Part 10

"Mitä! Eikö hän nähnyt, että metsät olivat täynnä väijyviä vihollisparvia ja ettei Käärmekään olisi voinut pujahtaa niiden ohi joutumatta keksityksi? Ja eikö hän sitten eksynyt polulta sokaistakseen huronien silmät? Eikö hän sanonut menevänsä takaisin heimonsa luo, joka oli kohdellut häntä huonosti ja ajanut hänet teltoistaan kuin koiran? Ja kun me näimme, mitä hän aikoi tehdä, emmekö me auttaneet häntä pitämällä väärää naamaa, jotta huronit luulisivat valkoisen miehen katsovan ystäväänsä vihollisekseen! Eikö kaikki tämä ole totta? Ja kun Ovela Kettu oli viisaudellaan sulkenut kansansa silmät ja tukkinut sen korvat, eivätkö he unohtaneet tehneensä hänelle kerran vääryyttä ja pakottaneensa häntä pakenemaan mohokkien luo? Ja eivätkö he jättäneet häntä ja vankeja virran etelärannalle, itse mennessään hulluuksissaan pohjoiseen päin? Eikö Kettu aikonut kääntyä revon tavoin entisille jäljilleen ja viedä tuolle rikkaalle harmaapäiselle skotlantilaiselle hänen tyttärensä? Niin, Magua, minä näen sen kaiken, ja minä olen jo miettinyt, miten palkita sellaista viisautta ja kuntoa. Ensiksikin on William Henrikin päällikkö antava sellaisesta palveluksesta lahjoja, jotka ovat suuren päällikön arvon mukaisia. Maguan rintaraha ei ole enää oleva tinaa, vaan taottua kultaa; hänen ruutisarvensa on oleva aina täpötäynnä; rahoja on kilisevä niin viljalti hänen kukkarossaan kuin näkyy piikiviä Horikanin rannoilla; ja metsäkauris on nuoleva hänen kättään, sillä se tietää olevan turhaa paeta pyssyä, jota hän kantaa! Mitä taas minuun tulee, en todellakaan tiedä, miten voittaisin skotlantilaisen anteliaisuuden, mutta minä -- niin -- minä annan..."

"Mitä antaa nuori päällikkö, joka tulee auringon maasta", kysyi huroni huomatessaan Heywardin epäröivän päättää palkintoluettelonsa jollakin, joka muodostaisi intiaanin toiveiden huipun.

"Hän panee niin paljon tulivettä vuotamaan suolaisen järven saarilta Maguan teltan eteen, että intiaanin sydän tulee keveämmäksi kuin mesilinnun höyhen ja hänen henkäyksensä suloisemmaksi kuin villin kuusaman tuoksu."

Kettu oli kuunnellut vakavana Heywardin jatkaessa hitaasti viekasta puhettaan. Kun nuori mies viittasi petokseen, jota hän otaksui intiaanin harjoittaneen omaa kansaansa kohtaan, verhoutuivat kuuntelijan kasvot mietteliään varovaiseen ilmeeseen. Kun Duncan puhui vääryydestä, jonka hän muka uskoi ajaneen huronin synnyinheimonsa mailta, välähti sellainen voimakas hillittömän julmuuden salama intiaanin silmistä, että uskalias puhuja huomasi osuneensa oikeaan kieleen. Ja kun hän oli ennättänyt kohtaan, missä hän niin taitavasti yhdisti kostonjanon voitonhimoon, oli hän ainakin saanut villin seuraamaan ajatustaan mitä syvimmällä tarkkaavaisuudella. Ovelan Ketun kysymys oli ollut tyyni ja kaikella intiaanin arvokkuudella tehty, mutta kuuntelijan tuumiskelevasta ilmeestä näkyi selvästi, että vastaus oli mitä taitavimmin osattu. Huroni mietti hetkisen ja viitaten sitten alkeellisella tavalla sidottuun haavoitettuun olkapäähänsä hän kysäisi hieman jyrkästi:

"Tekevätkö ystävät moisia merkkejä?"

"Voiko 'Pitkä Pyssy' noin lievästi satuttaa vihollista?"

"Ryömivätkö delavarit käärmeiden tavoin niiden kimppuun, joita he rakastavat, kietoutuen käppyrään iskeäkseen?"

"Olisiko 'Suuri Käärme' sallinut liikahdustensa tulla sen korviin, jonka hän olisi toivonut olevan kuuron?"

"Polttaako valkoinen päällikkö ruutinsa veljiensä kasvoihin?"

"Erehtyykö hän koskaan maalistaan, kun hän tosiaankin tahtoo tappaa?" vastasi Duncan vetäen suunsa hyvin uskottavaan halveksivaan hymyyn.

Uusi pitkä ja miettimiselle omistettu äänettömyys seurasi näitä teräviä kysymyksiä ja sattuvia vastauksia. Duncan näki intiaanin epäröivän. Täydentääkseen voittoansa hän aikoi juuri uudelleen luetella palkinnot, kun Magua teki merkitsevän eleen ja virkkoi:

"Riittää. Kettu on viisas päällikkö, ja kohta nähdään, mitä hän tekee. Menkää ja pitäkää suunne kiinni. Kun Magua puhuu, on aika vastata."

Heyward, joka huomasi puhetoverinsa silmien tarkkaan suuntautuneen muuhun joukkoon, peräytyi nopeasti, jottei uskottaisi hänen solmineen joitakin epäilyttäviä sopimuksia johtajan kanssa. Magua läheni hevosia ja oli olevinaan kovin tyytyväinen kumppaniensa ahkeruuteen ja kekseliäisyyteen. Hän viittasi sitten Heywardia auttamaan sisaruksia satulaan, sillä hän alentui harvoin käyttämään englanninkieltä, paitsi jonkin erikoisen tärkeän seikan pakottamana.

Koska Duncan ei keksinyt veruketta enempään vitkasteluun, hänen täytyi vastoin tahtoaan totella. Täyttäessään tehtäväänsä hän kuiskasi heräävistä toiveistaan vapiseville tytöille, jotka peläten kohtaavansa vangitsijainsa villejä kasvoja harvoin nostivat katseensa maasta. Ison päällikön seuralaiset olivat ottaneet Davidin tamman, joten sen omistajan oli kuten Duncaninkin pakko kävellä. Tämä jälkimmäinen ei niinkään suuresti pahoitellut sitä seikkaa, koska hän ehkä kävellen saattoi hidastuttaa matkueen vauhtia, ja hän loi yhä kaihoavia katseita Edward-linnaan päin turhaan toivoen kuulevansa siltä suunnalta ääniä, jotka ilmoittaisivat avun joutuvan.

Kun kaikki oli valmiina, antoi Magua merkin lähtöön, asettuen itse joukkueen etunenään johtamaan matkaa. Häntä lähinnä kulki David, joka vähitellen oli täydellisesti tointunut tajuamaan nykyisen tilansa samalla kun hänen haavansa vaikutukset tuntuivat yhä vähenevän. Sisarukset ratsastivat hänen jäljissään, Heyward astui näiden rinnalla, ja intiaanit parveilivat retkeläisten sivuilla ja takana vartioiden kaikkia väsymättömän valppaina.

Tällä tavalla he matkasivat häiriintymättömän hiljaisuuden vallitessa, paitsi milloin Heyward lausui muutamia rohkaisevia sanoja tytöille tai milloin David purki sielunsa tuskia surkeihin huudahduksiin, jotka oli tarkoitettu ilmaisemaan nöyrää kohtaloon alistumista. Heidän kulkunsa kävi kohti etelää ja melkein vastakkaiseen suuntaan William Henrikiin johtavasta tiestä. Vaikka siis Magua näennäisesti yhä noudattikin voittajien alkuperäistä suunnitelmaa, ei Heyward kuitenkaan voinut uskoa viekoittelevien tarjoustensa niin pian unohtuneen; ja hän tunsi intiaanipolun mutkat liian hyvin otaksuakseen sen näennäisen suunnan vievän suoraan päämäärään, mikäli nyt kavaluutta lainkaan tarvittiin. Peninkulma peninkulmalta kuljettiin kuitenkin tällä tuskallisella tavalla läpi rannattomien metsien, eikä matkasta näyttänyt tulevan loppua lainkaan. Heyward tarkkasi aurinkoa, kun se keskipäivän korkeudesta valoi säteitään läpi puiden oksien, ja odotti kärsimättömänä hetkeä, jolloin Maguan viekkaus muuttaisi heidän kulkunsa hänen toiveitaan vastaavampaan suuntaan. Joskus hän ajatteli varovaisen villin epäilevän pääsemistään rauhassa Montcalmin sotajoukon ohi ja ohjaavan matkuetta erästä tunnettua raja-asutusta kohti, missä muuan huomattava kruunun upseeri ja Kuuden Kansakunnan suosittu ystävä hoiti laajoja alueitaan asuen myös siellä. Joutuminen Sir William Johnsonin käsiin oli paljoa parempi kuin häviäminen Kanadan erämaihin, mutta edellisenkin tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi vielä pakko matkata metsässä monta väsyttävää peninkulmaa, jokaisen askelen viedessä häntä kauemmaksi sotanäyttämöltä ja siis myöskin paikalta, mihin ei ainoastaan kunnia, vaan myös velvollisuus oli hänet kiinnittänyt.

Cora yksin muisti metsästäjän antamat ohjeet eronhetkellä, ja missä vain tilaisuutta tarjoutui, hän ojensi kätensä taivuttaakseen sivulle oksia, jotka tulivat hänen ulottuvilleen. Mutta intiaanien valppaus teki tämän merkinantotoimen sekä vaikeaksi että vaaralliseksi. Usein hän luopui aikeestaan kohdatessaan heidän tutkivat silmänsä juuri silloin, kun piti teeskennellä pelästymistä, jota hän ei tuntenut, ja panna samalla käsi suorittamaan jokin naisellinen säikähtymistä ilmaiseva ele. Kerran, ja vain kerran, hän onnistui täydellisesti, kun hän taittoi erään suuren sumakkipuun oksan ja äkillisestä mielijohteesta pudotti samassa silmänräpäyksessä hansikkaansa. Tämän mahdollisille etsijöille tarkoitetun merkin huomasi muuan hänen saattajansa, joka ojensi hansikkaan hänelle takaisin, taittoi pensaan muutkin oksat kuin tuo kaikki olisi johtunut jonkin metsänotuksen kömpelöstä liikehtimisestä viidakossa ja sitten laski kätensä kirveelleen katsoen samalla siksi merkitsevästi tyttöön, että hän kerrassaan lopetti heidän tiensä salavihkaisen viitoittamisen.

Kun molemmissa intiaanijoukoissa hevoset painoivat kavioittensa jälkiä maahan, tämä keskeytys hävitti kaikki muutkin mahdolliset toiveet saada avustajat ohjatuksi merkitsemällä kulkusuunta oikealle tielle.

Heyward olisi usein halunnut tehdä vastaväitteitä, jos Maguan synkkä vaiteliaisuus olisi häntä siihen vähääkään rohkaissut. Mutta koko tänä aikana villi käänsi harvoin katseensa seuraajiinsa, eikä koskaan puhunut. Ainoana oppaanaan aurinko tai sellaiset salaiset merkit, jotka vain terävänäköinen alkuasukas tuntee, hän kulki läpi honkasalojen, poikki pienten hedelmällisten laaksojen, yli purojen ja aaltoilevien kumpujen vaistomaisen varmasti ja melkein yhtä suoraan kuin lintu. Hän ei tuntunut koskaan epäröivän. Hänen nopeuttaan ja varmuuttaan ei näyttänyt erikoisemmin haittaavan, näkikö hän polkua edessään. Väsymys ei näyttänyt häneen lainkaan pystyvän. Milloin tahansa menehtyneet matkustajat nostivat silmänsä kuivuneista lehdistä, joiden yli he kulkivat, huomasivat he hänen mustan ruumiinsa ailahtelevan puunrunkojen lomitse, hänen päänsä olevan muuttumattomasti samassa eteenpäin tähtäävässä asennossa, ja hänen hiustukkoonsa kiinnitetyn keveän sulan liehuvan ilmavirrassa, jonka vain oman liikkeen nopeus oli synnyttänyt.

Mutta kaikella tällä kiireellä ja hellittämättömällä ponnistuksella oli päämääränsä. Kuljettuaan poikki matalan laakson, jonka läpi soliseva puro polveili, hän nousi äkkiä eräälle niin jyrkälle ja vaikeapääsyiselle kummulle, että sisarusten oli pakko laskeutua satulasta voidakseen seurata. Saavuttuaan huipulle he näkivät olevansa tasaisella tanterella, jossa kasvoi harvassa puita, ja erään tuollaisen puun juurelle oli Magua oikaissut mustan ruhonsa, hänkin mielellään etsien lepoa, jota koko matkue niin kipeästi kaipasi.

XI luku.

Kirous heimolleni, jos sen suon anteeks'!

_Shylock_.

Intiaani oli tähän toivottuun tarkoitukseen valinnut tuollaisen jyrkän, pyramidia muistuttavan mäen, jotka ovat suuresti keinotekoisten multavallien näköisiä ja joita tapaa verraten usein Amerikan laaksoissa. Tämä kumpu oli korkea ja äkkijyrkkä, sen huippu tasainen kuten tavallisesti, mutta etenkin yksi sivu erikoisen säännötön. Levähdyspaikkana ei sillä ollut muuta näkyvää etua kuin korkeus ja muoto, jotka tekivät sen puolustamisen helpoksi ja jokaisen yllätyksen melkein mahdottomaksi. Koska Heyward ei enää odottanut apua, jonka tulon aika ja välimatka nyt jo tekivät mahdottomaksi, katseli hän leiripaikan pieniä omituisuuksia aivan välinpitämättömänä, omistautuen kokonaan heikkoja matkatovereitaan hoivaamaan ja lohduttamaan. Narragansethevosten sallittiin pureksia siellä täällä kummun laella kasvavien puiden ja pensaiden lehtiä, ja vangit levittivät loput ruokavaransa erään pyökin varjoon, joka ojensi vaakasuorat oksansa ikäänkuin kunniakatokseksi heidän ylleen.

Nopeasta matkaamisesta huolimatta oli muuan intiaani kuitenkin ehtinyt kaataa emästään eksyneen metsävuohenvasikan nuolellaan, ja sitten hän oli kärsivällisesti kantanut otuksen parhaat osat hartioillaan pysähdyspaikkaan asti. Turvautumatta lainkaan keittotaitoon hän oli heti sinne päästyään ruvennut tovereineen ahmimaan sellaisenaan tätä helposti sulavaa ravintoa. Magua yksin istui syrjässä ottamatta osaa raakalaismaiseen ateriaan ja oli ilmeisesti vaipunut mitä syvimpiin ajatuksiin.

Tämä intiaanin epätavallinen pidättyminen ruoasta, vaikka hänellä oli hyvä tilaisuus sammuttaa nälkä, herätti vihdoin Heywardin huomiota. Nuori mies uskoi mielellään huronin miettivän parhaita keinoja liittolaistensa valppauden pettämiseksi. Aikoen avustaa hänen suunnitelmiaan jollakin omalla keksinnöllään ja vahvistaa kiusausta hän lähti pyökin juurelta ja kävellä tepasteli omia aikojaan paikalle, mihin Kettu oli istuutunut.

"Eikö aurinko ole jo kyllin kauan paistanut Maguan kasvoihin, jotta hänen ei enää tarvitsisi pelätä mitään vaaraa kanadalaisten taholta?" kysyi hän lainkaan epäilemättä heidän välillään vallitsevaa hyvää ymmärtämystä, "ja eikö William Henrikin päällikkö näkisi mieluummin tyttäriään ennen kuin toinen yö on ehkä kovetuttanut hänen sydämensä heidän menettämisestään, ettei hän enää annakaan palkintoa yhtä auliisti?"

"Rakastavatko kalpeanaamat lapsiaan vähemmän aamulla kuin illalla?" intiaani kysyi kylmästi.

"Eivät suinkaan", ehätti Heyward haluten kaikin mokomin korjata erehdyksensä, jos hän oli sellaisen tehnyt; "valkoinen mies saattaa, ja hän tekeekin usein niin, unohtaa isiensä hautapaikat; hän lakkaa joskus muistamasta niitä, joita hänen tulisi rakastaa ja joita hän on luvannut suojella; mutta vanhemman rakkaus lapseensa ei voi koskaan kuolla."

"Onko sitten valkohapsisen päällikön sydän pehmeä ja ajatteleeko hän lapsia, jotka hänen naisensa hänelle antoi? Hän on kova sotureilleen ja hänen silmänsä ovat kiveä!"

"Hän on ankara laiskoille ja pahoille, mutta hyväntapaisille ja ansiokkaille hän on sekä oikeamielinen että lempeä päällikkö. Minä olen nähnyt monia helliä ja rakastavia vanhempia, mutta en vielä milloinkaan isää, jonka sydän olisi pehmeämpi kuin hänen lapsiaan kohtaan. Te olette nähnyt Harmaapään soturiensa etunenässä, Magua; mutta minä olen nähnyt hänen silmiensä uivan kyynelissä, hänen puhuessaan lapsista, jotka nyt ovat vallassanne!"

Heyward pysähtyi, sillä hän ei tiennyt miten tulkita sitä omituista ilmettä, joka välähti tarkkaavasti kuuntelevan intiaanin mustilla kasvoilla. Aluksi näytti siltä kuin olisi luvatun palkinnon muisto hänen mielessään kasvanut voimakkaammaksi, hänen kuunnellessaan kuvausta isän hellistä tunteista, jotka tekivät sen saamisen yhä varmemmaksi; mutta Duncanin jatkaessa puhettaan muuttui tuo ilon ilme niin hurjaksi, ilkeäksi ja kiihkeäksi, että saattoi hyvällä syyllä pelätä sen johtuvan jostakin kaameammasta intohimosta kuin ahneudesta.

"Menkää", sanoi huroni, joka silmänräpäyksessä tukahdutti levottomuutta herättävän katseensa kuolonkaltaiseksi tyyneydeksi, "menkää mustatukkaisen tyttären luo ja sanokaa, että Magua odottaa puhuakseen hänen kanssaan. Isä on muistava, mitä tytär lupaa."

Duncan, joka arveli tämän puheen ilmaisevan halua saada lisävakuutuksia siitä, ettei tarjottua palkintoa pidätettäisi, palasi hitaasti ja vastahakoisesti paikalle, missä sisarukset nyt lepäilivät väsyneinä, ilmoittaakseen Coralle Maguan tahdon.

"Te ymmärrätte intiaanin toiveiden laadun", jatkoi hän, ohjatessaan tyttöä sinne päin, missä häntä odotettiin, "ja teidän ei tule kitsastella luvatessanne ruutia ja villavaippoja. Väkevät juomat eniten miellyttävät hänenlaisiaan; myöskään ei pahentaisi asiaa luvata jotakin omasta takaa ja koettaa viehättää häntä, johon hyvin kykenette. Muistakaa, Cora, että teidän mielenmaltistanne ja kekseliäisyydestänne osaksi riippuu oma henkenne yhtä paljon kuin Alicenkin."

"Ja teidän, Heyward?"

"Minun henkeni ei paljoa merkitse; se on jo myyty kuninkaalleni ja se on saalis, jonka jokainen vihollinen voi ryöstää, jos hänellä vain on siihen tarpeeksi voimaa. Minulla ei ole isää ja vain harvat ystävät valittavat kohtaloa, johon minä olen ehdoin tahdoin syöksynyt nuorisolle ominaisen sammumattoman maineen ja kunnian janon ajamana. Mutta vaiti! Me lähestymme intiaania. Magua, neiti, jota tahdoitte puhutella, on tässä."

Intiaani nousi hitaasti istualtaan ja seisoi melkein minuutin äänettömänä ja hievahtamattomana. Sitten hän viittasi kädellään Heywardia poistumaan, sanoen kylmästi:

"Kun huroni puhuu naisille, hänen heimonsa sulkee korvansa."

Kun Duncan yhä viivytteli ikäänkuin aikoen olla käskyä noudattamatta, virkkoi Cora tyynesti hymyillen:

"Te kuulette, Heyward, ja hienotunteisuuskin jo käskee teitä vetäytymään syrjään. Menkää Alicen luo ja lohduttakaa häntä heräävillä toiveillamme."

Hän odotti siksi kunnes Heyward oli poistunut ja kääntyi sitten intiaanin puoleen sisällyttäen sukupuolensa arvokkuuden ääneensä ja esiintymiseensä:

"Mitä Ketulla oli sanomista Munron tyttärelle?"

"Kuunnelkaa", vastasi intiaani laskien kätensä raskaasti tytön käsivarrelle ikäänkuin haluten erikoisesti kiinnittää hänen huomiotaan sanoihinsa, liike, jonka Cora päättävästi ja rauhallisesti torjui vapauttaen käsivartensa intiaanin pitelystä: "Magua on syntynyt päälliköksi ja soturiksi järvien punaisten huronien luona; hän oli nähnyt kahdenkymmenen kesän auringon juoksuttavan kahdenkymmenen talven lumet jokiin, ennenkuin hän näki kalpeanaaman; ja hän oli onnellinen! Sitten hänen kanadalaiset isänsä tulivat metsiin ja opettivat hänet juomaan tulivettä, ja hänestä tuli roisto. Huronit ajoivat hänet hänen isiensä haudoilta, aivan kuin olisivat vainonneet metsästettyä puhvelia. Hän juoksi järvien rantoja alas ja seurasi niiden laskua aina kanuunoiden kaupunkiin[7] asti. Siellä hän pyydysteli ja kalasteli, kunnes ihmiset ajoivat hänet jälleen läpi metsien hänen vihollistensa syliin. Päällikkö, joka oli huronina syntynyt, joutui lopulta soturiksi mohokkien joukkoon."

"Jotakin tuontapaista olen kyllä kuullut", virkkoi Cora huomatessaan hänen vaikenevan tukahduttaakseen intohimoja, jotka alkoivat palaa liian roihuavin liekein hänen muistellessaan muka kärsimäänsä vääryyttä.

"Oliko Ketun vika, ettei hänen päänsä ollut kivestä? Kuka antoi hänelle tulivettä? Kuka teki hänestä roiston? Kalpeanaamat, kansa, jolla on sama väri kuin teillä?"

"Ja tuleeko minun vastata ajattelemattomista ja tunnottomista miehistä, joiden hipiä on samanlainen kuin minun?" kysyi Cora tyynesti kiihtyneeltä villiltä.

"Ei; Magua on mies, eikä hullu; sellaiset ihmiset kuin te eivät avaa koskaan huuliansa polttavalle virralle: Suuri Henki on antanut teille viisautta!"

"Mitä minuun kuuluu teidän onnettomuutenne ja hairahduksenne?"

"Kuunnelkaa", toisti intiaani, joka jälleen sai entisen levollisuutensa ja vakavuutensa; "kun Ketun englantilaiset ja ranskalaiset isät kaivoivat kirveen maasta, hän löi mohokkien sotapaaluun ja meni taistelemaan omaa kansaansa vastaan. Kalpeanaamat ovat karkoittaneet punanahat heidän metsästysmailtaan, ja kun nämä nyt tappelevat, johtaa heitä valkoinen mies. Horikanin vanha päällikkö, teidän isänne, oli meidän sotavoimamme suuri käskijä. Hän sanoi mohokeille: tee tuo ja tee tämä, ja häntä toteltiin. Hän antoi lain, että jos intiaani nieli tulivettä ja tuli hänen soturiensa kangastelttoihin, ei sitä unohdettaisi. Magua aukaisi hulluuksissaan suunsa ja palava neste vei hänet Munron majalle. Mitä teki silloin Harmaapää? Sanokoon sen hänen tyttärensä."

"Hän ei unohtanut sanojaan ja teki oikeutta rankaisemalla rikollista", vastasi pelkäämätön tyttö.

"Oikeutta!" kertasi intiaani luoden mitä julmimman, raivokkaimman syrjäsilmäyksen Coran järkähtämättömiin kasvoihin, "onko siinä oikeutta, että ensin tehdään itse pahaa ja sitten rangaistaan muita? Magua ei ollut oma itsensä; tulivesi toimi ja puhui hänen puolestaan. Mutta Munro ei sitä uskonut. Huronipäällikkö sidottiin kaikkien kalpeanaamaisten soturien nähden ja häntä ruoskittiin kuin koiraa."

Cora pysyi äänettömänä, sillä hän ei tiennyt, miten hyvittää intiaania sopivasti isänsä varomattoman ja ankaran tuomion johdosta.

"Katsokaa!" jatkoi Magua vetäen syrjään ohuen pumpulikankaan, joka sangen epätäydellisesti peitti hänen maalatun rintansa, "tässä on puukkojen ja kuulien synnyttämiä arpia -- niistä voi soturi ylpeillä kansansa edessä; mutta Harmaapää on jättänyt huronipäällikön selkään merkkejä, joita hänen täytyy piilotella naisten tavoin valkoisilta miehiltä saadun värjätyn vaatteen alle."

"Minä olin luullut", virkkoi Cora, "intiaanisoturia kestäväksi, enkä minä uskonut hänen henkensä tuntevan eikä tietävän kipua, mitä hänen ruumiinsa kärsi."

"Kun chippevat sitoivat Maguan paaluun ja löivät tämän haavan", vastasi toinen pistäen sormensa syvään arpeen, "nauroi huroni heitä päin kasvoja ja sanoi heille vain naisten niin kepeästi iskevän! Hänen henkensä oli silloin pilvissä! Mutta kun hän kärsi Munron lyöntejä, oli hänen henkensä koivun alla. Huronin henki ei ole koskaan humalassa; se muistaa aina!"

"Mutta sen voi kai lepyttää. Jos isäni on tehnyt teille vääryyttä, näyttäkää, että intiaani voi antaa anteeksi loukkauksen ja viekää hänelle tytär takaisin. Te olette kuullut majuri Heywardilta..."

Magua pudisti päätään kieltäen toistamasta tarjouksia, joita hän niin suuresti halveksi.

"Mitä sitten tahdotte?" jatkoi Cora tuskallisen äänettömyyden jälkeen, samalla kun hän alkoi väkisinkin tulla vakuuttuneeksi siitä, että ovela villi oli julmasti pettänyt tuota liian kuumaveristä ja jaloa Duncania.

"Sitä, mistä huroni pitää -- hyvää hyvästä, pahaa pahasta!"

"Te tahdotte siis kostaa Munron tekemän loukkauksen hänen avuttomille tyttärilleen. Eikö olisi miehekkäämpää astua hänen kasvojensa eteen ja vaatia soturin hyvitystä?"

"Kalpeanaamojen aseet ovat pitkiä ja heidän puukkonsa teräviä!" vastasi villi ilkeästi nauraen. "Miksi menisi Kettu Harmaapään pyssysoturien sekaan, kun hän kerran pitää hänen henkeänsä kädessään?"

"Ilmoittakaa tarkoituksenne, Magua", virkkoi Cora taistellen sisimmässään voidakseen puhua lujasti ja tyynesti. "Aiotteko viedä meidät vankeina metsiin vai suunnitteletteko jotakin vielä pahempaa? Emmekö voi millään tavoin korvata kärsimäänne vääryyttä ja hellyttää sydäntänne? Päästäkää ainakin heikko sisareni menemään ja vuodattakaa kaikki vihanne minuun. Hankkikaa rikkautta hänen vapauttamisellaan ja tyydyttäkää kostonne vain yhdellä uhrilla. Molempien tytärtensä menettäminen veisi iäkkään isän hautaan, ja mistä sitten Kettu saisi palkintonsa?"

"Kuunnelkaa!" virkkoi intiaani jälleen. "Vaaleasilmäinen saa mennä takaisin Horikanin rannalle ja kertoa vanhalle päällikölle, mitä on tapahtunut, jos mustatukkainen nainen vannoo isiensä Suuren Hengen kautta, ettei hän puhu valhetta."

"Mitä minun sitten pitää luvata?" kysyi Cora, joka yhä salaisesti hallitsi tuota julmaa villiä koko olemuksensa maltillisuuden ja naisellisen arvokkuuden voimalla.

"Kun Magua jätti kansansa, annettiin hänen vaimonsa toiselle päällikölle; hän on nyt saanut ystäviä huronien joukosta ja hän haluaisi mennä takaisin heimonsa haudoille suuren järven rannalle. Seuratkoon englantilaisen päällikön tytär häntä ja eläköön hänen teltassaan ikuisesti."

Vaikka moinen ehdotus inhoitti Coraa, hän salasi kuitenkin voimakkaan vastenmielisyytensä ja saattoi vastata maltillisesti ja heikkoutta osoittamatta:

"Ja mitä huvia olisi Magualla jakaa majansa naisen kanssa, jota hän ei rakasta, joka kuuluu toiseen kansaan ja toiseen väriin kuin hän itse? Parempihan olisi ottaa Munron kulta ja ostaa jonkun huronineidon sydän lahjoilla."

Intiaani ei vastannut minuuttiin, vaan katsoi sellaisin polttavin, himoitsevin silmin Coraa, että tämä loi häveten silmänsä alas tuntiessaan ensi kerran kohdanneensa katseen, jota ei kunniallinen nainen voi sietää. Coran sydämen pamppaillessa Maguan ääni vastasi ilkeään sävyyn:

"Hän tietäisi lyöntien kirvellessä selässä, mistä löytäisi naisen, joka saisi myös tuntea niiden kivun. Munron tytär kantaisi hänelle vettä, kuokkisi hänen peltonsa ja keittäisi hänen riistansa. Harmaapään ruumis nukkuisi hänen kanuunainsa keskellä, mutta hänen sydämensä olisi aina Ovelan Ketun puukon ulottuvilla."

"Hirviö! Hyvin sinä ansaitsetkin petollisen nimesi!" huudahti Cora voittamattoman tyttärellisen suuttumuksen vallassa. "Vain paholainen voisi miettiä moista kostoa! Mutta sinä luulet valtaasi liian suureksi! Sinä olet näkevä että tosiaankin pidät Munron sydäntä käsissäsi, ja että se uhmaa sinun ilkeintäkin julmuuttasi."