Part 32

"Henki, joka ihmiset loi, antoi heille erilaisen värin", alkoi ovela huroni. "Toiset ovat mustempia kuin kömpelö karhu. Ne hän määräsi orjiksi ja niitä Hän käski aina tekemään työtä majavan tavoin. Kun etelätuuli puhaltaa, voitte kuulla heidän huokailevan kovemmin kuin mylvivät puhvelit suuren suolajärven rannoilla, missä heitä kuljettavia suuria veneitä vilisee laumoittain. Toiset teki Hän taas kalpeammiksi kasvoiltaan kuin metsien kärpän, ja nämä hän määräsi olemaan kauppiaita, koiria naisilleen ja susia orjilleen. Tälle kansalle hän antoi kyyhkysen luonnon: siivet, jotka eivät koskaan väsy, poikia lukuisammin kuin puille lehtiä ja sellaisen ruokahalun, että he söisivät suuhunsa koko maan. Hän antoi heille kielen, joka on petollinen kuin villikissan houkutus, kaniinin sydämen, sian (mutta ei ketun) kavaluuden ja käsivarret pitemmät kuin hirven koivet. Kielellään he tukkivat intiaanien korvat; heidän sydämensä opettaa heitä palkkaamaan sotureita, jotka lähtevät taisteluun heidän puolestaan; heidän kavaluutensa neuvoo heitä kokoomaan kaiken maailman tavaran, ja heidän käsivartensa sulkevat syleilyynsä maan suolaisen veden rannoilta suuren järven saariin asti. Heidän ahneutensa tekee heidät sairaiksi. Jumala antoi heille tarpeeksi, ja kuitenkin puuttuu heiltä kaikki. Sellaisia ovat kalpeanaamat.

"Toisille taas Suuri Henki antoi kirkkaamman ja punaisemman nahan kuin tuo aurinko", jatkoi Magua viitaten ilmehikkäästi päivän himmentyneeseen kultakehrään, joka parhaillaan taisteli taivaanrannan usvakerroksia vastaan; "ja ne Hän loi oman mielensä mukaisiksi. Hän antoi heille tämän saaren sellaisena kuin hän oli sen tehnyt, puiden peittämänä ja täynnänsä riistaa. Tuuli raivasi heille ahot saloihin; aurinko ja sateet kypsyttivät heidän hedelmänsä, ja lumi tuli opettamaan heille kiitollisuutta. Mitä olisivat he tehneet teillä matkatakseen? He näkivät kukkulain läpi! Kun majavat tekivät työtä, makasivat he varjossa ja katselivat niitä. Tuulet virvoittivat heitä kesällä, ja talvella lämmittivät heitä nahat. Jos he keskenään taistelivat, tapahtui se todistukseksi, että he olivat miehiä. He olivat urhoollisia, he olivat hurskaita, he olivat onnellisia."

Tässä puhuja pysähtyi ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen tarinansa koskettanut kuulijain tunteisiin. Kaikkialla hän tapasi kasvoihinsa nauliutuneita silmiä, kohotettuja päitä ja laajentuneita sieraimia, ikäänkuin olisi jokainen läsnäolija halunnut ja kyennyt yksinäänkin kostamaan rotunsa kärsimän vääryyden.

"Jos Suuri Henki antoi erilaisen kielen punaisille lapsilleen", jatkoi hän matalalla, murheellisella äänellä, "teki hän sen siksi, että kaikki eläimet heitä ymmärtäisivät. Toiset Hän asetti lumien sekaan heidän serkkunsa karhun kanssa. Muutamat Hän lähetti laskevaan aurinkoon päin, autuaitten metsästysmaiden tielle. Joillekuille määräsi Hän taas maat suurten vilppaiden vesien ympärillä, mutta suurimmalle, rakkaimmalle kansalleen Hän antoi suolaisen järven hiekkarannat. Tietävätkö veljeni näiden suosittujen miesten nimen?"

"He olivat lenapeja!" huusi parikymmentä innokasta ääntä kuin yhdestä suusta.

"He olivat lenni lenapeja", vahvisti Magua, ollen kumartavinaan päätänsä kunnioittaakseen heidän muinaista suuruuttaan. "He olivat lenapien heimo! Aurinko nousi vedestä, joka oli suolaista, ja laski veteen, joka oli makeata, eikä se koskaan kadonnut heidän silmistään. Mutta miksi kertoisin minä, metsien huroni, viisaalle kansalle sen omaa tarinaa? Miksi muistuttaisin heille heidän kärsimiään vääryyksiä, heidän entistä mahtavuuttaan, heidän urotekojaan, heidän kunniaansa, heidän onneaan -- heidän häviöitään, heidän tappioitaan, heidän kurjuuttaan? Onhan heidän joukossaan mies, joka on kaiken sen nähnyt ja joka tietää sen olevan totta! Olen puhunut. Kieleni on vaiti, sillä sydämeni on lyijyä. Minä kuuntelen."

Puhujan vaiettua kääntyivät kaikki kasvot ja kaikki silmät yht'aikaa kunnianarvoisaan Tamenundiin. Siitä hetkestä lähtien, kun hän istuutui, aina tähän asti eivät patriarkan huulet olleet avautuneet ja tuskin hän oli antanut elon merkkiä. Hän kyhjötti heikkona kumarassa ja näennäisesti kokonaan tietämättömänä, missä oli, koko sen alkukohtauksen ajan, jolloin metsästäjän taito oli niin selvästi tullut näkyviin. Maguan äänen noustessa ja laskiessa tarkasti harkituin vivahduksin tuntui hän kuitenkin tulleen tajuihinsa ja kerran, pari hän nosti päätäänkin ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta kun ovela huroni mainitsi hänen kansansa nimen, kohosivat vanhuksen silmäluomet ja hän katsoi väkijoukkoon kasvoillaan samanlainen tylsä, ajatukseton ilme, jonka luulisi kuuluvan kummitukselle. Sitten hän yritti nousta seisomaan ja avustajainsa tukemana onnistuikin hänen päästä asentoon, joka vaikutti arvokkuudellaan, vaikka hän horjuikin heikkouttaan.

"Kuka kutsuu lenapien lapsia?" kysyi hän syvällä kurkkuäänellä, jonka teki kaamean kuuluvaksi kansan hengähtämätön hiljaisuus. "Kuka puhuu menneistä? Eikö munasta tule mato -- madosta hyönteinen, joka kuolee? Miksi tarinoivat delavarit hyvästä, joka on kadonnut? Parempi olisi kiittää Manitoa siitä, mitä on jäänyt jäljelle."

"Wyandot", selitti Magua astuen lähemmäksi sitä karkeatekoista kohonnetta, jolla toinen seisoi, "Tamenundin ystävä."

"Ystävä!" kertasi vanhus rypistyneillä kulmillaan ankaruus, joka muistutti hänen parhaiden päiviensä kauhistuttavaa katsantoa. "Ovatko mingot maan valtijaita? Mikä tuo huronin tänne?"

"Oikeus. Hänen vankinsa ovat hänen veljiensä luona, ja hän on tullut ottamaan omaansa."

Tamenund käänsi päänsä toisen tukijansa puoleen ja kuunteli hänen lyhyttä selitystään. Sitten loi hän jälleen katseensa anojaan ja tarkasteli häntä hetkisen tutkivasti, minkä jälkeen hän virkkoi matalalla ja vastustelevalla äänellä:

"Oikeus on suuren Maniton laki. Lapseni, antakaa vieraalle ruokaa. Sitten, huroni, ota omasi ja lähde."

Tämän juhlallisen tuomion lausuttuaan istuutui patriarkka ja sulki silmänsä jälleen, ikäänkuin hän mieluummin olisi katsellut oman kypsyneen kokemuksensa kuvia kuin näkyväisen maailman esineitä. Sellaisesta päätöksestä ei ainoakaan delavari uskaltanut nurista, vielä vähemmin ruveta sitä vastustamaan. Sanat olivat tuskin lausutut, kun neljä, viisi nuorempaa soturia kiepahti Heywardin ja metsästäjän taakse ja kiersi niin taitavasti ja kerkeästi hihnat heidän ranteisiinsa, että he olivat silmänräpäyksessä kytketyt. Edellinen oli niin kokonaan kiintynyt kallisarvoisen ja melkein tajuttoman taakkansa tukemiseen, ettei huomannut heidän aikomustaan, ennenkuin se oli jo täytetty; ja jälkimmäinen, joka piti delavarien vihamielisiäkin heimoja korkeampina olentoina, antautui vastustelematta. Ehkäpä ei metsästäjä olisi sentään käyttäytynyt näin veltosti, jos hän olisi täydelleen ymmärtänyt kieltä, jolla aikaisempi keskustelu oli tapahtunut.

Magua loi voitonriemuisen katseen ympäröivään kansanjoukkoon, ennenkuin ryhtyi tarkoituksiaan toteuttamaan. Huomattuaan, etteivät miehet enää kyenneet mitään tekemään, käänsi hän silmänsä siihen henkilöön, joka hänelle merkitsi eniten. Cora kohtasi hänen katseensa niin lujin ja tyynin ilmein, että toisen päättäväisyys horjui. Mutta muistaen aikaisemman keinonsa nosti hän Alicen sen soturin pitelystä, johon tyttö oli nojannut, nyökkäsi Heywardia seuraamaan ja antoi ympäröivälle väkijoukolle merkin tehdä tietä. Mutta Cora, noudattamatta huronin otaksumaa vaikutinta, syöksähti patriarkan jalkojen juureen ja huusi äänensä korottaen:

"Oikeamielinen, kunnianarvoisa delavari, sinun viisauteesi ja valtaasi me luotamme armoa saadaksemme! Ole kuuro tuolle viekkaalle ja tunnottomalle hirviölle, joka myrkyttää korvasi petoksella sammuttaakseen verenjanoaan. Sinä, joka olet elänyt niin kauan ja joka olet nähnyt maailman pahuuden, sinä osaat varmasti kääntää sen kauhut onnettomasta!"

Vanhuksen silmät ponnahtivat raskaasti auki ja hän katsahti jälleen väkijoukkoon. Kun anojan läpitunkeva ääni värähteli hänen korvissaan, käänsi hän silmänsä hitaasti hänen puoleensa ja pysähtyi lopulta tarkastamaan häntä pitkään ja tutkivasti. Cora oli heittäytynyt polvilleen, kädet toisiinsa puristuneina ja painettuina rintaa vasten, ja niin oli hän kuin kaunis, hengittävä naisen kuvapatsas, tuijottaessaan siinä jonkinlaisen pyhän kunnioituksen valtaamana patriarkan kuihtuneisiin, vaikka yhä vielä yleviin kasvoihin. Vähitellen muuttui Tamenundin piirteiden ilme, niiden ajatuksettomuus vaihtui ihailuksi ja niitä kirkasti osittain sama terävä järki, joka vuosisata sitten oli sytyttänyt nuorekkaan tulensa delavarien monilukuisiin joukkoihin. Häh nousi seisaalleen auttamatta ja nähtävästi ponnistelemattakin ja kysyi äänellä, jonka lujuus säpsähdytti kuulijoita:

"Ken sinä olet?"

"Nainen. Vihattua rotua, jos niin tahdot -- englantilainen. Mutta nainen, joka ei ole koskaan tehnyt sinulle pahaa ja joka ei voisi tehdäkään pahaa kansallesi, jos tahtoisikin, ja joka nyt pyytää apua."

"Sanokaa minulle, lapseni", jatkoi patriarkka käheästi viitaten ympärillään istuville, vaikka hänen silmänsä yhä tähystivät polvistunutta Coraa, "minne ovat delavarit leiriytyneet?"

"Irokeesien vuorille, tuolle puolen Horikanin kirkkaita lähteitä."

"Monta polttavaa kesää on tullut ja mennyt siitä, kun viimeksi join omien virtojeni vettä. Minkvonin lapset ovat rehellisimmät valkoisista miehistä; mutta heitä janotti ja he ottivat ne itselleen. Ajavatko he meitä takaa näin kauas?"

"Me emme aja ketään takaa emmekä ahnehdi mitään", vastasi Cora. "Jouduttuamme vangeiksi vastoin tahtoamme on meidät tuotu teidän luoksenne, ja me pyydämme vain lupaa saada palata kotiimme rauhassa. Etkö sinä ole Tamenund -- tämän kansan isä, tuomari, sanoisinpa melkein profeetta?"

"Minä olen monen päivän Tamenund."

"Seitsemisen vuotta sitten oli eräs kansasi mies joutunut valkoisen päällikön armoille tämän maakunnan rajoilla. Hän sanoi olevansa hyvän ja hurskaan Tamenundin verta. 'Mene', sanoi valkoinen mies, 'syntyperäsi tähden olet vapaa! Muistatko tämän englantilaisen soturin nimeä?'"

"Minä muistan nauravana poikana seisoneeni meren hiekkaisella rannalla ja nähneeni suuren veneen, jolla oli siivet valkeammat kuin joutsenen ja leveämmät kuin monen kotkan ja joka tuli nousevasta auringosta päin", vastasi patriarkka korkealle iälle ominaisella tarkalla muistilla.

"Ei, ei, minä en puhu niin kaukaisesta ajasta, vaan suosiosta, jota muuan omaiseni osoitti sukulaisellesi nuorimmankin soturisi muistinikään."

"Tapahtuiko se silloin, kun Englannin ja Hollannin miehet taistelivat keskenään delavarien metsästysmaista? Silloin oli Tamenund päällikkönä ja silloin hän ensi kerran laski jousen syrjään, tarttuakseen kalpeanaamojen salamaan."

"Ei silloinkaan", keskeytti Cora, "vaan monta, monta vuotta myöhemmin. Minä puhun eilispäivän tapahtumasta. Varmaankaan et ole sitä unohtanut."

"Vasta eilenhän olivat lenapien lapset maailman herroja", tarttui vanhus puheeseen liikuttavan ilmehikkäästi. "Suolaisen järven kalat, linnut, pedot ja metsien mingot tunnustivat heidät ruhtinaikseen."

Cora laski päänsä kumaraan pettymyksissään ja kamppaili katkeran hetken tuskansa kanssa. Mutta sitten hän kohotti kukoistavat kasvonsa ja sädehtivät silmänsä taas ja jatkoi äänellä, joka oli melkein yhtä läpitunkeva kuin patriarkankin ylimaallinen ääni.

"Sano minulle, onko Tamenund isä?"

Vanhus katsahti häneen korkealta istuimeltaan hyväntahtoinen hymy riutuvilla kasvoillaan, loi sitten hitaan silmäyksen kokoontuneeseen heimoonsa ja vastasi:

"Kokonaisen kansan."

"Itselleni en pyydä mitään. Sinun ja kansasi tavoin, kunnianarvoisa päällikkö, on esi-isieni kirous langennut raskaana heidän lapsensa päälle", jatkoi Cora, puristaen käsiään suonenvedontapaisesti sydämelleen ja laskien päänsä niin alas, että hänen palavat poskensa melkein kokonaan peittyivät hänen hartioilleen sekasortoisina suortuvina valuviin mustiin, kiiltäviin kiharoihin. "Mutta tuossa on nainen, joka ei ole vielä milloinkaan tuntenut taivaan vihan painoa ennen kuin nyt. Hän on vanhan, heikon miehen tytär, miehen, jonka päivät ovat päättymäisillään. Häntä rakastavat monet, hyvin monet, ja hän on heidän ilonsa, ja hän on liian hyvä, liian kallisarvoinen joutuakseen tämän konnan uhriksi."

"Minä tiedän, että kalpeanaamat ovat ylpeä ja nälkäinen rotu. Minä tiedän, että he eivät vaadi ainoastaan maata omakseen, vaan että he väittävät halvimmankin heidän värisistään olevan paremman kuin punaisen miehen viisainkin päällikkö", jatkoi vanha ruhtinas totisena, huolimatta siitä kuinka syvästi hän haavoitti kuulijaansa, jonka pää hänen puhuessaan vajosi melkein maahan häpeän painamana. "Heidän heimojensa koirat ja varikset ulvoisivat ja raakkuisivat, jos he aikoisivat ottaa majoihinsa naisen, jonka veri ei olisi lumen väriä. Mutta älkööt he kerskailko Maniton kasvojen edessä liian äänekkäästi. He tulivat tähän maahan auringon noustessa, ja heidät kai saamme lähtemäänkin auringon laskiessa. Minä olen usein nähnyt heinäsirkkojen kaluavan lehdet puista, mutta kukkien aika on aina palannut."

"Niin tapahtuu", virkkoi Cora vetäen syvään henkeänsä, ikäänkuin huumauksesta herättyään, kohotti päänsä, pudisti taakseen kiiltävän hunnun ja jatkoi säihkyvin silmin, jotka muodostivat omituisen vastakohdan hänen kalmankalpeille kasvoilleen. "Mutta miksi -- sitä ei meidän ole sallittu tutkia. Täällä on vielä muuan sinun oman kansasi jäsen, jota ei ole tuotu sinun eteesi; kuule hänen puhettaan, ennen kuin päästät huronin poistumaan voitonriemuisena."

Huomattuaan Tamenundin katselevan ympärilleen epätietoisena sanoi toinen hänen seuralaisistaan:

"Hän on käärme -- Englannin miesten ostama punanahka. Me aiomme kiduttaa häntä."

"Tuokaa hänet tänne", käski tietäjä.

Sitten vajosi Tamenund jälleen istuimelleen, ja niin syvä hiljaisuus syntyi nuorten miesten suoriessa täyttämään tätä lyhyttä määräystä, että kepeän aamutuulen liikuttamien lehtien kuultiin selvästi kahisevan läheisessä metsässä.

XXX luku.

Jos kiellätte te sen, hyi lakianne! Venetsian oikeudell' ei mitään voimaa. Odotan tuomiota, saanko? mitä?

_Venetsian Kauppias_.

Mikään inhimillinen ääni ei katkaissut hiljaisuutta moneen tuskallisen odotuksen täyttämään hetkeen. Vihdoin avautui ja sulkeutui aaltoileva joukko, ja Unkas seisoi elävän kehän keskellä. Kaikki silmät, jotka olivat uteliaina tarkastelleet tietäjän, heidän oman älynsä lähteen piirteitä, kääntyivät samassa ja suuntautuivat nyt salaisesti ihaillen ryhdikkääseen, notkeaan ja jalomuotoiseen vankiin. Mutta ei paikka, missä hän oli, eikä se kiinteä huomio, jonka esineeksi hän oli joutunut, kyennyt millään tavoin häiritsemään nuoren mohikaanin tyyneyttä. Hän loi levollisen, tarkkaavan silmäyksen ympärilleen ja kohtasi päälliköiden kasvoilla väikkyvän sammumattoman vihan ilmeen yhtä rauhallisena kuin uteliaiden lasten innokkaan katseen. Mutta kun hän ylpeässä tarkastelussaan viimeiseksi sattui vilkaisemaan Tamenundiin, muuttui hänen katseensa kiinteäksi ja tuijottavaksi, ikäänkuin kaikki muut näyt olisivat jo unohdetut. Sitten hän astui hitain, kuulumattomin askelin tasannetta ylös ja pysähtyi aivan tietäjän jalkajakkaran eteen. Siinä hän seisoi huomaamattomana, vaikka itse pitäen kaikkea silmällä, kunnes toinen päälliköistä ilmoitti vanhukselle hänen tulonsa.

"Millä kielellä puhuttelee vanki Manitoa?" kysyi patriarkka silmiään avaamatta.

"Isiensä tavoin delavarien kielellä", vastasi Unkas.

Tämä äkillinen ja odottamaton ilmoitus sai nousemaan väkijoukosta matalan, uhkaavan murinan, jota voi hyvin verrata leijonan ärjyntään, kun sen raivo on juuri heräämäisillään -- peloittava enne sen tulevan vihan kaameudesta. Vaikutus oli yhtä voimakas tietäjään, vaikka se ilmenikin eri tavalla. Hän vei käden silmilleen, ikäänkuin välttääkseen pienintäkin vilahdusta niin saastaisesta näystä, samalla kun hän käheällä kurkkuäänellään kertasi juuri kuulemiaan sanoja.

"Delavari siis! Minä olen elänyt kylliksi kauan nähdäkseni lenapien heimot karkoitettuina neuvottelunuotioiltaan ja hajoitettuina kuin ahdistetut kaurisparvet pitkin irokeesien vuoria! Minä olen nähnyt vieraan kansan kirveiden lakaisevan metsät laaksoista, joita taivaan tuulet olivat säästäneet! Petojen, jotka vuorilla juoksevat, ja lintujen, jotka lentelevät puiden yllä, olen minä nähnyt elävän ihmisten majoissa, mutta en ole vielä nähnyt niin kurjaa delavaria, että hän myrkyllisen käärmeen tavoin hiipisi kansansa leiriin."

"Laulavat linnut ovat avanneet nokkansa, ja Tamenund on kuullut heidän viserryksensä", vastasi Unkas sointuvan äänensä vienoimmin vivahduksin.

Vanhus säpsähti ja kallisti päänsä sivulle, ikäänkuin tarkemmin kuullakseen jonkin häipyvän sävelen väräjävän soinnun.

"Uneksiiko Tamenund!" huudahti hän. "Mikä ääni kaikuu hänen korvissaan? Ovatko talvet väistyneet? Tuleeko kesä jälleen lenapien lapsille?"

Juhlallinen ja kunnioittava hiljaisuus seurasi tätä delavari-profeetan huulilta kuulunutta. yhteydetöntä purkausta. Hänen kansansa oli heti valmis kuvittelemaan hänen käsittämättömän puheensa siksi salaperäiseksi keskusteluksi, johon hänen uskottiin usein antautuvan korkeamman järjen kanssa, ja odotti nyt ilmoituksen tulosta kauhistuneen jännittyneenä. Kärsivällisen hiljaisuuden jälkeen rohkeni kuitenkin muuan vanhemmista miehistä, huomattuaan tietäjän unohtaneen koko asian, muistuttaa hänelle vangin yhä seisovan hänen edessään.

"Petollinen delavari vapisee odottaessaan kuulevansa Tamenundin sanoja", virkkoi hän. "Hän on koira, joka ulvoo, kun Englannin miehet näyttävät hänelle jäljet."

"Ja te", vastasi Unkas, katsahtaen tuimana ympärilleen, "olette rakkeja, jotka vinkuvat, kun Ranskan miehet heittävät heille hirvensä perkeet!"

Kaksikymmentä puukkoa välähti ilmassa ja yhtä monta soturia hypähti pystyyn tämän purevan ja ehkäpä ansaitunkin soimauksen kuultuaan, mutta erään päällikön viittaus esti heidän raivonsa puhkeamasta teoiksi ja hankki ainakin ulkonaisen rauhan. Tehtävä olisi ehkä ollut vaikeampi, ellei Tamenund olisi liikahtaen ilmoittanut haluavansa jälleen puhua.

"Delavari!" lausui tietäjä, "huonosti ansaitset sinä nimesi. Kansani ei ole nähnyt kirkasta aurinkoa moneen talveen; ja soturi, joka hylkää heimonsa, kun päivä on peittynyt pilveen, on kaksinkertainen petturi' Maniton laki on oikea. Se on oikea, ja se on oleva oikea niin kauan kuin virrat juoksevat ja vuoret seisovat ja puiden kukat tulevat ja menevät. Hän on teidän, lapseni; kohdelkaa häntä niin kuin hän ansaitsee."

Ei jäsenkään värähtänyt eikä henkäyskään kulkenut tavallista kiivaammin eikä äänekkäämmin, ennenkuin tämän lopullisen tuomion viimeiset tavut olivat lähteneet Tamenundin huulilta. Mutta silloin räjähti kauhea kostonkiljaus yht'aikaa koko heimon suusta -- peloittava ilmaus heidän säälimättömistä aikeistaan. Näiden pitkien, hurjien huutojen keskellä julisti muuan päällikkö korkealla äänellä, että vanki oli tuomittu kestämään tulikidutuksen kaamean rangaistuksen. Kehä syöksyi hajalleen, ja riemuitseva ulvonta sekaantui valmistelujen hälinään ja hyörinään. Heyward taisteli mielipuolen tavoin vartijoittensa kanssa. Haukansilmän levottomat silmät alkoivat pälyillä sivuille erikoisen vakavina, ja Cora heittäytyi jälleen patriarkan jalkoihin vielä kerran rukoilemaan armoa.

Näiden jännittävien hetkien kuluessa oli Unkas yksinään säilyttänyt arvokkaan tyyneytensä. Hän katseli valmisteluja lujin silmin, ja kun kiduttajat tulivat käymään häneen käsiksi, kohtasi hän heidät uljaan ja ylpeän näköisenä. Muuan heistä, jos mahdollista vielä julmempi ja villimpi kuin toverinsa, tarttui nuoren soturin metsästysmekkoon ja tempaisi sen yhdellä kahmauksella hänen yltään. Sitten hän hyökkäsi mielettömästä ilosta kiljuen viemään vastustelematonta vankiaan paalulle. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin villi näytti olevan vierain kaikille inhimillisille tunteille, pysähtyi hän aikeestaan yhtä äkillisesti kuin olisi jokin yliluonnollinen voima tullut Unkasin avuksi. Delavarin silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, hänen suunsa aukeni ja koko hänen ruumiinsa jähmettyi rajattomasta hämmästyksestä. Kohottaen kätensä hitaasti ja tasaisesti osoitti hän sormellaan vangin rintaa. Hänen toverinsa tunkeutuivat kummissaan hänen ympärilleen ja jokaisen silmä tuijotti hänen esimerkkiään noudattaen siihen pieneen kilpikonnan kuvaan, joka oli heleällä sinivärillä kauniisti tatuoitu uhrin rintaan.

Lyhyen hetken nautti Unkas voitostaan kohtaukselle tyynesti hymyillen. Siten hän pyyhkäisi miehet ympäriltään väkevällä, ylpeällä kädenliikkeellä, astui kansan eteen ylevänä kuin kuningas ja alkoi puhua äänellä, jonka kaiku voitti väkijoukon ihastuksenhuminan.

"Lenni lenapien miehet!" huudahti hän, "minun rotuni kannattaa maata! Teidän heikko heimonne seisoo minun kirveliäni! Mikä delavarin sytyttämä tuli voisi polttaa isieni lasta", jatkoi hän osoittaen ylpeänä yksinkertaista vaakunaa ihossaan; "veri, joka tulee sellaisesta lähteestä, sammuttaisi liekkinne! Minun rotuni on kansojen iso-isä!"

"Kuka sinä olet?" kysyi Tamenund kohoten seisaalleen enemmän kuulemansa äänen hämmästyttävän soinnun kuin vangin puheesta ymmärtämänsä ajatuksen pakottamana.

"Unkas, Chingachgookin poika", vastasi vanki vaatimattomasti, kääntyi kansasta ja kumarsi päätään kunnioittaakseen toisen arvoa ja ikää; "suuren Unamisin, Kilpikonnan, poika."

"Tamenundin hetki on lähellä!" huudahti vanhus; "päivä on vihdoinkin muuttunut yöksi! Minä kiitän Manitoa, että on mies tullut tänne täyttämään paikkani neuvottelunuotion ääressä. Unkas, Unkasin poika, on löytynyt! Kuolevan kotkan silmät saakoot katsella nousevaa aurinkoa!"

Nuorukainen astui kepeästi, mutta ylpeästi korokkeelle, niin että koko tuo kiihtynyt, kummasteleva väkijoukko näki hänet. Tamenund piti häntä kauan käsivartensa ulottuvilla ja luki jokaisen kauniin viivan hänen kasvoistaan väsymättömänä kuin mies, joka muistelee onnensa päiviä.

"Onko Tamenund poika?" huudahti vihdoin hurmaantunut profeetta. "Olenko minä unena nähnyt niin monien lumien putoavan -- olenko minä nukkuessani nähnyt kansani hajaantuneena kuin hiekan aalloissa -- olenko minä uneksinut Englannin miehistä, joita oli enemmän kuin lehtiä puissa! Tamenundin nuoli ei enää pelottaisi hirvenvasikkaa; hänen käsivartensa on kuivettunut kuin kuolleen tammen oksa; etana voittaisi hänet kilpajuoksussa; ja kuitenkin seisoo nyt Unkas sellaisena hänen edessään kuin heidän lähtiessään taistelemaan kalpeanaamoja vastaan! Unkas, heimonsa pantteri, lenapien vanhin poika, mohikaanien ruhtinaista viisain! Sanokaa minulle, delavarit, onko Tamenund nukkunut sata talvea?"

Näitä sanoja seuraava tyyni ja syvä hiljaisuus osoitti riittävästi sitä pelokasta kunnioitusta, millä kansa kuunteli patriarkan sanoja. Kukaan ei uskaltanut vastata, vaikka kaikki odottivat hengähtämättä, mitä tuleman piti. Unkas katseli kuitenkin häntä kasvoihin lemmikkilapsen hellyydellä ja kunnioituksella ja kävi oman korkean, tunnustetun arvonsa nojalla vastaamaan.

"Neljä hänen rotunsa soturia on elänyt ja kuollut siitä, kun Tamenundin ystävä johti kansaansa taisteluun. Kilpikonnan veri on ollut monessa päällikössä, mutta kaikki ovat he palanneet siihen maahan, josta tulleetkin olivat, paitsi Chingachgook ja hänen poikansa."

"Se on totta -- se on totta", vastasi vanhus, kun äkillisen muistamisen salama iski murskaksi kaikki hänen viehättävät kuvitelmansa ja sai hänet taas tajuamaan kansansa todellisen historian. "Viisaat miehemme ovat usein sanoneet, että kaksi soturia, jotka olivat muuttumatonta rotua, viipyi Englannin miesten kukkuloilla. Miksi ovat heidän sijansa delavarien neuvottelunuotion ympärillä olleet niin kauan tyhjinä?"

Nämä sanat saivat nuorukaisen kohottamaan päänsä, jota hän oli yhä pitänyt kunnioittavasti kumarassa, ja korottaen äänensä, niin että koko väkijoukko sen kuuli, puhui hän seuraavasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan selittääkseen sukunsa käytöksen: