Part 28

"Niin, niin! Joko nyt löysit kielesi?" puheli aina yhtä rauhallinen voittaja. "Mutta ettet käyttäisi sitä meidän tuhoksemme, täytyy minun ottaa vapaudekseni tukkia kitasi."

Kun ei hetkeäkään ollut hukattavissa, ryhtyi metsästäjä viipymättä tuohon niin välttämättömään varokeinoon, ja kun hän oli varustanut intiaanin suukapulalla, voitiin tätä vihollista täydellä syyllä pitää "taisteluun kelpaamattomana".

"Mistä hiiden reiästä se veijari puikahti sisään?" kysyi toimelias metsästäjä työnsä lopetettuaan. "Ei ainoakaan sielu kulkenut ohitseni teidän lähdettyänne."

Duncan osoitti ovea, josta Magua oli tullut ja jonka sulkeiksi oli nyt ladottu liian monia esteitä, niin ettei sitä tietä käynyt nopeata pakoa ajatteleminen.

"Ottakaa neiti mukaanne", jatkoi hänen ystävänsä. "Meidän täytyy yrittää metsään toisen käytävän kautta."

"Se on mahdotonta!" virkkoi Duncan; "pelästys on voittanut tytön ja hän on aivan avuttomassa tilassa. Alice, oma suloinen Aliceni! koettakaa toipua, nyt on tullut paon hetki. Kaikki turhaan! Hän kuulee, mutta ei kykene seuraamaan. Menkää, jalo, kunnianarvoisa ystäväni, pelastakaa itsenne ja jättäkää minut kohtaloni huomaan!"

"Jokaisella jäljellä on päätekohtansa ja jokaisesta onnettomuudesta on jotakin oppimista!" vastasi metsästäjä. "Kas tässä, kietokaa hänet näihin intiaanivaatteisiin. Peittäkää tarkoin koko hänen pieni, hento ruumiinsa. Ei, tuolla jalalla ei ole vertaistaan saloissa, se ilmaisisi hänet heti, missä tahansa hän liikkuisikin. No, ottakaa hänet syliinne ja seuratkaa minua. Jättäkää loput minun huolekseni."

Kuten hänen toverinsa sanoista saattaa nähdä, totteli Duncan kerkeästi neuvoa. Kun toinen oli lakannut puhumasta, nosti hän keveän Alicen syliinsä ja seurasi metsästäjää. He löysivät yksinäisen sairaan vaimon samalta sijalta, minne olivat hänet jättäneetkin ja kulkivat nopeasti luonnon muodostamaa käytävää pitkin ulko-ovea kohti. Kun he lähenivät pientä kaarnaluukkua, ilmaisi äänen häly ulkoa potilaan ystävien ja sukulaisten kerääntyneen paikalle kärsivällisinä odottamaan sisäänkutsua.

"Jos minä avaan huuleni puhumaan", kuiskasi Haukansilmä, "ilmaisisi englanninkieleni, joka ikäänkuin luonnostaan kuuluu valkonahalle, noille konnille vihollisen olevan heidän joukossaan. Teidän täytyy tarjota heille mongerrustanne, majuri, ja sanoa, että olemme sulkeneet pahan hengen luolaan ja että me nyt viemme sairasta vaimoa metsään, etsiäksemme sieltä vahvistavia juuria. Käyttäkää kaikkea oveluuttanne, sillä yritys on luvallinen ja oikea."

Ovi avautui hiukan, ikäänkuin olisi joku ulkoapäin kuunnellut, mitä sisällä tapahtui, ja pakotti metsästäjän lopettamaan neuvonsa. Äkeä mörinä ajoi salaurkkijan tiehensä, ja sitten painoi metsästäjä rohkeasti kaarnaovea ja lähti paikalta, yhä matkien karhun eleitä ja käyntiä. Duncan seurasi aivan hänen kintereillään ja huomasi pian olevansa parinkymmenen jännittyneenä odottavan sukulaisen ja ystävän keskellä.

Joukko peräytyi hieman ja päästi isän ja erään toisen, joka tuntui olevan sairaan vaimon mies, lähenemään tulijoita.

"Onko veljeni ajanut pois pahan hengen?" kysyi edellinen. "Mitä on hänellä sylissään?"

"Lapsesi", vastasi Duncan totisena. "Sairaus on hänestä paennut, ja se on suljettu kallioon. Minä vien tämän vaimon hieman kauemmas täältä ja vahvistan häntä siellä enempiä hyökkäyksiä vastaan. Hän on oleva nuoren miehesi majassa, kun aurinko jälleen näyttäytyy."

Kun isä oli kääntänyt muukalaisen sanojen merkityksen huronien kielelle, ilmoitti matala mumina selityksen herättämää tyytyväisyyttä. Päällikkö itse viittasi Duncania jatkamaan matkaansa, virkkaen ääneensä, lujasti ja ylpeästi:

"Menkää. Minä olen mies ja minä menen vuoreen tappelemaan paholaisen kanssa."

Heyward oli mielissään totellut viittausta ja ennättänyt jo pienen joukon ohi, kun nämä pelästyttävät sanat saivat hänet pysähtymään.

"Onko veljeni hullu?" huudahti hän. "Onko hän julma! Hän tahtoo uhmata tautia, ja se asettuukin häneen, tai jos hän ajaa taudin ulos, niin se peloittaa hänen tyttärensä metsään. Ei, odottakoot lapseni ulkona, ja jos henki näyttäytyy, iskekööt hänet mäsäksi nuijillaan. Hän on viekas ja hän hautautuu vuoreen nähdessään, että monta urhoollista miestä on valmiina taistelemaan häntä vastaan."

Tällä omituisella varoituksella oli toivottu vaikutus. Astumatta luolaan vetivät isä ja aviomies kirveensä ja asettuivat valmiiksi kostamaan sairaan sukulaisensa oletetulle kiusaajalle, ja naiset ja lapset taittoivat oksia tai etsivät kiviä samassa tarkoituksessa. Tällä suotuisalla hetkellä katosivat vale-loitsijat näkyvistä.

Samalla kun Haukansilmä oli perustanut laskelmansa niin suuresti intiaanien taikauskoon, ei hän suinkaan unohtanut, että viisaimmat päälliköt sitä pikemmin sietivät kuin kunnioittivat. Hän ymmärsi siis varsin hyvin ajan arvon nykyisessä asemassaan. Kuinka pitkälle vihollisten pettyminen ulottuikin ja kuinka paljon se oli auttanutkin hänen aikeitaan, saattoi pieninkin seikka herättää heidän epäluulonsa, jolloin heidän terävä huomiokykynsä voisi käydä sangen tuhoisaksi. Poiketen sentähden polulle, joka näytti turvallisimmalta, kulki hän pitkin kylän liepeitä, mutta ei astunut sen rajojen sisäpuolelle. Nuotioiden riutuvassa valossa näkyi sotureita yhä käyskentelevän majojen väliä. Mutta lapset olivat lakanneet leikeistään nahkavuoteisiinsa sukeltaakseen, ja yön rauha alkoi jo laskeutua niin melskeisen ja tärkeän illan kiihkeän hälinän ja hyörinnän vaimentajaksi.

Alice tuli entiselleen vapaan ilman virkistävästä vaikutuksesta, ja kun hänen ruumiilliset voimansa enemmän kuin henkiset olivat joutuneet tilapäisen heikkouden valtaan, ei hänelle tarvinnut lainkaan selittää viime hetkien tapahtumia.

"Päästäkäähän minut nyt yrittämään kävelyä", virkkoi hän heidän tultuaan metsään, punastuenkin salassa sitä, ettei ollut aikaisemmin jaksanut laskeutua Duncanin sylistä. "Minä olen tosiaankin jo aivan virkeä."

"Ei, ei, Alice, te olette yhä vielä liian heikko."

Neito kamppaili kuitenkin hempeästi vapautuakseen, ja Heywardin oli kuin olikin pakko luopua kallisarvoisesta taakastaan. Kun karhun edustaja huomasi olevansa sopivan matkan päässä majoista, pysähtyi hän ja alkoi puhua asiasta, jota hän täydelleen hallitsi, vaikkei hän ehkä niin herkästi tajunnutkaan rakastavain tunteita.

"Tämä polku vie teidät purolle", selitti hän. "Kulkekaa sen pohjoista vartta, kunnes tulette putoukselle; nouskaa siitä kukkulalle oikeaan, niin silloin näette sen kansan tulet. Sinne täytyy teidän mennä suojaa pyytämään; jos he ovat oikeita delavareja, olette turvassa. Pitempi pakomatka tämän neidin kanssa olisi nykyään mahdoton. Huronit osuisivat jäljillemme ja nylkisivät päänahkamme ennenkuin olisimme kulkeneet kymmentä peninkulmaa. Menkää, ja olkoon Kaitselmus kanssanne."

"Entä te?" kysyi Heyward hämmästyneenä. "Emme suinkaan me tässä eroa?"

"Delavarien ylpeys on huronien vankina; viimeinen mohikaanien jalointa verta on heidän vallassaan", vastasi metsästäjä. "Minä lähden katsomaan, mitä olisi tehtävissä hänen hyväkseen. Jos ne ottaisivat päänahkanne, majuri, kaatuisi aina yksi roisto jokaisesta sen hiuskarvasta, kuten jo lupasin. Mutta jos nuori päällikkö viedään paalulle, tulevat intiaanit myös näkemään, kuinka puhdasrotuinen mies osaa kuolla."

Vähääkään loukkautumatta siitä ehdottomasta etusijasta, minkä suorasukainen metsästäjä antoi niin sanoaksemme ottopojalleen, esitteli Duncan yhä kaikenlaisia mieleensä johtuvia syitä niin epätoivoista päätöstä vastaan. Häntä avusti Alice, joka hänkin yhtyi Heywardin kanssa rukoilemaan, että hän hylkäisi aikeen, joka lupasi niin paljon vaaraa ja joka antoi niin vähän menestymisen toiveita. Heidän kaunopuheisuutensa ja todistelunsa olivat kuitenkin turhia. Metsästäjä kuunteli heitä tarkkaavasti, vaikka malttamattomasti, ja päätti vihdoin väittelyn vastaamalla seuraavaa, äänessä kaiku, joka heti sai Alicen vaikenemaan ja joka myös ilmaisi Heywardille, kuinka hyödyttömiä enemmät huomautukset tulisivat olemaan:

"Olen kuullut nuorten ihmisten välillä vallitsevan tunteen, joka sitoo miehen naiseen lujemmin kuin isä on kiintynyt poikaansa. Saattaa niin olla. Minä olen harvoin oleskellut valkoihoisten naisten parissa, mutta sellainen voi hyvinkin olla luonnon veto uudisasutuksilla. Te olette pannut alttiiksi henkenne ja kaikki, mikä on teille kallista, pelastaaksenne tämän suloisen lapsen, ja minä otaksun jonkin sellaisen taipumuksen siinä olevan pohjalla. Mutta mitä minuun tulee, niin opetin poikaa käyttämään pyssyä kunnollisesti, ja hyvin on hän minulle vaivani palkinnut. Minä olen monessa kahakassa otellut hänen rinnallaan, ja niin kauan kuin kuulin hänen tuliluikkunsa pamauksen toisella korvallani ja vanhan päällikön pyssyn räiskähdyksen toisella, tiesin, ettei vihollista ollut selkäpuolellani. Talvet ja kesät, yöt ja päivät olemme samoilleet saloja yksissä syöden samasta kupista, toisen nukkuessa, kun toinen valvoi; ja ennen kuin sanotaan, että Unkas vietiin kidutettavaksi, vaikka minä olin lähettyvillä... Meillä on kaikilla olemassa vain yksi ainoa ohjaaja ja kohtalojemme säätäjä, millainen sitten ihomme väri liekään; ja Hänet kutsun todistajakseni, että ennen kuin mohikaanipoika joutuu surman suuhun ystävän puutteessa, on rehellisyys ja uskollisuus katoava maan päältä ja 'Hirventappaja' tuleva yhtä mitättömäksi kapineeksi kuin laulumestarin tuhiseva piipityspilli!"

Duncan päästi metsästäjän käsivarren, ja samassa kääntyi Haukansilmä ympäri ja alkoi lujin askelin palata majoille. Pysähdyttyään hetkiseksi katselemaan hänen häipyvää haamuansa ohjasivat Heyward ja Alice kulkunsa delavarien kaukaista kylää kohti tähänastisesta menestyksestään iloiten, mutta tulevaisuudestaan huolissaan.

XXVI luku.

_Pulma_. Enkö minä saisi pelata jalopeuraa myöskin?

_Kesäyön Unelma_.

Huolimatta tarmokkaasta päättäväisyydestään tajusi Haukansilmä sentään täydellisesti niiden vaikeuksien ja vaarojen suuruuden, joihin hän oli antautumaisillaan. Palatessaan leirille pohti hänen terävä ja harjaantunut älynsä pontevasti keinoja, joilla voisi vastustaa vihollistensa peloittavaa valppautta ja vireyttä. Vain ihon väri pelasti Maguan ja loitsijan hengen, nämä kun olisivat olleet hänen turvallisuudelleen suodut ensimmäiset uhrit, ellei metsästäjä olisi pitänyt sellaista tekoa, niin hyvin kuin se sopikin intiaanin luonteeseen, kokonaan arvottomana miehelle, joka kerskui polveutuvansa täydelleen puhdasrotuisista esi-isistä. Hänen piti siis vain luottaa niihin vitsoihin ja hihnoihin, joilla hän oli sitonut vankinsa, ja niin hän jatkoi matkaansa suoraan majojen keskustaa kohti.

Hänen lähetessään rakennuksia tulivat hänen askelensa yhä varovaisemmiksi, eikä hänen valpas silmänsä jättänyt huomaamatta ainoatakaan merkkiä, ei ystävällistä eikä uhkaavaa. Muuan rappeutunut maja näkyi toisia hieman ulompana, ja tuntui kuin olisi se jätetty silleen keskentekoisena -- epäilemättä jonkin tärkeän tarvikeaineen, kuten puun tai veden puutteessa. Heikkoa valoa tuikki sen raoista ja ilmaisi, että se ei huonosta tilastaan huolimatta ollut asukastaan vailla. Sitä kohti ohjasi siis metsästäjä kulkunsa taitavan sotapäällikön tavoin, joka tunnustelee ensin vihollisten etuvarustuksia, ennenkuin uskaltaa käydä päähyökkäykseen.

Heittäytyen kuvailemalleen pedolle luontaiseen asentoon ryömi Haukansilmä pienelle aukolle, mistä hän saattoi nähdä majan sisään. Se osoittautuikin olevansa David Gamutin asunto. Tänne oli uskollinen laulumestari nytkin paennut kaikkine suruineen ja pelkoineen nöyrästi luottaen Kaitselmuksen suojelukseen. Juuri samalla hetkellä, kun hänen kömpelö olemuksensa joutui metsästäjän tarkastelun alaiseksi tavalla, jonka olemme maininneet, oli erämies itsekin, vaikka valemuodossaan, tämän yksinäisen eläjän syvimpien mietiskelyjen esineenä.

Kuinka luja Davidin luottamus olikin entisaikojen ihmeisiin, kieltäytyi hän kuitenkin uskomasta minkään yliluonnollisen voiman välitöntä sekaantumista nykypäiväin tapauksiin. Toisin sanoen, vaikka hän vahvasti uskoi Bileamin aasin puhekykyyn, epäili hän sentään melkoisesti karhun laulumahdollisuuksia, huolimatta siitä, että oli jälkimmäisestä tapauksesta saanut omien oivallisten kuuloelimensä todistuksen. Hänen ilmeessään ja eleissään oli jotakin, joka kertoi metsästäjälle hänen mielensä olevan mitä pahimman sekasorron tilassa. Hän istui risukasalla, josta otettu oksa silloin, toinen tällöin elätti hänen heikkoa tultansa, pää käden varassa, surumielisten mietteiden vallassa. Puku, jota sävelten lemmikki kantoi, ei ollut millään tavoin muuttunut viime kuvaamastamme, paitsi että hän oli peittänyt kaljun päänsä kolmikolkkaisella majavannahkahatulla, joka ei ollut osoittautunut kyllin viekoittelevaksi kiihoittamaan jonkun hänen isäntänsä ahneutta.

Älykäs Haukansilmä, joka muisti sen kiireellisen tavan, millä toinen oli jättänyt paikkansa sairaan vaimon vuoteen ääressä, uumoili hiukan noin juhlallisen mietiskelyn syytä. Kierrettyään ensin hökkelin päästäkseen varmuuteen, että se oli aivan erillään muista ja että sen asujan mielenlaatu suojeli sitä kävijöiltä, rohkeni hän kompuroida sen matalasta ovesta suoraan Gamutin eteen. Jälkimmäisen asento jätti tulen heidän välilleen; ja kun Haukansilmä oli istuutunut takatassuilleen, kului lähes minuutti heidän vain katsellessaan toisiaan sanaakaan sanomatta. Yllätyksen äkillisyys ja laatu oli melkein liikaa Davidin -- emme sano järjelle -- vaan uskolle ja rohkeudelle. Hän hapuili pilliään ja nousi jaloilleen hämärästi kai aikoen koettaa sävelten manausvoimaa.

"Musta ja salaperäinen hirviö!" hän huudahti vapisevin käsin sovitellessaan nenälleen apusilmiään ja etsiessään pettämätöntä turvaansa hädässä ja ahdistuksessa, siunattua pyhien psalmien käännöstä. "Minä en tunne sinun luontoasi enkä aivoituksiasi, mutta jos jotakin mielessäsi kantaisit kirkon halvimman palvelijan ruumista tai henkeä vastaan, niin kuuntele Israelin nuorukaisen jumalallisia sanoja ja heittäydy katumukseen."

Karhu ravisti villavia kupeitaan ja tuttu ääni vastasi:

"Heittäkää metsään puhallusvehkeenne ja opettakaa kurkullenne säädyllisyyttä. Viisi sanaa selkeätä, ymmärrettävää englantia ovat tällä hetkellä paremmat kuin tunti kirkumista."

"Mikä sinä olet?" kysyi David aivan kykenemättömänä jatkamaan alkuperäistä aikomustaan ja osaten tuskin hengittää.

"Ihminen niinkuin tekin, ja ihminen, jonka veressä on yhtä vähän karhun tai intiaanin veren jälkeä kuin teidänkään veressänne. Oletteko niin pian unohtanut, keneltä saitte tuon hassunkurisen kojeen, jota nyt pidätte kädessänne?"

"Voiko se olla mahdollista?" ihmetteli David hengittäen vapaammin sitä mukaa kuin totuus alkoi hänelle sarastaa. "Olen nähnyt monia ihmeitä pakanain seassa oleskellessani, mutta en varmastikaan tämän veroista!"

"Niinpä niin", vastasi Haukansilmä paljastaen rehelliset kasvonsa siten tukeakseen kumppaninsa horjuvaa luottamusta. "Tässä näette ihon, jossa, vaikkei se ehkä olekaan niin valkea kuin niiden nuorten neitosten, ei ole punaisen vivahdustakaan muuta kuin mitä taivaan tuulet ja aurinko ovat siihen painaneet. No niin, käykäämmepä asiaan."

"Ensiksi kertokaa minulle neidistä ja nuorukaisesta, Joka niin urheasti oli tullut häntä etsimään!" keskeytti David.

"Niin, he ovat onnellisesti paenneet näiden konnien kirveitä. Mutta voitteko osoittaa minut Unkasin jäljille?"

"Nuori mies on vankeudessa, ja pahoin pelkään hänen kuolemansa olevan varman asian. Suruni on suuri, kun niin hyvillä lahjoilla varustettu ihminen kuolee tietämättömyytensä yössä, ja minä olen valinnut suloisen hymnin..."

"Voitteko opastaa minut hänen luokseen?"

"Se tehtävä ei liene vaikea", vastasi David epäröiden, "vaikka minä suuresti pelkäänkin, että teidän läsnäolonne pikemminkin pahentaisi kuin lieventäisi hänen muutoinkin niin onnetonta kohtaloaan."

"Ei sanaakaan enää, matkaan vain", tiukkasi Haukansilmä peittäen jälleen kasvonsa ja näyttäen itse esimerkkiä lähtemällä heti majasta.

Tiellä sai metsästäjä tietää kumppaninsa pääsevän Unkasin luo, koska häntä pidettiin mielipuolena ja koska hän oli saavuttanut erään vartijan suosion, sillä tämän David oli valinnut erikoisen uskonnollisen käännytystyönsä esineeksi siitä syystä, että mies sopersi hieman englantia. Kuinka paljon huroni ymmärsi uuden ystävänsä tarkoitusperiä, saattaa kyllä olla epäilyksenalaista, mutta kun ehdoton huomaavaisuus on yhtä imartelevaa villille kuin sivistyneemmälle henkilölle, oli sillä ollut kerrottu vaikutus. On tarpeetonta huomauttaa siitä kekseliäästä tavasta, jolla metsästäjä lypsi yksinkertaisesta Davidista nämä erikoistiedot, emmekä tällä kohdalla myöskään sen perinpohjaisemmin esitä niitä ohjeita, joita hän antoi kumppanilleen, päästyään täydellisesti kaikkien tarpeellisten asianhaarain perille, koska lukija on riittävästi tutustuva kaikkeen siihen kertomuksen edistyessä.

Maja, jonne Unkas oli suljettu, oli aivan kylän keskellä, ja sitä oli asemansa puolesta ehkä kaikkein vaikein lähestyä tai sieltä poistua huomaamatta. Mutta Haukansilmän oveluuteen ei tällä kertaa kuulunut pieninkään salaileminen. Luottaen valepukuunsa ja taitoonsa näytellä osaa, johon oli ryhtynyt, valitsi hän avonaisimman ja suorimman tien paikalle. Myöhäin hetki soi hänelle kuitenkin hieman suojaa, jota hän näytti niin kovin halveksivan. Pojat olivat jo vaipuneet uneen, ja kaikki naiset ja enimmät soturitkin olivat vetäytyneet majoihinsa yöksi. Vain neljä, viisi viimeksimainittua viipyi vielä Unkasin vankilan ovella, missä he salavihkaa vaikka hyvin tarkasti pitivät silmällä vihollisen käyttäytymistä.

Nähdessään Gamutin ja hänen seurassaan heidän kunnioitetuimman loitsijansa tunnetussa valepuvussa kulkevan olennon, tekivät he kerkeästi tietä molemmille. Mutta he eivät osoittaneet vähintäkään halua poistua. Päinvastoin aikoivat he ilmeisesti jäädä paikoilleen sitäkin innokkaammin, kun he toivoivat näkevänsä kaikenlaisia salaperäisiä taikatemppuja, jotka heidän mielestään luonnollisesti liittyivät moiseen käyntiin.

Kun metsästäjä oli täydelleen kykenemätön puhuttelemaan huroneja heidän omalla kielellään, täytyi hänen uskoa keskustelun hoito kokonaan Davidille. Huolimatta yksinkertaisuudestaan tuotti tämä erinomaista kunniaa saamilleen ohjeille, koska hän täytti ylen määrin opettajansa rohkeimmatkin toiveet.

"Delavarit ovat akkoja!" huudahti hän kääntyen sen villin puoleen, jolla oli heikkoa aavistusta hänen käyttämästään kielestä. "Englannin miehet, hullut maalaiseni, ovat yllyttäneet heitä tarttumaan sotakirveeseen ja lyömään kanadalaisia isiään, ja he ovat unohtaneet sukupuolensa. Haluaako veljeni kuulla 'Nopean Hirven' pyytävän hameitaan ja nähdä hänen itkevän huronien edessä paaluun kytkettynä?"

Innokkaasti myöntävä "hugh!" ilmaisi tyytyväisyyden, mitä villi tuntisi todetessaan moista heikkoutta vihollisessa, jota oli niin kauan vihattu ja pelätty.

"Sitten astukoon hän syrjään, ja tuo viisas mies on puhaltava siihen koiraan! Sanokoon hän sen veljilleni!"

Huroni selitti Davidin tarkoituksen tovereilleen, jotka vuorostaan kuuntelivat ehdotusta ihastuneina, sillä heidän raaka mielensä riemuitsi moisesta hienostuneesta julmuudesta. He peräytyivät hieman ovelta ja viittasivat luuloteltua loitsijaa käymään sisään. Mutta kehoitusta noudattamatta istui karhu yhä asemillaan ja mörisi.

"Viisas mies pelkää, että hänen puhalluksensa osuu hänen veljiinsä ja vie mennessään heidänkin urheutensa", jatkoi David toimien saamiensa ohjeiden mukaisesti. "Heidän on käytävä loitommaksi."

Huronit, joiden mielestä sellainen onnettomuus olisi ollut pahin turma, mikä olisi voinut heitä kohdata, väistyivät yhtenä miehenä niin kauas, etteivät enää kuulleet tavallista puhetta, vaikka he sentään aina vapaasti näkivätkin majan ovelle. Tyytyväisenä turvallisuuteensa jätti silloin metsästäjä paikkansa ja tallusteli hitaasti hökkeliin. Se oli hiljainen ja synkkä, sillä siinä oli vanki yksinään ja sitä valaisi vain hiiltyvä nuotio, jota oli käytetty ruuan valmistuksessa.

Unkas seisoi majan kaukaisimmassa sopessa taaksepäin nojaten, sillä hänet oli sidottu käsistä ja jaloista vahvoin vitsoin. Kun tuo peloittava kummitus ensin osui nuoren mohikaanin silmiin, ei hän suonut pedolle ainoatakaan katsetta. Metsästäjä, joka oli jättänyt Davidin ovelle vartioimaan, ettei heitä huomattaisi, katsoi parhaaksi pysyä valepuvussaan niin kauan, kunnes olisivat varmasti muiden silmiltä salassa. Rupeamatta puhumaan jäljitteli hän siis esittämänsä eläimen liikkeitä ja elkeitä. Nuori mohikaani, joka ensin luuli vihollistensa lähettäneen oikean pedon häntä säikyttelemään ja koettelemaan hänen hermojansa, keksi pian noissa heilutuksissa ja nyykäytyksissä, jotka olivat Heywardista näyttäneet niin luonnollisilta, eräitä erehdyksiä, ja ne paljastivat heti asian oikean laidan. Jos Haukansilmä olisi huomannut, kuinka pienessä arvossa taidokkaampi Unkas piti hänen esityksiään, olisi hän epäilemättä suutuksissaan jatkanut yhä ilvettään. Mutta nuoren miehen halveksivan katseen saattoi selittää niin monella eri tavalla, että arvoisa erämies säästyi sellaisen keksinnön nöyryytykseltä. Heti kun siis David antoi ennakolta sovitun merkin, kuului karhun äkeän mörinän sijasta majassa hiljainen sihinä.

Unkas oli heittäytynyt nojalleen majan seinää vasten ja sulkenut silmänsä päästäkseen katselemasta niin halveksittavaa ja epämiellyttävää olentoa. Mutta heti kun käärmeen sihinä kuului, kavahti hän koholleen ja pälyili joka taholle, painoi päänsä alas ja käänteli sitä tutkivasti sinne tänne, kunnes hänen terävä silmänsä pysähtyi petoon, joka yhä istui paikallaan kuin jonkin taikavoiman pitelemänä. Jälleen kuului sama ääni, ja tällä kerralla ilmeisesti pedon suusta. Jälleen kiitivät nuoren miehen silmät yli koko majan sisustan, ja kun ne lopulta palasivat äskeiseen pysähdyspaikkaansa, lausui Unkas syvällä, hillityllä äänellä: "Haukansilmä!"

"Leikatkaa hänen siteensä", virkkoi Haukansilmä Davidille, joka juuri silloin läheni heitä.

Laulumestari teki työtä käskettyä, ja pian olivat Unkasin jäsenet vapaina. Samassa rutisi myös pedon kuiva nahka, ja ketterästi nousi metsästäjä omassa olemuksessaan jaloilleen. Mohikaani näytti vaistomaisesti käsittävän ystävänsä yrityksen luonteen, koska ei kieli eivätkä kasvot antaneet pienintäkään hämmästyksen merkkiä. Kun Haukansilmä oli heittänyt hartioiltaan pörröisen vaatetuksensa, mikä tapahtui vain irroittamalla muutamia nahkahihnoja, veti hän esiin pitkän kiiltävän puukon ja pisti sen Unkasin käteen.

"Punaiset huronit ovat ulkona", virkkoi hän. "Olkaamme valmiit."

Samalla hän laski sormensa merkitsevästi toiselle samanlaiselle aseelle, jotka molemmat olivat hedelmiä hänen tämän illan kuluessa osoittamastaan urheudesta vihollisten keskuudessa.

"Me lähdemme", lausui Unkas.

"Minne?"

"Kilpikonnien luo; he ovat minun iso-isieni lapsia."

"Niin, poikani", sanoi metsästäjä englanninkielellä, jota hän aina unohtui käyttämään ollessaan hieman hajamielisenä, "sama veri virtaa luullakseni suonissanne, mutta aika ja etäisyys ovat hiukan muuttaneet sen väriä. Mitä teemme noille mingoille tuolla oven ulkopuolella? Heitä on kuusi, ja tätä laulumestaria voi tuskin laskea miksikään."

"Huronit ovat kerskureita", virkkoi Unkas halveksien. "Heidän vertauskuvansa on hirvi ja kuitenkin he juoksevat kuin etanat. Delavarit ovat kilpikonnan lapsia, mutta he voittavat nopeudessa metsäkauriinkin."

"Niinpä niin, poikani, onpa tosiaan perää puheissasi; enkä minä lainkaan epäile sinun kilpajuoksussa jättävän jälkeesi koko kansakunnan; ja taitaisitpa vain suoralla parin peninkulman pituisella taipaleella ehtiä perille ja puhaltaa hengästymisesi ennenkuin ainoakaan niistä konnista olisi kerinnyt toisen kylän kuuluvillekaan. Mutta valkoisen miehen kyvyt ovat enemmän hänen käsissään kuin säärissään. Mitä eritoten minuun tulee, niin osaan halkaista huronin kallon yhtä hyvin kuin joku parempikin mies, mutta kun on kysymys kilpajuoksusta, kävisivät ne roistot minulle ylivoimaisiksi."