Part 23

"Nyt osaan kertoa teille koko historian yhtä varmasti kuin jos olisin nähnyt Ovelan Ketun temput", jatkoi hän. "Koska laulumestari on mies, jonka lahjat ovat enimmäkseen kurkussa ja koivissa, pantiin hänet käymään edellä ja muut astuivat hänen jälkiinsä ja koettivat olla särkemättä niiden muotoa."

"Mutta", huudahti Duncan, "minä en näe..."

"Neitien jälkiä", keskeytti metsästäjä. "Se lurjus on keksinyt jonkin keinon kantaakseen heidät niin kauas, että hänen luulonsa mukaan kaikki mahdolliset takaa-ajajat joutuvat harhateille. Panenpa henkeni takuuseen, että me tapaamme heidän somat pienet jalkansa, ennenkuin olemme montakaan syltä kulkeneet."

Koko joukkue lähti nyt seuraamaan puron rantaa, pitäen huolellisesti silmällä säännöllisiä jälkiä. Vesi juoksi pian oikeaan uomaansa jälleen, mutta tarkastellen maata molemmin puolin jatkoivat metsän pojat matkaansa, sillä tiesiväthän he jälkien olevan veden alla. Näin olivat he kulkeneet yli puoli peninkulmaa, kunnes puro solisi pitkin erään laajan, alastoman kallion kuvetta. Tähän he pysähtyivät tutkimaan, olivatko huronit mahdollisesti siinä astuneet vedestä.

Onni oli, että he niin tekivät, sillä valpas, ketterä Unkas löysi pian jalanjäljen eräästä sammalmättäästä, johon joku intiaani näytti varomattomasti polkaisseen. Seuraten tämän keksinnön viittaamaa suuntaa työntyi hän läheiseen viidakkoon ja tapasi koko matkueen jäljet yhtä tuoreina ja selvinä kuin ennen heidän saapumistaan lähteelle. Uusi huuto ilmoitti nuorukaisen menestyksen hänen kumppaneilleen ja lopetti siihen heidän etsintänsä.

"Niinpä niin, kylläpä on juoni sommiteltu oikealla intiaanioveluudella, ja se olisi varmasti lyönyt valkoiset silmät sokeudella", virkkoi metsästäjä seurueen kokoonnuttua paikalle.

"Lähdemmekö heti matkaan?" kysyi Heyward.

"Malttia, malttia: me tunnemme tiemme, mutta on sentään hyvä ajatella ensin asiat loppuun. Tämä on sitä minun kouluani tämä, majuri; ja jos ollaan laiskoja ja tarkkaamattomia kirjan ääressä, ei suuriakaan opita Kaitselmuksen käsialoista. Kaikki on selvää, paitsi yksi asia; millä tavalla sen konnan onnistui kuljettaa naiset pitkin tuota sokeaa jälkeä? Huronikin olisi ollut liian ylpeä salliakseen heidän hentojen jalkojensa koskea veteen."

"Eiköhän tämä auttaisi ongelman ratkaisemisessa?" virkkoi Heyward osoittaen jonkinlaisia purilaita, jotka nyt oli rikottuina ja hyödyttöminä heitetty tien oheen.

"Kaikki on selvillä!" huusi ihastunut Haukansilmä. "Jos roistoilta on mennyt minuutti, niin on niiltä mennyt tuntikin heidän koettaessaan hukuttaa jälkensä jollakin valheellisella tavalla! Hyvä, hyvä. Tiedänpä minä heidän tuhlanneen kokonaisen päivänkin samanlaisiin temppuihin ja yhtä huonolla menestyksellä. Tässä meillä on kolme paria intiaanikenkiä ja kaksi paria pikkujalkoja. On hämmästyttävää, että kuolevaiset olennot voivatkin kävellä noin hennoin raajoin; Annahan tänne pukinnahkahihna, Unkas, niin minä mittaan tämän jalan pituuden. Se ei ole lapsen jalkaa pitempi, ja kuitenkin ovat neidit kookkaita ja sulomuotoisia. Kaitselmus on puolueellinen jaellessaan lahjojaan omissa viisaissa tarkoituksissaan, se täytyy parhaankin ja tyytyväisimmän meistä myöntää."

"Tytärteni heikot jalat eivät kestä kaikkia näitä vaivoja", lausui Munro, katsellen lastensa kepeitä jälkiä isällisellä hellyydellä. "Tapaamme pian heidän menehtyneet ruumiinsa tästä erämaasta."

"Siihen pelkoon on hyvin vähän syytä", vastasi metsästäjä vitkaan päätänsä pudistaen. "Tämä on tanakka ja suora, vaikka kepeä askel, eikä ylenmäärin pitkäkään. Katsokaa, kantapää on tuskin koskenut maahan, ja tässä on Tummatukka hypähtänyt juurelta juurelle. Ei, ei, koko kokemukseni takuuseen siitä, ettei kumpaakaan heistä vielä niin kovin uuvuttanut, ei ainakaan näillä tienoin. Mutta laulumestarin jalat ovat alkaneet käydä aroiksi ja väsyneiksi, kuten hänen jälkensä selvästi osoittavat. Tässä, näettehän, hän on luiskahtanut; tässä hän on astunut harppoen ja horjuen, ja tässä hän taas on kulkenut kuin lumikengillä. Niinpä niin, miehen, joka käyttää yksinomaan kurkkuansa, onkin vaikea hankki säärilleen soveliasta harjoitusta."

Sellaisten eittämättömien todisteiden avulla päätyi kokenut metsästäjä arvaamaan asioiden oikean laidan melkein yhtä varmasti ja täsmälleen kuin olisi hän omin silmin katsellut kaikkia noita tapauksia, joita hän tarkalla havaintokyvyllään niin helposti selvitteli. Iloissaan näistä vakuutteluista ja tyytyväisenä johtopäätelmiin, jotka olivat niin osuvia, koska ne olivat niin yksinkertaisia, jatkoi seurue matkaansa, pysähdyttyään ensin kiireesti haukkaamaan illallista.

Aterian päätyttyä katsahti Haukansilmä laskevaan aurinkoon ja lähti sitten astumaan eteenpäin niin kiireesti, että Heywardin ja tanakan Munron piti ponnistaa kaikki jänteittensä voima pysyäkseen hänen kintereillään. Heidän tiensä kulki pitkin laaksoa, jonka jo olemme maininneet. Kun huronit eivät enää olleet koettaneet jälkiänsä salata, ei takaa-ajajain vauhtia myöskään epätietoisuus viivyttänyt. Ennen tunnin kulumista hiljeni Haukansilmän vauhti kuitenkin nopeasti, ja hänen päänsä, joka tähän asti oli katsonut suoraan eteenpäin, alkoi käännyskellä epäluuloisesti puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi aavistanut lähestyvää vaaraa. Pian hän pysähtyikin ja odotti, kunnes kaikki olivat saapuneet hänen luokseen.

"Minä vainuan huroneja", virkkoi hän mohikaaneille; "tuolta paistaa vapaa taivas, tuolta puiden välistä, ja me alamme tulla liian lähelle heidän leiriään. Päällikkö, menehän sinä tuota kukkulan kuvetta oikealle, Unkas kiertää puron vartta vasemmalle ja minä seuraan jälkiä. Jos jotakin tapahtuu, on kolme variksen vaakausta merkkinä. Minä näin sellaisen linnun lekottelevan ilmassa juuri tuon kuivuneen tammen tuolla puolen -- uusi merkki siitä, että leiri ei ole kaukana."

Intiaanit painuivat eri suunnilleen sanaakaan vastaamatta Haukansilmän jatkaessa varovasti matkaansa upseerien seurassa. Heyward eteni pian oppaansa rinnalle, päästäkseen innoissaan sitä pikemmin näkemään edes vilahdukselta vihollisia, joita hän oli seurannut niin monin vaivoin ja huolin. Haukansilmä neuvoi häntä hiipimään metsän reunaan, jossa, kuten tavallisesti, kasvoi viidakkoa, ja odottamaan häntä siellä, hän kun halusi lähemmin tutkia eräitä epäilyttäviä merkkejä tien poskessa. Duncan totteli ja huomasi pian edessään näyn, joka oli hänestä yhtä kummallinen kuin uusi.

Puut oli kaadettu laajalta alalta, ja lempeän kesäillan ruskotus väikkyi aukeamalla viehättävänä vastakohtana metsän harmaalle valaistukselle. Vähän matkaa paikasta, missä Duncan seisoi, oli virta nähtävästi laajentunut pieneksi järveksi, niin että se peitti alanteen melkein kokonaan vuoresta vuoreen. Vesi juoksi tästä avarasta altaasta niin säännöllisestä ja somasta putouksesta, että se näytti pikemmin ihmiskätten kuin luonnon työltä. Satakunta multamajaa kyyhötti järven rannalla, jopa vedessäkin, ikäänkuin se olisi noussut tavallisten äyräittensä yli. Niiden pyöreät katot, ihmeellisesti muovatut erilaisia ilmoja kestämään, todistivat suurempaa taitoa ja älykkyyttä kuin mitä alkuasukkaat yleensä tuhlasivat tavallisiin asumuksiinsa ja vielä vähemmän niihin, jotka he kyhäsivät metsästyksen ja sodan tilapäisiä tarkoituksia varten. Lyhyesti sanoen: koko kylässä tai kaupungissa, miksi sitä nyt sitten sanottaneenkin, vallitsi suurempi järjestelmällisyys ja suorituksen sirous kuin mitä valkoiset miehet olivat tottuneet luulemaan intiaanien yleisiin tapoihin kuuluviksi. Tällä hetkellä se näytti kuitenkin olevan tyhjillään, ainakin oli Duncan siinä luulossa ison aikaa; mutta vihdoin hän oli näkevinään muutamien ihmisenkaltaisten olentojen lähestyvän nelinryömin ja laahaavan perässään jotakin raskasta esinettä, jota hänen vilkas pelkonsa heti kuvitteli joksikin hirvittäväksi surmakojeeksi. Samassa pilkisti muutamia mustia päitä asumuksista, ja paikka näytti yht'äkkiä vilisevän olentoja, jotka kuitenkin puikahtelivat suojien väliä niin kiireesti, ettei jäänyt pienintäkään tilaisuutta saada selkoa niiden tarkoituksista tai mielialasta. Näiden epäilyttävien ja salaperäisten liikkeiden säikähdyttämänä hän oli juuri antamaisillaan variksia matkivan merkin, kun lehtien kahahdus aivan lähellä veti hänen katseensa toisaalle.

Nuori mies säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti muutamia askeleita, sillä hän huomasi sadan kyynärän päässä itsestään tuntemattoman intiaanin. Toipuen kuitenkin heti hämmästyksestään hän ei päästänytkään hälytystä, joka olisi voinut kääntyä hänen omaksi tuhokseen, vaan jäi liikkumatta paikalleen tarkasti seuraten toisen eleitä. Tyynesti hetkisen katseltuaan tuli Duncan varmaksi siitä, ettei häntä oltu huomattu. Alkuasukas näytti hänen tavallaan syventyneen tutkimaan kylän matalia taloja ja sen asukkaiden puikahtelevia liikkeitä. Oli mahdotonta huomata hänen kasvojensa ilmettä niitä peittävän hullunkurisen maalinaamion alta, vaikka Duncan kuvittelikin sitä pikemmin murheelliseksi kuin villiksi. Hänen päänsä oli tavallisuuden mukaan ajeltu paljaaksi päälakea lukuunottamatta, jonka hiustupsussa kolme tai neljä kulunutta haukansulkaa höllästi roikkui. Risainen pumpuliviitta ympäröi puolittain hänen ruumistaan, samalla kun hänen alaraajojensa verhona oli tavallinen paita, jonka hihat oli pantu suorittamaan tehtävää, mikä yleensä järjestetään paljoa mukavammin. Hänen säärensä olivat paljaat ja surullisella tavalla okaiden repimät ja puhkomat. Jalkoja peittivät kuitenkin hyvät kauriinnahkaiset intiaanikengät. Ylipäänsä oli miehen koko olemus erittäin kurja ja säälittävä.

Duncan tarkasteli yhä uteliaana naapuriaan, kun metsästäjä hiljaa ja varoen hiipi hänen luokseen.

"Te näette nyt, että olemme tulleet heidän asuinpaikalleen tai leirilleen", kuiskasi nuori mies, "ja tuossa on yksi villi hyvin haitallisena esteenä meidän etenemisellemme."

Haukansilmä säpsähti vuorostaan ja sieppasi pyssyn olaltaan, kun hän toverinsa sormen johtamana keksi muukalaisen. Sitten hän laski vaarallisen piipun alas ja ojensi pitkän kaulansa eteenpäin, ikäänkuin helpottaakseen tarkastelua, joka jo tapahtui mahdollisimman huolellisesti.

"Se lurjus ei ole huroni", virkkoi hän sitten, "eikä hän kuulu mihinkään muuhunkaan kanadalaiseen heimoon, ja kuitenkin näette hänen rääsyistään, että se roisto on ryöstänyt jonkun valkoihoisen. Niin, Montcalm haravoi metsät läpikotaisin hyökkäystään valmistellessaan, ja karjuvan, murhaavan konnajoukon hän sai kokoon. Näettekö mihin hän on laskenut pyssynsä tai jousensa?"

"Hänellä ei näytä olevan aseita eikä kovin pahoja aikomuksiakaan. Ellei hän vain hälytä tovereitaan, jotka, kuten näette, ryömiskelevät tuolla pitkin järven rantaa, ei meidän tarvitse häntä lainkaan pelätä."

Metsästäjä kääntyi Heywardiin päin ja katseli häntä hetkisen peittelemättömän ällistyneenä. Sitten hän avasi suunsa melkoisen leveälle ja purskahti hillittömästi, sydämellisesti nauramaan, vaikkakin sillä hiljaisella, erikoisella tavalla, johon alituinen vaara oli hänet aikoja sitten totuttanut.

Toistettuaan sanat 'tovereitaan, jotka ryömiskelevät tuolla pitkin järven rantaa' hän lisäsi: "Kas siinä tulee nyt esiin koulu ja uudisasutuksilla vietetty lapsuus! Sillä veijarilla on kuitenkin pitkät koivet, eikä häneen siis ole luottamista. Pitäkäähän häntä pyssynne ulottuvilla, niin minä hiivin hänen taakseen pensaikosta ja otan hänet elävänä kiinni. Mutta älkää millään ehdolla ampuko."

Heyward oli jo päästänyt toverinsa ruumiin sukeltamaan osaksi tiheikköön, kun hän äkkiä ojensikin kätensä pysäyttääkseen hänet ja kysyäkseen:

"Jos näen teidät ilmeisessä vaarassa, enkö silloin saa uskaltaa laukausta?"

Haukansilmä katseli häntä hetken aivan sen näköisenä kuin ei olisi tiennyt miten suhtautua kysymykseen. Sitten hän nyykäytti päätään ja vastasi yhä kuulumattomasti nauraen:

"Pankaa koko plutuuna ampumaan, majuri!"

Samassa hän katosi lehtien peittoon. Duncan odotti muutamia minuutteja kuumeisen jännittyneenä, kunnes hän taas keksi vilahdukselta metsästäjän, joka näkyi ryömivän pitkin maata, josta hänen pukuaan tuskin erotti, aivan aiotun vankinsa taakse. Ehdittyään muutamain kyynäräin päähän jälkimmäisestä hän nousi jakulleen hiljaa ja hitaasti. Siinä silmänräpäyksessä kajahti useita kovia lyöntejä veteen, ja Duncan käänsi silmänsä hyvissä ajoin nähdäkseen satojen mustien olentojen yhtenä vilinänä pulskahtavan myllertyneeseen pikku järveen. Pelästymättä kurotti huoleton villi kaulaansa ikäänkuin olisi hänkin jonkinlaisella töllistelevällä uteliaisuudella seurannut synkän järven rannoilla sattuvia tapahtumia. Sillä välin oli Haukansilmä jo kohottanut kätensä käydäkseen hänen kimppuunsa, mutta ilman näkyvää syytä hän veti sen takaisin, ja sen omistajan valtasi uusi pitkä, vaikka hiljainen hilpeydenpuuska. Kun Haukansilmä oli kyllikseen nauranut hänelle ominaisella sydämellisellä tavalla, ei hän tarttunutkaan vihollistaan kurkkuun, vaan taputti häntä sen sijaan kevyesti olkapäälle ja virkkoi ääneensä:

"Entä nyt, ystävä! Aiotteko opettaa majavia laulamaan?"

"Aivan niin", kuului kerkeä vastaus. "Luulenpa, että Olento, joka antoi niille kyvyn niin hyvin käyttää Hänen lahjojaan, ei myöskään kiellä heiltä ääntä Hänen kunniansa julistamiseksi."

XXII luku.

_Pulma_. Olemmeko nyt kaikki koossa?

_Pääkkö_. Nipasta nappaan. Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella.

_Kesäyön Unelma_.

Lukija osaa paremmin kuvitella kuin me kuvailla Heywardin hämmästystä. Hänen hiipivät intiaaninsa olivat äkkiä muuttuneet nelijalkaisiksi eläimiksi, hänen järvensä majavalammikoksi, hänen vesiputouksensa näiden ahkerain ja älykkäiden luontokappaleiden rakentamaksi padoksi ja hänen epäilty vihollisensa hänen uskolliseksi ystäväkseen David Gamutiksi, virrenveisuun opettajaksi. Tämän viimeksimainitun näkeminen herätti hänessä niin odottamattomia toiveita sisarusten löytämisestä, että nuori mies syöksähti hetkeäkään epäröimättä väijytyksestään ja juoksi molempain kohtauksen päähenkilöitten luo.

Haukansilmän hilpeyttä oli vaikea asettaa. Siekailematta hän tarttui lujalla kädellä Gamutiin ja pyöritti tuota hyvänsävyistä miesparkaa kantapäillään, vakuuttaen kerran toisensa jälkeen, että huronit olivat tuottanet itselleen suurta kunniaa hänen vaatetuksensa sommittelemisella. Sitten hän kahmaisi toisen käden kouransa ja puristi sitä niin voimakkaasti, että kyynelet nousivat rauhallisen Davidin silmiin, ja toivotteli hänelle onnea hänen uuden asemansa johdosta.

"Te olitte juuri aloittamaisillanne ne kurkkuharrastuksenne majavain keskuudessa, eikö niin?" puheli hän. "Nuo viisaat eläimet osaavat jo puolittain ne temput, sillä löivätpä ne ankarasti tahtia hännällään, kuten äsken kuulitte; ja hyväänpä aikaan ne sen tekivätkin, sillä muutoin olisi ehkä 'Hirventappaja' laulanut ensimmäistä ääntä niiden kuorossa. Olen minä tuntenut suurempiakin tyhmyreitä kuin vanha kokenut majava, sellaisia, jotka ovat osanneet lukea ja kirjoittaa: mutta mitä kirkumiseen tulee, niin ovat ne eläimet syntyneet mykiksi. Mitäpä arvelette tällaisesta äänestä?"

David tukki herkät korvansa, ja Heywardkin, joka kyllä tiesi merkin tarkoituksen, katsahti ilmaan linnun nähdäkseen, variksen vaakkunan kärähtäessä hänen lähettyvillään.

"Katsokaa!" jatkoi pilaileva metsästäjä osoittaessaan seurueen muita jäseniä, jotka merkkiä totellen lähestyivät jo heitä, "tämä on soittoa, jolla on omat luonnolliset etunsa, se kun tuo kaksi hyvää pyssyä vierelleni, puhumattakaan puukoista ja kirveistä. Mutta me näemme, ettei teille ole mitään pahaa tapahtunut. Kertokaa siis nyt, miten on käynyt neitien?"

"He ovat pakanain vankeina", vastasi David. "Ja vaikka heidän sielunsa onkin suuressa hädässä, nauttivat he sentään mukavuutta ja turvaa ruumiillisesti."

"Molemmatko?" kysyi hengähtämätön Heyward.

"Aivan niin. Vaikka matkamme olikin rasittava ja ravintomme niukka, on meillä muutoin ollut vähän syytä valitukseen, ottamatta lukuun sitä tunteitamme loukkaavaa väkivaltaa, joka on tapahtunut vietäessä meitä vangeiksi kaukaiseen maahan."

"Taivas teitä siunatkoon noista sanoistanne!" huudahti vapiseva Munro. "Minä saan siis lapseni takaisin, yhtä puhtaina ja enkelimäisinä kuin heidät kadotinkin!"

"Minä en juuri usko heidän pelastumisensa olevan niin lähellä", vastasi David epäillen; "villien johtajaan on mennyt saastainen henki, jota ei muu kuin Kaikkivaltiaan voima voi kukistaa. Minä olen koettanut tehota häneen nukkuessa ja valveilla, mutta eivät sävelet eivätkä sanat näytä koskevan hänen sieluunsa."

"Missä konna nyt on?" keskeytti tiedustelija tuimasti.

"Hän metsästää tänään hirviä nuorine miehineen, ja huomenna olen kuullut heidän menevän syvemmälle metsiin, lähelle Kanadan rajoja. Vanhempi neiti on viety erään naapurikansan luo, jonka majat ovat tuon mustan vuorenhuipun takana, kun taas nuorempi on jätetty huronien vaimojen joukkoon; näiden pakanain asunnot ovat vain kahden lyhyen peninkulman päässä täältä, pienellä ylätasangolla, missä tuli on tehnyt kirveen tehtävän ja valmistanut paikan heidän käytettäväkseen."

"Aliceni, rakas Aliceni!" mumisi Heyward, "hän on kadottanut sisarensa läsnäolon lohdutuksen!"

"Aivan niin. Mutta mikäli virrenveisuun tulkitsema ylistys ja kiitos saattavat virvoittaa surevaa sielua, sikäli ei hän ole kärsinyt."

"Jaksaako hän siis nauttia sävelistä?"

"Vakavammista ja juhlallisemmista kyllä, vaikka minun kaikista ponnistuksistani huolimatta täytyykin tunnustaa, että neito useammin itkee kuin hymyilee. Sellaisina hetkinä vältän hurskaiden laulujen tyrkyttämistä, mutta on ollut monia suloisia ja lohduttavia kauniin yhteisen harrastuksen aikoja, jolloin villien korvat ovat hämmästellen kuunnelleet meidän korotettuja ääniämme."

"Ja miksi sallitaan teidän kuljeskella ympäriinsä vartioimatta?"

David koetti saada kasvoilleen ilmeen, jonka hän tarkoitti kuvastamaan kainoa nöyryyttä, ennen kuin hän säyseästi vastasi:

"Vähän on ylistämistä sellaisessa maan matosessa kuin minussakin! Mutta vaikka veisuun voima olikin vähissä siinä hirvittävässä metelissä sillä verikentällä, jonka poikki me kuljimme, on se kuitenkin jälleen alkanut vaikuttaa jopa pakanainkin sieluihin, ja minä saan tulla ja mennä mieleni mukaan."

Metsästäjä nauroi ja koputtaessaan merkitsevästi otsaansa hän ehkä selitti tämän kummallisen suopeuden tyydyttävämmin, lisäten vielä:

"Intiaanit eivät tee milloinkaan pahaa heikkomielisille. Mutta miksi ette tien ollessa avoinna silmienne edessä kulkenut omia jälkiänne takaisin -- nehän eivät ole niin näkymättömiä kuin oravan -- ja tuoneet sanaa Edwardiin?"

Ottaen lukuun vain oman karaistun, rautaisen luontonsa, vaati metsästäjä epäilemättä Davidilta tekoa, jota tämä ei missään oloissa olisi kyennyt suorittamaan. Mutta kokonaan vielä kadottamatta säyseätä ilmettään hän tyytyi vastaamaan:

"Vaikka sieluni riemuitsisikin jälleen nähdessään kristittyjen asuntoja, seuraisivat jalkani kuitenkin mieluummin minun huomaani uskottuja heikkoja astioita vaikkapa jesuiittain epäjumalia palveleviin maakuntiin asti kuin astuisivat yhdenkään askelen taapäin, niin kauan kuin heitä ahdistavat vankeus ja murhe."

Vaikka Davidin kuvarikas kieli ei ollut niin kovin helposti tajuttavissa, ei hänen silmiensä vilpittömästä, lujasta ilmeestä ja hänen rehellisten kasvojensa hehkusta saattanut hevillä erehtyä. Unkas kävi lähemmäksi ja katseli puhujaa hyväksyvästi, ja hänen isänsä osoitti tyytyväisyyttään tavallisella pontevalla suosionhuudollaan. Metsästäjä pudisti päätään ja puuttui puhumaan:

"Meidän Herramme tarkoitus ei suinkaan ollut, että miehen pitäisi kohdistaa kaikki harrastuksensa kurkkuunsa ja siten lyödä laimin muiden ja parempien lahjojen harjoittaminen! Mutta hän on nähtävästi joutunut jonkun typerän akan käsiin, silloin kun hänen olisi pitänyt saada kasvatuksensa sinitaivaan alla, metsän kauneuksien keskellä. Kas tässä, ystäväni, minä kyllä ajattelin käyttää tulen virikkeiksi tätä teidän toitotusvehjettänne, mutta kun te pidätte kapinetta niin suuressa arvossa, niin ottakaa se ja puhaltakaa kuin parhaiten taidatte!"

Gamut tarttui äänipilliinsä niin voimakkain ilonilmauksin kuin hän suinkin katsoi harjoittamaansa vakavaan toimeen sopivan. Useaan kertaan koeteltuaan sen kykyä hänen omaan ääneensä verrattuna ja päästyään tyytyväisyydekseen selville, ettei se ollut vähimmässäkään määrin menettänyt sointuisuuttaan, osoitti hän hyvin ilmeistä halua esittää muutamia säkeistöjä eräästä tuon usein mainitun pienen kirjan pisimmästä vuodatuksesta.

Heyward teki kuitenkin kiireesti tyhjäksi hänen hurskaan aikomuksensa lakkaamattomilla kysymyksillä hänen vankitoveriensa entisistä ja nykyisistä oloista, kuulustellen nyt paljoa järjestelmällisemmin kuin oli ollut mahdollista hänen kiihtyneille tunteilleen keskustelun alussa. Davidin, niin ikävöivin silmin kuin hän katselikin aarrettansa, oli pakko vastata, etenkin kun kunnianarvoisa isäkin otti osaa kuulusteluun niin hartaana, ettei sitä sopinut vastustaa. Metsästäjä ei myöskään ollut tekemättä joitakin asiallisia kysymyksiä sopivan tilaisuuden tarjoutuessa. Huolimatta lukuisista keskeytyksistä, joiden aikana erinäisiä uhkaavia ääniä pihahteli omistajalleen palautetusta soittokoneesta, saivat takaa-ajajat tällä tavoin selvän niistä tärkeimmistä seikoista, jotka mahdollisesti olivat heille hyödyksi heidän suorittaessaan suurta ja yhä hankalammaksi käynyttä tehtäväänsä -- sisarusten vapauttamista. Davidin kertomus oli mutkaton ja sisälsi vain harvoja yksityiskohtia.

Magua oli odottanut vuorella turvallista hetkeä peräytymiseen, oli sitten laskeutunut alas ja lähtenyt kulkemaan pitkin Horikanin länsirantaa Kanadaa kohti. Kun taitava huroni tunsi hyvin polut ja tiesi varmasti, ettei ollut mitään pelkoa välittömästä takaa-ajosta, ei heidän matkansa ollut kovin kiireellinen eikä lainkaan väsyttävä. Davidin koristelemattomasta esityksestä selvisi, että hänen läsnäoloaan pikemmin siedettiin kuin toivottiin, vaikkei Maguakaan ollut kokonaan tuntematta intiaanien tavallista kunnioitusta niitä kohtaan, joiden järkeen Suuri Henki on koskettanut. Öisin oli noudatettava mitä suurinta huolellisuutta vankeihin nähden. Heitä oli suojeltu metsän usvien vahingolliselta vaikutukselta, mutta estetty myöskin pako. Lähteellä oli hevoset päästetty irti, kuten olemme nähneet. Huolimatta heidän polkunsa etäisyydestä ja pituudesta, ryhdyttiin edellämainittuihin varokeinoihin ja toivottiin näin voitavan katkaista kerrassaan kaikki johtolangat pakenijain piilopaikkaan. Heidän saavuttuaan heimon leirille noudatti Magua intiaanien yleistä varovaista tapaa, josta harvoin poikettiin, ja erotti vangit toisistaan. Cora oli lähetetty toisen heimon luo, joka tilapäisesti majaili läheisessä laaksossa, vaikka David tunsikin liian vähän alkuasukkaiden tapoja ja historiaa voidakseen kertoa mitään tyydyttävää sen nimestä tai ominaisuuksista. Hän tiesi vain, ettei heimo ollut ottanut osaa viimeiseen retkeen William Henrikiä vastaan, että se huronien tavoin oli Montcalmin liittolainen ja että se oli ystävällisissä vaikka varovaisissa suhteissa siihen sotaisaan ja villiin kansaan, jonka sattuma oli saattanut valkoisten kanssa niin läheiseen ja epämiellyttävään kosketukseen. Mohikaanit ja metsästäjä kuuntelivat hänen usein keskeytyvää ja epätäydellistä puhettaan hartaina, joka ilmeisesti kasvoi sitä mukaa kuin kertomus eteni; ja hänen yritellessään kuvata sen kansakunnan harrastuksia ja askareita, jonka luona Coraa pidettiin vankina, kysyi metsästäjä äkkiä:

"Näittekö heidän puukkojensa muotoa? Olivatko ne englantilaisten vai ranskalaisten kaltaisia?"

"Ajatukseni eivät suuntautuneet moisiin turhuuksiin, vaan tarkoittivat kokonaan neitien sydänten lohduttamista."

"Aika on tuleva, jolloin ette pidä villin puukkoa niinkään halveksittavana turhuutena", vastasi metsästäjä syvästi suuttuneena toisen typeryydestä. "Ovatko he jo viettäneet maissikemujansa tai voitteko sanoa jotakin heimon tunnusmerkistä eli vertauskuvasta?"