Part 22

Keksintö ei ollut hyödytön. Pitkä, matala saari oli vähän matkan päässä heidän edessään, ja kun he lähenivät sitä, oli vainoavan veneen pakko kulkea toista puolta kuin ahdistetut. Metsästäjä ja hänen toverinsa eivät jättäneet tätä etua käyttämättä, vaan heti kun pensaat olivat kätkeneet heidät näkyvistä, he yhä paransivat vauhtia, joka ennenkin oli jo tuntunut uskomattomalta. Molemmat veneet syöksähtivät viimeisen matalan kärjen takaa esiin kuin kaksi kiivaimmillaan juoksevaa kilpahevosta, mutta pakolaiset olivat päässeet johtamaan. Muuttaessaan niiden suhteellisia asemia oli tämä temppu kuitenkin tuonut ne lähemmäksi toisiaan. "Sinä osoitit ymmärtäväsi tuohiveneen rakennetta, Unkas, valitessasi juuri tämän huronien kanoottien joukosta", virkkoi metsästäjä hymyillen ilmeisesti tyytyväisempänä heidän voitolliseen nopeuteensa kuin siihen lopullisen pelastumisen mahdollisuuteen, joka nyt alkoi heille hiukan häämöttää. "Paholaisenpenikat ovat jälleen panneet koko väkensä meloihin. Meidän on taisteltava päänahoistamme lattein puupaloin eikä karaistuin pyssynpiipuin ja tarkoin silmin. Pitkät vedot, ja yht'aikaa, ystävät!"

"Ne valmistautuvat ampumaan", sanoi Heyward, "ja kun me olemme suoraan heidän kohdallaan, voivat he tuskin olla osumatta."

"Paneutukaa te siis veneen pohjalle", vastasi metsästäjä, "te ja eversti; maalihan tulisi siitä sen verran pienemmäksi."

Heyward hymyili vastatessaan:

"Huonoapa esimerkkiä näyttäisivät korkea-arvoisimmat miehet ryömiessään piiloon, kun soturit jäävät tulelle alttiiksi!"

"Siinä sitä on nyt taas sitä valkoisten rohkeutta!* huudahti metsästäjä, "ja niin kuin liiankin monet heidän käsitteistään, ei sekään saa tukea luonnolliselta järjeltä. Luuletteko te, ettei tuo ruhtinasten jälkeläinen, ettei Unkas, tai etten minäkin, joka olen puhdasrotuinen valkea mies, arvelematta etsisi suojaa kahakassa, missä paljastetusta ruumiista ei olisi mitään hyötyä? Miksi ovat sitten ranskalaiset rakentaneet Quebecinsä, jos aina pitäisi taistella vain avonaisilla paikoilla?"

"Kaikki mitä sanotte, on sangen totta, ystäväni", myönsi Heyward. "Mutta sittenkin meidän tapamme kieltävät meitä noudattamasta neuvoanne."

Huronien yhteislaukaus lopetti keskustelun, ja kun kuulat vinkuivat heidän ympärillään, näki Duncan Unkasin pään kääntyvän katsomaan häntä ja Munroa. Vihollisen läheisyydestä ja omakohtaisesta suuresta vaarasta huolimatta eivät nuoren soturin kasvot ilmaisseet muuta tunnetta, kuten edellisen oli pakko luulla, kuin hämmästystä, koska hän tapasi miehiä, jotka tahtoi niin hyödyttömästi asettua maalitauluksi. Chingachgook tunsi epäilemättä paremmin valkoisten katsantokannan, sillä hän ei vilkaissutkaan sivulleen esineestä, jonka mukaan hän ohjasi heidän kulkuaan ja johon hän oli naulinnut silmänsä. Muuan kuula tempasi pian keveän ja sileän melan vanhan päällikön käsistä ja heitti sen ilmassa kauas eteenpäin. Huronit päästivät hurjan kiljahduksen ja käyttivät tilaisuutta räiskäyttääkseen uuden yhteislaukauksen. Unkas piirsi kaaren omalla airollaan veteen, ja kanootin kiitäessä nopeasti ohi sieppasi Chingachgook melansa, heilutti sitä päänsä päällä, kajahdutti mohikaanien sotahuudon ja kohdisti sitten jälleen kaiken voimansa ja taitonsa tärkeään tehtäväänsä.

Äänekkäitä huutoja "Suuri Käärme!", "Pitkä Pyssy!", "Nopea Hirvi!" kuului yht'äkkiä vainoavista veneistä ja tuntui antavan uutta intoa niiden soutajille. Metsästäjä otti 'Hirventappajan' vasempaan käteensä ja nostaen sen korkealle ilmaan heilutti sitä voitonriemuisena vihollisiinsa päin. Villit vastasivat ärsytykseen rajulla ulvonnalla, jota seurasi viipymättä uusi yhteislaukaus. Kuulat kimpoilivat pitkin järven pintaa, ja puhkaisipa yksi heidän pienen aluksensa tuohilaidankin. Ei pienintäkään ulkonaista liikutusta voinut huomata mohikaanien kasvoilla tällä ratkaisevalla hetkellä, heidän jäykät piirteensä kun eivät ilmaisseet toivoa eivätkä levottomuutta. Mutta metsästäjä käänsi jälleen päänsä ja nauraen omituisella hiljaisella tavallaan virkkoi Heywardille:

"Ne lurjukset kuuntelevat mielellään tuliluikkujensa pauketta, mutta sitä silmää ei ole mingojen joukossa, joka voisi arvioida varman tähtäyksen tanssivassa kanootissa. Näettehän niiden laittaneen erikoisen miehen lataamaan, ja alhaisimmankin laskun mukaan, mikä voi tulla kysymykseen, me kuljemme kolme jalkaa silloin kun he kaksi!"

Duncan, joka ei ollut aivan yhtä rauhallinen tämän tarkan etäisyyksien mittailun aikana kuin toverinsa, huomasi mielihyvikseen, että he suuremman taitavuutensa ja vihollisten moniaalle suunnatun huomion takia olivat päässeet tuntuvasti edelle. Huronit laukaisivat taas, ja muuan kuula osui Haukansilmän aironlapaan tekemättä sen suurempaa vahinkoa.

"Eipä hullummin", virkkoi metsästäjä, tutkien tarkoin vähäpätöistä naarmua. "Se ei olisi puhkaissut edes lapsen ihoa, saati sitten miesten, jotka, kuten me, ovat kestäneet taivaan raivokkaimmatkin myrskyt. Kuulkaahan, majuri, jos tahdotte koettaa käytellä hiukan tätä latteata puunpalasta, niin päästän minä 'Hirventappajankin' sovittamaan sanansa keskusteluun."

Heyward tarttui melaan ja kävi työhön sellaisella innolla, että se korvasi taidon puutteen, Haukansilmän tarkastellessa pyssynsä sytytinruutia. Sitten tähtäsi metsästäjä nopeasti ja ampui. Etumaisen kanootin kokassa kyyhöttävä huroni oli noussut samassa tarkoituksessa, mutta nyt hän kaatui takaperin ja pudotti pyssyn kädestään veteen. Äkkiä hän sentään jälleen kohosi jaloilleen, vaikka hänen liikkeensä olivatkin nytkähteleviä ja hämmentyneitä. Samassa herkesivät hänen toverinsa ponnistuksistaan, ja molemmat vainoavat veneet yhtyivät ja pysähtyivät. Chingachgook ja Unkas käyttivät tätä välihetkeä levähtääkseen, mutta Duncan meloi yhä mitä sisukkaimmalla innolla. Isä ja poika loivat nyt tyyniä, mutta kysyviä katseita toisiinsa, saadakseen tietää, oliko kumpainenkaan kärsinyt vaurioita vihollisen tulesta, sillä olivathan he kumpikin varmoja siitä, ettei mikään kiljahdus eikä huuto olisi sellaisella vaarallisella hetkellä ilmaissut onnettomuutta. Muutamia suuria veripisaroita kierähteli vanhemman intiaanin olkapäätä alas, mutta kun tämä huomasi Unkasin katseen viipyvän sillä kohdalla liian kauan, otti hän vettä kouraansa ja huuhtoi pois punaiset pilkut, ilmoittaen vain tällä yksinkertaisella tavalla, kuinka mitätön haava oli.

"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä, majuri", virkkoi metsästäjä, joka oli tällä välin ladannut pyssynsä uudestaan. "Me olemme jo hiukan liian etäällä, jotta tuliluikku enää näyttäisi kaikkia hyviä ominaisuuksiaan, ja näettehän noiden paholaisten pitävän neuvottelua. Antaa niiden vain tulla ampumamatkalle -- minun silmääni kai voitaneen luottaa siinä kysymyksessä -- ja minä vedän niitä lurjuksia perässäni koko Horikanin päästä päähän, taaten, ettei heidän ainoakaan kuulansa tee pahimmoillaankaan muuta kuin hiukan raapaisee nahkaa, kun taas 'Hirventappaja' iskee miehestä hengen aina kahdella laukauksella kolmesta."

"Me unohdamme tehtävämme", vastasi innokas Duncan. "Käyttäkäämme tätä etua ja suurentakaamme välimatkaa vihollisesta."

"Antakaa minulle lapseni", kähisi Munro. "Älkää enää leikkikö isän tuskilla, vaan hankkikaa takaisin lapseni."

Pitkän tottumuksen luoma kunnioitus ylempiensä käskyjä kohtaan oli opettanut tiedustelijalle tottelemisen hyveen. Heitettyään viimeisen viipyvän silmäyksen kaukaisiin kanootteihin laski hän pyssyn kädestään ja kävi väsyneen Duncanin sijasta kiinni melanvarteen, jota hän liikutteli koskaan väsymättömin käsin. Hänen ponnistelujaan avustivat mohikaanit, ja muutamat minuutit riittivät hankkimaan niin leveän alan vettä heidän ja vihollisten väliin, että Heyward jälleen hengitti helpommin.

Järvi alkoi nyt avartua, ja heidän tiensä kulki sivummalle työntyneiden rantojen välitse, joita yhä reunustivat korkeat, jylhät vuoret. Saaret olivat harventuneet, ja niitä oli siis helpompi väistää. Melanvedot kävivät tasaisemmiksi ja säännöllisemmiksi, soutajain jatkaessa työtään juuri päättyneestä ankarasta ja kuolemaa uhkaavasta takaa-ajosta pelastuttuaan niin tyyninä, kuin olisivat he vain huvikseen vauhtiaan koetelleet eivätkä suinkaan joutuneet niin ahdistettuun, jopa melkein epätoivoiseen asemaan.

Seuraamatta länsirantaa, minne heidän tehtävänsä kutsui, käänsi ovela mohikaani suunnan enemmän niitä kukkuloita kohti, joiden taakse, Ticonderogan pelättävään linnaan, Montcalmin tiedettiin vieneen sotajoukkonsa. Kun huronit kaiken todennäköisyyden mukaan olivat luopuneet takaa-ajosta, ei ollut mitään ilmeistä syytä tähän erikoiseen varovaisuuteen. Sitä suuntaa pidettiin siitä huolimatta tuntikausia, kunnes saavuttiin erääseen lahteen lähelle järven pohjoispäätä. Täällä kanootti ajettiin rannalle ja koko seurue nousi maihin. Haukansilmä ja Heyward kiipesivät eräälle läheiselle jyrkälle kummulle, missä edellinen, katseltuaan heidän allaan leviävää vesilakeutta, osoitti jälkimmäiselle muuatta pientä mustaa pilkkua, joka liikkui erään niemekkeen liepeillä useiden peninkulmien päässä.

"Näettekö tuota?" kysyi metsästäjä. "No, miksipähän päättelisitte tuon läikän, jos olisitte jäänyt yksinänne valkoisen miehen kokemuksen nojaan etsimään tietänne läpi näiden salojen?"

"Ellen ottaisi lukuun sen etäisyyttä ja kokoa, luulisin sitä linnuksi. Voiko se olla elävä olento?"

"Se on oiva koivuntuohinen kanootti, jota melovat hurjat, viekkaat mingot. Vaikka Kaitselmus onkin antanut metsien asukkaille silmät, joita eivät siirtokuntien miehet tarvitsisi, siellä kun on kaikenlaisia keksintöjä näköä auttamassa, eivät kuitenkaan mitkään inhimilliset silmät voi huomata kaikkia niitä vaaroja, jotka meitä tällä hetkellä ympäröivät. Ne hirtehiset ovat puuhailevinaan muka vain illallistaan, mutta heti kun tulee pimeä, syöksevät he jäljillemme yhtä varmasti kuin koirat vainun johtamina. Meidän täytyy eksyttää heidät, tai muutoin on meidän luopuminen Ovelan Ketun ajosta. On näistä järvistäkin joskus hyötyä, etenkin kun otukset pakenevat veteen", jatkoi tiedustelija, vilkuen ympärilleen huolestuneen näköisenä, "mutta niistä ei ole juuri suojaa, paitsi kaloille. Jos uudisasutukset joskus leviävät kauas niiden kahden joen varsilta, kadottavat sekä metsästys että sodankäynti kauneimmat puolensa."

"Älkäämme viivytelkö hetkeäkään ilman riittäviä ja ilmeisiä syitä."

"En pidä lainkaan tuosta savusta, jonka näette kiemurtelevan kalliota ylös kanootin lähettyviltä", keskeytti mietteliäs metsästäjä. "Panen henkeni pantiksi siitä, että muutkin silmät kuin meidän näkevät sen ja arvaavat sen tarkoituksen. Kuinka tahansa, sanat eivät paranna asiaa, ja aika on meidän käydä toimeen."

Haukansilmä lähti tähystyspaikalta ja laskeutui syviin ajatuksiin vaipuneena rannalle. Hän ilmoitti huomionsa tovereilleen delavarinkielellä, ja sitä seurasi lyhyt, mutta totinen neuvottelu. Sen päätyttyä ryhtyivät kaikki kolme viipymättä toteuttamaan uusia päätöksiänsä.

Kanootti nostettiin vedestä, ja miehet kantoivat sen olkapäillään metsään, tehden jälkensä niin leveiksi ja näkyviksi kuin mahdollista. He saapuivat pian virralle, jonka poikki he kulkivat, jatkaen matkaansa, kunnes osuivat avaralle paljaalle kalliolle. Täältä, missä heidän askelensa eivät epäilemättä enää näkyisi, laskeutuivat he uudelleen virralle, kävellen takaperin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. He seurasivat nyt pienen virran uomaa järveen asti, ja siellä he laskivat veneensä siekailematta vesille jälleen. Muuan matala kärki kätki heidät ylempänä mainitulta niemekkeeltä, ja järven rantaa reunustivat jonkin matkaa tiheät ja veteen asti ulottuvat pensaat. Näiden luonnon tarjoamien suojain turvin he pyrkivät eteenpäin sisukkain ponnistuksin, kunnes metsästäjä ilmoitti voitavan ilman vaaraa nousta maihin jälleen.

Tähän pysähdyttiin siksi, kunnes ilta sai esineet epäselviksi ja hämäriksi silmän erottaa. Sitten he kävivät uudelleen matkaan ja soutivat pimeän suojassa äänettömästi, mutta voimakkaasti länsirantaa kohti. Vaikkeivät sen vuoren rosoiset ääriviivat, jota kohti he kulkivat, tarjonneetkaan mitään erikoisempia merkkejä Duncanin silmille, laski mohikaani valitsemaansa pieneen satamaan niin varmasti ja erehtymättä kuin kokenein luotsi.

Vene nostettiin jälleen vedestä ja kannettiin metsään, mihin se huolellisesti piilotettiin risukasan alle. Seikkailijamme ottivat aseensa ja muut tavaransa, ja tiedustelija ilmoitti Munrolle ja Heywardille, että hän ja intiaanit olivat vihdoinkin valmiit lähtemään varsinaiselle etsintäretkelle.

XXI luku.

Jos tapaatte täällä miehen, saakoon hän kirpun kuoleman.

_Windsorin Iloiset Rouvat_.

Seurue oli laskenut maihin seudun rajalla, joka vielä tänä päivänäkin on Pohjois-Amerikan valtioiden asukkaille tuntemattomampi kuin Arabian erämaat tai Tartarian arot. Tarkoitamme sitä hedelmätöntä ja karua aluetta, joka erottaa Champlain-järveen laskevat vedet Hudsonin, Mohokin ja St. Lawrencen reiteistä. Sitten meidän kertomuksemme aikojen on maan toimelias henki ympäröinyt sen kokonaisella rikkaiden ja kukoistavien uudisasutusten vyöllä, mutta vain metsästäjä tai alkuasukas tunkeutuu nytkin vielä sen synkimpiin lymypaikkoihin.

Kun Haukansilmä ja mohikaanit olivat kuitenkin usein kulkeneet tämän avaran salomaan vuorten ja laakojen poikki, eivät he epäröineet hetkeäkään sukeltaa sen syvyyksiin pelottomina kuin miehet, jotka olivat tottuneet sen vastuksiin ja vaivoihin. Monta tuntia jatkoviat matkaajat hankalaa kulkuaan oppaanaan tähti tai tiennäyttäjänään virta, kunnes metsästäjä kehoitti pysähtymään ja kunnes hän ja intiaanit vähän aikaa neuvoteltuaan sytyttivät nuotion ja ryhtyivät tavallisiin valmisteluihin viettääkseen lopun yön sillä paikalla.

Seuraten kokeneempien toveriensa esimerkkiä ja pyrkien saavuttamaan heidän luottamuksensa nukahtivat Munro ja Duncan pelkäämättä, mutta tuskin kovin levollisina. Kaste oli haihtumassa ja aurinko oli hajoittanut sumun ja loi voimakasta, kirkasta valoa metsään matkaajain suoriessa jälleen retkelleen.

Kun oli kuljettu muutamia peninkulmia, muuttui etumaisena astuvan Haukansilmän eteneminen hitaammaksi ja valppaammaksi. Usein hän pysähtyi tutkimaan puita, eikä hän milloinkaan kulkenut puron poikki huolellisesti tarkastamatta sen vesimäärää, nopeutta ja väriä. Luottamatta omaan taitoonsa kysyi hän usein ja vakavana Chingachgookin mieltä. Erään tällaisen neuvottelun aikana huomasi Heyward Unkasin seisovan kärsivällisenä ja äänettömänä, vaikkakin hänen nähdäkseen erikoisen osaaottavana kuuntelijana. Hänen teki kovin mielensä puhutella nuorta päällikköä ja kysyä hänen ajatustaan matkasta, mutta alkuasukkaan tyyni ja arvokas käytös pakotti hänet uskomaan, että tuo toinen oli kuten hänkin kokonaan riippuvainen seurueen vanhimpain jäsenten terävänäköisyydestä ja älystä. Vihdoin alkoi metsästäjä puhua englantia ja selittää heidän pulmallista asemaansa.

"Kun minä havaitsin huronien kotipolkujen juoksevan pohjoiseen päin, ei tarvittu monenkaan pitkän vuoden kokemusta saadakseen selville heidän mieluummin kulkevan laaksoja ja pitävän Hudsonin ja Horikanin vesien välistä suuntaa siksi, kunnes olisivat kohdanneet Kanadan jokien latvat ja laskeneet niitä pitkin ranskalaisten maan sydämeen. Mutta me olemmekin nyt tässä, vähän matkan päässä Skaroonista, Hudsonin suurimmasta lisäjoesta, emmekä ole tavanneet vielä merkkiäkään jäljistä! Ihmisluonto on heikko, ja mahdollista on, ettemme ole osuneet oikealle polulle."

"Taivas varjelkoon meitä sellaisesta erehdyksestä!" huudahti Duncan. "Palatkaamme samaa tietä ja tutkikaamme maata tarkemmin kulkiessamme. Eikö Unkasilla ole mitään neuvoa tähän pulmaan?"

Nuori mohikaani katsahti isäänsä, mutta pysyi vaiti yhtä rauhallisena ja vaatimattoman näköisenä. Chingachgook huomasi silmäyksen ja kehoitti häntä kädellään viitaten puhumaan. Heti kun lupa oli saatu, muuttuivat Unkasin kasvot vakavasta sulkeutuneisuudestaan älykkäiksi ja iloisiksi. Loikaten eteenpäin kuin hirvi hän juoksi erästä loivaa rinnettä ylös muutaman sylen päähän muista ja pysähtyi voitonriemuisena kohdalle, missä tuore multa näytti olevan aivan äskettäin käännettyä, ikäänkuin olisi siitä jokin raskas eläin kulkenut. Kaikkien silmät seurasivat tätä odottamatonta liikettä ja lukivat sen menestyksen siitä voimakkaan tyytyväisyyden ilmeestä, joka nyt levisi nuorukaisen kasvoille.

"Tässä ovat jäljet!" huudahti metsästäjä tultuaan paikalle. "Pojalla on tarkka näkö ja terävä äly ikäisekseen."

"Kummallista, kuinka hän saattoi pitää tietonsa niin kauan omina hyvinään", mutisi Duncan hänen vieressään.

"Kummallisempaa olisi ollut, jos hän olisi puhunut, ilman että häntä olisi siihen kehoitettu. Ei, ei. Valkoinen nuorukainen, joka kerää oppinsa kirjoista ja joka voi mitata sitä sivumäärien mukaan, saattaa kyllä luulla voittavansa tiedossa isänsä niinkuin hän mahdollisesti voittaa hänet juoksussa, mutta missä kokemus on kasvattajana, saa kirjaviisas oppia ymmärtämään vuosien arvon ja kunnioittamaan niitä sen mukaan."

"Katsokaa!" virkkoi Unkas osoittaen etelästä pohjoiseen juoksevia selviä leveän polun merkkejä molemmilta puoliltaan. "Tummatukka on mennyt pakkasta kohti."

"Ei juossut koira milloinkaan kauniimmin vainuten", vastasi metsästäjä, joka heti riensi osoitetulle tielle. "Meitä seuraa onni, suurenmoinen onni, ja me saamme nyt kulkea nenät pystyssä. Niin, tässähän ovat ne molemmat huojuvat hevosetkin: huroni matkustaa kuin mikäkin kenraali. Sitä lurjusta on kohdannut taivaan tuomio ja hän on menettänyt järkensä! Katso tarkoin pyörien jälkiä, päällikkö", jatkoi hän vilkaisten taakseen ja nauraen uudelleen elpyneen tyytyväisenä, "sillä pian saamme nähdä sen narrin ajavan vaunuissa, vaikka hänen tietään nuuskii kolme terävintä silmäparia koko rajamaassa."

Metsästäjän hyvä tuuli ja takaa-ajon hämmästyttävä menestys, vaikka vasta oli kuljettu kaaressa noin neljänkymmenen peninkulman matka, eivät voineet olla puhaltamatta hiukan toivoa koko seurueeseen. He astuivat nopeasti eteenpäin ja melkein yhtä varmasti kuin olisivat kulkeneet leveällä maantiellä. Missä kallio tai puro tai tavallista kovempi maankaistale katkaisi heidän seuraamansa johtonuoran, keksi metsästäjän tarkka silmä sen jatkon kauempaakin, niin että harvoin syntyi hetkisenkään viivykkiä. Heidän kulkuaan helpotti paljon varma tieto siitä, että Magua oli pitänyt välttämättömänä matkata laaksoja pitkin, seikka, joka määräsi pysyvästi heidän tiensä yleisen suunnan. Tosin ei huroni ollut kokonaan lyönyt laimin niitä temppuja, joihin alkuasukkaat aina turvautuvat peräytyessään vihollisen tieltä. Vääriä jälkiä ja äkkikäänteitä esiintyi usein, missä vain virta tai maan laatu tekivät ne mahdollisiksi, mutta hänen takaa-ajajansa menivät harvoin ansaan, eivätkä ainakaan koskaan olleet huomaamatta erehdystään ennen kuin olivat hukanneet aikaa tai matkaa valejälkiä seuratessaan.

Iltapäivällä he kulkivat Skaroonin poikki ja seurasivat sitten alenevan auringon suuntaa. Laskeuduttuaan eräältä kummulta matalaan laaksoon, jonka läpi vuolas virta kohisi, tulivat he äkkiä paikalle, mihin Ketun joukkue oli pysähtynyt. Sammuneita kekäleitä näkyi lähteen ympärillä, metsäkauriin jätteitä oli viskottu sinne, tänne ja puut osoittivat selvästi hevosten niitä riipineen. Vähän matkan päästä keksi Heyward sen pienen lehväkatoksen, jonka suojassa hänen oli pakko otaksua Coran ja Alicen levänneen ja jota hän katseli hellästi liikuttuneena. Mutta vaikka maa oli poljettu ja vaikka ihmisten ja hevosten jalkojen merkkejä niin selvästi näkyi pitkin kenttää, tuntuivat jatkuvat jäljet äkkiä kadonneen.

Oli helppo seurata narraganset-ratsujen kulkua, mutta ne näyttivät vain harhailleen ympäriinsä ilman ohjaajaa tai ilman muuta tarkoitusta kuin ruokansa etsimistä. Vihdoin tapasi Unkas, joka isänsä kanssa oli ottanut huolekseen hevosten jälkien nuuskimisen, merkin, joka osoitti niiden aivan äskettäin olleen sillä paikalla. Ennenkuin lähti seuraamaan tätä uutta johtolankaa, ilmoitti hän menestyksestään tovereilleen, ja näiden vielä pohtiessa tapausta ilmestyi nuorukainen uudelleen näkyviin taluttaen suitsista molempia tammoja, joiden satulat olivat rikki ja vaipat tahrautuneet, ikäänkuin olisivat ne saaneet useita päiviä juoksennella omin päinsä.

"Mitä tämä merkitsee?" virkkoi Duncan kalveten ja vilkuen ympärilleen aivan kuin hän olisi pelännyt pensaiden ja lehtien yht'äkkiä paljastavan jonkin hirvittävän salaisuuden.

"Se merkitsee, että vaelluksemme on saanut pikaisen lopun ja että olemme vihollismaassa", vastasi metsästäjä. "Jos sitä konnaa olisi ahdistettu, eivätkä naiset vailla hevosia olisi kyenneet seuraamaan hänen joukkonsa mukana, olisi hän ehkä nylkenyt heidän päänahkansa; mutta kun nyt ei ainoatakaan vihollista ollut hänen kintereillään, vieläpä oli hänellä käytettävinään tuollaiset kestävät hevoset, ei hän ole taittanut hiuskarvaakaan heidän päästään. Minä arvaan ajatuksenne, ja häpeäksi on värillemme, että teillä on syytä sellaisiin ajatuksiin; mutta ken luulee edes mingonkaan voivan pidellä pahoin naista muutoin kuin iskemällä hänet hengiltä, hän ei lainkaan tunne intiaaniluonnetta eikä metsän lakeja. Ei, ei; olen kuullut ranskalaisten intiaanien tulleen näille kukkuloille metsästämään hirviä, ja pian me kai saammekin vainua heidän leiristään. Ja miksi eivät olisi tulleet? Tyn aamu- ja iltalaukausten jyminä kuuluu joka päivä näille vuorille, sillä ranskalaiset käyvät parhaillaan uutta rajaa kuninkaan maakuntien ja Kanadan välille. Mutta pääasia on, että hevoset ovat tässä ja huronit hävinneet; hakekaamme siis tie, jota he ovat lähteneet."

Haukansilmä ja mohikaanit ryhtyivät nyt tehtäväänsä kaikella innolla. Muutamien satojen jalkojen kehä määrättiin, ja kukin sai osalleen oman leikkaleensa. Tutkimus ei kuitenkaan johtanut mihinkään löytöihin. Jälkiä oli runsaasti, mutta ne kaikki näyttivät olevan miesten painamia, jotka olivat käyskennelleet lähistöllä, aikomattakaan poistua kauemmaksi. Metsästäjä ja hänen toverinsa kiersivät uudelleen levähdyspaikan, kunkin hitaasti seuratessa toista, mutta he päätyivät jälleen keskipisteeseensä aivan yhtä ymmällä kuin alkaessaankin.

"Tuollainen viekkaus ei ole tarkoituksetta tapahtunut", virkkoi Haukansilmä nähdessään apulaistensa pettyneen ilmeen. "Meidän täytyy päästä sen perille, päällikkö, ja aloittaa uudelleen lähteeltä ja tutkia maa tuuma tuumalta. Huroni ei ole koskaan saava kerskua heimolleen, että hänellä on sellainen jalka, joka ei jätä jälkeä."

Näyttäen itse hyvää esimerkkiä jatkoi metsästäjä tarkastustaan uudella innolla. Ei lehteäkään jätetty kääntämättä. Oksat siirreltiin sijoiltaan ja kivet nostettiin kuopistaan, sillä ovelain intiaanien tiedettiin usein käyttävän tällaisia välikappaleita puikahtaakseen pakoon ja tuhlaavan siihen työhön tavatonta kärsivällisyyttä ja ahkeruutta, peittääkseen jokaisen askelensa. Mutta mitään ei keksitty. Vihdoin Unkas, joka toimeliaisuudessaan oli saanut työosansa nopeimmin suoritetuksi, kasasi multaa lähteestä juoksevaan pieneen, sameaan ojaan ja johti sen kulkemaan toista tietä. Heti kun sen kapea uoma sulun alapuolella oli kuivunut, kumartui hän tarkastamaan sitä terävin, uteliain silmin. Voitonriemuinen huuto ilmaisi siinä samassa nuoren soturin onnistuneen kokeessaan. Koko seurue kerääntyi paikalle, ja Unkas osoitti kosteaan liejuun painunutta selvää intiaanikengän jälkeä.

"Tuosta pojasta tulee vielä kansansa kunnia ja pistävä oka huronien kupeisiin", huudahti Haukansilmä katsellen jälkeä yhtä ihastuneena kuin luonnontutkija mammutin hammasta tai mastodontin kylkiluuta. Mutta tämä ei ole kuitenkaan intiaanin jälki! Paino lepää liiaksi kantapäällä, ja varpaat ovat harallaan aivan kuin olisi joku ranskalainen tanssimestari ollut täällä opettamassa heimoa kiepsahtelemaan kyyhkysensiivin! Käyhän, Unkas, ottamassa mitta laulumestarin jalasta. Löydät siitä sangen kauniin jäljen juuri tuota kalliota vastapäätä kummun kalteelta."

Nuorukaisen lähdettyä toimittamaan tätä tehtävää tutkivat metsästäjä ja Chingachgook huolellisesti jälkiä. Mitat sopivat, ja edellinen selitti epäröimättä, että jälki oli Davidin, jonka oli vielä kerran täytynyt vaihtaa pieksunsa intiaanikenkiin.