Part 8

Nuorukainen katsoi hämmästyneenä tyttöön — ja häpesi. Hän näki, että tyttö itsekin kärsi, mutta siitä huolimatta tahtoi saada hänet iloiseksi. Hiljaa hän sopersi:

— Oi Ines... Voitko antaa anteeksi minun raukkamaisuuteni... ja kaiken mitä olen sinua vastaan rikkonut...?

Tyttö ei vastannut mitään, — hän katsahti vain kerran nuorukaiseen. Mutta se katse sisälsi niin paljon, että nuorukaisen rakkaus leimahti kuin tuli. Hän kääri tytön hennon vartalon pehmeään vilttiin ja kantoi hänet kuin pienen lapsen syvään nojatuoliin. Sitten täytti hän lasit ja lausui värähtävällä äänellä:

— Meidän häämaljamme!

Kyynel kiilsi tytön silmissä, ja hän tarttui äkkiä nuorukaisen käteen ja suuteli sitä tulisesti.

Vähitellen pakeni surullinen mieliala. Ehkä siihen osaltaan vaikutti samppanjakin, — ja he olivat niin nuoria. Kun he olivat tyhjentäneet viimeisen lasinsa, eivät he enää ajatelleetkaan huomispäivää, ei todellisuutta.

Tyttö sulki silmänsä kuunnellen Arvin puhetta jostakin, — ja tuo ääni vaikutti häneen kuin musiikki. Hänen aivoissaan kiiti ihania, epämääräisiä kuvia pienokaisesta, jolla on sametinhienot kädet. He istuvat takkavalkean ääressä ja hän painaa päänsä Arvin polville...

— Menemmekö jo nukkumaan? — kuuli hän äkkiä Arvin sointuvan äänen.

— Menemme, — kuiskasi hän hiljaa.

Silloin Arvid aikoi taas kantaa tytön vuoteelle, mutta tämä varoitti:

— Jospa sinä loukkaat itsesi...

— Oi pieni armaani... Minä olen vielä voimakas ja sinä olet niin kevyt... Katsos!

Ja hän nosti tytön korkealle ilmaan ja kantoi alkoviin. Mutta kun hän kumartuen laski tytön vuoteelle ja alkoi peittää häntä, purskahti hänen suustaan punainen verivirta.

— Jumalani... — sopersi tyttö hiljaa, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhtä valkeiksi kuin lakana hänen allaan.

— Taskusta... morfiinia... — kuiskasi nuorukainen vain huulillaan ja laskeutui hiljaa vuoteelle.

Tyttö löysi pullon, ja veren yhä tulviessa tiputti nuorukainen siitä vapisevin käsin pari kymmentä tippaa teelusikkaan ja tyttö toi lasissa vettä.

Vähitellen verenvuoto hieman taukosi, — vain silloin tällöin purskahti sitä hänen suuhunsa, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ankarat...

— Mitä, mitä tämä on? toisteli tyttö äänettömin huulin. Hän väänteli yhtämittaa käsiään ja hänen rinnassaan hakkasi jokin raudankova. Ja joka iskulla oli hän kuulevinaan aivankuin käheän kuiskauksen: »_hän kuolee_.» Ja hän oli juuri ajatellut tulevaisuutta, pienokaisia...

— Arvid... _Arvid!_

Se parahti hänen kurkustaan kuin hukkuvan hätähuuto.

Arvi et vastannut, katsoi vain häntä suurentunein, kummallisin silmin, ja tyttö vaikeni aivankuin tyrmistyneenä, seisoi vain käsiään väännellen ja katsoi...

Hirveä taistelu kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän hetken kuluttua nuorukaisen huomaamatta otti pullon ja poistui taas saliin. Raskaasti hengittäen seisoi hän keskellä lattiaa, väänteli käsiään ja kuiskasi itsekseen äänettömästi:

— Mitä teen?... Elää ilman häntä... Ei... ei... Mitä...?

Juuri silloin kuului ahmalta kadulta kumea jyrinä — aivankuin kaukainen, lähenevä ukkonen. Hän kuunteli jännittyneenä ja ymmärsi, että se oli vaunujen jyrinää. Kenties oli se joku kuorma-ajuri, joka näin aikaiseen ajoi raskaaseen työhönsä. Tuo jyrinä palautti aivankuin salaman leimahduksena hänen mieleensä _elämän_, ilottoman, surullisen elämän ilman rakastettua. Hän oli aivan näkevinään edessään isänsä lihavat, vihaiset kasvot, kun tämä vaati häntä naimisiin tehtailija B:n kanssa. Hän näki tämän hymyilevät, aivankuin rasvaiset kasvot. Tytön kasvot synkistyivät ja muuttuivat hurjan päättäväisiksi. Ja äkkiä hän kaasi puolet pullon sisällyksestä samppanjalasiin ja ryyppäsi sen yhdellä siemauksella.

Sitten tuli hän nuorukaisen vuoteen viereen, laski pullon pienelle yöpöydälle ja puhui kiireesti, samalla kun hänen kasvonsa alkoivat kalpenemistaan kalveta:

— Sinä sanoit, että olisi suloista kuolla yhdessä... Sinä olet oikeassa... Minä otin tuosta puolet... ja nyt saamme kuolla yhdessä, jos vain sinä tahdot...

Nuorukainen käänsi katseensa, ja samassa hän tunsi tuon hennon ruumiin kummallisesti nytkähdellen kumartuvan ylitseen ja hänen otsalleen painuivat vavahtelevat, omituisen jäykät huulet, niinkuin häntä olisi suudellut kuolema...

Sanoin kuvaamattoman hädän vallassa yritti hän nousta vuoteelta, hän käsitti vain sen, että hänen rakastettunsa kuolee ja hänet _täytyy_ pelastaa. Kaikki sekaantui ja pimeni, ja hänestä tuntui ikäänkuin Ines olisi hukkumaisillaan, — eikä hän voi mitään! Tietämättä mitä teki kohotti hän kätensä ja koetti huutaa apua: mutta huuto muuttui tukehtuneeksi korahdukseksi ja kuuma verivirta purskahti hänen suustaan.

Hän vaipui voimattomana takaisin vuoteelle ja aivoissa pyöri kaikki kohisevana sekamelskana. Mutta hän jännitti koko tahdonvoimansa, ja vihdoin hänelle selveni kaikki; kaikki on hyvin. Miksi hän oli pelästynyt, onhan Ineksellekin parempi näin, kun hän kerran rakastaa... Ja yhtäkkiä hän kaasi pullon sisällyksen suuhunsa viimeistä tippaa myöten.

Verenvuoto tankosi, hänen hengityksensä harveni, ja omituinen jäykkyys alkoi levitä hänen ruumiissaan. Mutta hänen ajatuksensa kirkastuivat, selvenivät.

Hän tunsi tytön hennon käden värisevän puristuksen, ja kun hän näki miten hänen kuoleman himmentämät silmänsä kirkastuivat ja valjut, verettömät huulet hymyilivät onnesta, käsitti hän ensi kerran tuon rakkauden suuruuden. Hänestä tuntui ikäänkuin jokin ihmeellinen kirkkaus olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kuolee _minun_ tähteni, hän on antanut minulle ihanimman kuoleman. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ymmärsi samassa, ettei voisi sanoin kuvata sitä ennen tuntematonta rakkautta ja kiitollisuutta, jonka kirkkaus ja lämpö voitti lähenevän kuolemankin kolkkouden, nimitti sen ihanaksi juhlaksi. Hän ei pelännyt kuolemaa, ei kaivannut enää elämää, — hän tunsi vaistomaisesti, että tämän illan onni korvasi kokonaisen elämän...

Kaikki voimansa ponnistaen käänsi hän päätään rakastettuansa kohden ja kuiskasi harvaan, sanan kerrallaan:

— Rakas... urhea... vaimoni!... Eikö nyt... ole hyvin... onni...

Hän ei jaksanut enempää, mutta tytön kirkastuva katse osoitti, että hän tunsi samoin.

Äärimmäisin ponnistuksin tarttui tyttö jäykistynein sorminensa hänen käteensä ja veti sen huulilleen ja puhui hiljaa, tuskin kuuluvasti kuiskaillen:

— Rakas... sinun kanssasi... viime matkalle...

Ja taas tunsi nuorukainen noiden hentojen sormien puristuksen, ja vaikka kuolema oli jo kylmentänyt ne hyisellä kosketuksellaan, värähtelivät ne yhä rakkaudesta.

He lepäsivät käsikkäin, ja kummallinen hiljaisuus, jäykkyys ja kylmä hämäryys valtasi heidän olemuksensa ja levisi kaikkialle. Nuorukainen kuuli rintansa korisevan joka henkäyksellä niin omituisen ontosti ja pitkäveteisesti, kuten aina, kun keuhkoissa on niin vähän verta, ettei se tule ylös. — Mutta sekään ei nyt koskenut, ei hermostuttanut. Hän tunsi vain suurta, selittämätöntä rauhaa ja uupumusta, ja tuo salaperäinen, kylmä harmaus lisääntyi, levisi kaikkialle kuin syysillan sumu; katto ja seinät olivat jo häipyneet näkyvistä, hänen rakastettunsa kasvotkin himmenivät. Ja vihdoin ne häämöittivät tuon harmahtavan sumun seasta valkeina kuin suuri liljankukka. Silloin hän yhtäkkiä tunsi halun nähdä vielä kerran hänen katseensa, — nähdä vielä kerran hänet _elävänä_... Hänen omat huulensa tuntuivat aivan jäykiltä, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja tahtonsa, ja vihdoin kuuli hän oman soinnuttoman kuiskauksensa:

— Ines...

Hän tunsi heikon värähdyksen jäykistyneissä, hennoissa sormissa, ja jännitettyään koko jälellä olevalla tarmollaan katsettaan näki hän omituisen, punertavan hämärän lävitse vielä kerran — viimeisen kerran — nuo tummat, suuret silmät. Ja tuosta raukeasta katseesta loisti nytkin vain rakkaus ja onni.

Hän puristi rakastettunsa kättä, sulki silmänsä ja oli kuiskaavinaan äänettömästi:

— Nyt lähdemme — viimeiselle matkalle...