Part 3

"Teidän tarunnekin jo ratkaisevat asian minun edukseni, Chingachgook", sanoi hän Hudsonin ja Potomacin välillä ammoin asuneiden alkuasukkaiden kielellä, josta käännämme lukijan ymmärtämisen helpottamiseksi vapaasti otteita samalla kuitenkin koettaen säilyttää puhutun kielen sekä henkilökohtaisia että kielellisiä erikoisuuksia. "Sinun esi-isäsi tulivat laskevasta auringosta, kulkivat suuren virran[3] poikki, kävivät sotaa seudun aikaisempia asukkaita vastaan ja valtasivat maan, kun taas minun esi-isäni tulivat aamuruskon punaisesta pilvestä yli suolajärven ja noudattivat esimerkkiä, minkä sinun esi-isäsi olivat heille antaneet; ratkaiskoon siis Jumala riitamme, ja säästäkööt ystävät sanojaan!"

"Esi-isäni taistelivat alastoman punaisen miehen kanssa!" kiisti intiaani katkerasti samalla kielellä. "Eikö ole, Haukansilmä, mitään erotusta meikäläisen soturin kivipäisen nuolen ja lyijykuulan välillä, jolla te surmaatte?"

"Näyttää olevan intiaanissakin järkeä, vaikka luonto on antanut hänelle punaisen nahan!" vastasi valkoinen mies, pudistaen päätänsä ikäänkuin tämä vetoaminen hänen oikeudentuntoonsa ei olisi tapahtunut turhaan. Hetken ajan hän tunsi väittelyssä tappiolle joutuneen mielipahaa, mutta sitten rohkaistuneena hän koetti niukkoine tietoineen torjua vastustajansa todisteluja. "Minä en ole mikään oppinut mies, enkä minä välitä, vaikka tämän kuka tahansa kuulisi, mutta nähtyäni kaikenlaisten keikarien hommat hirvijahdissa ja oravanmetsästyksessä olen valmis otaksumaan, ettei pyssy heidän esi-isäinsä käsissä ollut läheskään niin vaarallinen kapine kuin valkoisesta pähkinäpuusta taivutettu kaari ja hyvä piipäinen nuoli, kun edellistä jännittää intiaanin taito ja jälkimmäisen lähettää matkaan intiaanin silmä."

"Tuon jutun olet kuullut esi-isiltäsi", virkahti toinen kylmästi, kättään heilauttaen. "Mitä sanovat teidän vanhat miehenne? Kertovatko he nuorille sotureille, että kalpeanaamat tapasivat punaiset miehet sotamaalauksessaan ja asestettuina kivikirvein ja puupyssyin?"

"Minä en ole mikään ennakkoluuloinen mies, enkä minä suinkaan halua kerskailla luonnollisista oikeuksistani, vaikka pahinkaan viholliseni, mikä minulla on maan päällä, nimittäin irokeesi, ei uskalla kieltää minun olevan väärentämättömän valko-ihoisen", vastasi tiedustelija, salaisesti tyytyväisenä tarkastellen luisevan, jäntereisen kätensä vaaleata väriä. "Niinikään olen taipuvainen myöntämään, että minun kansallani on monta tapaa, joita minä rehellisenä miehenä en voi hyväksyä. Eräs heidän omituisuutensa on kirjoittaa kirjoihin, mitä ovat tehneet ja nähneet, sen sijaan että kertoisivat siitä kylissään, jotta siellä voitaisiin sanoa raukkamaiselle kerskurille päin naamaa: 'Sinä valehtelet', ja missä urhea soturi voi kutsua toverinsa todistamaan puheittensa totuutta. Tästä huonosta tavasta johtuu, ettei mies, joka on liian tunnollinen tuhlatakseen aikaansa naisten seurassa oppiakseen noiden mustien merkkien nimet, kuule koskaan isiensä urotöistä eikä koskaan tunne ylpeytensä paisuvan yrittäessään mennä heistä edelle. Omasta kohdastani arvelen Bumppojen aina osanneen ampua, sillä minulla on luontainen kyky käsitellä pyssyä, mikä taipumus on varmaankin periytynyt polvesta polveen, kuten meidän pyhien käskyjemme mukaan kaikki hyvät ja huonot lahjat kulkevat, vaikka minä en haluaisikaan vastata muista ihmisistä tässä asiassa. Mutta jokaisella kertomuksella on kaksi puolta; kysyn sinulta siis, Chingachgook, mitä tapahtui punaisten miesten tarinain mukaan meidän esi-isiemme ensi kerran kohdatessa toisensa?"

Seurasi hetkisen hiljaisuus intiaanin istuessa äänettömänä; sitten hän aloitti tehtävänsä tärkeydestä tietoisena lyhyen puheensa arvokkaan juhlallisesti, mikä oli omiaan lisäämään sen totuuden tuntua.

"Kuuntele siis, Haukansilmä, eikä sinun korvasi ole valhetta juova. Näin ovat isäni sanoneet ja näin ovat mohikaanit tehneet." Hän epäröi lyhyen hetken ja luoden varovaisen katseen kumppaniinsa hän jatkoi äänellä, jossa väreili yhtä paljon kysymystä kuin vakuutustakin: "Eikö tämä virta tässä jalkojemme juuressa juokse suvea kohti siksi kunnes sen vesi muuttuu suolaiseksi ja siksi kunnes se kääntyy ylöspäin?"

"Ei voida kieltää teidän perimätietojenne puhuvan totta näissä molemmissa kohdissa", vastasi valkoinen mies, "sillä minä olen käynyt siellä ja nähnyt sen, vaikka minä en koskaan ole voinut selittää, miksi vesi, joka on niin makeaa varjossa, tulee niin katkeraksi auringonpaisteessa."

"Entä virta?" kysyi intiaani, odottaen vastausta tiedusteluunsa innokkaana kuin mies, joka haluaa vahvistusta yhtä paljon ihmettelemäänsä kuin kunnioittamaansakin todistukseen, "Chingachgookin esi-isät eivät siis valehdelleet?"

"Pyhä raamattukaan ei puhu sen todempia, ja se on kuitenkin totuudenmukaisin kirja koko maailmassa. Tätä ylöspäin nousevaa virtaa sanotaan luoteeksi, joka on hyvin yksinkertainen ja pian selitetty juttu. Kuusi tuntia vesi juoksee sisään ja kuusi tuntia se juoksee ulos, ja syy on tämä: kun vesi on korkeammalla meressä kuin virrassa, niin se juoksee sisään, kunnes virta nousee ja korkeimmillaan ollessa laskee veden taas juoksemaan ulos."

"Vedet metsistä ja suurista järvistä juoksevat alaspäin siksi kunnes ne ovat kuin käteni tuossa", sanoi intiaani, avaten kätensä vaakasuoraan eteensä, "ja sitten ne eivät enää juokse."

"Kukaan rehellinen mies ei kiellä sitä", myönsi tiedustelija hieman närkästyneenä, koska hän uumoili toisen itsekseen epäilevän hänen selitystään luoteen ja vuoksen salaisuuksista, "ja minä takaan sen olevan totta pienessä mitassa ja maan ollessa tasaisen. Mutta kaikki riippuu siitä, millaisessa mitassa asiat nähdään. Maa on pienessä mitassa katsoen tasainen, mutta suuressa mitassa nähtynä se on pyöreä. Tällä tavalla voivat lammikot ja patoumat, jopa suuret makeanveden järvetkin pysyä asemillaan, kuten sinä ja minä tiedämme niiden säilyvän, koska olemme sen nähneet; mutta jos levität vettä laajalle alalle kuten meressä, ja kun maa on pyöreä, niin millä ihmeellä luulet veden silloin pysyvän liikkumattomana. Yhtä hyvin voisit otaksua, että tuo virta lepää kaikessa rauhassa noiden mustien kallioiden rinteellä peninkulman päässä täältä, vaikka omat korvasi kertovat sinulle sen syöksyvän niitä alas tälläkin hetkellä!"

Vaikka olisi ollutkin tyytymätön toverinsa todisteluihin, piti intiaani liian paljon arvostaan ilmaistakseen epäilynsä. Hän kuunteli hyvin vakuutetun näköisenä ja ryhtyi sitten jatkamaan kertomustaan yhtä juhlallisesti kuin aikaisemminkin.

"Me tulimme paikasta, minne aurinko kätkeytyy yöksi yli laajojen tasankojen, missä puhvelit elävät, siksi kunnes saavuimme suurelle virralle. Siellä me tappelimme alligevien kanssa siksi, kunnes maa oli punainen heidän verestään. Suuren virran varsilta aina suolaisen järven rannalle ei kukaan uskaltanut tulla meitä vastaan. Makvat seurasivat meitä taempana. Me sanoimme maan olevan meidän omaamme siitä paikasta, missä tämän virran vesi ei enää juokse ylöspäin, erääseen jokeen kahdenkymmenen auringon matkan päässä suvea kohti. Ja maan, jonka olimme soturina vallanneet, me pidimme miesten tavoin. Me ajoimme makvat metsiin karhujen joukkoon. He saivat vain tulla maistamaan suolaa suolähteille; he eivät kiskoneet kalaa suuresta järvestä, ja me heitimme heille vain luut."

"Tämän kaiken olen minä kuullut ja minä uskon sen", vastasi valkoinen mies, huomattuaan intiaanin pysähtyneen; "mutta se tapahtui jo aikoja ennen kuin englantilainen tuli maahan."

"Mänty kasvoi silloin siinä, missä tämä kastanja nyt seisoo. Ensimmäiset kalpeanaamat, jotka tulivat luoksemme, eivät puhuneet englantia. He tulivat suuressa kanootissa silloin kun minun esi-isäni olivat haudanneet sotakirveen naapuriensa punaisten miesten kanssa. Silloin, Haukansilmä", jatkoi hän, ilmaisten syvää liikutustaan vain muuttamalla puheensa mataliin kurkkuääniin, mikä saa intiaanien äänensävyn kuulostaman joskus sointuvalta, "silloin, Haukansilmä, me olimme yksi yhtenäinen kansa ja me olimme onnellisia. Suolainen järvi antoi meille kalansa, metsä hirvensä ja ilma lintunsa. Me otimme vaimoja, jotka synnyttivät meille lapsia, me palvelimme Suurta Henkeä ja me pidimme makvat voittolaulujemme kuulumattomissa!"

"Tiedätkö mitään omasta suvustasi niiltä ajoin?" kysyi valkoinen mies. "Sinä olet intiaaniksi rehellinen ja oikeamielinen mies, ja kun minä otaksun sinun perineen heidän lahjansa, ovat isäsi varmaankin olleet urhoollisia sotureja ja viisaita miehiä neuvottelutulen ääressä!"

"Minun heimoni on kansakuntien iso-isä, mutta minä polveudun sekoittumattomasta suvusta. Päälliköiden veri, joka virtaa suonissani, loppuu minuun. Hollantilaiset laskivat rantaan ja antoivat kansalleni tulivettä; he joivat siksi kunnes taivas ja maa näyttivät lennähtäneen yhteen ja hulluuksissaan he luulivat löytäneensä Suuren Hengen. Silloin he joutuivat maaltaan. Askel askeleelta työnnettiin heitä rannoilta sisämaahan, ja minä, joka olen päällikkö ja ruhtinaallista sukua, en ole milloinkaan nähnyt auringon paistavan muualta kuin puiden lävitse, enkä ole milloinkaan käynyt isäini haudoilla!"

"Haudat tuovat juhlallisia tunteita sieluun", virkkoi tiedustelija, suuresti liikutettuna kumppaninsa tyynestä kärsimyksestä; "ja ne usein auttavat miestä hänen hyvissä aikomuksissaan, vaikka minä puolestani luulen jättäväni luuni hautaamatta vaalenemaan metsiin tahi susien raadeltaviksi. Mutta missä ovat ne rotusi jäsenet, jotka tulivat heimolaistensa luo delavarien maahan niin monta kesää sitten?"

"Missä ovat niin monen kesän kukat! -- ne ovat varisseet toinen toisensa jälkeen; niin lähtivät myös kaikki heimolaiseni, kukin vuorostaan, henkien maahan. Minä seison tässä nyt kukkulan laella, mutta minunkin on laskeuminen laaksoon; ja kun Unkas on seurannut jälkiäni, ei ole enää ketään jäljellä suurten päälliköiden suvusta, sillä minun poikani on viimeinen mohikaani."

"Unkas on täällä!" lausui samanlainen vieno kurkkuääni aivan hänen vieressään, "kuka kysyy Unkasia?"

Valkoinen mies irroitti puukkonsa nahkatupesta ja tavoitti vaistomaisesti pyssyään kuullessaan tämän äkillisen keskeytyksen; mutta intiaani istui yhtä tyynenä paikallaan kääntämättä päätäänkään kuullessaan nämä odottamattomat sanat.

Seuraavassa silmänräpäyksessä nuori soturi kulki kuulumattomin askelin heidän välitseen ja istuutui vuolaan virran rannalle. Isältä ei päässyt pienintäkään hämmästyksen huudahdusta, eikä mitään kysytty eikä vastattukaan useampaan minuuttiin, koska kumpikin näytti odottavan hetkeä, jolloin voitaisiin puhua osoittamatta naisellista uteliaisuutta tai lapsellista malttamattomuutta. Valkoinen mies tuntui ottavan oppia heidän tavoistaan, sillä laskettuaan pyssyn kädestään istui hänkin yhtä äänettömänä ja varovaisena. Vihdoin Chingachgook käänsi hitaasti silmänsä poikaansa päin ja virkkoi:

"Uskaltavatko makvat jättää nahkakenkiensä jälkiä näihin metsiin?"

"Olen ollut heidän kintereillään", vastasi nuori intiaani, "ja tiedän heitä olevan yhtä monta kuin kätteni sormia, mutta he piilottelevat pelkurien tavoin."

"Ne varkaat ovat lähteneet vainuamaan päänahkoja ja ryöstösaalista!" kivahti valkoinen mies, jota mekin nimitämme Haukansilmäksi hänen toveriensa tavoin. "Tuo hääräilevä ranskalainen Montcalm lähettää urkkijansa vaikka keskelle leiriämme, kunhan hän vain saa tietää, mitä tietä kuljemme!"

"Se riittää!" vastasi isä, luoden katseensa laskevaan aurinkoon; "heidät on ajettava pensaistaan kuin metsävuohet. Haukansilmä, syökäämme nyt illallista ja osoittakaamme huomenna makvoille olevamme miehiä."

"Minä olen yhtä valmis tekemään molemmat; ahdistaakseen irokeeseja täytyy ensin päästä niiden piileskelijäin jäljille, ja syödäkseen täytyy ensin hankkia riistaa -- mutta siinä paha, missä puhutaan: tuolla on pari komeimpia metsäkauriinsarvia, mitä olen tänä kesänä nähnyt, tuolla noin mäen alla pensaita liikuttelemassa! Kuule Unkas", jatkoi hän puoleksi kuiskaten ja nauraen sisäistä naurua kuin mies, joka on oppinut aina olemaan varovainen, "minä panen vetoon kolme mitallista ruutia puolta helminauhakyynärää vastaan, että minä osaan sitä silmien väliin, lähemmäksi oikeaa silmää kuin vasenta."

"Tuo ei ole mahdollista!" huudahti nuori intiaani, hypäten ripeän innostuneena jaloilleen; "koko elukkahan on kätkössä sarvien kärkiä lukuunottamatta!"

"Hän on vielä lapsi!" virkkoi valkoinen mies pudistaen päätään ja kohdistaen sanansa isälle. "Eikö hän usko, että kun metsästäjä näkee otuksesta osan, hän myös tietää, missä muu ruumis on?"

Kohottaen pyssynsä hän oli juuri näyttämäisillään taitoa, josta hän oli niin ylpeä, kun vanha soturi löi kädellään aseen syrjään ja sanoi:

"Haukansilmä! Tahdotko tapella makvojen kanssa?"

"Nämä intiaanit vaistoavat metsän salaisuudet!" sanoi tiedustelija, laskien pyssynsä ja kääntyen poispäin ilmeisesti erehdyksestään vakuutettuna. "Minun täytyy jättää kauris sinun nuolesi kohteeksi, Unkas, tai muutoin tapamme riistan vain noiden irokeesivarkaiden poskeiltavaksi."

Isän hyväksyttyä tämän ilmehikkäin kädenliikkein Unkas heittäytyi maahan ja läheni varovasti eläintä. Päästyään muutamien metrien päähän sen piilopaikasta hän sovitti nuolen kaarelle äärimmäisen hiljaa, ja sarvet heiluivat levottomasti, ikäänkuin niiden omistaja olisi haistanut vihollisen huuruisesta ilmasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului jänteen helähdys, valkoinen juova näkyi sujahtavan pensaikkoon, ja haavoittunut kauris syöksähti lymypaikastaan aivan kätkeytyneen vainoojansa jalkain juureen. Väistäen raivostuneen eläimen sarvia Unkas hypähti hieman sivulle, mutta pisti samalla puukkonsa otuksen kurkkuun, kauris loikkasi virran rannalle ja kaatui sinne, värjäten veden verellään.

"Tuo kävi oikein intiaanin sukkeluudella", ihaili metsästäjä, nauraa hytkyen sisäistä naurua erinomaisen tyytyväisenä, "ja kaunista sitä oli katsellakin! Mutta kuitenkin kantaa nuoli vain hyvin vähän matkaa ja tarvitsee puukkoa työtään täydentämään."

"Hugh!" äännähti hänen kumppaninsa kääntyen äkkiä kuin koira, joka vainuaa saalistaan.

"Kautta kunniani, niitä on siis kokonainen parvi!" riemuitsi metsästäjä, jonka silmät alkoivat hohtaa ammatin tuomasta kiihkosta; "jos ne tulevat kuulan ulottuville, kaadanpa minä niistä yhden, vaikka kaikki Kuusi Kansakuntaa hiiviskelisi täällä pamauksen kaikuvilla! Mitä sinä kuulet, Chingachgook? Minun korvilleni on metsä mykkä."

"Täälläpäin on vain yksi kauris, ja se on kuollut", vastasi intiaani samalla kumartuen siksi, kunnes hänen korvansa melkein kosketti maata. "Minä kuulen askelten ääniä!"

"Ehkä sudet ovat ajaneet kauriin etsimään suojaa ja seurailevat nyt sen jälkiä."

"Ei. Valkoisten miesten hevosia tulee!" vastasi toinen arvokkaasti ojentuen ja asettuen jälleen istumaan pölkylleen yhtä tyynenä kuin ennenkin. "Haukansilmä, he ovat veljiäsi; puhu heille."

"Sen teenkin, ja sellaisella englanninkielellä, ettei edes kuninkaan tarvitse hävetä vastatessaan samoin", virkahti metsästäjä, puhuen nyt kieltä, josta hän oli niin ylpeä; "mutta minähän en näe mitään, enkä edes kuule hiiskaustakaan ihmisistä tai eläimistä. Todella ihmeellistä, kuinka paljon paremmin intiaani ottaa selvän valkoistenkin äänistä kuin mies, jonka suonissa ei virtaa tippaakaan sekaverta -- tämän hänen pahimmat vihollisensakin myöntävät, vaikka hän on elänyt niin kauan punanahkain parissa, että häntä jo vähitellen voitaisiin ruveta epäilemään! Hei, nyt risahti tuolla niinkuin kuiva oksa olisi katkennut -- nyt minä kuulen pensaiden kahisevan -- aivan oikein, aivan oikein, nyt kuulen myös askeleita, vaikka erehdyksissäni luulin sitä kosken kohinaksi -- ja -- mutta tuossahan he tulevat jo itse! Jumala varjelkoon heitä irokeeseilta!"

IV luku.

No, mene vain! Mut älä metsää jätä, ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan.

"_Kesäyön unelma_".

Sanat olivat vielä metsästäjän suussa, kun joukkueen johtaja, jonka lähenevät askeleet olivat ennättäneet intiaanin valppaaseen korvaan, tuli kokonaan näkyviin. Nurmeen tallattu polku, jollaisia syntyy metsäkauriiden säännöllisestä käytöstä, kierteli läheltä pienen laakson pohjaa pitkin ja tavoitti virran juuri siinä, mihin valkoinen mies ja hänen punaiset kumppaninsa olivat asettuneet. Tätä polkua lähenivät hitaasti matkustajat, jotka olivat tuottaneet tämän harvinaisen yllätykseni salon syvyyksissä, kohti metsästäjää, joka oli astunut toveriensa etunenään heitä vastaanottamaan.

"Kuka siellä?" kysyi tiedustelija heittäen pyssyn huolettomasti vasemmalle käsivarrelleen, mutta piti oikean kätensä etusormea liipasimella, ja lievensi liikkeensä uhkaavaa luonnetta jatkamalla: "Kuka on tulossa tänne erämaan petojen ja vaarojen pariin?"

"Uskovaisia kristityitä, lakien ja kuninkaan ystäviä", vastasi etumainen ratsastaja. "Ihmisiä, jotka ovat matkustaneet auringon noususta asti tämän metsän pimennoissa ilman ruokaa ja jotka nyt ovat aivan menehtyneitä ponnistuksistaan."

"Te olette siis joutuneet eksyksiin", keskeytti metsästäjä, "ja kokeneet, kuinka avuttomalta tuntuu, kun ei tiedä, mennäkö oikealle vaiko vasemmalle?"

"Aivan niin; imeväiset lapsetkaan eivät ole niin riippuvaisia oppaistaan kuin me, joilla on aikaihmisten koko, mutta ei aikaihmisten taitoja. Tiedättekö, kuinka pitkältä tästä on sille kruunun sotilasasemalle, jota nimitetään William Henrikiksi?"

"Hohohoo!" vakooja räjähti raikuvaan nauruun tukahduttaen sen pian turvallisuudelle vaarallisena ja antoi hilpeytensä purkautua hiljemmin lähistöllä mahdollisesti hiiviskelevien vihollisten varalta. "Teillä on yhtä hyvä vainu oikeasta suunnasta kuin koiralla metsäkauriista, joka on toisella puolen Horikania. William Henrikiin, sanotte! Jos olette kuninkaan ystäviä ja jos teillä on jotakin sotaväen kanssa tekemistä, on teidän parasta seurata virtaa alas Edwardiin ja esittää asianne Webbille, joka kuhnustelee siellä, sen sijaan että tunkeutuisi soliin ja ajaisi tuon hävyttömän ranskalaisen yli Champlainin takaisin luolaansa."

Ennenkuin vieras ennätti vastata mitään tähän odottamattomaan ehdotukseen, levitti toinen ratsastaja pensaat sivulle ja ohjasi hevosensa polulle toverinsa eteen.

"Kuinka kaukana olemme siis Edward-linnasta?" kysyi uusi puhuja. "Paikasta, jonne neuvotte meitä menemään, lähdimme tänä aamuna, ja matkamme määränä on järven eteläkärki."

"Siinä tapauksessa saatte syyttää huonoa näköaistianne, sillä taipaleen poikki johtava tie on raivattu runsaasti kolmekymmentä jalkaa leveäksi, ja luulen melkein, ettei Lontooseen vievä ja kuninkaan palatsin ohi kulkeva tie ole sen parempi."

"Emme nyt rupea tässä kiistelemään teiden oivallisuudesta", virkkoi Heyward hymyillen, sillä kuten lukija on varmaankin jo arvannut, puhuja oli hän. "Tahdomme tässä vain ilmoittaa lyhyesti, että luotimme intiaani-oppaaseen, jonka piti kuljettaa meitä erästä lyhyempää, vaikkakin salaisempaa ja hankalampaa oikopolkua, ja että me olemme pettyneet hänen taidostaan! Suoraan sanoen: me emme tiedä, missä olemme."

"Intiaani eksynyt metsään!" ihmetteli vakooja pudistaen epäilevästi päätään, "vaikka aurinko polttaa puiden latvoja ja virrat ovat vettä täynnä ja vaikka sammal jokaisen pyökin rungossa kertoo hänelle, miltä suunnalta Pohjantähti paistaa seuraavana yönä! Metsät ovat täynnä kauriinpolkuja, jotka johtavat joille ja suolalähteille, ja ne paikat jokainen tuntee, eivät hanhetkaan ole vielä kokonaan lakanneet lentämästä Kanadan vesille! Kummallista, miten intiaani voi eksyä Horikanin ja virran mutkan välille! Onko hän mohokki?"

"Ei syntyperältään, vaikka hänet onkin myöhemmin otettu siihen heimoon. Minä luulen hänen kotiseutunsa olleen kaukana pohjoisessa ja hänen kuuluvan kansaan, jota te nimitätte huroneiksi."

"Hugh!" huudahtivat metsästäjän molemmat toverit, jotka keskustelun tähän kohtaan asti olivat istuneet liikkumattomina ja näennäisen välinpitämättöminä kaikesta, mitä tapahtui heidän ympärillään, mutta jotka nyt kavahtivat jaloilleen niin rivakasti ja innostuneesi että selvästi saattoi havaita yllätyksen särkeneen heidän umpimielisyytensä.

"Huroni!" kertasi itsepintainen vakooja, jälleen pudistaen päätään peittelemättömän epäluuloisesti, "ne ovat varasheittiöitä kaikki tyynni, eikä asiaa paranna se, että hänet on otettu heimon jäseneksi, sillä he ovat pelkurimaisia maankiertäjiä ja jäävät siksi. Kun te kerran olette heittäytyneet jonkun sellaisen lurjuksen huomaan, ihmettelen vain, ettei teille ole tämän pahempaa sattunut."

"Siitä ei ole suurta vaaraa, koska William Henrik on niin monen peninkulman päässä edessämme. Unhotitte sanoneeni oppaan nyt kuuluvan mohokkeihin ja hänen avustavan ystävänä varsinaista sotajoukkoamme."

"Ja minä sanon teille, että joka on mingona syntynyt, hän mingona kuoleekin", vastasi toinen painokkaasti. "Mohokki! Ei, jos rehellisyydestä puhutte, mainitkaa delavari tai mohikaani, ja kun ne tappelevat -- jota he kaikki eivät enää tee annettuaan noiden ovelain makvain muuttaa itsensä naisiksi -- mutta kun he nyt kerran tappelevat, niin katsokaa delavaria tai mohikaania, jos haluatte nähdä oikean soturin!"

"Tämä riittää", tokaisi Heyward kärsimättömänä. "Minä en pyydä teitä tekemään selkoa miehen luonnosta, jonka minä tunnen, mutta joka varmastikin on teille aivan vieras. Ette ole vielä vastannut kysymykseeni: Kuinka paljon meillä on vielä matkaa päävoimamme luo Edward-linnaan?"

"Matkan pituus riippuu siitä, kuka on oppaananne. Luulisipa tuollaisen hevosen jättävän aika paljon maata taakseen auringon nousun ja laskun välillä."

"Minua ei huvita hyödyttömästi siitä kiistellä, ystäväni", virkkoi Heyward ja muuttaen tyytymättömän äänensävyn leppeämmäksi jatkoi: "Jos ilmoitatte minulle matkan pituuden tästä Edward-linnaan ja opastatte minut sinne, en jätä vaivaanne palkitsematta."

"Ja jos sen teen, mistä sitten tiedän, vienkö vihollisen ja Montcalmin urkkijan sotajoukkomme päävarustukseen vai en."

"Jos palvelette joukkojamme, joiden tiedustelijaksi teitä luulen, olette varmaankin kuullut puhuttavan kuninkaan kuudennestakymmenennestä rykmentistä?"

"Kuudennestakymmenennestä! Luulen, ettette voi mainita ainuttakaan kuninkaallista rykmenttiä, jota minä en tuntisi, vaikka päälläni onkin vain metsästysmekko eikä punainen takki."

"Hyvä; lisäksi tunnette kai myös sen rykmentin majurin nimen?"

"Majurinko?" keskeytti metsästäjä suoristaen vartalonsa ikäänkuin ylpeillen nauttimastaan luottamuksesta. "Jos etsitte tässä maassa miestä, joka tuntee majuri Effinghamin, seisoo hän nyt edessänne."

"Siinä joukko-osastossa on useampia majureja; mies jonka mainitsitte, on vanhin niistä, mutta minä tarkoitan nuorinta majuria, joka komentaa William Henrikin varusväkikomppanioita."

"Aivan oikein. Olen kuullut erään hyvin varakkaan kaukaisista eteläisistä maakunnista tulleen nuorukaisen saaneen sen paikan. Hän on tosin aivan liian nuori niin korkeaan arvoon, komentamaan miehiä, joiden tukka alkaa jo harmaantua, mutta kuitenkin mainitaan häntä taitavaksi sotilaaksi ja komeaksi herrasmieheksi."

"Millainen hän liekään ja miten hän sopineekaan arvoasemaansa, hän juuri puhuu nyt teille, eikä hän siis voi olla mikään pelättävä vihollinen."

Tiedustelija katsahti Heywardiin hämmästyneenä, nosti sitten lakkiaan ja vastasi äskeistä säyseämmällä äänellä, mutta kuitenkin yhä epäillen:

"Olen kuullut erään matkueen pitäneen lähteä tänä aamuna päämääränään järven ranta?"

"Oikein olette kuullut; mutta minä pidän parempana lyhyempää tietä, koska luotin äskenmainitun intiaanin paikallistuntemukseen."

"Ja hän petti teidät ja pötki sitten tiehensä?"

"Ei hän uskoakseni ole tehnyt kumpaakaan, ei ainakaan jälkimmäistä, sillä hän on tuolla jälkijoukossamme."