jota heidän piti edelleen kulkea, hän kannusti ratsuaan ja kiristi jälleen ohjaksia, kun elukka oli kantanut hänet muutamien kyynäräin päähän paikasta, missä juro sanansaattaja yhä seisoi puuta vasten nojautuneena.

"Te näette nyt, Magua", hän virkkoi näyttäen ystävällistä ja luottavaista naamaa, "yön jo kohta meitä ympäröivän, emmekä me vieläkään ole William Henrikiä sen lähempänä kuin aamulla auringon noustessa lähtiessämme Webbin leiristä. Te olette eksynyt tieltä, eikä minunkaan ole paremmin käynyt. Mutta onneksi olemme tavanneet erään metsästäjän, saman, jonka nyt kuulette puhelevan laulumestarin kanssa ja joka tuntee kaikki metsän kaurispolut ja syrjätiet. Hän lupaa opastaa meidät paikalle, missä voimme turvallisesti viipyä aamuun asti."

Intiaani naulasi hehkuvat silmänsä Heywardiin ja kysyi murteellisella englanninkielellään: "Onko hän yksin?"

"Yksinkö?" vastasi Heyward tottumattomana viekastelevaan ja samalla varmaan puhetapaan hieman epäröiden. "Oh, eihän hän voi, Magua, yksin oli, koska tiedätte meidän olevan hänen kanssaan."

"Sitten 'Ovela Kettu' menee tiehensä", jatkoi lähetti tyynesti nostaen maasta jalkojensa juuresta pienen matkalaukkunsa, "jotta kalpeanaamat näkisivät vain omaa väriänsä."

"Menee tiehensä! Ketä nimitätte Ketuksi?"

"Sen nimen ovat hänen kanadalaiset isänsä antaneet Magualle", vastasi lähetti ylpeänä tästä kunniasta. "Yö on samaa kuin päivä Ovelalle Ketulle, kun Munro häntä odottaa."

"Ja mitä vastaa Kettu William Henrikin päällikölle, kun tämä kysyy tyttäriään? Uskaltaako hän kertoa tuolle kuumaveriselle skotlantilaiselle, että hänen lapsensa on jätetty ilman opasta, vaikka Magua lupasi sen tehtävän täyttää?"

"Harmaapäällä on ankara ääni ja pitkä käsivarsi, mutta Kettu ei kuule eikä tunne häntä metsissä."

"Mutta mitä tulevat mohokit sanomaan? He tekevät hänelle hameet ja käskevät hänen oleskella teltassa naisten kanssa, sillä hänelle ei voi enää uskoa miesten toimia."

"Ovela Kettu tuntee polun suurille järville ja hän osaa löytää isäinsä luut", kuului järkähtämättömän oppaan vastaus.

"Riittää, Magua", tiukkasi Heyward. "Emmekö ole ystäviä? Miksi siis vaihdamme katkeria sanoja? Munro on luvannut teille lahjan palveluksistanne, kun olette ne suorittanut, enkä minäkään puolestani tule teitä unohtamaan. Lepuuttakaa siis väsyneitä raajojanne, avatkaa reppunne ja syökää. Meillä on tässä enää vain vähän aikaa; älkäämme siis tuhlatko niitä riitelyyn kuin torailevat naiset. Kun neidit ovat kylliksi levähtäneet, jatkamme matkaa."

"Kalpeanaamat tekeytyvät koiriksi naisten edessä", mumisi intiaani omalla kielellään; "ja kun nämä haluavat syödä, niin täytyy heidän soturiensa laskea tappara syrjään ja ruokkia heidän laiskuuttaan."

"Mitä sanoitte, Kettu?"

"Kettu sanoo, että hyvä on."

Intiaani suuntasi sitten terävät silmänsä Heywardin avomielisiin piirteihin, mutta kohdatessaan tämän katseen hän käänsi ne nopeasti toisaanne, ja istuuduttuaan hitaasti maahan hän veti laukustaan edellisen aterian tähteet ja alkoi syödä, kuitenkin ensin pitkään ja varovasti tarkasteltuaan ympäristöään.

"Hyvä on", jatkoi Heyward; "huomenna on Ovelalla Ketulla oleva kylliksi voimaa ja näköä polun löytämiseen." Hän vaikeni, sillä läheisestä pensastosta kuului kuivan oksan taittumista ja lehtien kahinaa muistuttava ääni, ja hillittyään itsensä hän puheli edelleen: "Meidän täytyy olla liikkeellä jo ennen auringon nousua, muutoin voi Montcalm osua polullemme ja karkoittaa meidät kauas linnoituksesta."

Maguan käsi vaipui suusta sivulle, ja vaikka hänen silmänsä olivat suunnatut maahan päin, oli hänen päänsä kallellaan, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen korvansa näyttivät olevan tavallista enemmän hörössä, niin että hän muistutti kuvapatsasta, jonka on määrä esittää äärimmäistä tarkkaavaisuutta.

Heyward, joka valppain katsein seurasi hänen liikkeitään, irroitti näköjään huolettomana toisen jalkansa jalustimesta samalla tavoittaen kädellään karhunnahkaisia pistoolikotelolta. Oli suorastaan mahdotonta keksiä, mihin oppaan huomio oli kiintynyt, sillä tämän silmät vilkuilivat luihusti milloin minnekin. Upseerin epäröidessä mitä tehdä Ovela Kettu kohosi varovasti jaloilleen, mutta niin hitain ja harkituin liikkein, ettei tämä asennon muutos synnyttänyt pienintäkään melua. Heyward tunsi, että hänen nyt oli välttämättä ryhdyttävä toimeen. Hän päätti heittäytyä satulasta, lähestyä petollista matkakumppaniaan ja käydä häneen käsiksi sekä luottaa ottelussa voimiinsa. Mutta välttääkseen tarpeetonta hälytystä hän pysyi yhä tyynen ja ystävällisen näköisenä.

"Ovela Kettu ei syö", sanoi hän käyttäen nimitystä, jonka oli huomannut parhaiten miellyttävän turhamaista intiaania. "Hänen ohraleipänsä ei ole hyväksi paistettu ja se näyttää kuivalta. Katsotaan, eikö täällä minun varastossani ole mitään, mikä paremmin herättäisi hänen ruokahaluaan."

Magua kohotti reppuaan ottaakseen vastaan toisen tarjouksen. Heidän kättensä kosketus ei herättänyt intiaanissa vähintäkään levottomuutta tai muuttanut hänen kivettynyttä kuuntelu-asentoaan. Mutta kun hän tunsi Heywardin sormien hiljaa liukuvan käsivarttaan pitkin, löi hän nuorukaisen käden ylös ja päästäen kimakan kiljahduksen hän sukelsi sen alitse yhdellä loikkauksella vastakkaiseen viidakkoon. Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi Chingachgook pensastosta kummituksen näköisenä sotamaalauksessaan ja juoksi poikki polun ryhtyen heti nopeaan takaa-ajoon. Sitten kuului Unkasin huuto, ja siinä tuokiossa välähti metsässä äkillinen leimaus, jota seurasi tiedustelijan pyssyn tuima pamahdus.

V luku.

Tällaisena yönä peloillaan kasteess' sipsutteli Thisbe, ja kun näk' ennen leijonaa sen varjon, pakeni säikkyin.

_Venetsian Kauppias_.

Oppaan äkillinen pako ja hänen takaa-ajajainsa hurjat huudot saivat Heywardin seisomaan muutamia hetkiä toimettoman hämmästyksen vallassa. Mutta oivallettuaan pakolaisen kiinni-ottamisen tärkeyden hän sysäsi syrjään läheiset pensaat ja riensi kiireesti eteenpäin avustaakseen petturin vainoojia. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt kulkea sataakaan kyynärää, hän tapasi nuo kolme metsämiestä, jotka jo palasivat hyödyttömästä takaa-ajostaan.

"Miksi luovuitte niin pian yrityksestä?" huudahti hän, "se roisto voi hyvinkin olla piiloutuneena jonkin puun taakse, joten voisimme ehkä vielä saada hänet kiinni. Me emme ole turvassa niin kauan kuin hän on vapaana

"Panisitteko pilven ajamaan takaa tuulta?" vastasi harmistunut tiedustelija. "Minä kuulin tämän paholaisen mennä suhahtavan yli kuivien lehtien kuin mustan käärmeen, ja nähtyäni hänet vilahdukselta tuota isoa mäntyä vasten, paukautin minä sinnepäin niin sanoakseni pelkän vainun ohjaamana. Mutta siitä ei ollut apua, ja kuitenkin pitäisin minä sitä -- ottaen huomioon maalin liikkuvaisuuden ja lyhyen tähtäysajan -- jos joku toinen kuin minä olisi ampunut, aika ripeästi tähdättynä laukauksena; ja minulla lienee sentään jonkin verran kokemusta tällaisissa asioissa ja minä kai tiedän sellaisesta jotakin. Katsotaanpa tätä sumakkipensasta; sen lehdet ovat punaiset, vaikka jokainen tietää sen heinäkuussa upeilevan keltaisessa kokopuvussa!"

"Se on Ovelan Ketun verta! Hän on haavoittunut, ja pian hän kai kaatuu menehtyneenä maahan!"

"Ei, ei", vastusti metsästäjä jyrkästi hyläten tämän mielipiteen. "Minä ehkä leikkasin hänen nahkaansa jostakin paikasta, mutta hirtehinen juoksee siitä vain kahta kiivaammin. Pyssynkuula, kuu se vain hipaisee nahkaa, vaikuttaa pakenevaan otukseen melkein samalla tavalla kuin teidän kannuksenne hevoseen: se kiihyttää vauhtia ja panee ruumiiseen tuhannentulimmaisen tarmon, vaikka sen pitäisi sitä vähentää. Mutta kun se kaivertaa repelöisen reiän, loppuu parin loikkauksen jälkeen kaikenlainen hyppiminen, olkoon sitten kysymyksessä intiaani tai metsäkauris!"

"Meitä on kuitenkin neljä rivakkaa miestä yhtä haavoittunutta vastassa."

"Oletteko kyllästynyt elämäänne?" keskeytti tiedustelija. "Tuo punainen paholainen houkuttelisi teidät toveriensa sotakirveiden ulottuville ennen kuin oikein olette ehtinyt takaa-ajosta lämmitäkään. Minä, joka usein olen nukkunut sotahuutojen raikuessa, tein todella malttamattomasti laukaistessani pyssyn salaväijyjien kuullen. Ja kuitenkin oli kiusaus niin houkutteleva, niin luonnostaan houkutteleva! Tulkaa, ystäväni, lähtekäämme täältä niin taitavasti, että mingon oveluus joutuu väärille jäljille, tai muutoin päänahkamme kuivuvat tuulessa Montcalmin teltan edustalla huomenna tähän aikaan."

Tämä kauhistava selitys, jonka metsästäjä lausui tyynesti ja varmasti kuin mies, joka täydelleen käsittää vaaran suuruuden, mutta ei sitä pelkää, oli omiansa muistuttamaan Heywardia hänelle uskotun tehtävän tärkeydestä. Silmätessään ympärilleen ja turhaan ponnistellessaan nähdäkseen läpi pimeyden, joka yhä sakeni metsän lehväkatoksen alla, hän tunsi kuin olisivat hänen turvattomat matkatoverinsa kaikesta inhimillisestä avusta eristettyinä pian joutumaisillaan täydelleen näiden julmien vihollisten valtaan, jotka petoeläinten tavoin odottivat vain yhä synkkenevää yötä voidakseen iskeä varmemmin ja lujemmin. Hänen kiihoittunut mielikuvituksensa näki jokaisessa pensaassa ja kaatuneessa pölkyssä ihmisenkaltaisen olennon, ja jo parikymmentä kertaa hän luuli nähneensä hiiviskelevien vihollistensa kamalat kasvot piilopaikasta väsymättömän valppaasti seuraavan hänen joukkueensa liikkeitä. Hän huomasi taivaalla keveiden pilvenhattaroiden hetki hetkeltä menettävän iltaruskon värin ja läheisen virranuoman saattoi enää erottaa vain sen rannoilla kasvavista tummista puuriveistä.

"Mitä on tehtävä?" hän kysyi epäilyksen, ahdistavan hädän ja äärimmäisen avuttomuuden vallassa. "Älkää Jumalan tähden poistuko luotan:! Jääkää puolustamaan saatettaviani ja määrätkää itse vapaasti palkkionne!"

Hänen kumppaninsa, jotka neuvottelivat syrjässä omalla kielellään, eivät kiinnittäneet huomiotaan tähän kiihkeään, hätäiseen pyyntöön. Vaikka he keskustelivat hiljaa ja varovasti, miltei kuiskaten, lähestyvä Heyward saattoi erottaa nuoremman soturin innokkaat lausunnot vanhempien miesten rauhallisista sanoista. Ilmeisesti he pohtivat jotakin keinoa matkustajien pelastamiseksi. Heyward, joka ajatteli suurta vastuutaan ja paheksui vaaraa lisäävää viivytystä, lähestyi tummaa miesryhmää esittääkseen palkkiotarjouksensa vielä selkeämmässä muodossa, kun valkoinen mies viitaten kädellään myöntyvästi kääntyi ja puheli englanninkielellä puolittain itsekseen:

"Unkas on oikeassa! Ei ole miesmäistä jättää näitä viattomia olentoja oman onnensa nojaan, vaikkapa siinä menetämme kaiken minkä omistamme ikiajoiksi. Jos tahdotte pelastaa nämä hennot kukat inhottavien konnien kynsistä, älkää, herra, hukatko aikaa, älkääkä vaipuko saamattomuuteen!"

"Kuinka voittekaan epäillä intoani? Olenhan jo tarjonnut..."

"Tarjotkaa rukouksianne Hänelle, joka voi antaa meille viisautta metsässä parveilevien paholaisten oveluuden voittamiseksi", keskeytti tiedustelija tyynesti, "ja säästäkää rahanne, joita ette ehkä enää tässä maailmassa voi käyttää yhtä vähän kuin minä hyötyä. Nämä mohikaanit ja minä tahdomme tehdä mitä miehen äly suinkin voi keksiä pelastaaksemme kaikesta pahasta nuo suloiset kukat, jotka kuvankauniina ja hentoina eivät ole luotuja erämaassa elämään, emmekä pyydä avustamme muuta palkintoa kuin sen, minkä Jumala aina antaa rehellisestä työstä. Ensiksi täytyy teidän kuitenkin luvata kaksi seikkaa sekä itsenne että ystävienne puolesta, muutoin teemme itsellemme vahinkoa teitä hyödyttämättä!"

"Esittäkää ne!"

"Ensimmäinen on, että teidän tulee olla hiljaa kuin tämä nukkuva metsä, tapahtuipa sitten mitä tahansa; ja toiseksi teidän on pidettävä paikka, mihin me nyt teidät viemme, salassa kaikilta kuolevaisilta."

"Minä olen tekevä kaikkeni näiden molempien ehtojen täyttämiseksi."

"Seuratkaa siis, ettemme tuhlaisi silmänräpäyksiä, jotka ovat yhtä kallisarvoisia kuin sydänveri haavoitetulle hirvelle!"

Heyward saattoi illan tihenevässä hämärässäkin erottaa tiedustelijan kärsimättömän eleen, ja hän kiiruhti nopeasti hänen jäljessään paikalle, minne oli jättänyt muun seurueensa. Heidän saavuttuaan tuskallisina odottavain naisten luo Heyward selitti heille lyhyesti uuden oppaan ehdot sekä teroitti mieliin välttämättömänä seikkana, että pelon täytyi väistyä sitkeän ponnistelun tieltä. Hänen huolestuttava ilmoituksensa tosin herätti salaista levottomuutta kuuntelijoissa, mutta puhujan tapa vakavasti ja varmasti kuvata vaara ja toimenpiteet sen voittamiseksi toisaalta terästivät heidän hermonsa kestämään odottamattomia ja tuntemattomia koettelemuksia. Hiljaa ja hetkeäkään viipymättä he sallivat Heywardin auttaa itsensä satulasta ja riensivät kiireesti virran rannalle, minne tiedustelija äänettömin viittauksin oli koonnut muut seurueen jäsenet.

"Mitähän olisi tehtävä noille järjettömille elukoille?" mumisi valkoinen mies, joka näytti nyt määräävän heidän kohtaloitaan. "Hukkaamme aikaa leikatessamme niiden kurkkuja auki ja heittäessämme ne virtaan; jos taas jättäisimme ne tähän, olisi se samaa kuin jos sanoisimme suoraan mingoille, ettei heidän tarvitse etäältä etsiä löytääkseen niiden omistajat!"

"Antaa niiden vapaasti mennä menojaan metsään", Heyward rohkeni ehdottaa.

"Ei. Parempi olisi johtaa lurjukset harhaan ja saada heidät uskomaan, että heidän on kilpailtava nopean hevosen kanssa, jos mieli saavuttaa saalis. Niinpä niin, niinpä niin, se tosiaankin sokaisisi heidän kissan silmänsä! Chingach... Hiljaa! mikä liikkuu pensastossa?"

"Varsa."

"Se on ainakin surmattava", mumisi metsästäjä tavoitellen tuon ketterän elukan harjaa, mutta eläin taitavasti väisti miehen kättä. "Unkas, nuolesi!"

"Seis!" huudahti kuolemaantuomitun elukan isäntä ääneensä, vaikka toiset koettivat haastella kuiskaillen, "säästäkää Mirjamin varsaa! Se on uskollisen emon hyvä lapsi eikä tee tahallaan pienintäkään kiusaa."

"Kun ihmiset taistelevat henkihiukkasestaan, minkä Jumala on heille antanut", lausui tiedustelija ankarasti, "eivät lähimmäisetkään merkitse heille enempää kuin metsän pedot. Jos vielä ynähdätte sanankaan, jätän teidät makvojen armoille! Vedä nuolesi pitkälle, Unkas, meillä ei ole aikaa toiseen yritykseen."

Hänen uhkaavan äänensä matala mumina kuului vielä, kun haavoitettu varsa jo kohosi takajaloilleen ja sitten lysähti polvilleen maahan. Chingachgookin veitsi sujahti sen kurkkuun nopeasti kuin ajatus ja kuolinkamppailussa sätkivä eläin heitettiin virtaan, minkä mukana se liukui alaspäin ja korahteli kuuluvasti viimeisiä kertoja. Tämä näennäisesti julma, mutta itse asiassa välttämätön teko muistutti matkustajia peloittavalla tavalla vaarasta, jossa he olivat, sitä kun vielä lisäsi toimivain henkilöiden tyyni ja jyrkkä päättäväisyys. Sisarukset vavahtivat ja puristautuivat toisiinsa tiukemmin, kun Heyward vaistomaisesti pusersi kädessään pistoolia, jonka hän oli vetänyt kotelostaan, asettuessaan turvattiensa suojaksi metsän synkkiä varjoja vastaan.

Mutta intiaanit eivät epäröineet hetkeäkään, vaan tarttuivat pelästyneiden ja vastustelevain hevosten suitsiin ja johtivat ne virtaan.

Vähän matkan päässä rannasta he kääntyivät ja katosivat pian vastakkaisen rantapenkereen varjoon, minkä suojassa he kulkivat virran juoksua ylöspäin. Sillä aikaa tiedustelija oli vetänyt näkyviin tuohesta kyhätyn veneen kätköstään muutamien matalain pensaiden alta, joiden oksia virran pyörteet huojuttivat, ja siihen hän hiljaa viittasi naisia astumaan. He tottelivat viipymättä ja katselivat pelokkaina ja tuskaisasti pimeitä rantoja, jotka reunustivat virtaa kuin mustat muurit.

Heti kun Cora ja Alice olivat istuutuneet, tiedustelija kehoitti Heywardia tukemaan hauraan purren toista puolta hoitaen itse toista, ja niin he työnsivät sitä virtaa ylös, jälkijoukkonaan tapetun varsan alakuloinen omistaja. Tällä tavalla he kulkivat kymmeniä kyynäriä hiljaisuudessa, jota katkaisivat vain veden solina, kun sen pyörteet kuohuivat heidän ympärillään, ja heidän varovaisten askeltensa heikot molskahdukset. Heyward jätti kanootin ohjauksen kokonaan tiedustelijan huoleksi, ja tämä läheni rantaa tai ulkoni siitä väistellen milloin kallionlohkareita, milloin virran syviä kohtia, suorittaen tehtävänsä varmasti ja tavalla, joka osoitti hänen erinomaisen hyvin tuntevan kulkureitin. Joskus hän pysähtyi; ja keskellä huokaavaa hiljaisuutta, jonka kaameutta kosken kumea, mutta yhä paisuva kohina vain lisäsi, hän kuunteli tuskastuttavan tarkasti, kuuluisiko hänen korviinsa mitään ääniä uinuvasta metsästä. Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli rauhallista ja etteivät hänen herkistyneet aistinsa kyenneet keksimään mitään merkkiä lähestyvistä vihollisista, hän ryhtyi tyynesti jatkamaan hidasta ja varovaista kulkuaan. Vihdoin he saapuivat erääseen virran kohtaan, missä Heywardin harhaileva katse kiintyi omituiseen mustaan rykelmään, ja siinä korkea rantatöyräs loi tavallista synkemmän varjon tummalle vedenpinnalle. Hän pysähtyi epäröiden ja kiinnitti myös toverinsa huomion tuohon kohtaan.

"Niinpä niin", rauhallinen tiedustelija vastasi, "intiaanit ovat kätkeneet hevoset kuten tarkkavaistoiset alkuasukkaat ainakin. Veteen ei jää jälkiä, ja pöllönkin silmä sokaistuisi moisen onkalon pimeydessä."

Seurue oli taas koolla, tiedustelija ja hänen uudet toverinsa neuvottelivat taas, ja näillä, jotka olivat uskoutuneet tuntemattomien metsämiesten suojelukseen, oli hieman aikaa tarkastella lähemmin asemaansa.