Part 27

Aikoen käyttää hyväkseen niin oivallista pelastumistilaisuutta astui Duncan hänen jäljessään luolaan ja veti ilomielin kepeätä ovea kiinni, kun hän samassa tunsikin pedon kiskaisevan sen hänen kädestään, pörröisen ruhon siinä tuokiossa pimittäessä myös aukon. Heidän edessään oli nyt suora, pitkä, kallionkuilun pohjassa kulkeva käytävä, mistä oli mahdoton peräytyä eläintä kohtaamatta. Taipuen sentähden välttämättömyyteen astui nuori mies eteenpäin, pysytellen niin lähellä opastaan kuin suinkin. Karhu mörisi usein hänen kintereillään ja kerran, pari se nosti suunnattomat käpälänsä hänen hartioilleen, ikäänkuin aikoen estää häntä tunkeutumasta syvemmälle luolaan.

Kuinka kauan Heywardin hermot olisivat kestäneet tätä kummallista asemaa, sitä olisi ollut vaikeata ratkaista, mutta onneksi hän pääsi pian pulasta. Valonpilkettä oli koko ajan näkynyt heidän edessään, ja nyt he saapuivat paikalle, mistä se oli lähtenyt.

Kallion avara ontelo oli karkeasti sommiteltu vastaamaan useampia eri huoneita. Eri osastot oli yksinkertaisesti, mutta kätevästi kyhätty kivistä, oksista ja puunkuoresta. Kattoon kaiverretut aukot päästivät valoa sisään päivisin, ja yöllä tekivät nuotiot ja soihdut auringon virkaa. Tänne olivat huronit keränneet enimmät arvoesineensä, etenkin ne, jotka erikoisesti olivat heimon yhteisomaisuutta, ja tänne oli myöskin tuotu, kuten nyt kävi selville, sairas vaimo, koska jonkin yliluonnollisen voiman häntä luultiin vaivaavan ja koska uskottiin häntä riivaavan hengen pystyvän tekemään hyökkäyksiään heikommin kiviseinien kuin majojen lehväpäällystysten läpi. Huone, johon Duncan ja hänen oppaansa ensiksi astuivat, olikin kokonaan luovutettu hänen käytettäväkseen. Jälkimmäinen läheni hänen vuodettaan, jonka ympärillä oli parvi naisia, ja niiden keskellä huomasi Heyward hämmästyksekseen myös kaivatun ystävänsä Davidin.

Yksi ainoa silmäys riitti näyttämään luulotellulle lääkärille, että potilaan parantaminen kävi paljon yli hänen kykyjensä. Hän virui jonkinlaisessa halvauksen tilassa, välinpitämättömänä kaikesta, mitä hänen edessään hyöri ja hääri, ja onneksi myöskin tuntematta kipuja. Heyward ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että hänen silmänkääntäjätemppunsa tulisivat kohdistumaan olentoon, joka oli jo liian heikko välittääkseen sen enempää niiden onnistumisesta kuin niiden raukenemisestakaan. Kepeät omantunnontuskat, joita aiottu petos oli hänessä herättänyt, tyyntyivät heti, ja hän alkoi koota ajatuksiaan voidakseen näytellä osaansa kaikella kunnialla, kun hän huomasikin, että ennen hänen taitonsa sovelluttamista aiottiin koetella sävelten voimaa.

Gamut, joka oli tulijain astuessa sisään jo seisonut valmiina vuodattamaan sielunsa lauluun, veti hetken odotettuaan inahduksen pillistään ja aloitti ylistysvirren, joka olisi saanut aikaan ihmeitä, jos usko sen voimaan olisi mitään auttanut. Hänen annettiin suorittaa toimensa loppuun, intiaanit kun kunnioittivat hänen luuloteltua heikkomielisyyttään ja Duncan kun oli viivykistä liian iloissaan häiritäkseen veisaajaa vähimmälläkään tavalla. Kun hänen sävelensä viimeinen vaimeneva vetäisy saapui Heywardin korviin, hypähti hän säikähdyksestä sivulle, kuullessaan sitä takanaan toistavan puoliksi inhimillisen, puoliksi haudantakaisen äänen. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki pörröisen pedon istuvan koholla luolan pimeässä nurkassa, missä se yhä herkeämättä karhun levottomaan tapaan heilutteli ruumistaan ja toisti jonkinlaista matalaa mörinää tuhisten säveltä -- vaikkakin ilman sanoja -- joka oli hiukan samantapainen kuin Davidin laulama.

Moisen kummallisen kaiun vaikutusta Davidiin saattaa paremmin kuvitella kuin sanoin esittää. Hänen silmänsä avartuivat, ikäänkuin epäilisi hän niiden näkövoimaa, ja hänen äänensä mykistyi heti rajattomasta hämmästyksestä. Syvästi harkittu suunnitelma, miten hän ilmoittaisi Heywardille erään tärkeän asian, katosi hänen mielestään liikutuksen takia, joka läheni suuresti pelkoa, mutta jota oli pakko sentään pitää ihailuna. Tämän kiihtymyksensä valtaamana hän huusi kovaa: "Hän odottaa teitä ja on lähellä", sekä syöksyi sitten oikopäätä ulos luolasta.

XXV luku.

_Puutiainen_. Onko jalopeuran osa puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono ulkomuisti.

_Pääkkö_. Voitte lasketella omasta päästänne; teidän ei tarvitse muuta kuin kiljua.

_Kesäyön Unelma_.

Tässä kohtauksessa oli naurettava omituisella tavalla yhtynyt juhlalliseen. Peto jatkoi yhä heiluvaa ja ilmeisesti väsymätöntä liikehtimistään, vaikkakin sen hullunkurinen yritys matkia Davidin säveltä lakkasi heti, kun tämä oli poistunut näyttämöltä. Gamut oli lausunut sanansa, kuten arvata sopii, äidinkielellään, ja Duncanista tuntui niihin sisältyvän jokin salainen ajatus, vaikkei häh heti keksinytkään mitään, joka olisi auttanut häntä sen selvittämisessä. Kaikista tätä seikkaa koskevista mietiskelyistä teki kuitenkin pikaisen lopun päällikkö, joka astui aivan potilaan vuoteen ääreen ja viittasi koko naisparven poistumaan, vaikka tämä oli kokoontunut sinne varta vasten nähdäkseen muukalaisen temppuja. Häntä toteltiin viipymättä, vaikka vastahakoisesti, ja kun etäisen oven sulkemisesta syntynyt matala kajahdus oli vaimennut onttoon luonnonkäytävään, viittasi hän tajuttomaan tyttäreensä ja virkkoi:

"Nyt näyttäköön veljeni voimaansa."

Näin epuuttamattomasti kutsuttuna harjoittamaan luuloteltua ammattiansa pelkäsi Heyward pienimmänkin viivykin käyvän vaaralliseksi. Koettaen siis koota ajatuksiaan valmistautui hän toimittamaan niitä loitsutemppuja ja eriskummallisia menoja, joiden verhoon intiaanipuoskarit tavallisesti kätkevät tietämättömyytensä ja kykenemättömyytensä. On enemmän kuin luultavaa, että hän silloisessa sekasortoisessa mielentilassaan olisi piankin tehnyt jonkin epäilyttävän, ehkä tuhoisankin erehdyksen, ellei hänen yrityksiään olisi heti alussa keskeyttänyt pedon äkeä murina. Kolme kertaa pyrki hän jatkamaan temppujaan, mutta yhtä usein kohtasi häntä sama selittämätön vastustus, samalla kun jokainen mörähdys tuntui edellistä aina hurjemmalta ja uhkaavammalta.

"Taitomiehet ovat kateellisia", virkkoi huroni. "Minä menen. Veljeni, tämä nainen on erään urhoollisimman nuoren mieheni vaimo; käsittele siis häntä parhaalla tavallasi. Hiljaa!" lisäsi hän, viitaten tyytymätöntä eläintä rauhoittumaan. "Minä menen."

Päällikkö piti sanansa, ja Duncan huomasi nyt olevansa yksinään tässä kaameassa, autiossa luolassa avuttoman sairaan ja julman ja vaarallisen pedon kanssa. Jälkimmäinen kuunteli intiaanin liikkeitä karhuille ominaisella älykkyydellä, kunnes toinen kajahdus ilmaisi hänenkin poistuneen luolasta; silloin käännähti peto ympäri ja tassutteli huojuen Duncanin luo, istuutuen hänen eteensä luonnolliseen asentoonsa, suoraksi kuin ihminen. Nuori mies katseli levottomana jotakin asetta, millä hän olisi voinut puolustautua hyökkäykseltä, jota hän nyt vakavasti odotti.

Eläimen mieliala näytti kuitenkin äkkiä muuttuneen. Jatkamatta äkeätä murinaansa tai osoittamatta muita kiukustumisen merkkejä vapisi sen koko pörröinen ruho ankarasti, ikäänkuin jonkin kummallisen sisäisen puistatuksen vallassa. Valtavat, kömpelöt käpälät huitoivat järjettömästi irvistelevää kuonoa, ja Heywardin tuijottaessa tuskallisen valppain silmin sen liikkeitä putosi suuri julma pää sivulle ja sen sijasta ilmestyi näkyviin metsästäjän rehellinen, tanakka naama ja kuului hänen sydämen pohjasta lähtevä erikoinen, iloinen naurunhihityksensä.

"Hst!" suhahti varovainen tiedustelija keskeyttäen Heywardin hämmästyksen huudahduksen. "Niitä konnia liehuu tässä aivan lähellä, ja jokainen ääni, joka ei luonnostaan kuulu noitalukuihin, toisi joka sorkan niskaamme."

"Selittäkää minulle tämän valepuvun tarkoitus ja sanokaa, miksi olette ryhtynyt niin epätoivoiseen seikkailuun?"

"Ah, sattuma heittää usein järjen ja sen laskut nurin niskoin", vastasi metsästäjä. "Mutta koska jokainen juttu on aina alettava alusta, kerron teille kaikki järjestyksessä. Erottuamme sijoitin komentajan ja päällikön erääseen vanhaan majavanpesään, missä he ovat huroneilta paremmassa turvassa kuin keskellä Edwardin varusväkeä, sillä ylhäällä luoteisessa asuvat intiaanit kunnioittavat yhä majavaa, koska kauppamiehet vielä eivät ole osuneet heidän luokseen. Sen jälkeen lähdimme me Unkasin kanssa tavoittamaan toista leiriä, kuten oli sovittu. Oletteko nähnyt poikaa?"

"Suureksi surukseni on hän vankina ja tuomittu kuolemaan auringon noustessa!"

"Minä epäilin niin käyvän", virkkoi metsästäjä vähemmän luottavalla ja iloisella äänellä. Mutta pian sai hänen puheensa lujan luonnollisen sävynsä takaisin, ja hän jatkoi: "Hänen huono onnensa onkin perimmäisenä syynä siihen, että minä olen täällä, sillä en koskaan sallisi sellaisen pojan jäävän huronien käsiin. Kyllähän ne konnat olisivat iki-iloissaan, jos pääsisivät sitomaan 'Hyppivän Hirven' ja 'Pitkän Pyssyn', kuten he minua sanovat, samaan paaluun! Vaikka minä en muutoin voikaan käsittää, miksi he ovat minulle sellaisen nimen antaneet, koska on olemassa yhtä vähän yhtäläisyyttä 'Hirventappajan' ominaisuuksien ja jonkin tavallisen kanadalaistussarin kuin piippusaven ja piikiven välillä!"

"Pysykää kertomuksessanne", tohahti malttamaton Heyward; "emmehän tiedä, millä hetkellä huronit palaavat."

"Ei heistä pelkoa. Loitsija tarvitsee aikansa kuten uudisasutuksia kiertelevä pappikin. Me olemme yhtä rauhassa keskeytyksiltä kuin lähetyssaarnaaja aloittaessaan kaksi tuntia kestävän puheensa. No niin, Unkas ja minä jouduimme rytäkkään erään kotiin taivaltavan roistojoukkion kanssa; poika eteni liian kauaksi vakoillessaan, mutta siitä ei häntä sovi niin ankarasti soimata, koska hänellä on kuuma veri; ja sitten kaiken lopuksi oli yksi huroneista pelkuri ja johti hänet paetessaan salaväijytykseen."

"Mutta kalliisti on hän saanut maksaa heikkoutensa."

Metsästäjä veti merkitsevästi kädellään poikki kurkkunsa ja nyykäytti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Minä ymmärrän." Sitten hän jatkoi kuuluvammalla äänellä, vaikka tuskin käsitettävämmällä kielellä:

"Kun poika oli joutunut kiikkiin, käännyin minä huroneja vastaan, kuten voitte ajatella. Ottelinkin parin heidän vakoilijansa kanssa, mutta se ei merkinnyt sitä eikä tätä. Kun minä siis olin ampunut ne peijakkaat, etenin enemmittä puuhitta verraten lähelle majoja. Eiköpäs silloin osunut sattuma avukseni ja johtanut minua koreasti sille paikalle, missä eräs heimon kuuluisimpia poppamiehiä parhaillaan sonnustihe johonkin väkevään kamppailuun saatanan kanssa, kuten arvelin -- mutta miksipäs sanoisin sitä sattumaksi, mikä nyt osoittautuukin erikoiseksi Kaitselmuksen säädökseksi? No niin, harkittu napsahdus pääkuoreen kangisti sen valehtelevan petturin joksikin ajaksi, ja pistettyäni hänelle palasen pähkinää illalliseksi suuhun, jottei hän pitäisi pahaa melua, ja sidottuani hänet kahden nuoren puun väliin, menettelin hänen korujensa kanssa kuin omieni ja otin näytelläkseni karhua, jotta toimitus kävisi oikeata uraansa."

"Ja ihmeteltävän hyvin te osastanne suoriuduittekin; eläin itsekin olisi joutunut häpeään sellaisesta esityksestä."

"Olisinpa ollut huono oppilas", vastasi imarreltu metsästäjä, "ellen niin kauan salojen elämää tutkittuani olisi osannut jäljitellä sellaisen eläimen liikkeitä ja luontoa. Vaikka olisi ollut kysymyksessä villikissa tai täysikasvuinen pantteri, olisin tarjonnut teille niin soman näytelmän, että sitä olisi kelvannut katsella. Mutta niin kömpelön pedon elkeiden matkiminen ei ole mikään ihmeellinen teko, jos kohta siinäkin voidaan mennä liiallisuuksiin. Niinpä niin: eivät ne ymmärrä kaikki näyttelijät, että luontoa voi helpommin liioitella kuin täsmällisesti jäljitellä. Mutta kaikki työ on vielä suorittamatta; missä on neiti?"

"Minä olen tutkinut kylän kaikki majat keksimättä pienintäkään jälkeä hänen olostaan heimon keskuudessa."

"Kuulittehan, mitä laulumestari sanoi meidät jättäessään: 'Hän on lähellä ja odottaa teitä'?"

"Minun on ollut pakko uskoa hänen tarkoittaneen tätä onnetonta naista."

"Se tyhmyri oli pelästyksissään ja toimitti kehnosti ilmoituksensa; mutta niillä sanoilla oli sittenkin syvempi merkitys. Täällä on seiniä yllin kyllin vaikka tekisi asuntoja koko kylälle. Karhuhan on luonnostaan kiipeilijä; niinpä tahdonkin hieman kurkistaa niiden yli. Näiden kallioiden koloissa voi hyvinkin olla hunaja-astioita kätkössä, ja minä olen eläin, jota kaikki makea miellyttää."

Metsästäjä vilkaisi taakseen, naurahti omalle päähänpistolleen ja kiipesi samassa väliseinää ylös, jäljitellen esittämänsä eläimen kömpelöitä liikkeitä; mutta heti kun hän oli päässyt harjalle, viittasi hän olemaan hiljaa ja liukui alas kiiruimman kaupalla.

"Hän on tuolla", kuiskasi hän, "ja tämän oven kautta pääsette hänen luokseen. Teki niin mieleni puhua muutamia lohdutuksen sanoja sille masentuneelle tyttöraukalle; mutta tällaisen hirviön näkeminen olisi pelästyttänyt hänet järjiltään. Vaikka mitä siihen seikkaan tulee, ette tekään, majuri, ole vallan viehättävä tuossa maalauksessanne."

Duncan, joka oli jo innoissaan syöksähtänyt eteenpäin, peräytyi heti kuullessaan nämä lamauttavat sanat.

"Näytänkö minä tosiaankin niin inhoittavalta?" kysyi hän murheellisena.

"Ette te nyt juuri ajaisi sutta pakoon ettekä pysäyttäisi hyökkäävää kuninkaallista amerikkalaista rykmenttiä, mutta olen minä senkin ajan nähnyt, jolloin te olitte paljoa viehättävämpi. Intiaanitytöt eivät arvostelisi lainkaan ankarasti teidän viirunaamaanne, mutta valkoiset nuoret naiset pitävät omaa väriänsä parempana. Katsokaa", lisäsi hän osoittaen paikkaa, missä vettä kohosi kallion kolosta ja muodosti pienen, kirkkaan lähteensilmän ennenkuin se lähti ouruamaan pitkin läheisiä rakoja, "tämän avulla voitte helposti vapautua päällikön töherryksistä, ja palattuanne koetan minä uudelleen teitä koristaa. Loitsijan on yhtä tavallista muuttaa väriään kuin uudisasutusten keikarin vaihtaa helyjään."

Aina yhtä rauhalliselle metsästäjälle jäi vain vähän aikaa etsiä uusia todisteita neuvoaan tukeakseen. Hän oli vielä puheen juonessa, kun Duncan jo pärskyi vettä. Tuossa tuokiossa olivat kaikki peloittavat ja inhoittavat merkit hävinneet, ja nuori mies esiintyi jälleen niine piirteineen, mitkä luonto oli hänelle lahjoittanut. Näin valmistuneena kohtaamaan rakastettuansa hyvästeli hän kiireesti kumppaninsa ja katosi osoitetusta ovesta. Tiedustelija katseli hänen lähtöään mielihyvin, nyökäytteli päätään ja mumisi onnentoivotuksiaan, minkä jälkeen hän sangen levollisesti ryhtyi tutkimaan huronien ruokavaraston tilaa -- luolaa näet käytettiin monien muiden tarkoitusten ohella myöskin heidän metsästyssaaliinsa säilytyspaikkana.

Duncanilla ei ollut muuta opasta kuin kaukaa kimmeltävä valo, joka rakastajalle nyt sai olla pohjantähtenä. Sen avustamana hän saavutti toivojensa sataman, jona oli aivan yksinkertaisesti toinen luolan osasto: se olikin kokonaan luovutettu niin arvokkaan vangin kuin William Henrikin komentajan tyttären säilyttämiseen. Se oli täynnä sikin sokin heiteltyä, vallatusta linnasta ryöstettyä tavaraa. Kaiken tämän sekasorron keskeltä tapasi hän etsimänsä kalpeana, levottomana ja kauhistuneena, mutta yhä yhtä viehättävänä. David oli valmistanut häntä tämän käynnin varalle.

"Duncan!" huudahti hän äänellä, joka tuntui vapisevan omaa kaikuansa.

"Alice!" vastasi nuorukainen juosten mistään välittämättä yli arkkujen, laatikoiden, huonekalujen, kunnes seisoi hänen sivullaan.

"Minä tiesin, ettette koskaan hylkäisi minua", virkkoi neito katsahtaen ylös hetkellinen hehku muutoin masentuneilla kasvoillaan. "Mutta olette yksin! Niin suloista kuin kaikki tämä onkin, olisin toivonut, ettette olisi tullut aivan yksin."

Huomattuaan, että tyttöparka vapisi niin, ettei enää kyennyt pysymään jaloillaan, pakotti Duncan hänet hellästi istuutumaan ja kertoi hänelle ne päätapaukset, jotka lukija jo tietää. Alice kuunteli hengähtämättömän tarkkaavasti, ja vaikka nuori mies kosketteli vain kepeästi murtuneen isän surua varoen kuitenkin haavoittamasta puhetoverinsa itsetuntoa, juoksivat kyynelet tyttären poskia pitkin niin viljavina kuin ei hän olisi itkenyt koskaan ennen. Duncanin viihdyttävä hellyys tyynnytti kuitenkin pian hänen liikutuksensa ensimmäisen puuskan, niin että neito kuunteli häntä loppuun asti jakamattoman tarkkaavasti, vaikkakaan ei ehkä tyynin mielin.

"Ja nyt, Alice", jatkoi Duncan, "te havainnette kuinka paljon teiltä yhä vaaditaan. Kokeneen ja arvaamattoman tärkeän ystävämme metsästäjän avulla raivannemme sentään tiemme tämän villin kansan luota, mutta teidän on ponnistettava viimeinenkin tahdonlujuutenne. Muistakaa, että te pakenette kunnioitettavan isänne syliin ja että hänen onnensa yhtä paljon kuin teidän omakin onnenne riippuu juuri siitä lujuudesta."

"Voinko muuten menetelläkään isän takia, joka on tehnyt niin paljon minun tähteni?"

"Ja minun tähteni", jatkoi nuori mies hellästi, puristaen molemmilla käsillään pitelemäänsä kättä.

Viaton ja hämmästynyt katse, jonka hän sai vastaukseksi, vakuutti Duncanille, että hänen oli välttämätöntä puhua selvemmin.

"Tämä ei ole paikka eikä tilaisuus pidättää teitä itsekkäillä toiveilla", jatkoi hän; "mutta mikä minun sydämeni tavoin raskautettu rinta ei haluaisi heittää taakkaansa? Sanotaan, että hätä on siteistä vahvin; meidän yhteinen kärsimyksemme teidän tähtenne jätti enää vain vähän selvitettävää isänne ja minun välilleni."

"Entä rakas Cora, Duncan; varmastikaan ei Coraa unohdettu?"

"Ei unohdettu! Ei, häntä kaivattiin niin kuin harvoin on naista kaivattu. Kunnioitettu isänne ei tuntenut erotusta lastensa välillä, mutta minä -- Alice, ettehän loukkaannu, kun sanon, että minuun nähden hänen arvoaan himmensi johonkin määrin..."

"Sitten ette tunne sisareni ansioita", huudahti Alice vetäen pois kätensä; "teistä hän aina puhui kalleimpana ystävänään."

"Uskon mielelläni hänet ystäväkseni", vastasi Duncan nopeasti. "Voisinpa toivoa hänen olevan minulle enemmänkin, mutta teidän kanssanne, Alice, on minulla isänne suostumus pyrkiä vielä läheisempään ja hellempään yhteyteen."

Alice värisi voimakkaasti ja hetkeksi hän käänsi kasvonsa pois hänen sukupuolelleen ominaisen herkän liikutuksen vallassa; mutta se meni pian ohi, ja hän hallitsi jälleen käytöstään, joskaan ei tunteitaan.

"Heyward", virkkoi hän katsoen miestä suoraan silmiin, kasvoillaan liikuttavan viaton ja luottava ilme, "saattakaa minut rakastetun isäni luo ja sallikaa minun pyytää hänen pyhää vahvistustaan, ennenkuin vaaditte minulta muuta vastausta."

"Vaikka en saisikaan enempää sanoa, en voisi kuitenkaan olla tätä sanomatta", oli nuori mies vastaamaisillaan, kun hänet keskeytti kevyt lyönti olkapäälle. Hän hypähti jaloilleen, käännähti, ja kun hän seisoi silmä silmää vasten häiritsijän kanssa, näki hän Maguan mustat muodot ja pahanilkiset kasvot. Villin syvä kurkkunauru kuului sellaisella hetkellä Duncanin korviin paholaisen ilkunnalta. Jos hän olisi seurannut ensi kuohahduksen äkillistä, hurjaa ajatusta, olisi hän syöksynyt huronin kimppuun ja antanut taistelun elämästä ja kuolemasta ratkaista heidän kohtalonsa. Mutta kun hän oli ilman minkäänlaisia aseita, kun hän ei tiennyt, mitä apua hänen ovela vihollisensa mahdollisesti voisi saada ja kun hänen oli pidettävä huolta naisen turvallisuudesta, naisen, joka juuri oli tullut hänen sydämelleen kalliimmaksi kuin ennen, hylkäsi hän tämän epätoivoisen aikomuksen yhtä pian kuin se oli hänen mieleensä juolahtanutkin.

"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi Alice, laskien käsivartensa hitaasti ristiin rinnalleen ja koettaen peittää Heywardin puolesta pelkäävää tuskaansa sen kylmän ja etäisen esiintymistavan verhoon, jolla hän yleensä kohteli hänen luonaan käyvää vangitsijaansa.

Voitonriemuinen intiaani oli saanut takaisin entisen ankaran ilmeensä, vaikka hän varovaisesti peräytyikin muutamia askeleita nuoren miehen tulisen, uhkaavan katseen tieltä. Hän tarkasteli hetkisen molempia vankejaan tuijottavin silmin, astui sitten sivulle ja laski pölkyn erään toisen oven eteen kuin sen, mistä Duncan oli tullut sisään. Tämä käsitti nyt, miten hän oli joutunut yllätetyksi, ja luullen olevansa auttamattomasti hukassa hän veti Alicen povelleen ja seisoi valmiina uhmaamaan kohtaloaan, jota hän tuskin suri, kun hän sai kestää sen sellaisessa seurassa. Mutta Maguan ei ollut mieli välittömään väkivaltaan. Hänen ensimmäiset toimenpiteensä tarkoittivat ilmeisesti hänen uuden vankinsa säilyttämistä, eikä hän enää katsahtanutkaan luolan keskellä seisovia liikkumattomia haamuja, ennenkuin oli täydelleen katkaissut heiltä kaiken toivon päästä pakoon sitä salatietä, jota hän itse oli tullut. Heyward valvoi kaikkia hänen elkeitään, mutta pysyi kuitenkin lujana paikallaan, yhä puristaen hentoa Alicea sydämelleen, liian ylpeänä ja liian toivottomana pyytääkseen armoa niin usein voitetulta viholliselta. Kun Magua oli puuhaillut kyllikseen, lähestyi hän vankejaan ja virkkoi englanniksi:

"Kalpeanaamat laskevat ansoja viisaille majaville, "mutta punanahat osaavat siepata kiinni Englannin miehiä."

"Huroni, tee pahin rikoksesi!" huudahti kiihtynyt Heyward unohtaen, että hänen kohtaloonsa oli sidottu kahden ihmisen henki; "me halveksimme yhtä paljon sinua kuin sinun kostoasikin!"

"Sanooko valkoinen mies nämä sanat myös paaluun sidottuna?" kysyi Magua samassa ivallisesti hymyilemällä osoittaen, kuinka vähän hän luotti toisen lujuuteen.

"Sanoo sekä täällä päin naamaasi että koko kansasi kuullen."

"Ovela Kettu on suuri päällikkö!" vastasi intiaani. "Hän menee hakemaan nuoret miehensä katsomaan, kuinka urheasti kalpeanaama nauraa kärsimyksilleen."

Vielä puhuessaan hän kääntyi mennäkseen ja oli jo poistumaisillaan samaa käytävää, jota Duncan oli tullut, kun kuuli omituista murinaa ja pysähtyi epäröiden. Karhun haamu ilmestyi ovelle, mihin se istuutui, heiluen sivulta toiselle alituiseen herkeämättömään tapaansa. Magua, kuten sairaan vaimon isäkin, silmäili sitä tarkoin hetkisen ikäänkuin päästäkseen selville sen olemuksesta. Hän oli täydellisesti vapaa heimonsa yksinkertaisesta taikauskosta, ja heti kun hän oli tuntenut loitsijan tavallisen valepuvun, aikoi hän kulkea pedon ohi kylmän halveksivasti. Mutta entistä äänekkäämpi ja uhkaavampi mörinä sai hänet uudelleen pysähtymään. Sitten hän näytti äkkiä itsekseen päättäneen olla suotta viipymättä kauempaa ja astui pontevasti eteenpäin. Vale-eläin, joka oli edennyt jonkin verran, peräytyi hitaasti hänen tieltään, kunnes saapui jälleen käytävän suuhun, missä se takajaloilleen kohoten pieksi ilmaa etukäpälillään aivan villin esikuvansa tapaan.

"Narri!" huudahti päällikkö huroninkielellä, "mene leikkimään lasten ja akkain kanssa, mutta jätä miehet oman viisautensa varaan!"

Vielä kerran hän yritti sivuuttaa otaksutun puoskarin, viitsimättä edes näön vuoksi uhata puukollaan tai kirveellään, jotka riippuivat hänen vyöstään. Äkkiä ojensi peto käsivartensa tai oikeammin sanoen käpälänsä ja sulki hänet otteeseen, joka olisi voimakkuudessa vetänyt vertoja kuuluisalle 'karhun syleilylle' itselleen. Heyward oli hengähtämättömän jännittyneenä seurannut Haukansilmän toimia. Ensiksi hän hellitti Alicen poveltaan, sitten hän sieppasi pukinnahkahihnan, jota oli käytetty jonkin tavarakimpun vyötteenä, ja nähdessään metsästäjän rautaisten lihasten painavan vihollisen molemmat käsivarret ojoon hän syöksähti paikalle ja sitoi ne lujasti. Maguan kädet, jalat ja sääret kiedottiin hihnalla kymmenin kerroin vähemmässä ajassa kuin mitä meiltä on kulunut kohtauksen kertomiseen. Kun peloittava huroni oli täydellisesti kytketty, hellitti metsästäjä otteensa ja Duncan laski avuttoman vihollisensa selälleen.

Koko tämän odottamattoman ja kummallisen toimituksen aikana ei Magua, joka oli rimpuillut ankarasti siihen asti, kunnes tunsi joutuneensa jänteiltään paljoa väkevämmän miehen käsiin, ollut päästänyt pienintäkään äännähdystä. Mutta kun Haukansilmä käytöstään ylimalkaisesti selittääkseen heitti syrjään pedon pörröisen pään ja esitti huronin tuijotettavaksi omat ahavanpuremat ja tanakat piirteensä, kesti jälkimmäisen tyynimielisyys niin hyvin koetuksen, että häneltä pääsi vain tuo tavallinen huudahdus:

"Hugh!"