Part 33

"Kerran me nukuimme siellä missä kuulimme suolaisen järven puhuvan vihassaan. Silloin me olimme maan valtiaita ja ruhtinaita. Mutta kun kalpeanaama näkyi jokaisella purolla, seurasimme me hirveä takaisin kansamme virralle. Delavarit olivat poissa. Vain muutamia sotureita kaikista heistä oli jäänyt juomaan virrasta, jota he rakastivat. Silloin sanoivat minun isäni: 'Täällä me metsästämme. Virran vedet juoksevat suolaiseen järveen. Jos menemme laskevaa aurinkoa kohti, tapaamme jokia, jotka laskevat suuriin makeisiin järviin; siellä kuolisi mohikaani niin kuin merenkalat kuolevat kirkkaissa lähteissä. Kun Manito on valmis ja sanoo 'Tulkaa', seuraamme me virtaa merelle asti ja otamme omamme takaisin.' Sellainen on, delavarit, Kilpikonnan lasten usko. Meidän silmämme katselevat mistä se tulee, mutta emme tiedä, mihin se menee. se riittää."

Lenapit kuuntelivat hänen sanojaan kaikella sillä kunnioituksella, minkä taikausko synnyttää, ja heistä oli salaista viehätystä siinä kuvarikkaassa kielessäkin, jolla nuori ruhtinas selitti aatteitaan. Unkas puolestaan tarkkasi lyhyen puheensa vaikutusta älykkäin silmin ja lievensi vähitellen sitä käskevää, voimakasta ilmettä, joka hänellä oli kasvoillaan ja ryhdissään, huomattuaan kuulijainsa tyytyväisyyden. Kun hän sitten antoi katseensa liitää yli Tamenundin korkean istuimen ympärille kerääntyneen äänettömän väentungoksen, keksi hän vasta kytketyn Haukansilmän. Hän lähti kiireesti paikaltaan, raivasi tien ystävänsä luo, leikkasi hänen hihnansa poikki yhdellä puukkonsa nopealla ja kiivastuneella vedolla ja viittasi väkijoukkoa väistymään syrjään. Intiaanit tottelivat äänettöminä ja sulkivat sitten jälleen kehänsä sellaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen ilmestymistään heidän keskelleen.

Unkas otti metsästäjää kädestä ja vei hänet patriarkan jalkojen juureen.

"Isä", sanoi hän, "katso tätä kalpeanaamaa; hän on rehellinen mies ja delavarien ystävä."

"Onko hän Minkvonin poika?"

"Ei, mutta hän on soturi, jonka Englannin miehet tuntevat ja jota makvat pelkäävät."

"Minkä nimen on hän teoillaan ansainnut?"

"Me sanomme häntä Haukansilmäksi", vastasi Unkas käyttäen delavarinkielistä muotoa, "sillä hänen näkönsä ei petä koskaan. Mingot tuntevat hänet paremmin siitä, että hän tuottaa surman heidän sotureilleen. He sanovat häntä 'Pitkäksi Pyssyksi'."

"Pitkäksi Pyssyksi!" huudahti Tamenund aukaisten silmänsä ja katsahtaen metsästäjään tuikeasti. "Poikani ei tehnyt hyvin sanoessaan häntä ystäväkseen."

"Ystäväkseni sanon sitä, joka ystäväkseni osoittautuu", vastasi nuori päällikkö hyvin tyynesti ja lujasti. "Jos Unkas on tervetullut delavarien joukkoon, niin on Haukansilmä ystäväinsä keskellä."

"Kalpeanaama on tappanut nuoria miehiäni; hänen nimensä on suuri iskujen tähden, joilla hän on rangaissut lenapeja."

"Jos mingo on kuiskannut jotakin sellaista delavarin korvaan, on hän vain osoittanut olevansa laulava lintu", puuttui nyt puheeseen metsästäjä, joka luuli hetken tulleen puolustautua niin loukkaavilta syytöksiltä ja joka käytti keskustelukumppaninsa kieltä, maustaen kuitenkin intiaanilauseitaan omilla erikoisilla sananparsillaan. "Että minä olen makvoja surmannut, sitä ei minunlaiseni mies kiellä heidän neuvottelunuotioittensa ääressäkään, mutta että minä tieten tahtoen olisin satuttanut käteni delavariin, on vastoin kaikkia periaatteitani, jotka ovat ystävällisiä heille ja kaikelle, mikä heidän kansaansa kuuluu."

Matala mielihyvän hyminä kävi soturien joukossa, ja he vaihtoivat katseita keskenään, ikäänkuin alkaisivat vasta nyt tajuta erehdyksensä.

"Missä on huroni?" kysyi Tamenund. "Onko hän tukkinut minun korvani?"

Magua, jonka tunteita tällä Unkasin voitonriemun hetkellä on helpompi kuvitella kuin sanoin esittää, vastasi kutsuun astumalla rohkeasti patriarkan eteen.

"Oikeamielinen Tamenund", virkkoi hän, "ei ole pitävä sitä, mitä huroni on hänelle lainannut."

"Sano minulle, veljeni poika", vastasi tietäjä väistäen Ovelan Ketun mustia kasvoja ja kääntyen mieluummin katselemaan Unkasin jaloja piirteitä, "onko vieraalla voittajan oikeus sinuun?"

"Ei suinkaan. Pantteri voi joutua naisten virittämiin ansoihin, mutta hän on väkevä ja osaa hypätä niiden läpi."

"Entä Pitkään Pyssyyn?"

"Hän nauraa mingoille. Mene, huroni, kysymään naisiltasi karhun väriä."

"Ja muukalaiseen ja valkoiseen neitoon, jotka tulivat yhdessä leiriini?"

"Heidän tulee saada kulkea avonaista polkua."

"Ja naiseen, jonka huroni jätti soturieni luo?"

Unkas ei vastannut.

"Ja naiseen, jonka Mingo toi leiriini?" kertasi Tamenund totisena.

"Hän on minun", huusi Magua heristäen voitonriemuisena nyrkkiään Unkasille. "Mohikaani, sinä tiedät, että hän on minun."

"Poikani on vaiti", virkkoi Tamenund koettaen lukea murheellisen nuorukaisen sivulle käännettyjen kasvojen ilmettä.

"Niin on asia", kuului hiljainen vastaus.

Seurasi lyhyt, juhlallinen äänettömyys, jonka aikana saattoi helposti huomata, kuinka vastenmielistä väkijoukon oli tunnustaa mingon vaatimuksen oikeus. Vihdoin lausui tietäjä, jonka päätöksestä kaikki riippui, lujalla äänellä:

"Huroni, mene."

"Niinkuin hän tulikin, oikeamielinen Tamenund", kysyi viekas Magua, "vaiko kätensä täynnä delavarien rehellisyyttä? Ovelan Ketun maja on tyhjä. Tee hänet vahvaksi antamalla hänelle omansa."

Vanhus mietti hetken itsekseen ja kallistaen päänsä toisen kunnianarvoisan kumppaninsa puoleen kysyi:

"Ovatko korvani auki?"

"Ovat."

"Onko tämä mingo päällikkö?"

"Kansansa ensimmäinen."

"Tyttö, mitä sinä tahdot? Suuri soturi ottaa sinut vaimokseen. Mene! Sukusi ei ole loppuva."

"Tuhat kertaa parempi sen loppua, kuin minun joutua sellaiseen alennukseen!" huudahti kauhistunut Cora.

"Huroni, hänen sielunsa on hänen isänsä teltoissa. Vastahakoinen tyttö tekee majan onnettomaksi."

"Hän puhuu kansansa kielellä", vastasi Magua, katsellen uhriaan katkeran ivallisesti. "Hän on kauppiaiden sukua, ja hän haluaa myydä kirkkaat kasvonsa mahdollisimman kalliista. Lausukoon Tamenund sanansa."

"Ota simpukankuorivyö ja meidän ystävyytemme."

"Magua ei ota täältä mitään muuta kuin mitä hän tänne toi."

"Sitten lähde omasi kanssa. Suuri Manito kieltää delavaria tekemästä vääryyttä."

Magua kävi esiin ja tarttui vankiaan tiukasti käsivarresta. Delavarit väistyivät äänettöminä, ja Cora valmistautui alistumaan vastustelematta kohtaloonsa, huomatessaan kaikki puolustuspuheet hyödyttömiksi.

"Seis, seis!" huusi Duncan kiiruhtaen paikalle; "huroni, ole armelias! Hänen lunnaansa tulevat tekemään sinut rikkaammaksi kuin kenenkään kansasi jäsenen tiedetään ikinä olleen."

"Magua on punanahka; hän ei kaipaa kalpeanaamojen koruja."

"Kultaa, hopeaa, ruutia, lyijyä -- kaikkea, mitä soturi tarvitsee, on oleva majassasi, kaikkea, mikä sopii heimon suurimmalle päällikölle."

"Ovela Kettu on hyvin väkevä", huusi Magua, ankarasti pudistaen kättä, joka piteli vastustelematonta Coraa; "hän on saanut kostonsa!"

"Kohtaloiden kaikkivaltias ohjaaja!" huudahti Heyward väännellen käsiään tuskissaan, "voitko tällaista kärsiä! Sinulta, oikeamielinen Tamenund, rukoilen armoa."

"Delavari on puhunut", vastasi tietäjä sulkien silmänsä ja vajoten taaksepäin istuimelleen. Hän oli yhtä väsynyt henkisistä kuin ruumiillisistakin ponnisteluistaan. "Miehet eivät puhu kahdesti."

"Ymmärrän, ettei päällikkö tuhlaa aikaansa peruuttamalla, mitä on kerran sanonut, ja se on oikein ja kohtuullista", virkkoi Haukansilmä viitaten Duncania vaikenemaan. "Mutta viisasta on myös jokaisen soturin miettiä ensin tarkasti, ennenkuin iskee kirveen vankinsa päähän. Huroni, minä en rakasta sinua, enkä minä voi sanoa kenenkään mingon saaneen minulta erikoisia suosionosoituksia. Ja hyvällä syyllä on otaksuttavissa, että ellei tämä sota pian lopu, on usea soturisi kohtaava minut vielä metsissä. Nyt jätän ratkaistavaksesi, pidätkö sinä parempana viedä leiriisi tuollaisen vangin kuin tuon neidin, vai minut, joka olen mies ja jonka sinun kansasi varsin mielellään näkisi paljain käsin."

"Tahtooko Pitkä Pyssy antaa henkensä naisen edestä?" kysyi Magua seisahtuen, sillä hän oli jo alkanut poistua paikalta uhreineen.

"Ei, ei, niin paljoa en ole sanonut", vastasi Haukansilmä peräytyen soveliaan varovasti huomatessaan, kuinka innostuneena Magua kuuli hänen ehdotuksensa. "Se olisi epäsuhtainen vaihtokauppa, vaikkapa kysymyksessä olisikin ikänsä ja kykynsä kukoistuksessa olevan soturin luovuttaminen rajamaiden parhaan naisen sijasta. Mutta minä suostun menemään talvileiriin jo nyt -- ainakin kuusi viikkoa ennen lehtien lähtöä -- ehdolla, että päästät neidin vapaaksi."

Magua pudisti päätään ja viittasi kärsimättömänä väkijoukkoa tekemään tietä.

"No hyvä", jatkoi Haukansilmä sen näköisenä, kuin ei hän olisi vielä puoliksikaan selvillä päätöksestään, "minä heitän sitten 'Hirventappajan' myös vaakaan. Uskokaa kokeneen metsästäjän sanaa: sillä pyssyllä ei ole vertaistaan näiden maakuntien välillä."

Magua ei suvainnut nytkään vastata, vaan yritteli yhä hajoittaa väentungosta.

"Ehkäpä", lisäsi tiedustelija kadottaen teeskennellyn tyyneytensä täsmälleen sitä mukaa kuin toinen tuntui suostumattomalta vaihtoon, "ehkäpä sovittaisi se mielipiteittemme pienet eroavaisuudet, jos minä sitoutuisin opettamaan nuorille miehillesi oikeata aseen käyttöä."

Kettu käski ankarana delavareja, jotka yhä seisoivat puhkaisemattomana kehänä hänen ympärillään toivoessaan hänen taipuvan ystävälliseen ehdotukseen, antamaan tietä, katseillaan uhaten muutoin uudelleen vedota heidän "profeettansa" järkähtämättömään oikeudentuntoon.

"Mikä on määrätty, sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua", jatkoi Haukansilmä katsahtaen murheellisena ja nöyryytettynä Unkasiin. "Tuo konna tietää etunsa ja aikoo sitä käyttää! Jumala siunatkoon sinua, poika, sinulla on ystäviä luonnollisten sukulaistesi joukossa, ja minä toivon heidän osoittautuvan yhtä uskollisiksi kuin muuan, jonka sinä olet löytänyt puhdasrotuisten valkoisten miesten parista. Mitä minuun tulee, niin ennemmin tai myöhemmin pitää minun kuolla, ja onnellista on sen vuoksi, että on vain muutamia ihmisiä ottamassa osaa kuolinvalitukseeni. Kaiken kaikkiaan on hyvin luultavaa, että ne roistot tulevat nylkemään päänahkani, niin ettei päivä tai pari tee suurta erotusta ajan iankaikkisessa laskukirjassa. Jumala siunatkoon sinua!" lisäsi tuo karkea metsänkävijä kääntäen päänsä sivulle ja sitten äkkiä muuttaen sen suuntaa, luodakseen kaihoavan katseen nuorukaiseen. "Minä rakastin sekä sinua että isääsi, Unkas, vaikka meidän nahkamme eivät olekaan aivan samaa väriä ja vaikka taipumuksemme menevätkin hieman eri tahoille. Kerro vanhalle päällikölle, etten minä kadottanut häntä näkyvistäni pahimmassakaan hädässä, ja mitä sinuun tulee, niin ajattele minua joskus, kun olet päässyt onnellisille jäljille; ja luota siihen, poika, että olkoonpa sitten olemassa yksi taivas tai kaksi, niin on toisessa maailmassa sentään aina polku, jolla rehelliset miehet voivat tavata toisensa jälleen. Sinä löydät pyssyn samasta paikasta, mihin sen kätkimme; ota se ja kanna sitä minun muistokseni. Ja kuule, poika, kun nyt sinun luonnolliset periaatteesi eivät kerran kiellä sinua kostamasta, niin käytä sitä hieman vapaammin mingoihin nähden; se ehkä vähentäisi suruasi minut menetettyäsi ja huojentaisi sydäntäsi. Huroni, minä suostun tarjoukseesi. Päästä neiti, minä olen vamkisi!"

Hillitty, mutta selvään kuuluva suosionhumina nousi väkijoukosta tämän jalomielisen ehdotuksen herättämänä, koska julminkin, raainkin delavarisoturi ilmaisi ihastustaan aiotun uhrautumisen miehekkyydestä. Magua pysähtyi jälleen, ja yhden jännittävän hetken ajan saattoi sanoa hänen epäröineen, mutta sitten hän loi silmänsä Coraan kasvoillaan ilme, jossa omituisella tavalla yhtyivät kostonhimo ja ihailu, ja hänen päätöksensä vakiintui ikipäiviksi.

Hän osoitti halveksumistaan tarjousta kohtaan viskaamalla päätään taaksepäin ja sanoi lujalla, järkähtämättömällä äänellä:

"Ovela Kettu on suuri päällikkö; hänellä on vain yksi mieli. Tule", jatkoi hän laskien kätensä liian tuttavallisesti vankinsa olkapäälle pakottaakseen häntä käymään eteenpäin. "Huroni ei ole lörpöttelijä; lähtekäämme."

Neito peräytyi ylevän, naisellisen loukkautuneena, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät ja hänen tulinen verensä läikähti suuttumuksesta auringon välkähdyksen tavoin hänen ohimoilleen asti.

"Minä olen vankinne, ja kun aika on tullut, olen minä valmis seuraamaan teitä, vaikka sitten kuolemaani. Mutta väkivaltaa ei tarvitse käyttää", puhui hän kylmästi ja jatkoi sitten Haukansilmään kääntyen: "Jalomielinen metsästäjä! Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin. Teidän tarjouksenne on turha, enkä minä olisi voinut sitä hyväksyäkään; mutta te voitte kuitenkin tehdä minulle palveluksen, vieläpä suuremman kuin äskeisellä jalolla aikomuksellanne. Katsokaa tuota riutuvaa, menehtynyttä lasta! Älkää hylätkö häntä, ennenkuin olette vienyt hänet sivistyneitten ihmisten asunnoille. Minä en tahdo sanoa", puheli hän puristaen metsästäjän kovaa kättä, "että hänen isänsä on teitä palkitseva -- sillä sellaiset miehet kuin te ovat ihmisten palkintojen yläpuolella -- mutta kiittävä hän on teitä ja siunaava. Ja uskokaa minua, hurskaan vanhuksen siunaus merkitsee jotakin taivaan silmissä. Tahtoisinpa minäkin kuulla siunauksen hänen huuliltaan tällä kauhistuttavalla hetkellä!" Hänen äänensä tukehtui, ja hän vaikeni vähäksi aikaa; sitten hän astui askelen lähemmäksi Duncania, joka tuki hänen tajutonta sisartaan, ja jatkoi hillitymmällä sävyllä, jossa hänen tunteensa ja hänen sukupuolensa kainous kamppailivat hirvittävällä tavalla: "Minun ei tarvitse kehoittaa teitä pitämään hellää huolta aarteesta, jonka te tulette kerran omistamaan. Te rakastatte häntä, Heyward, se peittäisi tuhat virhettä, jos niitä hänellä olisi. Hän on niin lempeä, hellä, suloinen, hyvä kuin kuolevainen ihminen suinkin voi olla. Hänen luonteessaan ja koko hänen olemuksessaan ei ole pienintäkään vikaa, josta ylpeinkään teistä kaikista voisi loukkaantua. Hän on kaunis -- oi, niin voittamattoman kaunis!" lisäsi hän laskien oman kauniin, hohtavan kätensä alakuloisen hellästi Alicen vielä hohtavammalle alabasterinvalkealle otsalle ja suorien hänen kulmilleen valahtaneita kultaisia kiharoita, "ja kuitenkin on hänen sielunsa yhtä puhdas ja tahraton kuin hänen hipiänsä! Minä voisin sanoa paljon -- enemmänkin ehkä kuin kylmempi järki hyväksyisi; mutta minä säästän teitä ja itseäni..." Hänen äänensä kävi kuulumattomaksi, ja hänen kasvonsa kumartuivat aivan sisareen kiinni. Suudeltuaan häntä pitkään ja palavasti kohousi hän kasvot kalmankalpeina, mutta ainoankaan kyynelen kimaltelematta kuumeisissa silmissään, kääntyi poispäin ja lisäsi villille kaikella entisellä ylpeydellään: "Nyt, mies, seuraan sinua, jos tahdot."

"Niin, mene!" huusi Duncan laskien Alicen erään intiaanitytön syliin, "mene, Magua, mene. Näillä delavareilla on lakinsa, jotka kieltävät heitä pidättämästä sinua, mutta minulla -- minulla ei ole sellaisia esteitä. Mene, ilkeä, juonitteleva hirviö -- miksi viivyttelet?"

Olisi vaikeata kuvailla sitä ilmettä, joka nousi Maguan kasvoille, kun hän kuunteli tätä kostonuhkausta. Siinä oli ensin julmaa, ilmeistä riemun väreilyä, kunnes sen pian peitti kylmä viekkaus.

"Metsät ovat auki", tyytyi hän vastaamaan. "'Avonainen Käsi' voi tulla."

"Seis!" huusi Haukansilmä tarttuen Duncania käsivarteen ja väkisin estäen häntä lähtemästä. "Te ette tunne konnan oveluutta. Hän johtaisi teidät salaväijytykseen ja kuolemaan..."

"Huroni", keskeytti Unkas, joka kansansa vaiteliaita tapoja noudattaen oli vain tarkasti ja totisena seurannut tapausten kehitystä puheeseen puuttumatta, "huroni, delavarien oikeus tulee Manitolta. Katso aurinkoa. Se on nyt tuon kuusen yläoksilla. Polkusi on lyhyt ja avonainen. Kun se on noussut puiden yläpuolelle, on miehiä jäljilläsi."

"Minä kuulen variksen vaakkuvan!" huudahti Magua ivallisesti nauraen. "Menkää!" jatkoi hän heristellen nyrkkiään väkijoukolle, joka hitaasti antoi hänelle tietä. "Missä ovat delavarien hameet? Lähettäkööt he nuolensa ja pyssynsä wyandoteille, niin saavat metsänriistaa syödäkseen ja maissia viljelläkseen. Koirat, kaniinit, varkaat -- minä syljen teihin!"

Hänen lähtöilkuntaansa kuunneltiin haudankaltaisen, pahaaennustavan äänettömyyden vallitessa, ja nämä purevat sanat huulillaan kulki voitonriemuinen Magua kenenkään häiritsemättä metsään vastustelemattoman vankinsa seuraamana ja intiaanien vieraanvaraisuuden loukkaamattomien lakien suojelemana.

XXXI luku.

_Fluellen_. Lyöd kuoljaks pojat ja trossin! Se on järjestäs sotareklamentei vasta: se on simmost riivatun kanaljantyöt, ymmärrättäk te, ku ikänäs olla voi.

_Kuningas Henrik Viides_.

Niin kauan kuin delavarien vihollinen ja tämän uhri olivat näkyvissä, pysyi väkijoukko liikkumattomana, ikäänkuin olisi sen loihtinut paikalleen jokin huroneille ystävällinen voima, mutta heti kun Magua oli kadonnut metsän peittoon, alkoi se riehua ja liikehtiä hurjan, väkevän intohimon vallassa. Unkas viipyi korkeammalla paikallaan katsellen Coraa aina siihen asti, kunnes hänen pukunsa värit sekaantuivat metsän lehviin; silloin hän astui alas, kulki vaieten läpi tungoksen ja hävisi majaan, josta hän oli niin hiljan ilmestynyt. Muutamat vakavammat ja tarkkaavaisemmat soturit, jotka olivat nähneet nuoren päällikön silmistä välähdelleet vihan salamat hänen käydessään ohi, seurasivat häntä paikkaan, jonka hän oli valinnut mietiskelyilleen. Senjälkeen toimitettiin Tamenund ja Alice suojaan, ja naisia ja lapsia käskettiin hajaantumaan. Seuraavan tähdellisen tunnin aikana oli leiri kuin rauhattomana suriseva mehiläispesä, jonka asukkaat vain odottivat johtajansa ilmestymistä ja esimerkkiä lähteäkseen jollekin kaukaiselle ja tärkeälle lentoretkelle.

Muuan nuori soturi tuli vihdoin Unkasin majasta, asteli jonkinlaista ponnekasta marssia erästä kalliotasanteen halkeamassa kasvavaa vaivaismäntyä kohti, kuori sen rungosta kaarnan ja palasi sitten sanaakaan sanomatta sinne, mistä oli tullutkin. Häntä seurasi pian toinen, joka katkoi puun oksat, niin että se jäi siihen törröttämään alastomana ja raastettuna. Kolmas maalasi paalun tummanpunaisin viiruin. Kaikkia näitä osoituksia kansan johtajan vihamielisistä aikomuksista katselivat miehet synkän, pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin astui esiin mohikaani itse, kaikki vaatetus riisuttuna lukuun ottamatta vyötä ja pitkiä säärystimiä, ja toinen puoli jaloja kasvoja uhkaavan mustan väripilven peitossa.

Unkas käveli hitaasti ja arvokkaasti paalulle, jota hän heti alkoi kiertää tahdikkain, jonkinlaista vanhaa tanssia muistuttavin askelin, samalla korottaen äänensä hurjaan, säännöttömään sotalauluun. Sen sävelet kulkivat ihmisäänen äärimmäisillä rajoilla: joskus ne olivat valittavia ja surullisia, kilpaillen lintujen viserryksen kanssa, joskus ne taas saivat äkillisin hämmästyttävin laskuin kuulijat vapisemaan niiden syvyyttä ja voimaa. Sanoja ei ollut pitkältä, mutta niitä toistettiin usein ja ne siirtyivät jonkinlaisesta jumaluudelle kohdistetusta rukouksesta ja ylistyksestä soturin aikeiden selittämiseen, kunnes ne päättyivät, kuten olivat alkaneetkin, myöntämällä hänen kohtalonsa kokonaan riippuvan Suuren Hengen tahdosta. Jos olisi mahdollista kääntää sitä sisältörikasta ja sointuvaa kieltä, jota hän puhui, kuuluisi laulu suunnilleen seuraavasti:

"Manito! Manito! Manito! Sä olet suuri ja hyvä ja viisas: Manito! Manito! Sä olet hurskas.

Taivaalla, pilvissä, oi! mä nään monta pilkkua -- mustaa ja punaista: taivaalla, oi! mä nään monta pilveä.

Metsissä, ilmassa, oi! mä kuulen huudon ja ulvonnan ja parkuäänet: metsissä, oi! mä kuulen korkean huudon!

Manito! Manito! Manito! Mä heikko oon -- Sä väkevä; mä hidas -- Manito! Manito! Auta minua!"

Jokaisen säkeistön lopussa -- mikäli voimme laulun eri osista tätä nimeä käyttää -- hän pysähtyi venyttämään juuri esittämäänsä ääntä voimakkaammin kuin tavallista, ilmaisten sillä edellisten sanojen erikoista tunnetta. Ensimmäisen säkeistön loppu oli niin muodoin juhlallinen ja pyrki osoittamaan syvää kunnioitusta; toinen joikaus oli kuvaileva ja samalla peloittava, ja kolmantena oli tuo tunnettu, kauhistava sotahuuto, joka raikui nuoren sankarin huulilta kaikkien taistelun hirvittävien äänien yhtymänä. Viimeinen oli ensimmäisen tavoin nöyrä ja rukoileva. Kolme eri kertaa hän toisti tämän laulun, ja yhtä usein hän kiersi tanssien paalun.

Ensimmäisen kierroksen loputtua seurasi muuan arvokas ja kunnioitettu lenapipäällikkö hänen esimerkkiään laulaen kuitenkin omia sanojaan samanlaisella sävelellä. Soturi toisensa jälkeen yhtyi tanssiin, siksi kunnes kaikki mainioimmat ja etevimmät miehet liikkuivat sen tahdissa. Näky muuttui hurjaksi ja peloittavaksi, kun päälliköiden julmat, uhkaavat kasvot tulivat kahta kauheammiksi niiden hirvittävien kiljausten voimasta, joihin he yhdistivät matalat kurkkuäänensä. Silloin iski Unkas kirveensä syvälle paaluun ja päästi karjahduksen, jota saattoi sanoa hänen erikoiseksi taisteluhuudokseen. Tämä teko ilmoitti, että hän oli suostunut rupeamaan ylipäälliköksi aiotulle retkelle.

Se oli merkki, joka herätti kaikki kansan uinuvat intohimot. Satakunta nuorukaista, joita tähän asti oli pidättänyt heidän ikäänsä kuuluva arkuus, syöksyi nyt yhtenä mielettömänä joukkona muka vihollista esittävän vertauskuvan kimppuun ja raastoi sen säpäleiksi pala palalta, kunnes rungosta ei ollut enää muuta jäljellä kuin juuret maassa. Tässä kiihkeässä metelissä suoritettiin kaikkein hillittömimpiä sodan tekoja puun sirpaleita kohtaan yhtä suurella näennäisellä raivolla kuin jos ne olisivat olleet heidän julmuutensa eläviä uhreja. Toisilta nyljettiin muka päänahka; muutamiin iskettiin terävä, värisevä kirves, ja toisia puhkottiin surmaavalla puukolla. Lyhyesti sanoen: kiihkon ja hurjan innostuksen merkit olivat niin voimakkaat ja ilmeiset, että tulevaa retkeä pidettiin yleisesti koko kansan yhteisenä asiana.

Iskettyään puuta oli Unkas heti poistunut piiristä ja luonut silmänsä aurinkoon, joka oli juuri saapumaisillaan kohtaan, missä aselepo Maguan kanssa oli päättyvä. Tämän ilmoittivat pian tapahtuneeksi merkitsevä kädenliike ja sitä vastaava huuto, ja koko kiihtynyt joukko jätti valesotansa osoittaen iloaan kimakoin kirkauksin ja alkoi varustautua todellisuuden vaarallisempiin yrityksiin.

Leirin koko näkö muuttui silmänräpäyksessä. Ne soturit, jotka oli jo maalattu ja aseistettu, seisoivat niin äänettöminä ja liikkumattomina kuin eivät lainkaan kykenisi kiivaammin tunteitaan ilmaisemaan. Toiselta puolen tulivat naiset ulos majoista, juohottaen riemu- ja valituslauluja, jotka olivat niin kummallisesti toisiinsa sekaantuneita, että olisi ollut vaikeata sanoa, kumpainen mieliala oli vallitsevana. Mutta kukaan ei kuitenkaan ollut toimettomana. Toiset kantoivat kallisarvoisimpia esineitään, toiset lapsiaan, muutamat taas vanhuksiaan ja sairaitaan metsään, joka vehmaana, kirkkaanviheriänä mattona levisi vuoren juurella. Sinne vetäytyi Tamenundkin tyynenä ja rauhallisena, keskusteltuaan ensin hiukan aikaa liikuttavasti Unkasin kanssa, josta tietäjän oli yhtä vaikeata erota kuin isän kauan kadoksissa olleesta ja hiljattain löydetystä lapsestaan. Sillä välin hankki Duncan Alicenkin varmaan turvapaikkaan ja etsi sitten käsiinsä metsästäjän, koko käytöksellään osoittaen, kuinka palavasti hänkin halusi lähenevään taisteluun.