Part 24

"Maissia on meillä ollut moniksi ja yltäkylläisiksi keoksi, sillä jyvät ovat tosiaankin maidossa pehminneinä sekä suloiset suulle että virkistävät vatsalle. Mutta mitä te tunnusmerkillä tarkoitatte, sitä en ymmärrä; jos se on asetettava johonkin yhteyteen intiaanien soitannollisten harrastusten kanssa, niin ei maksa vaivaa niistä puhua. He eivät koskaan korota ääntänsä ylistykseen ja he näyttävätkin olevan kaikkein pahimpia epäjumalapalvelijoita."

"Siinä te tuomitsette väärin intiaaneja. Mingokin palvelee vain totista, elävää Jumalaa. On kokonaan valkoisten ilkeätä parjausta -- ja se on minun pakko sanoa värini häpeäksi -- että muka soturi kumartelee omien käsiensä luomia kuvia. On kyllä totta, että he pyrkivät tekemään aselepoa tämän pahan vihollisen kanssa -- ja kukapa ei niin menettelisi vastustajan suhteen, jota hän ei kykene voittamaan! -- mutta apua ja armoa anovat he vain ylhäältä, Suurelta ja Hyvältä Hengeltä."

"Voipa niin olla", myönsi David. "Mutta minä olen nähnyt heidän sotamaalauksessaan kummallisia ja kauhistavia kuvia, joiden ihailemisessa ja palvelemisessa minä melkein haistoin hengellistä ylpeyttä; etenkin koskee tämä erästä rumaa ja inhoittavaa olentoa."

"Oliko se käärme?" kysyi metsästäjä kiireesti.

"Eipä paljon muutakaan. Se oli kuin saastainen, ryömivä Kilpikonna."

"Hugh!" huudahtivat molemmat tarkkaavaiset mohikaanit yht'aikaa, metsästäjän pudistaessa päätään sen näköisenä, kuin olisi hän tehnyt tärkeän, mutta ei millään tavoin miellyttävän keksinnön. Sitten alkoi isä puhua delavarien kielellä niin tyynesti ja arvokkaasti, että niidenkin oli pakko heti kiinnittää huomionsa häneen, jotka eivät hänen sanojansa ymmärtäneet. Hänen eleensä olivat ilmeikkäät ja joskus hyvin pontevat. Kerran hän kohotti kätensä; laskeutuessaan se veti hänen keveän viittansa poimuja sivulle ja sormi jäi hänen povelleen, ikäänkuin hän olisi tällä asennolla halunnut tukea sanojaan. Duncan seurasi silmillään liikettä ja huomasi, että juuri äsken mainittu eläin oli sinivärein kauniisti, vaikka heikosti maalattu päällikön tummaan rintaan. Kaikki, mitä hän oli kuullut delavarien suuren heimon leppymättömästä jakautumisesta, syöksähti äkkiä hänen mieleensä, ja niin jännittyneenä, että se kävi melkein sietämättömäksi, hän odotti soveliasta hetkeä puhuakseen; olihan kysymyksessä hänelle niin erinomaisen tärkeä asia. Hänen toiveensa teki kuitenkin ensimmältä tyhjäksi metsästäjä, joka punaisista ystävistään kääntyen lausui:

"Me olemme saaneet selville seikan, joka saattaa kääntyä hyväksemme tai pahaksemme, aina miten taivas säätää. Tämä päällikkö on delavarien jalointa verta ja heidän kilpikonniensa ruhtinaita! Että muutamia sen heimon jäseniä on kansan luona, josta laulumestari meille kertoo, käy selvästi ilmi hänen sanoistaan; ja jos hän olisi pannut varovaisiin kysymyksiin puoletkaan keuhkojensa ilmaa siitä mitä hän puhalsi hyödyttömästi menemään muuttaessaan kurkkunsa torveksi, olisimme saaneet tietää, kuinka monta sellaista soturia siellä oli. Kaiken kaikkiaan on kulkemamme polku varsin vaarallinen, sillä ystävä, joka kääntää kasvonsa meistä, kantaa usein synkempää vihaa meitä kohtaan kuin vihollinen, joka väijyy päänahkaamme."

"Selittäkää tarkemmin", pyysi Duncan.

"Se on pitkä ja surullinen tarina, eikä minun tee kovin mieleni sitä muistella, sillä ei käy kieltäminen, että kaiken pahan alkuna ovat olleet valkoihoiset miehet. Ja lopputuloksena oli, että veli kohotti kirveen veljeä vastaan ja että mingo ja delavari kulkevat samaa polkua."

"Te luulette siis, että Cora oleskelee juuri tuon kansan jonkin ryhmän luona?"

Metsästäjä nyökäytti päätään myöntävästi, vaikka hän näyttikin välttävän enempää keskustelua aineesta, joka tuntui häntä vaivaavan. Malttamaton Duncan teki nyt erinäisiä kiireellisiä ja epätoivoisia ehdotuksia sisarusten vapauttamiseksi, ja Munrokin näytti karistavan päältään turtuneen välinpitämättömyytensä kuunnellakseen nuoren miehen hurjia suunnitelmia myötätuntoisena ja ihastuneena, josta hänen harmaiden hapsiensa ja kunnioitettavan ikänsä olisi luullut häntä estävän. Mutta annettuaan rakastajan kiihkon hiukan asettua, osasi metsästäjä vakuuttaa hänet siitä, kuinka järjetöntä heidän oli ryhtyä äkkipikaisiin tekoihin asiassa, joka vaati heidän tyynimmän harkintansa ja äärimmäisimmän sitkeytensä.

"Parasta ehkä on", jatkoi hän, "että tämä mies menee kylään kuten tavallista ja viipyy majoissa antaakseen neideille tietoa meidän tulostamme, siksi kunnes me kutsumme hänet, jollakin merkillä tänne metsään neuvottelemaan. Te kai kykenette erottamaan variksen vaakunan yöleilakan hyrinästä, ystäväni?"

"Se on miellyttävä lintu", vastasi David, "ja sen laulu on vienoa ja surullista, vaikka tahti joskus onkin liian kiirehtivä ja epätasainen."

"Hän puhuu yökehrääjästä", virkkoi metsästäjä; "no hyvä, koska kerran pidätte sen äänestä, niin olkoon se merkkimme. Muistakaa siis, että kun kuulette yökehrääjän hyrinää kolme kertaa peräkkäin, on teidän lähestyttävä pensaikkoa, missä lintu muka..."

"Seis", keskeytti Heyward, "minä lähden hänen mukaansa."

"Te!" huudahti hämmästynyt Haukansilmä; "oletteko kyllästynyt näkemään auringon nousevan ja laskevan?"

"David on elävä esimerkki siitä, että huronit osaavat olla sääliväisiä."

"Niinpä kyllä, mutta David käyttelee kurkkuaan niin, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sillä tavalla lahjojaan turmella."

"Minäkin osaan näytellä hullua, ilveilijää, sankaria, lyhyesti: mitä tahansa, auttaakseni häntä, jota rakastan. Älkää enää tuhlatko vastaväitteitänne: päätökseni on järkähtämätön."

Haukansilmä katseli hetkisen nuorta miestä sanattoman hämmästyksen vallassa. Mutta Duncan, joka toisen taitoon ja ansioihin nähden oli tähän asti melkein tinkimättä seurannut hänen ohjaustaan, esiintyi nyt käskijänä tavalla, jota ei ollut helppo vastustaa. Hän heilautti kättään torjuakseen kaikki varoittelut ja jatkoi sitten säyseämmin:

"Onhan teillä keinoja saada minut valepukuun; muuttakaa minut, maalatkaa minut, jos haluatte, lyhyesti: tehkää minut miksi tahdotte -- vaikka ilvehtijäksi!"

"Ei ole minunlaiseni miehen asiana sanoa, että kun joku kerran on saanut muotonsa niin mahtavasta kädestä kuin Kaitselmuksen, niin ei hänen enää tarvitse sitä muutella", murisi tyytymätön metsästäjä. "Kun te lähetätte partiojoukkonne sotaan, niin on teistä järkevää ainakin sopia joistakin merkeistä ja leiripaikoista, jotta teidän puolellanne taistelevat tietäisivät, milloin ja mistä he voivat toivoa ystävän tapaavansa."

"Kuulkaa", keskeytti Duncan, "te olette kuullut tältä vankien uskolliselta seuralaiselta, että intiaanit ovat kahta heimoa, elleivät kokonaan kahta eri kansakuntaa. Toisen luona, jota te luulette delavarien haaraksi, oleskelee se neiti, jota te sanotte 'Tummatukaksi'; toinen ja nuorempi sisaruksista on taas varmasti meidän ilmeisten vihollistemme huronien käsissä. Nuoruuteni ja arvoni vaativat minua nyt yrittämään jotakin näiden viimeksimainittujen keskuudessa. Sillä aikaa kuin te siis toimitte ystävienne kanssa toisen sisaren vapauttamiseksi, pelastan minä toisen tai kuolen."

Nuoren sotilaan kiihtynyt innostus hehkui hänen silmistään ja koko hänen olemuksensa huokui sen kohottavaa voimaa. Haukansilmä, vaikka hän tunsikin liian hyvin intiaanien oveluuden ollakseen huomaamatta yrityksen vaarallisuutta, ei kuitenkaan tiennyt, miten järkähdyttää tätä äkillistä päätöstä.

Ehkäpä oli ehdotuksessa jotakin, joka vastasi hänen omaa karaistua luonnettaan ja häneen kokemuksen ohella kasvanutta salaista uhkarohkeiden seikkailujen janoa, niin että lopulta vaarat ja hurjat yritykset olivat johonkin määrin käyneet hänen elämänsä välttämättömiksi virkistäjiksi. Vastustamatta enää Duncanin suunnitelmaa hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin ja ryhtyi itse sen suorittamista avustamaan.

"Olkoon menneeksi", hän virkkoi hyväntahtoisesti hymyillen; "vesipaikalle pyrkivää kaurista tulee kiiruhtaa vastaan, eikä sitä seurata. Chingachgookilla on yhtä useata eri väriä kuin silläkin tykistöupseerin rouvalla, joka muuttaa luonnon paperinpalasille, tekee vuoret aivan kuin homehtuneiksi heinäru'oiksi ja laskee sinisen taivaan käden ulottuville. Päällikkö osaa niitä myöskin käyttää. Istukaahan tuohon hirrelle, ja henkeni pantiksi, että hän tekee teistä pian sangen luonnollisen ilvehtijän täydelliseksi tyytyväisyydeksenne."

Duncan totteli, ja mohikaani, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut keskustelua, kävi ripeästi työhön. Koska hänellä oli pitkällinen tottumus rotunsa kaikissa kätevämmissä taidoissa, piirsi hän taitavasti ja kerkeästi maalattavaansa ne mielikuvitukselliset viivat, joita alkuasukkaat tavallisesti pitävät rauhallisen ja hilpeän luonnonlaadun tunnusmerkkeinä. Huolellisesti vältettiin jokaista kuviota, jota olisi voitu selittää salaiseen sodanhaluun viittaavaksi, kun taas toiselta puolen erikoisesti tehostettiin ystävyyttä osoittavia piirteitä.

Lyhyesti: Chingachgook uhrasi kokonaan soturin näön hulluttelijan naamioitukselle. Sellaiset ilmiöt eivät olleet outoja intiaanien keskuudessa; ja kun Duncan oli jo pukunsa puolesta riittävässä määrin alkuperäisestään muutettu, saattoi tosiaankin hyvällä syyllä uskoa hänen ranskankielen taitonsa avulla käyvän ticonderogalaisesta ilveilijästä, joka kierteli ystävällisten liittolaisheimojen luona.

Kun hänen maalauksensa arveltiin riittävän, antoi metsästäjä hänelle monta hyvää neuvoa, sopi hänen kanssaan merkkihuudoista ja määräsi paikan, missä heidän piti tavata, jos sattuisivat onnistumaan yrityksissään. Munron ja hänen nuoren ystävänsä hyvästely oli surullisempi, vaikka edellinen alistuikin eroon niin välinpitämättömästi, ettei hänen lämmin ja vilpitön luonteensa olisi moista koskaan sallinut hänen ollessaan terveemmässä mielentilassa. Metsästäjä vei Heywardin syrjään ja ilmoitti hänelle aikovansa toimittaa vanhuksen johonkin turvalliseen leiripaikkaan Chingachgookin huomaan, kun taas hän ja Unkas tulisivat jatkamaan etsiskelyjään sen kansan parissa, jota heillä oli syytä luulla delavareiksi. Uudistettuaan sitten neuvonsa ja varoituksensa hän jatkoi niin juhlallisesti ja sydämellisesti, että Duncan tuli hyvin liikutetuksi.

"Ja nyt Jumala teitä siunatkoon! Te olette osoittanut rohkeutta, josta minä pidän, sillä se on nuoruuden ja eritotenkin lämpimän veren ja ylvään sydämen lahja. Mutta uskokaa miehen varoitusta, joka kyllä tietää kaiken todeksi, mitä hän sanoo. Te tulette tarvitsemaan pontevinta miehuuttanne ja terävämpää älyä, kuin on kirjoista kasattavissa, ennenkuin voitatte mingon oveluudessa tai rohkeudessa. Jumala teitä siunatkoon! Jos huronit ryöstävät päänahkanne, luottakaa silloin miehen lupaukseen, jolla on kaksi uljasta soturia apunaan: he saavat maksaa voittonsa niin monella hengellä kuin on hiusta päässänne. Minä toistan, nuori herra, siunatkoon Kaitselmus yritystänne, joka tapahtuu kokonaan hyvässä tarkoituksessa, ja muistakaa, että niiden konnien viekkauden tyhjäksi tekemiseksi on luvallista käyttää keinoja, jotka eivät muutoin niin kovin sopisikaan valkoisen miehen luonteeseen."

Duncan pudisti lämpimästi kunnianarvoisan, vaatimattoman liittolaisensa kättä, jätti iäkkään ystävänsä hänen hoitoonsa ja kiiteltyään tätä hyvistä toivotuksista pyysi Davidia lähtemään matkaan. Haukansilmä katseli kauan rohkean ja seikkailunhaluisen nuorukaisen jälkeen peittelemättömän ihailevasti, pudisti sitten epäillen päätään, kääntyi ympäri ja johti oman seurue-osastonsa metsän kätköön.

Duncanin ja Davidin kulkema tie kävi suoraan poikki majavain aukeaman ja pitkin niiden altaan reunaa.

Kun Duncan huomasi jääneensä yksin miehen kanssa, jonka äly ei ollut terävimpiä ja josta saattoi olla perin vähän apua uhkaavissa tilanteissa, alkoi hän tuntea sen tehtävän vaikeudet, mihin oli ryhtynyt. Hämärä lisäsi kolkon, villin, kauas hänen joka puolelleen levenevän salon synkkyyttä, ja niiden pienten majojen hiljaisuudessakin, joiden hän tiesi olevan niin runsaasti asuttuja, oli ikäänkuin jotakin peloittavaa. Kun hän katseli niiden älykkäiden haltiain ihmeellisiä rakennuksia ja kummallisia varokeinoja, iski häneen ajatus, että yksinpä tämän avaran erämaan elukoillakin oli melkein hänen omaan järkeensä verrattava vaisto, eikä hän voinut olla levottomana muistelematta sitä epätasaista taistelua, mihin oli niin päätä pahkaa heittäytynyt. Sitten hänen eteensä nousi Alicen hehkuva kuva, hänen hätänsä, hänen nykyinen vaaransa, ja heti oli hänen asemansa uhkarohkeus unohtunut. Rohkaisten Davidia hän riensi eteenpäin nuoruuden ja toimintahalun kepein, voimakkain askelin.

Tehtyään melkein puoliympyrän kiertääkseen altaan he poikkesivat virrasta syrjään ja alkoivat nousta loivan ylänteen huipulle laaksossa, missä he kulkivat. Puolen tunnin kuluttua he saapuivat erään toisen metsänaukeaman reunaan, joka kaikista merkeistä päättäen oli myöskin majavain aikaansaama ja jonka nuo älykkäät eläimet olivat jostakin pakottavasta syystä hylänneet, siirtyäkseen siihen suotuisampaan paikkaan, missä nyt oleskelivat. Sangen luonnollinen tunne sai Duncanin hetkiseksi epäröimään, ennenkuin urkeni pensaiden peittämän polun suojasta; oli kuin olisi hän pysähtynyt kokoomaan voimiaan ryhtyäkseen uhkarohkeaan yrityksensä, jossa hän salaisesti tajusi niitä tarvittavan viimeistä hiventä myöten. Hän käytti levähdystä tutkiakseen paikkaa niin paljon kuin hänen lyhyet ja kiireiset silmäyksensä sallivat.

Metsänaukeamaa vastapäätä ja lähellä kohtaa, missä puro syöksyi muutamien kallioiden yli vielä korkeammalta tasanteelta, näkyi noin viisi-, kuusikymmentä majaa, jotka oli hät'hätää kyhätty hirsistä, risuista ja mullasta sekaisin. Niiden sijoituksessa ei vallinnut vähintäkään järjestystä ja niitä rakennettaessa tuntui hyvin vähän huolehditun siisteydestä tai kauneudesta. Ne olivat tosiaankin näissä kahdessa suhteessa niin paljon Duncanin äskettäin näkemän kylän asuntoja huonompia, että hän alkoi odottaa uutta, eikä suinkaan ensimmäistä pienempää yllätystä. Tämä odotus ei pettänytkään vähimmässäkään määrässä, kun hän illan hämärässä valossa näki kahden-, kolmenkymmenen olennon vuorotellen kohoavan majojen edustalla kasvavan korkean, paksun ruohon peitosta ja sitten taas häipyvän silmistä kuin olisivat ne maahan vajonneet. Näistä äkillisistä, epäselvistä vilahduksista päättäen tuntuivat nämä merkilliset ilmiöt pikemminkin olevan mustia, huiskahtelevia haamuja tai muita yliluonnollisia olentoja kuin tavallisista, jokapäiväisistä aineista, lihasta ja verestä, rakennettuja ihmisiä. Joku laiha, alaston olento näkyi lyhyen hetken huitovan käsiään hurjasti ilmassa, ja sitten oli sen täyttämä paikka tyhjä, kunnes se jälleen yht'äkkiä ilmestyi uuteen, kaukaisempaan paikkaan tai kunnes sitä seurasi toinen, yhtä salaperäisesti elehtivä kummitus. Huomattuaan toverinsa viivyttelevän seurasi David hänen katseensa suuntaa ja ikäänkuin kutsui Heywardin tajuihinsa lausumalla:

"Täällä on paljon hedelmällistä maata viljelemättömänä, ja minä saatan sanoa, saastuttamatta itseäni oman kiitokseni synnillisellä hapatuksella, että minun lyhyen oleskeluni aikana näissä pakanain asunnoissa on moni hyvä siemen tullut sirotetuksi tien oheen."

"Nämä heimot rakastavat enemmän metsästystä kuin todellisen työn taitoja", vastasi hajamielinen Duncan, joka yhä tarkasteli ihmettelynsä esineitä.

"On pikemmin iloksi kuin työksi sielulle korottaa äänensä ylistykseen, mutta surullisella tavalla käyttävät nämä pojat väärin lahjojansa. Olen harvoin tavannut heidän ikätovereitaan, joille luonto olisi niin tuhlaten jakanut kykyjä virrenveisaamiseen, mutta totisesti, totisesti, kukaan ei lyö niitä enemmän laimin. Kolme yötä olen nyt ollut täällä ja kolme kertaa olen kerännyt ne rasavillit harjoittelemaan pyhiä lauluja, mutta joka kerta ovat he vastanneet ponnistuksiini sellaisella kirkunalla ja ulvonnalla, että sieluni on jähmettynyt kauhusta!"

"Kenestä te puhutte?"

"Noista lapsista tuolla, jotka tuhlaavat kalliin nuoruutensa ajan moisissa turhanpäiväisissä kujeissa. Kurituksen terveellistä nuhdetta ei paljon tunneta tämän omaan onneensa heitetyn kansan keskuudessa. Maassa, missä koivuja on niin runsaasti, ei nähdä koskaan vitsaa, eikä niin muodoin olekaan mikään ihme, että Kaitselmuksen siunatuimmat lahjat hukataan tuollaiseen rääyntään."

David sulki korvansa, kun siinä samassa lapsilauman kimeä ulvonta kajahti läpi metsän, ja Duncan, jonka huuli vetäytyi halveksivaan hymyyn, ikäänkuin hän olisi tahtonut pilkata omaa taikauskoisuuttaan, virkkoi lujasti:

"Jatkakaamme matkaa."

Ottamatta pois suojia korvistaan totteli laulumestari käskyä, ja niin he kulkivat yhdessä kohti asuntoja, joita David väliin tapasi sanoa "filistealaisten majoiksi".

XXIII luku.

Vaikka vainkin riistan vaatii etu ajon, kiistan; vaikka nuoli singahtaapi, kun jo hirvi kauas saapi; kenen, missä, milloin huoli, ritahan jos kettu kuoli?

_Järven Neito_.

Vain harvoin lähettävät alkuasukkaat varovaisempien valkeaihoisten tavoin aseistettuja miehiä vartioimaan leiriänsä. Saaden tarkan tiedon vaaran lähenemisestä sen vielä ollessa kaukana oleilee intiaani tavallisesti kaikessa rauhassa, turvautuen perinpohjin tuntemiinsa metsän merkkeihin ja niihin pitkiin, hankaloihin polkuihin, mitkä erottavat hänet niistä, joita hänen on enin syytä pelätä. Mutta vihollinen, jonka erikoisen suotuisain asianhaarain vallitessa on onnistunut pettää vakoilijain valppaus, tapaa harvoin vahtisotureja lähempänä kotoa hälytystä nostamassa. Tämän yleisen tavan lisäksi tajuavat Ranskalle ystävälliset heimot liiankin hyvin äskettäin isketyn iskun merkityksen pelätäkseen mitään äkillistä vaaraa Britannian kruunulle uskollisten vihamielisten kansojen puolelta. Kun siis Duncan ja David ilmestyivät lasten keskeen, jotka leikkivät edellä kerrottuun tapaan, ei heidän lähenemisensä ollut herättänyt pienintäkään ennakkohälytystä. Mutta heti kun heidät huomattiin, kohotti koko lapsilauma kuin yhteisestä sopimuksesta kimakan varoitushuudon ja vajosi sitten kuin noiduttuna tulijain näkyvistä. Ryömiväin poikain alastomat, keltaisenruskeat ruumiit sulivat tänä myöhäisenä hetkenä niin täydellisesti kuivuneeseen ruohoon, että ensi alussa tuntui kuin olisi maa heidät tosiaankin niellyt; mutta kun hämmästys salli Duncanin kiinnittää katseensa tarkkaavammin kentälle, näki hän joka puolella mustia, pälyileviä, pyöriviä silmiä.

Nuori sotilas ei tästä yllättävästä alkutarkastuksesta saanut suinkaan rohkaisua kestämään sitä tutkistelua, joka epäilemättä oli tuleva hänen osakseen kokeneempien miesten puolelta, ja kerran hän olikin jo vähällä kääntyä takaisin. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä näyttää epäröivältä. Lasten huuto oli houkutellut kymmenisen soturia lähimmän majan ovelle, missä he seisoivat mustana, villinä ryhmänä, vakavasti odotellen heidän joukkoonsa niin odottamatta ilmestyneiden miesten tuloa.

David, joka oli johonkin määrin perehtynyt kylän oloihin, astui edellä juuri siihen majaan niin varmana, etteivät pienet esteet olisi ilmeisesti häntä lainkaan häirinneet. Se oli kylän arvokkain rakennus, niin karkeasti kuin se olikin kyhätty tuohesta ja puunoksista, koska se oli kota, missä heimo piti neuvottelujaan ja julkisia kokouksiaan tilapäisesti englantilaisten maakuntain rajoilla oleskellessaan. Duncanista tuntui vaikealta näyttää tarpeellisen huolettomalta kulkiessaan aivan sen kynnykselle kerääntyneiden mustien, voimakkaiden villien ohi, mutta tietoisena siitä, että hänen henkensä riippui hänen kylmäverisyydestään, luotti hän toverinsa varovaisuuteen ja seurasi hänen kintereillään, koettaen matkalla koota ajatuksiaan kaikkien mahdollisten tilaisuuksien varalle. Hänen verensä oli jähmettyä kauhusta, kun hän huomasi olevansa niin lähellä julmia, armottomia vihollisiaan, mutta hän kykeni sentään niin paljon hillitsemään tunteitaan, että sai astutuksi keskelle majaa ulkonaisesti ilmaisematta pienintäkään heikkoutta. Levollisen Gamutin esimerkkiä seuraten hän kahmaisi kimpun hyvänhajuisia lehviä hökkelin erään nurkan täyttävästä kasasta ja istuutui äänettömänä.

Tuntemattoman tulijan kuljettua heidän ohitseen peräytyivät tarkkaavaiset soturit ovelta, asettuivat kehäksi hänen ympärilleen ja näyttivät kärsivällisesti odottavan hetkeä, jolloin muukalaisen arvokkuus salli hänen puhua. Suurin osa seisoi veltoissa, huolettomissa asennoissa nojallaan hataraa rakennusta tukevia pylväitä vasten, kun taas kolme, neljä vanhinta ja etevintä päällikköä istuutui maahan hieman edemmäs.

Loimuava tulisoihtu paloi majassa ja heitti punaista hohdettaan kasvoista kasvoihin, miehestä mieheen, huojuen sinne tänne viiman painamana. Duncan käytti sen valoa lukeakseen isäntiensä piirteistä vastaanottonsa mahdollisen luonteen. Mutta hänen terävänäköisyytensä auttoi häntä vähän tämän kansan kylmänlevollista teeskentelytaitoa vastaan. Etualalla istuvat päälliköt loivat tuskin katsettakaan hänen puoleensa, tuijottaen vain maahan sen näköisinä kuin olisivat muka tunteet kunnioitusta, vaikka ilmettä saattoi yhtä hyvin selittää epäluuloksi. Varjoon jättäytyneet miehet olivat hieman avonaisempia. Duncan huomasi pian heidän tutkivat, vaikka salaiset silmäyksensä, jotka tosiaankin tarkastelivat hänen ruumiinsa ja pukunsa tuuma tuumalta, jättämättä ainoatakaan kasvojen värähdystä, ainoatakaan elettä, ainoatakaan maalauksen viivaa tai edes ainoatakaan vaatekappaletta näkemättä ja selittämättä.

Vihdoin astui eräs soturi, jonka tukkaan oli jo alkanut ilmaantua harmaita pälviä, mutta jonka jäntevät jäsenet ja luja astunta todistivat hänellä vielä olevan kykyä täyden miehen tehtäviä suorittamaan, varjoisasta sopesta, minne hän oli luultavasti asettunut saadakseen itse näkymättömänä tehdä huomioitaan, ja ryhtyi puhumaan. Hän käytti wyandotien eli huronien[12] kieltä, eikä Heyward siis ymmärtänyt hänen sanojaan, vaikka ne tuntuivatkin niitä säestävistä eleistä päättäen ilmaisevan pikemmin ystävällisyyttä kuin vihaa. Duncan pudisti päätään ja osoitti viittauksin, ettei kyennyt vastaamaan.

"Eikö kukaan veljistäni puhu ranskaa tai englantia?" kysyi hän edellisellä kielellä antaessaan katseensa siirtyä kasvoista kasvoihin toivoen näkevänsä myöntävän nyökkäyksen.

Mutta vaikka useampikin oli käännähtänyt tavoittaakseen hänen sanojensa ajatuksen, ei kukaan vastannut.

"Minun olisi surullista uskoa", jatkoi Duncan, puhuen hitaasti ja käyttäen yksinkertaisinta ranskaa mitä osasi, "ettei kukaan tämän viisaan ja urhoollisen kansan jäsenistä ymmärrä kieltä, jota 'Suuri Hallitsija' käyttää lapsilleen puhuessaan. Hänen sydämensä tulisi raskaaksi, jos hänen täytyisi huomata, että hänen punaiset soturinsa kunnioittaisivat häntä niin vähän!"

Seurasi pitkä ja juhlallinen äänettömyys, jonka kestäessä ei jäsenenkään värähdys eikä silmänkään liikahdus ilmaissut huomautuksen tekemää vaikutusta. Duncan, joka tiesi äänettömyyden hyveeksi isäntiensä keskuudessa, oli mielissään tästä tavasta, koska hän siten sai aikaa järjestää ajatuksensa. Vihdoin sama soturi, joka oli ennenkin häntä puhutellut, vastasi Kanadan murteellaan terävästi kysyen:

"Kun Suuri Isämme puhuu kansalleen, tapahtuuko se huronin kielellä?"

"Hän ei tunne eroa lastensa välillä, olkoon heidän nahkansa väri sitten punainen, musta tai valkoinen", selitti Duncan vältellen, "vaikka hän pitääkin eniten urhoollisista huroneistaan."

"Miten hän aikoo puhua", kysyi ovela päällikkö, "kun juoksijat lukevat hänelle päänahat, jotka viisi yötä sitten kasvoivat Englannin miesten päälaella?"

"He olivat hänen vihollisiaan", virkkoi Duncan tahtomattaankin väristen, "ja hän on varmaankin sanova: 'hyvä on, huronini ovat erinomaisen urhoollisia.'"

"Kanadalainen isämme ei ajattele niin. Katsomatta eteenpäin intiaanejaan palkitakseen on hän kääntänyt silmänsä taaksepäin. Hän näkee kuolleet Englannin miehet, mutta ei huroneja. Mitä se merkitsee?"

"Hänenlaisellaan suurella päälliköllä on enemmän ajatuksia kuin kieliä. Hän katsahtaa taakseen nähdäkseen, ettei vihollisia kulje hänen jäljissään."

"Surmatun soturin vene ei kulje enää Horikanin aalloilla", vastasi villi synkästi. "Hänen korvansa ovat avoinna delavareille, jotka eivät ole ystäviämme, ja he täyttävät ne valheilla."