Part 17

Duncan säpsähti vuorostaan ja alkoi heti takertelevin lausein esittää puoliksi unohtunutta kertomustaan. On tarpeetonta viipyä siinä välttelevässä, vaikkakin kohteliaassa tavassa, millä ranskalainen kenraali oli tehnyt tyhjäksi Heywardin jokaisen yrityksen houkutella häneltä tietoonsa sen ilmoituksen sisältöä, jonka hän oli viitannut haluavansa tehdä, tai siinä päättävässä, vaikka yhä sievistellyssä sanomassa, jolla hän nyt antoi vihollisen ymmärtää, että ellei tämä suvainnut keskustella hänen kanssaan henkilökohtaisesti, ei hän pääsisi siitä selville ensinkään. Munron kuunnellessa Duncanin yksityiskohtaista esitystä väistyivät isän kiihtyneet tunteet vähitellen hänen asemansa vaatimusten tieltä, ja kun toimen oli lopettanut, näki hän edessään vain sotakarhun, jossa kiehui sotilaan loukattu ylpeys.

*Olette puhunut kylliksi, majuri Heyward!" huudahti tulistunut vanhus, "niin kylliksi, että nyt voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan huomautuksia ranskalaiseen kohteliaisuuteen. Tuo herrasmies on kutsunut minua neuvotteluun, ja kun minä lähetän hänelle kykenevän sijaisen -- sillä sellainen te olette, Duncan, vaikka teillä onkin vielä vuosia vähän -- vastaa hän arvoituksilla."

"Hän ei ehkä ajatellut niin suotuisasti edustajastanne, parahin herra ritari. Ja suvainnettehan sitä paitsi muistaa, että kutsu, jonka hän nyt toistaa, oli alkuaankin osoitettu linnoituksen komentajalle, eikä tämän lähimmälle miehelle."

"No hyvä, eikö sitten edustajalla ole kaikki se valta ja arvo, mikä henkilöllä, joka hänelle tehtävän uskoo? Hän haluaa keskustella Munron kanssa! Totta tosiaan, hyvä herra, minun tekee kovin mieleni noudattaa sen miehen tahtoa, vaikkapa vain näyttääkseni hänelle sitä lujaa naamaa, jota me pidämme hänen lukuisista sotajoukoistaan ja vaatimuksistaan huolimatta. Eipä taitaisi olla niinkään huonoa valtiotaitoa se temppu, nuori mies!"

Duncan, jonka mielestä heidän oli tavattoman tärkeätä päästä pian selville tiedustelijan tuoman kirjeen sisällöstä, tuki innokkaasti tätä ajatusta.

"Eipä olisikaan; hän ei tosiaankaan voisi saada uutta luottamusta menestykseensä nähdessään meidän huolettomuutemme", virkkoi hän.

"Todempaa sanaa ette ole koskaan sanonut. Toivoisinpa hänen tulevan katsomaan keskellä päivää ja hyökkäävän sotajoukon etunenässä: se on pettämättömin keino päästä selville vihollisen lujuudesta ja paljoa parempi sitä pommitusmenetelmää, jonka hän on valinnut. Sodankäynnin kauneus ja miehekkyys, majuri Heyward, on paljon kärsinyt teidän herra Vaubaninne keksintöjen takia. Esi-isämme olivat kokonaan moisen tieteellisen pelkuruuden yläpuolella!"

"Se voi olla sangen totta, herra ritari, mutta meidän on nykyään voitettava keksintö keksinnöllä. Mitä suvaitsette päättää keskustelusta?"

"Minä tahdon tavata sen ranskalaisen, ja pelkäämättä ja viipymättä, heti paikalla, herrani, niinkuin kuninkaallisen herrani palvelijan tuleekin. Menkää, majuri Heyward, ja tarjotkaa heille pieni soitonpiipahdus ja lähettäkää sananviejä ilmoittamaan, ken on tulossa. Me seuraamme sitten pienen vartijajoukon saattamana, sillä moinen kunnia kuuluu miehelle, jonka tehtävänä on puolustaa kuninkaan kunniaa; ja kuulkaa, Duncan", lisäsi hän puoliksi kuiskaten, vaikka he olivat yksin huoneessa, "olisi ehkä viisainta pitää hieman apua lähellä sen tapauksen varalta, että kaiken tämän pohjana olisikin vain jokin koirankoukku."

Tätä käskyä noudattaen lähti nuori mies huoneesta, ja koska päivä läheni nopeasti loppuansa, kiiruhti hän heti suorittamaan tarpeelliset varustelut. Vain muutamia minuutteja kului parin rivin asettamiseen ja lippumiehen lähettämiseen ilmoittamaan linnan komentajan tuloa. Tehtyään tämän johti Duncan vartijaosaston hyökkäysportille, jonka lähistöllä hänen esimiehensäkin jo häntä odotti, valmiina matkaan. Niin pian kun sotilasjoukon lähdössä tavalliset muodollisuudet oli suoritettu, jättivät vanhus ja hänen nuorempi toverinsa linnoituksen saattoparven seuraamana.

He olivat kulkeneet vain satakunta kyynärää valleista, kun ranskalaista kenraalia neuvotteluun saattava pienoinen joukko näkyi nousevan esiin uurrostieltä, jonka muodosti piirittäjäin tykkipengerten ja linnan välillä juoksevan puron uoma. Siitä hetkestä, jolloin Munro jätti omat varustuksensa ilmestyäkseen vihollistensa eteen, oli hänen katsantonsa muuttunut juhlalliseksi ja hänen ryhtinsä ja astuntansa uljaan sotilaalliseksi. Kun hän näki ensi vilaukselta Montcalmin hatussa liehuvan valkoisen töyhdön, välähti hänen silmänsä eikä ikä enää tuntunut lainkaan painavan hänen kookasta ja yhä vielä jäntevää ruumistaan.

"Sanokaa pojille, että pysyvät valppaina", virkkoi hän hillityllä äänellä Duncanille, "ja pitäkööt tarkalla piitään ja pistimiään, sillä ei kukaan voi olla varma näistä kuningas Ludvigin käskyläisistä; mutta muutoin näytämme me niille tyynten ja levollisten miesten naamaa. Tehän ymmärrätte, majuri Heyward!"

Hänen puheensa keskeytti rummun pärrytys läheneväin ranskalaisten joukosta; siihen vastattiin heti, ja kumpikin puolue lähetti edelleen valkeata lippua kantavan sotilaan, varovaisen skotlantilaisen pysähtyessä vartijaosasto selkänsä takana. Heti kun tämä lyhyt tervehdys oli suoritettu, lähti Montcalm käymään heitä kohti nopein, mutta sulavin askelin, paljastaen päänsä vanhan sotilaan edessä ja sipaisten kohteliaisuuksissaan melkein maata hohtavalla töyhdöllään. Jos Munron ryhti ja asema olikin käskevämpi ja miehekkäämpi, niin puuttui siitä taas ranskalaisen notkeus ja viehättävä seurallisuus. Kumpikaan ei puhunut mitään pariin hetkeen, molemmat kun tarkastelivat toisiaan uteliain ja innokkain silmin. Ylhäisemmän arvonsa ja kohtauksen laadun nojalla rikkoi vihdoin Montcalm äänettömyyden. Lausuttuaan tavalliset tervehdyssanat hän kääntyi Duncaniin, hymyili hänelle ikäänkuin vanhalle tutulle ainakin ja jatkoi puhuen koko ajan ranskaa:

"Olen mielissäni, herraseni, että olette suvainnut ilahduttaa meitä seurallanne tässä tilaisuudessa. Niin ollen ei meidän ole tarvis käyttää tavallista tulkkia, sillä teille puhuessani tunnen samaa varmuutta kuin jos käyttäisin itse teidän kieltänne."

Duncan kiitti kohteliaisuudesta, ja Montcalm kääntyi vartijajoukkoonsa, joka vihollisten esimerkkiä noudattaen oli edennyt aivan hänen taakseen, ja lausui sille:

"Perääntykää, lapseni -- on kovin kuuma; vetäytykää hieman taapäin."

Ennen kuin majuri Heyward noudatti tätä luottavaisuuden esimerkkiä, loi hän silmäyksen ympäri tasankoa ja huomasi levottomuudekseen ne lukuisat synkät villijoukot, jotka ympäröivän metsän rannasta uteliaina seurasivat kohtauksen kulkua.

"Herra Montcalm suvainnee vaikeuksitta havaita asemamme erilaisuuden", virkkoi hän hieman hämmennyksissään osoittaen samalla noita vaarallisia vihollisia, joita näkyi melkein kaikkialla. "Jos poistaisimme varusjoukkomme, seisoisimme tässä vihollistemme armoilla."

"Herra, teillä on turvananne ranskalaisen aatelismiehen kunniasana", vastasi Montcalm laskien kätensä ilmehikkäästi sydämelleen; "sen pitäisi riittää."

*Se riittääkin. Perääntykää!" lisäsi Duncan saattojoukkoa komentavalle upseerille, "perääntykää kuulomatkan ulkopuolelle ja odottakaa enempiä määräyksiä."

Munro katseli tätä liikettä ilmeisesti levottomana, eikä hän jättänytkään vaatimatta pikaista selitystä.

"Eikö ole meidän etujemme mukaista, herra ritari, olla osoittamatta pienintäkään epäluuloa?" vastasi Duncan. "Herra Montcalm antaa kunniansanansa meidän turvallisuudestamme, ja minä olen käskenyt miesten vetäytyä hiukan taapäin, näyttääkseni kuinka paljon me luotamme hänen vakuutukseensa."

"Se saattaa olla varsin oikein, hyvä herra, mutta minulla ei ole niin erinomaista luottamusta näiden kaikenlaisten markiisien kunniasanoihin. Heidän aateliskirjansa ovat liian käypää tavaraa, jotta voisi olla varma siitä, että niissä tosiaankin aina riippuu todellisen kunniantunnon sinetti."

"Te unohdatte, rakkahin herra ritari, että me olemme tekemisissä sekä Euroopassa että Amerikassa urotöistään kunnioitetun upseerin kanssa. Sotilaalta, jolla on hänen maineensa, ei meillä ole mitään pelättävissä."

Vanhus viittasi alistumisensa merkiksi, vaikka hänen ankarat piirteensä ilmaisivatkin hänen yhä itsepintaisesti pysyvän epäluulossa, jonka oli synnyttänyt jonkinlainen perinnöllinen vihollisensa halveksiminen pikemminkin kuin jokin sellaiseen loukkaavaan tunteeseen johtava ulkonainen merkki. Montcalm odotti kärsivällisesti tämän puoliääneen käyneen pikku väittelyn loppua, astui sitten lähemmäksi ja aloitti keskustelun.

"Olen pyytänyt tätä kohtausta esimieheltänne, herra", virkkoi hän, "koska uskon hänen itsensäkin vähitellen taipuvan myöntämään, että hän on tehnyt kaikki, mitä on tarpeen hänen ruhtinaansa kunnian pelastamiseksi, ja koska nyt toivon hänen suostuvan kuuntelemaan ihmisyyden käskyjä. Minä olen aina todistava, että hänen vastarintansa on ollut urhoollinen ja että sitä jatkettiin niin kauan kuin suinkin toiveita oli."

Kun tämä keskustelun alkulause tulkittiin Munrolle, vastasi tämä arvokkaasti, mutta tarpeellisen kohteliaasti.

"Kuinka suuressa arvossa pitäneekään sellaista todistusta herra Montcalmin suusta, on se merkitsevä vieläkin enemmän silloin, kun se on paremmin ansaittu."

Ranskalainen kenraali hymyili Duncanin tulkitessa hänelle tätä vastausta ja huomautti:

"Mitä nyt niin kernaasti suodaan koetellulle urhoollisuudelle, kielletään ehkä tarpeettomalta itsepäisyydeltä. Ehkäpä herra tahtoisi nähdä leirini ja vakuuttautua omin silmin suuresta lukumäärästämme ja mahdottomuudesta meitä menestyksellisesti vastustaa?"

"Minä tiedän, että Ranskan kuningasta palvellaan hyvin", vastasi järkähtämätön skotlantilainen, heti kun Duncan oli päättänyt käännöksensä; "mutta minun kuninkaallisella herrallani on yhtä paljon ja yhtä uskollisia joukkoja."

"Vaikkei täällä, onneksemme", ehätti Montcalm odottamatta innoissaan tulkitsemista. "Sodassa vallitsee sallimus, jonka määräyksiin urhoollinen mies osaa alistua yhtä rohkeasti kuin hän uhmaa vihollistaan."

"Jos olisin tiennyt herra Montcalmin taitavan englanninkieltä, olisin säästänyt itseltäni niin puutteellisen tulkitsemisen vaivan", virkkoi harmistunut Duncan kuivasti muistaen heti äskeisen syrjähaastelunsa Munron kanssa.

"Anteeksi, hyvä herra", sanoi ranskalainen heikon punan noustessa hänen tummalle poskelleen. "On suuri erotus jonkin vieraan kielen ymmärtämisen ja puhumisen välillä; suvainnette siis yhä vielä avustaa minua." Sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi:

"Nämä kukkulat tarjoavat meille mitä parhaimman tilaisuuden tarkastella teidän varustuksianne, hyvät herrat, ja minä tunnen ehkä niiden heikkouden yhtä hyvin kuin tekin."

"Kysykää ranskalaiselta kenraalilta, kantaako hänen kaukoputkensa Hudsonille asti", vastasi Munro ylpeästi; "ja tietääkö hän, milloin tai mistä hän voi odottaa Webbin armeijaa."

"Olkoon kenraali Webb oma tulkkinsa", vastasi valtioviisas Montcalm äkkiä ojentaen avatun kirjeen Munrolle lausuen: "Tästä olette näkevä, hyvä herra, etteivät hänen liikkeensä juuri saata pulaan minun sotavoimaani."

Vanhus tarttui ojennettuun paperiin odottamatta Duncanin käännöstä toisen puheesta, vieläpä niin innokkaasti, että hän siten paljasti, kuinka tärkeänä hän piti sen sisältöä. Hänen silmiensä kiitäessä pitkin rivejä vaihtui hänen kasvojensa ilme sotilaallisesta korskeudesta syväksi alakuloisuudeksi, hänen huulensa alkoivat vavista, ja samalla kun paperi putosi hänen kädestään, vaipui hänen päänsä alas ikäänkuin merkiksi kaikkien toiveiden raukeamisesta yhdellä iskulla. Duncan sieppasi kirjeen maasta ja rohkeuttaan puolustelematta luki hän hät'hätää sen julman sisällön. Lainkaan rohkaisematta heitä vastarintaan kehoitti heidän yhteinen esimiehensä päinvastoin pikaiseen antautumiseen, ilmaisten mitä selvimmin sanoin syyksi tähän menettelyynsä sen seikan, että hänen oli tuiki mahdotonta lähettää ainoatakaan miestä heidän avukseen.

"Tässä ei ole mitään juonia!" huudahti Duncan tarkastellen paperia sekä päältä että sisältä; "tässä on Webbin nimikirjoitus, ja tämä on varmastikin se kaapattu kirje."

"Se mies on minut pettänyt!" puhkesi vihdoin Munro katkerasti puhumaan; "hän on tuottanut häpeän ovelle, jonka sisäpuolella ei kunniattomuuden tietty koskaan ennen asuneen, ja raskaasti on hän solvannut minun harmaita hapsiani."

"Älkää sanoko niin", ehätti Duncan, "vielä me olemme linnoituksen ja kunniamme haltijoita. Myykäämme sentähden henkemme niin kalliista, että vihollisemme havaitsevat hinnan liian korkeaksi."

"Poika, minä kiitän sinua", huudahti vanhus havahtuen turruksistaan; "sinä olet jälleen muistuttanut Munroa hänen velvollisuudestaan. Me palaamme linnaan ja kaivamme hautamme noiden vallien taa."

"Hyvät herrat", virkkoi Montcalm jalomielisessä innossaan käyden askelen heitä lähemmäksi, "te tunnette vähän Ludvig de Saint Verania, jos luulette hänen voivan käyttää tätä kirjettä nöyryyttääkseen urhoollisia miehiä tai kootakseen itselleen häpeällistä mainetta. Kuunnelkaa ehtojani ennen kuin lähdette."

"Mitä ranskalainen sanoo?" kysyi vanhus tuikeasti; "pöyhkeileekö hän siitä, että sai siepatuksi kiinni päämajasta kirjeitä kuljettavan tiedustelijan? Hänen olisi parempi luopua tästä piirityksestä ja asettua Edwardin edustalle, jos hänen on mieli pelästyttää vihollistaan sanoilla."

Duncan selitti toisen tarkoituksen.

"Herra Montcalm, me kuuntelemme", lisäsi vanhus tyynemmin Duncanin lopetettua.

"Linnoituksen säilyttäminen on nykyisissä olosuhteissa mahdoton", sanoi hänen hyväntahtoinen vihollensa. "Minun herrani edut vaativat sen hävitettäväksi, mutta mitä teihin itseenne ja teidän urhoollisiin tovereihinne tulee, ei ole ainoatakaan sotilaalle kallisarvoista etua, johon ei myönnyttäisi."

"Lippumme?" kysyi Heyward.

"Viekää ne Englantiin ja näyttäkää niitä kuninkaallenne."

"Aseemme?"

"Pitäkää ne; kukaan ei osaa käyttää niitä paremmin."

"Lähtömme, linnoituksen luovuttaminen?"

"Kaikki tulee tapahtumaan teille kunniallisimmalla tavalla."

Duncan kääntyi nyt esittämään nämä ehdot päällikölleen, joka kuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi liikutettuna niin harvinaisesta ja odottamattomasta jalomielisyydestä.

"Menkää, Duncan", virkkoi hän sitten, "menkää tämän markiisin kanssa -- ja markiisi hän tosiaankin ansaitsee olla -- menkää hänen telttaansa ja järjestäkää tämä kaikki. Minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni vanhuudessani kaksi seikkaa, joiden en olisi koskaan luullut tapahtuvan: englantilaisen, joka pelkää auttaa ystäväänsä, ja ranskalaisen, joka on liian rehellinen käyttääkseen hyväkseen etuaan."

Näin puhein laski vanhus päänsä jälleen povelleen ja palasi hitaasti linnaan, alakuloisella olemuksellaan ilmaisten levottomalle varusväelle tuovansa huonoja uutisia.

Tämän odottamattoman iskun seurauksista ei ylpeä Munro koskaan toipunut; mutta siitä hetkestä alkaen oli hänen jyrkässä luonteessaan huomattavissa muutos, joka seurasi häntä pikaiseen hautaan.

Duncan jäi sopimaan lähemmin antautumisen ehdoista. Hänen nähtiin palaavan linnaan ensimmäisen yövartion aikaan ja heti lyhyesti komentajan kanssa keskusteltuaan taas poistuvan sieltä. Sitten ilmoitettiin virallisesti vihollisuudet lakkautettaviksi -- koska Munro oli kirjoittanut nimensä sopimukseen, jonka nojalla varustus oli luovutettava viholliselle seuraavana aamuna; mutta miehistö sai pitää aseensa, lippunsa ja kuormastonsa ja siis myöskin, sotilaskatsantokannan mukaan, kunniansa.

XVII luku.

Nyt kutomaan! On lanka valmiina, on loimi luotu, kohta kankaana.

_Gray_.

Horikanin saloihin leiriytyneet vihollisparvet viettivät yön vasten 9. päivää elokuuta 1757 melkein samalla tavalla kuin jos ne olisivat kohdanneet toisensa jollakin Euroopan mainioimmalla kentällä. Voitettujen esiintyessä hiljaisina, juroina ja masentuneina, riemuitsivat voittajat. Mutta rajansa on niin ilolla kuin surullakin, ja paljon ennen aamuvahdin muuttoa häiritsi näiden ääretönten metsäin hiljaisuutta vain jonkun ailahtelevan ranskalaisen iloinen huhuilu etumaisilta vahtipaikoilta tai uhkaava huuto linnasta, joka jyrkästi kielsi kaiken vihollisten lähentelyn ennen sovittua hetkeä. Nämäkin satunnaiset äänet lakkasivat kokonaan sillä kolealla hetkellä, joka käy välittömästi päivännousun edellä, ja kuuntelija olisi turhaan etsinyt merkkejä niiden kahden aseistetun joukon läsnäolosta, jotka silloin uinuivat "Pyhän Järven" rannalla.

Näinä syvän hiljaisuuden hetkinä työntyi syrjään verho, joka peitti erään tilavan teltan ovea ranskalaisten leirissä, ja muuan mies astui sen takaa ulkoilmaan. Hän oli kääriytynyt vaippaan, joka ehkä oli tarkoitettu suojaksi metsien kylmää, kosteata sumua vastaan, mutta joka samalla viitan tavoin esti hänen ruumiinsa näkymästä. Hän pääsi esteettömästi sen vahtimiehen ohi, jonka oli määrä vartioida ranskalaisen ylipäällikön unta; mies tervehti vain sotilaallista kunnioitusta osoittavalla yleisellä tavalla, toisen ketterästi kulkiessa pienen telttakaupungin läpi William Henrikiä kohti. Milloin tahansa tämä tuntematon henkilö kohtasikin niitä lukuisia vartijoita, joita oli pitkin hänen tiensä vartta, oli hänen vastauksensa nopea ja, kuten näytti, tyydyttävä, sillä hänet päästettiin aina menemään ilman enempiä kyselyjä.

Lukuunottamatta näitä yhä uudistuvia, mutta lyhyitä keskeytyksiä, oli hän äänettömänä kulkenut leirin keskikohdalta sen äärimmäisille etuvartiopaikoille, ja läheni niin sotilasta, joka piti vahtia lähinnä vihollisen valleja. Hänen edetessään kajahti tavanmukainen ranskankielinen huuto:

"Ken siellä?"

"Ranska", oli vastaus.

"Tunnussana?"

"Voitto", virkkoi toinen käyden niin lähelle, että hänen äänensä kuului kuiskauksenakin.

"Hyvä on", vastasi vartija, heittäen väkipyssynsä ojennetusta asennosta olalleen; "olettepa aikaisin jalkeilla, hyvä herra!"

"Valppaus on tarpeen, poikaseni", huomautti toinen laskien hieman viittansa poimua ja katsahtaen sotilasta läheltä silmiin kulkiessaan hänen ohitseen ja yhä jatkaessaan etenemistään kohti brittiläistä linnoitusta. Mies säpsähti, ja hänen aseensa kolahti raskaasti, kun hän tempasi sen eteensä mitä nöyrimpään ja kunnioittavimpaan tervehdykseen; ja laskettuaan pyssynsä entiseen asentoon sekä käännyttyään kävelemään vartiopaikkansa toiseen päähän, hän mutisi hampaittensa välistä:

"Valppaus on tosiaankin tarpeen! Luulenpa, että meillä on siinä korpraali, joka ei koskaan nuku!"

Upseeri jatkoi kulkuaan ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hämmästyneen vahtisotilaan sanoja, eikä hän pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan matalalle rannalle, melkeinpä vaarallisen lähelle linnoituksen läntistä järvenpuolista varustusta. Pilvien peittämän kuun valo riitti parahiksi hahmoittamaan esineiden ääriviivat, vaikkapa himmeästikin. Hän asettui sentähden varovaisesti puunrunkoa vasten, mihin nojaten hän seisoi useita minuutteja ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan englantilaisen linnoituksen mustia, äänettömiä valleja. Hänen tarkastelunsa ei ollut kuitenkaan huolimattoman tai uteliaan tyhjäntoimittajan tarkastelua, vaan hänen paikasta paikkaan vaeltavat silmänsä osoittivat hänen tarkoin tuntevan kaikki, mitä sotataitoon kuuluu, samalla kun ne ilmaisivat hänen tutkintaansa liittyvän jonkin verran epäluuloa. Vihdoin hän näytti tulleen tyydyttävään tulokseen, ja luotuaan kärsimättömän katseen itäisten vuorten huipuille päin, ikäänkuin tahtoen kiiruhtaa päivän tuloa, oli hän juuri aikeissa palata samaa tietä kuin oli tullutkin, kun kylkivarustuksen lähimmästä kulmasta kuulunut heikko ääni sattui hänen korvaansa ja sai hänet pysähtymään.

Samassa näkyi myös ihmishahmo lähenevän vallin reunaa, mihin se jäi seisomaan, ilmeisesti tarkastellen vuorostaan ranskalaisen leirin kaukaisia telttoja. Hänen päänsä kääntyi sitten itää kohti, ikäänkuin olisi hänkin yhtä malttamattomasti odottanut auringon nousua, minkä jälkeen haamu uudelleen nojautui vallia vasten ja näytti katselevan järven kuvastinkirkasta lakeutta, joka vedenalaisen taivaankannen tavoin kimalteli tuhansine heijastuneine tähtineen. Masentunut olemus, hetki, mietteissään englantilaisiin valleihin nojaavan miehen kookas vartalo poistivat tarkkaavan katselijan mielestä kaiken epäilyn siitä, kuka tuo yöllinen haamu oli. Hienotunteisuus yhtä hyvin kuin varovaisuuskin kehoittivat häntä nyt poistumaan, ja hän olikin jo niissä aikeissa hiljaa kiertänyt puun rungon, kun toinen ääni kiinnitti hänen huomiotansa ja pysäytti jälleen hänen askelensa. Se syntyi vienosta, melkein kuulumattomasta veden loiskahduksesta, ja sitä seurasi rantakivien narskahtelu toisiaan vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki mustan haamun nousevan aivan suoraan järvestä ja puikahtavan meluttomasti maalle muutamain jalkain päähän paikasta, missä hän seisoi. Sitten kohosi pyssy hitaasti hänen silmiensä ja järven kirkkaan kuvastimen väliin, mutta ennenkuin se kerkesi laueta, oli hänen kouransa tarttunut lukkoon.

"Hugh!" huudahti villi, jonka salakavala aie niin omituisella ja odottamattomalla tavalla keskeytyi.

Vastaamatta sanaakaan laski ranskalainen upseeri kätensä intiaanin olalle ja vei hänet syvän äänettömyyden vallitessa hieman etäämmälle paikasta, missä heidän keskustelunsa olisi voinut tulla vaaralliseksi ja missä ainakin toinen heistä näytti etsineen uhria. Heittäen sitten viittansa levälleen, niin että hänen virkapukunsa ja hänen povellaan riippuva Pyhän Ludvigin risti näkyivät, kysyi Montcalm tiukasti:

*Mitä tämä merkitsee? Eikö poikani tiedä, että sotakirves on kaivettu maahan englantilaisten ja hänen kanadalaisen isänsä välillä?"

"Mitä voivat huronit tehdä?" vastasi villi puhuen myöskin, vaikka vaillinaisesti, ranskankieltä. "Ei ainoallakaan soturilla ole päänahkoja, ja kalpeanaamat rupeavat ystäviksi!"

"Mitä, Ovela Kettu! Minusta ystävä, joka aivan äsken vielä oli vihollinen, osoittaa liikaa intoa! Montako aurinkoa on laskenut siitä, kun Kettu löi englantilaisten sotapaaluun?"

"Missä on nyt aurinko?" kysyi yrmeä villi. "Vuoren takana; ja se on pimeä ja kylmä. Mutta kun se tulee takaisin, on se kirkas ja lämmin. Ovela Kettu on heimonsa aurinko. Hänen ja hänen kansansa välillä on ollut pilviä ja monta vuorta; mutta nyt hän paistaa, ja taivas on selkeä!"

"Että Kettu osaa käsitellä kansaansa, sen tiedän varsin hyvin", virkkoi Montcalm; "sillä eilen hän metsästi toveriensa päänahkoja, ja tänään he kuuntelevat häntä neuvottelutulen ääressä."

"Magua on suuri päällikkö."

"Osoittakoon hän sen opettamalla kansalleen, kuinka on käyttäydyttävä meidän uusia ystäviämme kohtaan."

"Miksi toi Kanadan päällikkö nuoret miehensä metsiin, ja miksi laukaisi hän kanuunansa tuota multamajaa vastaan?" kysyi viekas intiaani.

"Saadakseen sen valtaansa. Herrani omistaa maan, ja isänne sai käskyn ajaa pois nuo englantilaiset tungettelijat. He ovat suostuneet lähtemään, eikä hän enää sano heitä vihollisikseen."

"Hyvä on. Magua otti kirveen punatakseen sen verellä. Se on nyt kirkas; kun se on punainen, haudataan se."

"Mutta Magua on pyhästi sitoutunut olemaan tahraamatta Ranskan liljoja. Suolaisen järven tuolla puolen asuvan suuren kuninkaan viholliset ovat hänen vihollisiaan; hänen ystävänsä huronien ystäviä."

"Ystäviä!" kertasi intiaani halveksivasti. "Antakoon isä Magualle kätensä."

Montcalm, joka ymmärsi vaikutusvaltansa kokoomiinsa sotaisiin heimoihin olevan pikemmin säilytettävissä myöntyväisyyden kuin väkivallan avulla, noudatti vastahakoisesti toisen pyyntöä. Villi pisti ranskalaisen ylipäällikön sormen syvään arpeen rinnassaan ja kysyi sitten rajusti:

"Tunteeko isäni tätä?"

"Kuka soturi ei sitä tuntisi? Siihen on lyijykuula sattunut."

"Entä tätä", jatkoi intiaani kääntäen toiselle paljaan selkänsä, jota ei peittänyt enää pumpulinuttu.

"Tätäkö! -- Poikaani on surkeasti häväisty; kuka on sen tehnyt?"

"Magua nukkui sikeästi englantilaisten majoissa, ja raipat jättivät merkkinsä", vastasi villi ontosti nauraen, mutta voimatta kuitenkaan salata raivokasta katkeruutta, joka oli vähällä tukahuttaa hänet. Mutta hilliten itsensä hän lisäsi äkkiä luontaisella arvokkuudellaan: "Menkää opettamaan nuorille miehillenne, että on rauha. Ovela Kettu osaa puhua huronisotureille."