Part 29

Unkas, joka oli jo lähestynyt ovea valmiina astumaan edellä, peräytyi nyt ja asettui jälleen majan kaukaisimpaan soppeen. Mutta Haukansilmä, joka puuhaili liian ahkerasti omine ajatuksineen huomatakseen tätä liikettä, jatkoi yhä puhetta enemmän itsekseen kuin kumppanilleen.

"Loppujen lopuksi on kuitenkin järjetöntä pitää miestä vankina toisen miehen kykyjen takia. Siispä, Unkas, onkin sinun parasta ottaa koivet selkääsi, sillä välin kun minä pukeudun uudelleen nahkaani ja luotan viekkauteeni, kun en voi luottaa nopeuteeni."

Nuori mohikaani ei vastannut sanaakaan, laski rauhallisesti käsivarret ristiin rinnalleen ja nojasi selkäänsä erästä majan seinää tukevaa pystysuoraa pylvästä vasten.

"No", virkahti metsästäjä häneen katsoen, "miksi viivyttelet? Kyllä minulle jää tarpeeksi aikaa, kun konnat ensin tavoittelevat sinua kiinni."

"Unkas jää tänne", kuului tyyni vastaus.

"Miksi?"

"Tapellakseen isänsä veljen rinnalla ja kuollakseen delavarien ystävän kanssa."

"Kas niin, poikani", vastasi Haukansilmä puristaen Unkasin kättä rautaisilla sormillaan. "Olisikin ollut enemmän mingon kuin mohikaanin kaltaista, jos olisit minut jättänyt. Mutta arvelin, että sopiihan sitä sentään ehdottaa, koska nuoret tavallisesti rakastavat elämää. No. mitä ei sodassa voida suorittaa selvän rohkeuden avulla, siinä täytyy käyttää viekkautta. Puikahda nahkaan; minä en epäile sinun osaavan näytellä karhua melkein yhtä hyvin kuin minä itse."

Mikä saattoikaan olla Unkasin yksityinen mielipide heidän kyvyistään tässä suhteessa, eivät hänen totiset kasvonsa ainakaan millään tavoin ilmaisseet hänen vaativan itselleen etevämmyyttä. Äänettömänä ja ketterästi vetäytyi hän pedon nahkaan ja odotti sitten muita ohjeita, joita hänen iäkkäämpi kumppaninsa suvaitsi antaa.

"Kuulkaahan, ystäväni", puhui Haukansilmä Davidille, "teillä ei liene mitään puvun vaihdosta vastaan, niin tottumaton kuin olettekin salojen hätäkeinoihin. Kas tässä, ottakaa metsästysnuttuni ja lakkini ja antakaa minulle vaippanne ja hattunne. Teidän täytyy uskoa minulle myöskin kirjanne ja silmälasinne samoin kuin puhalluspillinnekin; jos vielä joskus tapaamme toisemme parempina aikoina, saatte kaikki takaisin, ja monet kiitokset vielä kaupanpäällisiksi."

David luovutti pyydetyt tavarat niin auliisti, että moinen olisi herättänyt suuria ajatuksia hänen anteliaisuudestaan, ellei hän olisi vaihdoksessa hyötynyt useassa kohdin. Haukansilmä sukaisi pian päälleen lainavaatteensa; ja kun hänen vilkkaat silmänsä olivat kätkeytyneet lasien taakse ja kun hänen päätänsä peitti majavannahkainen hattu, saattoi hän tähtien valossa hyvinkin käydä laulumestarista, etenkin kun he olivat melkein saman kokoisia. Heti kun nämä valmistelut oli suoritettu, kääntyi metsästäjä Davidin puoleen ja antoi hänelle lähtöohjeensa.

"Oletteko taipuvainen pelkurimaisuuteen?" kysyi hän suorasukaisesti, päästäkseen soveliaasti selville asiasta, ennenkuin ryhtyi yksityiskohtaisiin neuvoihin.

"Tarkoitukseni ovat rauhallisia, ja luonnonlaatuni, sen nöyrästi uskon, kallistuu vahvasti vain kiitokseen ja rakkauteen", vastasi David hiukan närkästyneenä niin suorasta hyökkäyksestä hänen miehuutensa kimppuun; "mutta kukaan ei ole sanova, että minä olisin koskaan, suurimmankaan hädän hetkellä, unohtanut luottaa Herraan Jumalaan."

"Suurimman vaaranne hetki lyö silloin, kun villit huomaavat, että heitä on vedetty nenästä. Ellei teitä silloin napsauteta kalloon, suojelee teitä otaksuttu heikkomielisyytenne, ja teillä on silloin hyvä syy toivoa kuolevanne koreasti vuoteessanne. Jos jäätte tänne, on teidän paras istua tuohon varjoon ja olla olevinanne Unkas siksi, kunnes viekkaat intiaanit keksivät petoksen, jolloin, kuten jo viittasin, teidän koetushetkenne on tullut. Valitkaa siis itse: pötkikää käpälämäkeen tai jääkää tänne."

"Aivan niin", lausahti David lujasti, "minä jään tänne delavarin tilalle. Urhoollisesti ja jalomielisesti on hän taistellut puolestani, ja tämän ja enemmänkin uskallan minä hänen palveluksekseen."

"Te puhutte miehen lailla, miehen, josta järkevämmässä koulussa olisi voinut tulla parempaakin. Pitäkää päätänne kumarassa ja vetäkää jalat allenne, sillä niiden muoto ilmaisisi totuuden liian aikaisin. Olkaa vaiti niin kauan kuin mahdollista, ja viisainta olisi teidän ääneen ruvetessanne äkkiä parkaista jokin niistä mahtavista virsistänne, jotta intiaanit muistaisivat, ettette ole yhtä vastuunalainen teoistanne kuin ihmisten yleensä tulisi olla. Jos he kuitenkin ottavat teidän päänahkanne, mitä minä en toivo enkä usko heidän tekevän, niin luottakaa siihen, että Unkas ja minä emme unohda tekoa, vaan kostamme sen kuten sopii oikeiden soturien ja luotettavien ystävien."

"Seis!" huudahti David huomatessaan toisten aikovan lähteä tämän vakuutuksen annettuaan. "Olen Hänen arvoton ja halpa seuraajansa, joka ei opettanut koston evankeliumia. Jos minä siis saisin surmani, niin älkää sentähden etsikö uhreja haamulleni, vaan antakaa mieluummin anteeksi murhaajilleni, ja jos heitä lainkaan muistatte, niin tapahtukoon se rukouksin heidän sielujensa valistamiseksi ja heidän iankaikkiseksi autuudekseen."

Metsästäjä epäröi ja näytti syvästi miettivän.

"Siinäpä on periaate", virkkoi hän vihdoin, "joka kokonaan poikkeaa metsän laeista, mutta joka siitä huolimatta on kaunis ja jalo, kun sitä oikein ajattelee." Puhaltaen raskaan huokauksen, ehkäpä viimeisen niistä, joita hän milloinkaan puhalsi kaivatessaan jo ammoin hylkäämäänsä olotilaa, lisäsi hän sitten: "Minä kyllä haluaisin sitä itsekin noudattaa, kun nyt kerran olen puhdasrotuinen mies, vaikkei aina olekaan helppoa kohdella intiaania samoin kuin kristittyä lähimmäistään. Jumala siunatkoon teitä, ystäväni. Minä luulen, että te ette olekaan niin kovin väärillä jäljillä, kun asiaa tarkemmin harkitsee ja pitää iankaikkisuutta silmäinsä edessä, vaikka paljon riippuukin luonnollisista taipumuksista ja kiusauksen voimasta."

Näin puhuen kääntyi metsästäjä pudistamaan sydämellisesti Davidin kättä, minkä ystävyydenosoituksen jälkeen hän viipymättä lähti majasta uuden pedonesittäjän seuraamana.

Heti kun Haukansilmä huomasi joutuneensa huronien nähtäville, kohensi hän kookasta vartaloaan Davidin kankeaan tapaan, heilutteli kättään muka tahtia lyödäkseen ja aloitti hänen virrenveisuunsa jäljittelyksi aiotun juohotuksen. Onneksi tämän aran seikkailun menestymiselle oli hän joutunut tekemisiin korvien kanssa, joilla oli sangen vähän aavistusta sulosoinnuista, sillä muutoin olisivat hänen surulliset yrittelynsä ajaneet ehdottomasti karille. Oli välttämätöntä kulkea vaarallisen läheltä ohi villien mustan joukon, ja metsästäjän ääni yhä vain lujeni heidän tullessaan likemmäksi. Heidän saavuttuaan aivan heidän kohdalleen ojensi se huroni, joka puhui englantia, toisen kätensä ja pysäytti valelaulumestarin.

"Entä se delavarikoira?" sanoi hän nojaten eteenpäin ja tirkistellen himmeässä valossa erottaakseen toisen kasvojenilmeen, "pelkääkö hän? Saavatko huronit kuulla hänen voivotuksensa?"

Samassa mörähti peto niin tavattoman äkeästi ja luonnollisesti, että nuori intiaani päästi otteensa ja hypähti syrjään, ikäänkuin päästäkseen selville, oliko siinä oikea vai teeskennelty karhu heilumassa hänen edessään. Haukansilmä, joka pelkäsi äänensä ilmaisevan hänet hänen taitaville vihollisilleen, käytti kerkeästi keskeytystä puhjetakseen uuteen niin mahtavaan laulunkärinään, että sitä hienostuneessa seurassa olisi sanottu suorastaan "korviasärkeväksi". Mutta hänen nykyisten kuulijainsa kesken tuotti se hänelle vain uusia lisiä siihen kunnioitukseen, jota intiaanit eivät milloinkaan kiellä heikkomielisyyden vaivaamiksi otaksutuilta ihmisiltä. Villien pieni parvi peräytyi yhtenä miehenä ja päästi luulemansa loitsijan ja hänen pyhää intoa uhkuvan apulaisensa menemään.

Kysyttiinpä siinä Unkasilta ja metsästäjältä tavallista suurempaa kylmäverisyyttä, kun heidän piti yhä vain jatkaa sitä arvokasta ja malttavaista käyntiä, jota he olivat noudattaneet majojenkin ohi kulkiessaan, ja etenkin kun he pian huomasivat uteliaisuuden siihen määrin voittaneen pelon, että vartijat olivat lähestyneet majaa nähdäkseen loitsujen vaikutuksen. Davidin pieninkin varomaton tai äkkipikainen liikahdus voisi ilmaista heidät, ja aikaa tarvittiin välttämättä metsästäjän paon varmentamiseen. Äänekäs melu, jota jälkimmäinen katsoi viisaimmaksi yhä jatkaa, houkutteli monta uteliasta töllistelijää heidän sivuuttamiensa majojen oville, ja kerran, pari astui joku synkännäköinen soturi heidän polkunsa poikki taikauskon tai valppauden johtamana. Heitä ei kuitenkaan pidätetty, koska hetken hämäryys ja yrityksen otaksumaton rohkeus olivat heidän parhaita liittolaisiaan.

Seikkailijat olivat selvinneet kylästä ja lähenivät nyt nopeasti metsän suojelevaa pimentoa, kun äänekäs ja pitkä huuto kajahti siitä majasta, minne Unkas oli ollut kytkettynä. Mohikaani ponnahti pystyyn ja täristeli villavaa peittoaan, ikäänkuin olisi hänen kuvailemansa eläin ryhtymäisillään johonkin epätoivoiseen ponnistukseen.

"Seis!" lausui metsästäjä, tarttuen ystäväänsä olkapäästä, "anna niiden kirkaista toistamiseen! Sehän oli vain hämmästyksen ilmausta."

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä täytti uusi kirkuna ilman ja kulki pitkin koko kylän raitteja. Unkas heitti nahkansa siihen ja astui näkyviin omine sopusuhtaisine muotoineen. Haukansilmä taputti häntä keveästi olkapäälle ja kiiruhti eteenpäin.

"Seuratkoot nyt vain jälkiämme!" sanoi metsästäjä kiskoen kahta pyssyä kaikkine tarvikkeineen erään pensaan alta ja Unkasille aseen ojennettuaan heiluttaessaan 'Hirventappajaa'; "kaksi heistä ainakin huomaa tehneensä sen surmakseen."

Laskettuaan pyssynsä asentoon, jota metsästäjät käyttävät ollessaan valmiina ampumaan otustansa, riensivät he sitten tulisesti eteenpäin ja hautautuivat pian metsän synkkään pimentoon.

XXVII luku.

_Antonio_. Kyllä muistan: Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty.

_Julius Caesar_.

Kuten edellä nähtiin, oli Unkasin vankilan edustalla odottavain villien uteliaisuus saanut voiton heidän pelostaan loitsijan tuhoisaa henkäystä kohtaan. He hiipivät varovasti ja jyskyttävin sydämin eräälle seinän halkeamalle, josta heikkoa valoa kajasteli. Useiden minuuttien ajan he pitivät erehdyksissään Davidia vankinaan, mutta sitten sattui juuri se tapaturma, jota Haukansilmä oli aavistellut. Väsyneenä pitämään pitkän ruumiinsa ulottimia niin lähellä toisiaan päästi laulaja alaraajansa vähitellen oikenemaan, kunnes hänen toinen epämuotoinen jalkansa joutui suoranaiseen kosketukseen nuotion hiiltyväin kekäleiden kanssa ja potkiskeli niitä syrjään. Ensimmältä luulivat huronit noitavoiman muuttaneen delavarin sellaiseksi. Mutta kun David aavistamattakaan, että häntä pidettiin silmällä, käänsi päätänsä tulta kohti ja näytti säyseät, yksinkertaiset kasvonsa todellisen vangin ylväiden piirteiden asemesta, oli herkkäuskoisen alkuasukkaankin enää mahdotonta epäillä. Soturit syöksyivät yhtenä joukkona majaan ja käydessään varsin suorasukaisesti vankiinsa käsiksi keksivät heti paikalla petoksen. Silloin kajahti pakenijain ensiksi kuulema huuto. Sitä seurasi mitä hurjimpia ja kiukustuneimpia kostonhalun ilmauksia. Davidin, joka siitä huolimatta pysyi lujana päätöksessään turvata ystäväinsä pakoa, oli pakko uskoa, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Kun hänellä ei ollut enää kirjaa eikä soittokonetta, täytyi hänen luottaa muistiin, joka kuitenkin harvoin petti hänet sellaisissa seikoissa, ja puhjeten äänekkääseen, liikutettuun lauluun koetti hän viihdyttää siirtymistään toiseen maailmaan turvautumalla erään hautausvirren alkusäkeistöihin, Intiaanit tajusivat oikeaan aikaan hänen heikkomielisyytensä ja syöksyen ulos he herättivät kylän edellä kerrotulla tavalla.

Intiaanisoturi nukkuu niinkuin hän taisteleekin: ilman minkäänlaisia keinotekoisia puolustusvälineitä. Tuskin oli siis hälytyskirkuna kajahtanut, kun pari sataa miestä oli jalkeilla valmiina tappeluun tai takaa-ajoon, mihin kulloinkin tarvittiin. Pako tuli pian tunnetuksi, ja koko heimo tungeskeli sankkana joukkona neuvottelumajan ympärillä, kärsimättömänä odotellen päälliköittensä määräyksiä. Kun niin äkkiä vedottiin heidän viisauteensa, ei kestänyt kauan, ennenkuin taitavaa Maguaa kaivattiin. Hänen nimeään mainittiin, ja kaikki katselivat ihmetellen ympärilleen, kun ei häntä kuulunut. Lähettäjä toimitettiin sitten hänen majalleen kiirehtimään hänen tuloaan.

Sillä välin määrättiin muutamat ketterimmät ja luotettavimmat nuoret miehet kiertämään kentän metsän peitossa saadakseen selville, etteivät heidän epäillyt naapurinsa delavarit aikoneet mitään pahaa. Naisia ja lapsia juoksenteli sinne ja tänne, ja ennen pitkää oli koko leiri uudelleen hurjan, melskeisen vilinän ja sekasorron näyttämönä. Vähitellen heikkenivät kuitenkin nämä epäjärjestyksen merkit, ja muutamien minuuttien kuluttua olivat vanhimmat ja arvokkaimmat päälliköt kokoontuneet majaan totiseen neuvotteluun.

Useiden äänten hälinä ilmaisi pian jonkin partio-osaston lähenevän, ja siltä toivottiin saatavan joitakuita tietoja, jotka selvittäisivät tämän odottamattoman yllätyksen salaisuuden. Ulkona seisova ihmisrykelmä antoi tietä ja muutamia sotureja astui majaan, tuoden mukanaan onnettoman loitsijan, jonka metsästäjä oli niin pitkäksi ajaksi jättänyt mitä tukalimpaan tilaan.

Vaikka tämä mies sai huronien keskuudessa varsin erilaista arvonantoa osakseen, -- toiset näet luottivat ehdottomasti hänen voimaansa, toisten taas pitäessä häntä suoranaisena petturina -- kuuntelivat nyt kaikki häntä hartaina. Kun hänen lyhyt tarinansa oli lopussa, astui sairaan vaimon isä esiin ja kertoi vuorostaan muutamin ytimekkäin lausein, mitä hän tiesi. Nämä kaksi selontekoa antoivat oikean suunnan seuraaville tutkimuksille, joihin nyt ryhdyttiin kaikella villien luontaisella taidolla.

Syöksymättä sekasortoisena, hajanaisena parvena luolaan he valitsivat kymmenen viisainta ja pontevinta päällikköään toimittamaan tarkastusta. Kun ei aikaa ollut vähääkään hukattavissa, lähtivät valitut miehet heti matkalle sanaakaan sanomatta. Oviaukolle saavuttua päästivät nuoremmat miehet vanhemmat edelleen, ja niin kulki koko joukko pitkin matalaa, pimeätä käytävää askeleissaan soturien lujuus ja rohkeus, jotka ovat valmiit uhrautumaan yhteiseksi hyväksi, vaikka he samalla sentään salaisesti epäilivät sen voiman laatua, jonka kanssa he olivat antautumaisillaan taisteluun.

Luolan ulommainen huone oli äänetön ja synkkä. Vaimo lepäsi entisellä paikallaan ja entisessä asennossaan, vaikka olikin joukossa niitä, jotka vakuuttivat nähneensä tuon otaksutun "valkoisen lääkemiehen" kantaneen hänet metsään. Sellainen suora ja ilmeinen vastatodistus isän kertomukselle sai kaikkien silmät kääntymään häneen. Närkästyneenä tuosta äänettömästä syytöksestä ja sisäisesti hämmästyneenä niin selittämättömästä seikasta, astui päällikkö vuoteen ääreen ja kumartui epäluuloisena tarkastamaan nukkujan piirteitä, ikäänkuin ei olisi uskonut niitä oikeiksi. Hänen tyttärensä oli kuollut.

Luonnon erehtymätön vaisto sai hetkeksi voiton, ja vanha soturi peitti kasvonsa suruissaan. Mutta pian hän hillitsi tunteensa, kääntyi kumppaneihinsa päin ja lausui ruumista osoittaen kansansa kielellä:

"Nuoren mieheni vaimo on jättänyt meidät! Suuri Henki on suuttunut lapsiinsa!"

Tätä murheellista ilmoitusta kuunneltiin juhlallisen hiljaisuuden vallitessa. Lyhyen äänettömyyden jälkeen aikoi muuan vanhempi intiaani puhua, kun jokin musta esine vyörähti viereisestä huoneesta aivan sen kopin keskelle, missä he seisoivat. Tuntematta niiden olentojen luontoa, joiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, peräytyivät kaikki hiukan ja katselivat tapausta kummissaan, kunnes outo tulija kääntyi päin valoa ja koholleen yritellen näytti Maguan vääntyneet, vaikka yhä julmat ja raivostuneet kasvot. Keksintöä seurasi yleinen hämmästyksenhuudahdus.

Mutta heti kun päällikön oikea tilanne käsitettiin, ilmestyi muutamia kerkeitä puukkoja ja hänen raajansa ja kielensä vapautettiin viipymättä. Huroni nousi seisaalleen ja ravistihe kuin jalopeura luolastaan lähtiessään. Hän ei lausunut sanaakaan, vaikka hänen kätensä tempoili suonenvedontapaisesti puukon vartta ja vaikka hänen kolkot silmänsä tutkivat koko joukkoa ikäänkuin etsiäkseen esinettä, johon sopi purkaa kostonhimon ensimmäinen puuska.

Oli Unkasin, metsästäjän ja Davidinkin onni, että he olivat kaikki hänen kätensä ulottumattomissa sellaisella hetkellä, sillä silloin ei olisi tosiaankaan mikään hienostuneen julmuuden keksintö viivyttänyt heidän kuolemaansa vastoin niin hurjan raivon täyttämän mielen käskyjä, että se melkein tukahdutti hänet. Kohdatessaan kuitenkin ympärillään vain ystävien kasvoja narskutteli villi hampaitaan kuin rautanappuloita ja nieleskeli kiukkuaan uhrin puutteessa, johon sen kohdistaa. Nämä raivonpurkaukset herättivät yleistä huomiota, mutta kun kaikki pelkäsivät vielä lisää kiihdyttävänsä mieltä, joka oli jo melkein hulluuteen asti hurjistunut, kului useita minuutteja, ennenkuin sanaakaan lausuttiin. Mutta kun oli odotettu sovelias aika, alkoi joukon vanhin puhua.

"Ystäväni on löytänyt vihollisen", virkkoi hän. "Onko hän lähellä, jotta huronit voisivat kostaa."

"Kuolkoon delavari!" huudahti Magua ukkosen äänellä.

Seurasi uusi, pitkä ja merkitsevä hiljaisuus, kunnes sen rikkoi kuten ennenkin tarpeellisen varovasti sama soturi.

"Mohikaani on nopea jaloistaan ja juoksee kauas", puhui hän, "mutta nuoret mieheni ovat hänen jäljillään."

"Onko hän karannut?" kysyi Magua niin syvällä kurkkuäänellä, että se tuntui tulevan hänen rintansa sisimmästä.

"Paha henki on ollut keskuudessamme, ja delavari on sokaissut silmämme."

"Paha henki!" kertasi toinen ivallisena. "Se on sama henki, joka on tappanut niin monta huronia, sama henki, joka surmasi nuoria miehiäni 'pauhaavan virran' rannalla, joka otti heidän päänahkansa 'parantavan lähteen' luona ja joka nyt sitoi Ovelan Ketun kädet!"

"Kenestä ystäväni puhuu?"

"Siitä koirasta, jolla on huronin sydän ja viekkaus kalpean nahkansa alla -- Pitkästä Pyssystä."

Tuon pelätyn nimen lausuminen teki tavallisen vaikutuksensa kuulijoihin. Mutta kun he olivat ennättäneet hiukan miettiä ja kun soturit muistivat, että heidän kauhistuttava, rohkea vihollisensa oli tunkeutunut aivan heidän leirinsä keskelle kolttosiaan tekemään, nousi hirvittävä raivo hämmästyksen sijaan, ja kaikki ne hurjat intohimot, jotka olivat äsken raivonneet Maguan povessa, olivat nyt äkkiä siirtyneet hänen tovereihinsa. Muutamat kiristelivät hampaitaan kiukuissaan, toiset purkivat tunteitaan huutoihin ja kolmannet taas huitoivat ilmaan mielipuolten tavoin, ikäänkuin olisi heidän vihansa esine kärsinyt heidän iskuistaan. Mutta tämä äkillinen ankara purkaus antoi pian tilaa sille hiljaiselle, jurolle itsehillinnälle, jota he tavallisimmin noudattivat toimettomuutensa hetkinä.

Magua, joka oli vuorostaan saanut aikaa ajattelemiseen, muutti nyt käytöstapaansa ja esiintyi jälleen miehenä, joka tietää miten miettiä ja toimia niin vakavan asian mukaisella arvokkuudella.

"Menkäämme kansani luo", virkkoi hän. "Se odottaa meitä."

Hänen toverinsa myöntyivät äänettöminä ehdotukseen, ja koko villi joukko lähti luolasta ja palasi neuvottelumajalle. Kun he olivat istuutuneet, kääntyivät kaikkien silmät Maguaan, joka tästä merkistä ymmärsi, että he olivat kaikki yhteisesti jättäneet tapahtuneiden asiain kertomisen hänen huolekseen. Hän nousi ja esitti kertomuksensa toistelematta tai lyhentelemättä. Sekä Duncanin että Haukansilmän toimittamat petokset paljastuivat nyt tietysti täydelleen, niin ettei heimon taikauskoisinkaan soturi voinut enää epäillä tapausten oikeata kulkua. Oli liiankin ilmeistä, että heitä oli julkeasti, häpeällisesti, perinpohjaisesti vedetty nenästä. Kun hän oli lopettanut ja istuutunut, katseli koko heimo -- sillä hänen kuulijakuntanaan olivat pääasiassa kaikki kansan sotakuntoiset miehet -- toinen toistaan yhtä hämmästyneenä vihollisten rohkeudesta kuin heidän menestyksestäänkin. Mutta seuraavana toimena oli miettiä koston keinoja ja tapaa.

Lisäväkeä lähetettiin pakolaisten jäljille, ja päälliköt ryhtyivät sitten vakavasti pohtimaan kaikkia asianhaaroja. Monta erilaista keinoa ehdottelivat vanhemmat soturit kukin vuorostaan, ja kaikkia niitä kuunteli Magua äänettömänä ja kunnioittavasti. Tämä älykäs villi oli saanut tyyneytensä ja viekkautensa takaisin ja pyrki nyt päämääräänsä tavallisella varovaisuudellaan ja taidollaan. Vasta kun kaikki halukkaat olivat lausuneet ajatuksensa, valmistautui hän esittämään mielipiteensä. Niille antoi lisätukea se seikka, että muutamat vakoilijat olivat jo palanneet ja ilmoittaneet vihollisten jälkiä seuratun niin kauas, ettei ollut enää vähintäkään epäilystä heidän etsineen turvaa heimon epäluotettavien liittolaisten delavarien läheisestä leiristä.

Tähän tärkeään tietoon nojaten selitteli päällikkö kumppaneilleen varovasti suunnitelmiaan, ja kuten sopi odottaakin hänen kaunopuheisuudeltaan ja viekkaudeltaan, hyväksyttiin ne ilman ainoatakaan vastustavaa ääntä. Niiden tarkoitus ja perusteet olivat seuraavat.

On jo aikaisemmin viitattu siihen, että melkein poikkeuksetta noudatetun säännön mukaisesti sisaret oli heti heidän huronikylään saavuttuaan erotettu toisistaan. Magua oli piankin oivaltanut, että hän Alicen pidättämällä myös mitä varmimmin voi luottaa Coran pysymiseen. Heidät erotettaessa toisistaan hän jätti sentähden edellisen kätensä ulottuville uskoen toisen ja hänelle merkitsevämmän naisen liittolaistensa huomaan. Tätä järjestelyä pidettiin kuitenkin vain väliaikaisena ja siihen ryhdyttiin yhtä paljon naapurien mielistelemiseksi kuin intiaanien oveluuden saneleman muuttumattoman menettelytavan takia.

Herkeämättä kostonhimoisten tunteiden kiihoittamana, jotka harvoin vaimenevat villin povessa, ei päällikkö sentään unohtanut pysyvämpiä omakohtaisia etujaan. Hänen täytyi pitkällä ja vaivalloisella katumustyöllään sovittaa nuoruutensa hullutuksia ja petoksia, ennenkuin hän jälleen pääsi täydellisesti nauttimaan kansansa luottamusta -- ja ilman luottamusta ei kukaan voinut saavuttaa arvovaltaa intiaaniheimon keskuudessa. Tässä arassa ja hankalassa asemassa oleva viekas huroni ei ollut lyönyt laimin ainoatakaan keinoa vaikutustaan lisätäkseen, ja muuan hänen onnistuneimpia tekojaan oli ollut se menestys, millä hän oli hankkinut heimolleen heidän mahtavain ja vaarallisten naapuriensa suosion. Hänen pyrkimyksensä tulos oli vastannut hänen valtiotaitonsa kaikkia odotuksia, sillä huronit eivät missään suhteessa poikenneet siitä luontoamme vallitsevasta yleisestä laista, että mies nostaa omat kykynsä täsmälleen yhtä korkealle kuin niitä muutkin arvostelevat.

Mutta samalla kun Magua suoritti tämän näennäisen uhrin yhteisille asioille, ei hän koskaan kadottanut näkyvistään omia yksityisiä tarkoitusperiään. Näitä viimeksimainittuja olivat kuitenkin arveluttavasti häirinneet ne odottamattomat tapaukset, jotka olivat riistäneet kaikki hänen vankinsa hänen käsistään, ja nyt hän huomasi välttämättömäksi pyydellä suosionosoituksia niiltä, joita oli äskettäin koettanut tehdä velallisikseen.

Useat päälliköt olivat esittäneet syvästi harkittuja ja taitavia suunnitelmia delavarien yllättämiseksi ja heidän leirinsä valtaamiseksi, niin että vangitkin saataisiin takaisin samalla iskulla; sillä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että heidän kunniansa, heidän etunsa ja heidän kaatuneiden maanmiestensä rauha ja onni vaativat heitä pian kantamaan uhreja kostolleen. Mutta nämä ehdotukset olivat niin vaarallisia panna toimeen ja niiden tulos niin epätietoinen, ettei Maguan ollut vaikeata niitä kumota. Hän kuvaili tavallisella taidollaan niiden uhkarohkeutta ja epävarmuutta, ja vasta kun hän oli poistanut tieltään kaikki vastasuunnitelmien esteet, uskalsi hän käydä esittämään omia ajatuksiaan.