Part 30

Hän aloitti imartelemalla kuulijainsa itserakkautta: pettämätön keino herättää tarkkaavaisuutta. Lueteltuaan ne monet tilaisuudet, missä huronit olivat osoittaneet rohkeuttaan ja urhoollisuuttaan loukkauksia rangaistessaan, poikkesi hän korkealentoisesti ylistämään viisauden voimaa. Hän kuvaili tämän ominaisuudet muodostamaa suurta erotusta majavan ja muiden eläinten, sitten eläinten ja ihmisten ja lopuksi erityisesi huronien ja muun ihmiskunnan välillä. Nostettuaan näin varovaisuuden tarpeelliseen arvoon ryhtyi hän selvittämään, miten sitä oli sovellettava heimon nykyisessä asemassa. Yhdellä puolen, sanoi hän, oli heidän suuri kalpea isänsä, Kanadan maaherra, joka katsoi lapsiinsa kovin silmin sen jälkeen kun heidän kirveensä olivat tulleet niin punaisiksi; toisella puolen oli taas kansa yhtä lukuisa kuin he itsekin, joka puhui eri kieltä, jonka edut kävivät eri suuntiin kuin heidän, joka ei heitä rakastanut ja joka mielellään käyttäisi pienintäkin tekosyytä saattaakseen heidät suuren valkoisen päällikön epäsuosioon. Sitten hän puhui heidän tarpeistaan, lahjoista, joita heillä oli oikeus odottaa tekemiensä palvelusten palkinnoksi, heidän elämästään kaukana omilta metsästysmailtaan ja kotikylistään ja välttämättömyydestä pitää niin tärkeässä asiassa silmällä enemmän varovaisuutta kuin välittömiä taipumuksia. Kun hän huomasi vanhojen miesten osoittavan suosiotaan hänen maltilleen, mutta taas monien hurjimpien ja arvokkainten soturien kuuntelevan hänen valtioviisaita esityksiään synkin otsin, johti hän heidät taitavasti siihen asiaan, joka heitä enimmän miellytti. Hän puhui avonaisesti heidän varovaisuutensa hedelmistä, joiden hän rohkeasti sanoi johtavan täydelliseen ja lopulliseen vihollisten kukistamiseen. Hän viittaili myöskin hämärästi siihen, että heidän menestyksensä saattoi sopivasti harkittuna laajentua kaikkien niiden tuhoamiseksi, joita heillä oli syytä vihata. Lyhyesti sanoen: hän yhdisti niin ovelasti etäisen varovaiseen, selvän hämärään, että hän sukoili molempien puolueiden mielitekoja ja jätti jokaiselle toivomisen mahdollisuuden, vaikkei kukaan voinut kerskailla täydelleen tajunneensa hänen tarkoitustaan.

Puhuja tai valtiomies, joka osaa synnyttää sellaisen asiaintilan, on yleisesti aikalaistensa suosiossa, miten jälkimaailma häntä sitten kohdelleekin. Kaikki käsittivät, että enemmän ajateltiin kuin lausuttiin, ja kukin luuli tuon salatun tarkoituksen olevan juuri sen, minkä hän omasta puolestaan kykeni käsittämään tai minkä hänen omat toiveensa herättivät.

Tällaisten suotuisain asianhaarain vallitessa ei olekaan ihmeellistä, että Maguan neuvo voitti. Heimo suostui toimimaan maltillisesti, ja yksimielisesti uskottiin koko asian johto sen päällikön huomaan, joka oli ehdottanut niin järkeviä ja selviä keinoja.

Magua oli nyt saavuttanut kaikella viekkaudellaan ja toimeliaisuudellaan tavoittelemistaan tarkoitusperistä yhden. Pohja, jonka hän oli kadottanut kansansa suosiossa, oli vallattu täydelleen takaisin, ja sen lisäksi hän kävi asioiden etunenässä. Hän oli itse asiassa koko heimon johtaja, ja niin kauan kun hän voi säilyttää suosionsa, ei kukaan kuningas ollut yksinvaltiaampi, etenkin kansakunnan viipyessä vihollisten alueella. Hän heitti siis pois neuvonantajan naaman ja otti tehtävänsä arvon mukaisen vakavan, käskevän ryhdin ja ilmeen.

Juoksijoita lähetettiin hankkimaan tietoja eri tahoilta, urkkijoita määrättiin lähenemään ja vakoilemaan delavarien leiriä, muut soturit toimitettiin majoihinsa lepäämään vakuutellen, että heidän palveluksiaan tultaisiin pian tarvitsemaan, ja vaimoja ja lapsia käskettiin vetäytymään tiehensä muistuttaen, että heidän asianaan oli pysyä hiljaa. Kun nämä eri valmistelut oli suoritettu, kulki Magua läpi kylän, poiketen tähän tai tuohon majaan tervehtimään henkilöitä, joille hän arveli käyntinsä voivan olla imartelevan. Hän vahvisti ystäviensä luottamusta, kiinnitti horjuvia ja tyydytti kaikkia. Sitten hän meni omaan asuntoonsa. Vaimo, jonka huronipäällikkö oli jättänyt silloin, kun hänet karkoitettiin kansansa parista, oli kuollut. Lapsia ei hänellä ollut, niin että hänellä ei nyt ollut ainoatakaan toveria majassaan. Tämä maja oli juuri se sama rappeutunut ja yksinäinen hökkeli, mistä Haukansilmä löysi Davidin; Magua oli sietänyt niinä harvoina kertoina, jolloin he tapasivat toisensa, laulumestarin läsnäoloa korskean ylemmyyden halveksivalla välinpitämättömyydellä.

Tänne siis Magua vetäytyi, kun hänen valtioviisaat toimensa olivat päättyneet. Muiden nukkuessa ei hän kuitenkaan saanut eikä etsinyt lepoa. Jos joku olisi ollut kyllin utelias seuratakseen äskettäin valitun päällikön elkeitä, olisi hän nähnyt tämän istuvan eräässä majan nurkassa miettimässä tulevia tekojaan siitä lähtien, kun hän tänne tuli, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän oli määrännyt soturit uudelleen kokoontumaan. Joskus puhalsi yön leyhkä läpi majan rakojen, ja matala liekki, joka leijui hiiltyneiden kekäleiden yllä, loi vavahtelevan valonsa juroon erakkoon. Sellaisina hetkinä ei olisi ollut vaikeata kuvitella hämärästi näkyvää villiä pimeyden ruhtinaaksi, joka hautoi muka kärsimäänsä vääryyttä ja suunnitteli uusia ilkeitä juoniaan.

Paljon ennen päivän koittoa astui kuitenkin soturi toisensa jälkeen Maguan yksinäiseen majaan, siksi kunnes heitä oli kerääntynyt sinne kaksikymmentä miestä. Kullakin oli pyssynsä ja muut sotatarpeensa, vaikka maalaus olikin kauttaaltaan rauhallinen. Ei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota näiden julmannäköisten olentojen tuloon; muutamat istuutuivat varjoisemmille paikoille, mutta toiset seisoivat liikkumattomina kuin patsaat, kunnes määrätty joukko oli koossa.

Silloin nousi Magua ja antoi lähtömerkin. Itse hän asettui parvea johtamaan. Tämä seurasi opastansa yksitellen tuossa tunnetussa järjestyksessä, joka on saanut kuvaavan nimen "intiaanijono" ja jota myös sanotaan "hanhenmarssiksi".

Poikkeamatta polulle, joka vei suoraan delavarien leiriä kohti, johdatti Magua joukkoansa jonkin matkaa alaspäin pitkin virran mutkittelevaa vartta ja ohi majavain pienen tekojärven. Päivä alkoi sarastaa heidän astuessaan metsänaukeamalle, jonka nämä älykkäät ja toimeliaat eläimet olivat raivanneet. Vaikka Magualla, joka oli pukeutunut vanhaan pukuunsa, olikin ketun kuva nuttunsa erikoisesti valmistetussa nahassa, oli hänen partioparvessaan muuan päällikkö, jonka erikoisena tunnusmerkkinä eli vertauskuvana oli majava. Olisi ollut jonkinlainen rikollinen laiminlyönti, ellei tämä mies kuviteltujen sukulaistensa mahtavan yhteiskunnan ohi kulkiessaan olisi jollakin tavoin osoittanut kunnioitustaan. Hän pysähtyi siis ja puhui niille niin hellin ja ystävällisin sanoin kuin olisivat olleet kysymyksessä suorastaan järjelliset olennot. Hän sanoi eläimiä serkuikseen ja huomautti heille, että hänen suojeleva vaikutuksensa esti ketään heitä häiritsemästä, vaikka niin monet ahnaat kauppamiehet yllyttivät intiaaneja ryöstämään heidän henkensä. Hän lupasi heille edelleenkin suosiotaan ja kehoitti heitä olemaan kiitollisia. Sitten hän puhui retkestä, johon hän itsekin otti osaa, ja viittaili, vaikka tarpeellisen varovasti ja kiertelevästä, miten heidän oli välttämätöntä antaa sukulaiselleen osa siitä viisaudesta, jonka takia he itse olivat niin suuressa maineessa.

Tämän kummallisen puheen aikana seisoivat soturin toverit niin vakavina ja tarkkaavaisina kuuntelemassa hänen sanojaan kuin olisi heillä kaikilla ollut yhtä syvä vakaumus niiden tarpeellisuudesta. Kerran tai kahdesti kohosi mustia täpliä veden pinnalle, ja huroni oli mielissään, koska hänen nähdäkseen puhe ei ollut mennyt hukkaan. Juuri kun hän oli lopettanut ylistyksensä, pistihe erään ison majavan pää muutaman pesän aukosta; tämän pesän multaseinät olivat varsin rappeutuneet ja intiaanijoukko olikin sen asemasta päättäen luullut sitä asumattomaksi. Sellaista tavatonta luottavaisuuden osoitusta piti puhuja erinomaisen hyvänä enteenä, ja vaikka eläin vetäytyikin varsin äkkiä takaisin, ei hän säästänyt kiitoksiaan eikä kehujaan.

Kun Maguan mielestä oli kylliksi aikaa tuhlattu tämän soturin sukulaisuustunteiden hyvittämiseen, antoi hän jälleen lähtömerkin. Intiaanien poistuttua yhtenä joukkona ja niin kepein askelin, etteivät tavallisen ihmisen korvat olisi niitä lainkaan kuulleet, rohkeni sama kunnianarvoisa majava uudelleen pistää päänsä esiin piilostaan. Jos joku huroneista olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt eläimen seuraavan heidän liikkeitään sellaisella tarkkuudella ja hartaudella, että sitä olisi varsin helposti voinut erehtyä pitämään järjellisenä olentona. Niin selviä ja käsitettäviä olivat tosiaankin tuon luontokappaleen tuumat ja teot, että kokeneinkin huomioija olisi joutunut pulaan yrittäessään saada kaikkia sen elkeitä sopimaan majavan tapoihin, kunnes partiojoukon hävittyä metsään koko salaisuus sai selityksensä: eläin ryömi kokonaisuudessaan ulos majasta ja turkisnaamion takaa paljastuivat silloin Chingachgookin vakavat kasvot.

XXVIII luku.

Pian, pyydän, sillä näettehän, että minun on kiire.

_Paljon Melua Tyhjästä_.

Se delavarien heimo tai oikeammin heimon puolikas, joka on ollut niin usein puheena ja jonka nykyinen leiripaikka oli lähellä huronien tilapäistä kylää, saattoi koota melkein saman määrän sotureita kuin tämä viimeksi mainittu kansakin. Naapuriensa tavoin olivat hekin seuranneet Montcalmia Englannin kruunun alueille ja tehneet hankaloita ja tuloksellisia hyökkäyksiä mohokkien metsästysmaille, vaikka eivät alkuasukkaiden kesken usein tavattavassa selittämättömässä toimettomuudessaan olleetkaan katsoneet sopivaksi antaa apuaan silloin, kun sitä parhaiten tarvittiin. Ranskalaiset olivat koettaneet keksiä eri syitä tähän liittolaistensa odottamattomaan laiminlyöntiin. Yleisenä mielipiteenä kuitenkin oli, että heihin oli vaikuttanut kunnioitus vanhaa sopimusta kohtaan, joka oli kerran tehnyt heidät sotaiseen suojelukseen nähden riippuviksi Kuuden Kansakunnan liitosta ja joka nyt esti heitä lähtemästä entisiä isäntiään vastaan. Mitä heimoon itseensä tulee, oli se vain lähettiensä välityksellä tyytynyt ilmoittamaan Montcalmille oikealla intiaanien harvasanaisuudella, että heidän kirveensä olivat tylsät ja että aikaa tarvittiin niiden teroittamiseen. Kanadan valtioviisas päällikkö oli katsonut paremmaksi kärsiä toimetonta ystävää kuin jollakin huonosti harkitulla ankarammalla keinolla muuttaa hänet ilmi viholliseksi.

Tuona aamuna, jolloin Magua johti äänetöntä joukkoaan majavain raivaukselta metsään edellä kerrotulla tavalla, nousi aurinko delavarien leirin näkyviin ihmeissään todetakseen, että se oli äkkiä yllättänyt keskipäivän toimeliaassa touhussa ja kaikissa totutuissa askareissa hyörivän kansan. Naisia juoksenteli majalta majalle, toiset puuhaillen aamuateriaansa, muutamat harvat totisina ottaen tapoihinsa kuuluvaa virkistystä, mutta enimmät seisoen vaihtamassa ystävättärineen nopeita, kuiskaavia lauseita. Soturit oleskelivat ryhmäkunnissa miettien enemmän kuin puhuen, ja kun muutamia harvoja sanoja lausuttiin, tapahtui se miesten tavoin, jotka syvästi harkitsevat mielipiteensä. Metsästysvälineitä näkyi runsaasti majojen ympärillä; mutta kukaan ei lähtenyt erän ajoon. Siellä täällä tutki joku soturi aseitaan niin tarkoin, että harvoin niille kapineille niin suurta huomiota omistetaan, ellei odoteta muiden vihollisten kuin metsän otusten vastaan joutuvan. Ja joskus kääntyivät koko joukon silmät yht'aikaa erästä suurta, äänetöntä majaa kohti kylän keskellä, ikäänkuin olisi se sisältänyt heidän yhteisten ajatustensa esineen.

Tämän kohtauksen vielä kestäessä ilmestyi yht'äkkiä muuan mies sen kalliotasanteen äärimmäiselle reunalle, jolle kylä oli rakennettu. Hänellä ei ollut aseita ja hänen maalauksensa tarkoitti pikemminkin lieventää kuin tehostaa hänen synkkien kasvojensa luontaista tylyä ilmettä. Tultuaan täydelleen delavarien nähtäviin hän pysähtyi ja teki ystävyyttä ilmoittavan liikkeen, nostamalla ensin käsivartensa taivasta kohti ja sitten laskemalla sen ilmehikkäästi rinnalleen. Kylän asukkaat vastasivat hänen tervehdykseensä matalalla suosionhyminällä ja kehoittivat häntä käymään lähemmäksi samanlaisin ystävällisin merkein. Näiden vakuutusten rohkaisemana jätti tumma haamu luonnollisen kalliopengermän reunan, missä hän oli hetkisen seisonut ja missä hän oli tarkoin ääriviivoin kuvastunut punertuvaa aamutaivasta vasten, sekä astui arvokkaasti aivan majojen keskeen. Hänen lähetessään kuului vain niiden keveiden hopeahelyjen kilinä, joita oli runsaasti hänen käsivarsissaan ja kaulassaan, sekä niiden pikku tiukujen kilinä, joita oli pitkin hänen kauriinnahkaisten kenkiensä saumoja. Edetessään tervehti hän kohteliaasti niitä miehiä, joiden ohi hän kulki, kun hän sitävastoin ei ollut naisia huomaavinaankaan, ikäänkuin ei olisi nykyisessä asiassaan pitänyt heidän suosiotaan minkään arvoisena. Ehdittyään joukon luo, jossa asenteen uljuudesta päättäen heimon arvokkaimmat päälliköt olivat, pysähtyi vieras, ja silloin näkivät delavarit, että heidän edessään seisova jäntevä ja ryhdikäs mies ei ollut kukaan muu kuin huronien tunnettu päällikkö Ovela Kettu.

Hänet otettiin vastaan vakavasti, äänettömästi ja varovasti. Hänen eteensä osuneet soturit väistyivät sivulle ja avasivat siten tien luotetuimmalle puhujalleen, miehelle, joka osasi kaikkia pohjoisten alkuasukasheimojen käyttämiä kieliä.

"Viisas huroni olkoon tervehditty", virkkoi delavari makvain kielellä; "hän on tullut syömään papumaissiansa järvien rannoilla asuvain veljiensä kanssa."

"Hän on tullut", kertasi Magua kumartaen päätään arvokkaasti kuin joku itämainen ruhtinas.

Päällikkö ojensi käsivartensa, kumpikin tarttui toistaan ranteeseen, ja niin he vaihtoivat vielä ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten kutsui delavari vierastaan majaansa jakamaan hänen murkinaansa. Kutsua noudatettiin, ja niin poistuivat molemmat soturit kolmen, neljän vanhemman miehen seuraamina tyynesti paikalta, jättäen muun heimon kiihkeänä arvailemaan niin odottamattoman käynnin syitä, vaikkei sentään kukaan ilmaissut malttamattomuuttaan elein eikä sanoin.

Seuraavan lyhyen ja vaatimattoman aterian aikana johdettiin keskustelua äärimmäisen varovasti ja se liikkui yksinomaan Maguan äskeiseen metsästysretkeen liittyvissä tapauksissa. Hienostuneimmankin kasvatuksen saaneen miehen olisi ollut mahdotonta hänen isäntiään taitavammin teeskennellä muka pitävänsä toisen käyntiä kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa, vaikka jokainen läsnäolija tajusi täydellisesti, että sen täytyi olla yhteydessä jonkin salaisen tarkoituksen kanssa, vieläpä sellaisen, joka saattoi olla heille erikoisen tärkeä. Kun seurueen nälkä oli tyydytetty, korjasivat naiset lautaset ja juomaleilit, ja kumpikin puolue valmistautui ankaraan oveluuden ja älyn koetukseen.

"Onko suuri kanadalainen isäni jälleen kääntänyt kasvonsa lastensa huronien puoleen?" kysyi delavarien puhuja.

"Milloinka oli sitten toisin?" vastasi Magua. "Hän sanoo kansaani 'rakastetuimmakseen'."

Delavari kumarsi totisena kuin myöntääkseen todeksi asian, minkä tiesi valheeksi, ja jatkoi:

"Teidän nuorten miestenne kirveet ovat olleet hyvin punaiset."

"Niin ovat, mutta nyt ne ovat kiiltävät ja tylsät, sillä Englannin miehet ovat kuolleet ja delavarit ovat naapureitamme."

Toinen kiitti rauhallisesti kohteliaisuudesta käden liikkeellä ja pysyi vaiti. Sitten kysyi Magua, ikäänkuin verilöylyn viittauksesta johtuneena muistamaan asiaa:

"Tuottaako vankini veljilleni paljon vaivaa?"

"Hän on tervetullut."

"Polku huronien ja delavarien välillä on lyhyt ja avonainen; lähetettäköön hänet naisteni luo, jos hän tuottaa vaivaa veljelleni."

"Hän on tervetullut", vastasi jälkimmäisen kansan päällikkö yhä painokkaammin.

Pettynyt Magua oli vaiti muutamia minuutteja, vaikka hän näennäisesti ei vähääkään välittänyt siitä jyrkästä epuusta, jonka hän sai heti ensi yritykseensä hankkia Cora jälleen valtaansa.

"Jättävätkö nuoret mieheni delavareille metsästystilaa vuorilla?" kysyi hän vihdoin.

"Lenapit ovat omien kukkulainsa herroja", vastasi toinen hiukan kopeasti.

"Se on hyvä. Oikeus on punanahan herra! Miksi kirkastaisivat he kirveensä ja teroittaisivat puukkonsa toisiaan vastaan? Eikö kalpeanaamoja ole tiheämmässä kuin pääskysiä kukkien aikaan?"

"Hyvä!" huudahti pari, kolme hänen kuulijaansa yht'aikaa.

Magua odotti hiukan antaakseen sanojensa lauhduttaa delavarien tunteita, ennenkuin lisäsi:

"Eikö ole vieraita kenkiä kulkenut metsissä? Eivätkö veljeni ole vainunneet valkoisten miesten jalkoja?"

"Kanadalainen isäni voi tulla", vastasi toinen vältellen; "hänen lapsensa ovat valmiit näkemään hänet."

"Kun suuri päällikkö tulee, astuu hän polttamaan piippua intiaanien majoihin. Huronit sanovat myös, että hän on tervetullut. Mutta Englannin miehillä on pitkät käsivarret ja jalat, jotka eivät koskaan väsy! Nuoret mieheni uneksuivat nähneensä Englannin miesten jälkiä delavarien kylän lähettyvillä!"

"He eivät tule tapaamaan lenapeja nukkumassa."

"Se on hyvä. Soturi, jonka silmät ovat auki, näkee vihollisensa", puheli Magua, jonka täytyi uudelleen vaihtaa lähtökohtaa, kun ei kyennyt muutoin puhkaisemaan keskustelukumppaninsa varovaisuutta. "Minä toin lahjoja veljelleni. Hänen kansansa ei lähtenyt sotapolulle, koska se ei katsonut sitä hyväksi; mutta sen ystävät muistavat, missä se asuu."

Ilmoitettuaan näin anteliaat aikomuksensa nousi ovela päällikkö seisaalleen ja levitti vakavana lahjansa isäntäinsä häikäistyneiden silmien eteen. Lahjoina oli pääasiallisesti kaikkea vähäarvoista korua, jota oli ryöstetty William Henrikin surmatuilta naisilta. Näiden esineiden jakelussa osoitti viekas huroni yhtä suurta taitoa kuin niiden valinnassakin. Antaessaan suuremmat ja kauniimmat kahdelle arvokkaimmalle soturille, joista toinen oli hänen puhekumppaninsa, mausti hän tarjouksensa heidän alemmilleen niin osuvin ja harkituin kohteliaisuuksin, ettei heille jäänyt vähintäkään valittamisen syytä. Lyhyesti sanoen: koko toimitus yhdisti niin onnellisesti hyödyn imarteluun, ettei lahjoittajan ollut vaikeata heti lukea niin sopivasti ylistelyyn liittyneen anteliaisuuden vaikutusta isäntäinsä silmistä.

Tämä Maguan taidokas ja valtioviisas temppu ei jäänytkään välittömiä seurauksia vaille. Delavarien jyrkkä totisuus suli ystävällisemmäksi ilmeeksi, ja mitä etenkin majan isäntään tulee, niin toisti hän varsin painokkaasti nämä sanat, ensin hetkisen sangen tyytyväisenä katseltuaan omaa huomattavaa osaansa saaliista:

"Veljeni on viisas päällikkö. Hän on tervetullut."

"Huronit rakastavat ystäviään delavareja", vastasi Magua. "Ja kuinka eivät niin tekisikin? Sama aurinko on heidät punaisiksi polttanut, ja heidän hurskaat miehensä metsästävät samoilla mailla kuoleman jälkeen. Punanahkain tulee olla ystäviä ja katsoa avoimin silmin valkoisia miehiä. Eikö veljeni ole vainunnut urkkijoita metsissä?"

Delavari, jonka nimi käännettynä oli "Kova Sydän", unohti tahdon itsepintaisuuden ja jyrkkyyden, joka oli ehkä hankkinut hänelle niin kuvaavan mainesanan. Hänen piirteensä sulivat huomattavasti lempeämmiksi, ja nyt suvaitsi hän vastata suoremmin.

"Minun leirini ympärillä on tosiaankin kulkenut vieraita kenkiä. Niiden jälkiä on seurattu aina minun majoihini asti."

"Pieksikö veljeni tiehensä ne koirat?" kysyi Magna muka muistamatta päällikön aikaisempaa kiertelyä.

"Se ei olisi käynyt päinsä. Vieras on aina tervetullut lenapien lasten luo."

"Vieras kyllä, mutta ei vakoilija."

"Lähettäisivätkö Englannin miehet naisensa urkkimaan? Eikö huronipäällikkö sanonut ottaneensa naisia taistelussa vangiksi?"

"Hän ei puhunut valhetta. Englannin miehet ovat lähettäneet metsiin tiedustelijansa. Ne ovat olleet majoissani, mutta he eivät tavanneet siellä ketään, joka olisi sanonut heille: tervetuloa! Silloin he pakenivat delavarien luo -- koska, niin he sanovat, delavarit ovat ystäviämme; heidän mielensä on kääntynyt heidän kanadalaisesta isästään!"

Tämä viittaus oli naseva isku ja se olisi kehittyneemmissä yhteiskunnallisissa oloissa hankkinut Magualle taitavan valtiomiehen maineen. Heimon äskeinen luopuminen oli herättänyt, kuten he itsekin hyvin tiesivät, paljon pahaa verta heidän liittolaisissaan ranskalaisissa, ja heidät pakotettiin nyt käsittämään, että heidän vastaisia tekojansa tultaisiin pitämään tarkasti ja epäluuloisesti silmällä. Ei tarvittu kovinkaan syvää syiden ja seurausten tajuntaa nähdäkseen, että sellainen asian tila saattoi käydä sangen turmiolliseksi heidän tuleville yrityksilleen. Heidän kaukaiset kylänsä, metsästysmaansa ja sadat vaimonsa ja lapsensa, jopa merkittävä osa heidän sotavoimaansakin olivat nykyään ranskalaisella alueella. Tämä säikähdyttävä huomautus herätti siis, kuten Magua oli tarkoittanutkin, ilmeistä vastustusta, jopa pelkoakin.

"Katsokoon isäni kasvoihini", sanoi Kova Sydän; "hän ei ole mitään muutosta huomaava. On kyllä totta, etteivät nuoret mieheni lähteneet sotapolulle; sillä he näkivät unia, jotka kielsivät heitä sitä tekemästä. Mutta he rakastavat ja kunnioittavat suurta valkoista päällikköä."

"Onko hän sitä uskova, kun hän kuulee suurinta vihollistaan ruokittavan lastensa leirissä? Kun hänelle kerrotaan verisen Englannin miehen polttavan piippua heidän tulensa ääressä ja sen kalpeanaaman, joka on niin monta hänen ystävistään surmannut, tulevan ja menevän vapaasti delavarien keskellä? Menkää! Suuri kanadalainen isäni ei ole houkkio!"

"Missä on se Englannin mies, jota delavarit pelkäävät?" kysyi toinen; "kuka on tappanut nuoria miehiäni? Kuka on suuren isäni kuolemanvihollinen?"

"Pitkä Pyssy."

Delavarisoturit säpsähtivät tämän tunnetun nimen kuullessaan, ilmaisten hämmästyksellään vasta nyt saaneensa tietää, että Ranskan intianiliittolaisten keskuudessa niin kuuluisa mies oli heidän vallassaan."

"Mitä veljeni tarkoittaa?" kysyi Kova Sydän äänellä, jonka kummasteleva sävy poikkesi tuntuvasti hänen rotunsa tavallisesta välinpitämättömyydestä.

"Huroni ei valehtele koskaan!" vastasi Magua kylmästi ja nojasi päätään majan seinään, vetäen kevyttä nuttuaan tummanruskealle rinnalleen. "Laskekoot delavarit vankinsa; he löytävät miehen, jonka nahka ei ole punainen eikä kalpea."

Seurasi pitkä ja mietteliäs hiljaisuus. Päällikkö neuvotteli syrjässä tovereineen, ja lähettejä toimitettiin kutsumaan paikalle eräitä muita heimon arvokkaimpia miehiä.

Kun soturi toisensa jälkeen valahti sisään, ilmoitettiin heille kullekin vuorostaan se tärkeä tieto, jonka Magua oli juuri lausunut. Hämmästynyt ilme ja tavallinen matala, syvä kurkkuhuudahdus olivat kaikille yhteisiä. Uutinen levisi suusta suuhun, kunnes koko leiri joutui voimakkaan kiihtymyksen valtaan. Naiset herkesivät askareistaan siepatakseen lennosta ne varomattomat sanat, jotka sattuivat putoamaan neuvottelevain soturien huulilta. Pojat lopettivat leikkinsä ja kävellen pelottomina isiensä joukossa he katselivat heitä uteliaan ihmettelevinä, kuullessaan ne lyhyet kummastelun huudahdukset, joita nämä niin usein päästivät saadessaan tietää pelätyn vihollisensa rohkeuden. Lyhyesti sanoen: kaikki toimi taukosi hetkeksi ja kaikki muut tarkoitusperät näyttivät unohtuneen sen yhden ainoan tieltä, että nimittäin heimo saisi vapaasti omaan erikoiseen tapaansa tulkita tunteitaan.

Kun kiihtymys oli ennättänyt hiukan asettua, ryhtyivät vanhat miehet vakavasti neuvottelemaan, mitä tuli heimon kunnian ja turvallisuuden säilyttämiseksi tehdä niin arkaluontoisissa ja pulmallisissa olosuhteissa. Kaiken tämän liikehtimisen ja yleisen hälinän aikana ei Magua ollut ainoastaan pysynyt entisessä istuvassa asennossaan, vaan myöskin nojannut, kuten ennenkin, majan seinää vasten niin liikkumattomana ja näennäisesti niin välinpitämättömänä kuin ei asiain kehitys olisi häntä vähääkään koskenut. Mutta samalla ei ainoakaan viittaus hänen isäntiensä tuleviin aikomuksiin jäänyt hänen valppailta silmiltään huomaamatta. Kun hän perinpohjin tunsi sen kansan luonteen, jonka kanssa oli joutunut tekemisiin, arvasi hän ennakolta jokaisen heidän päättämänsä toimenpiteen, ja saattaapa melkein sanoa, että hän monessa tapauksessa tiesi heidän aikeensa ennenkuin ne olivat heille itselleenkään selvinneet.