Part 7
Mutta Vanhalan ennestäänkin katkera mieli leimahti uudelleen. Hän alkoi ponnistella vastaan ja huudahti tulistuneena:
— Ettekö kuule, etten minä ole syyllinen? Täällä tietävät... Älä likistä kättäni!
Silloin kuului joukosta muutamia synkkiä ääniä;
— Älkää rääkätkö vanhaa miestä!
— Ei hän mikään rähisijä ole, kyllähän hänet täällä tunnetaan...
— Älkää viekö häntä!
Nyt kääntyi kolmas poliisi miesten puoleen ja ärjäsi tuimasti:
— Mitä te mutisette? Tahdotteko tekin tulta mukaan?
Vanhala ei ollut ennen koskaan joutunut poliisien käsiin, eikä siis ymmärtänyt, että nyt olisi ollut parasta mennä sovinnolla. Hän ymmärsi vaan kärsivänsä luultavaa vääryyttä, ja alkoholi ja yhä nouseva katkeruus teki hänet kuin sokeaksi. Hän pani vastaan vointinsa mukaan, huutaen käheästi:
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Ja minä en tule! En...
— Sinä tulet! — sähähti poliisi.
Vanhala oli nuorena ollut notkea, voimakas mies, ja se ilmeni vielä nytkin, kun hän alkoholin ja vihan kiihoittamana taisteli vapautensa puolesta, — sillä poliisit eivät saaneet häntä mihinkään. Hänen eväskorinsa lennähti kauas, kansi aukeni ja sieltä vierähti maantien tomuun puoliksi syöty leivänpala, kahvimuki ja tyhjä kaljapullo, joka haikeasti särähtäen särkyi kiviin. Hänen onnettomuudekseen sattui yksi poliiseista, paksu, lihava mies, kompastumaan nurin, — ja tätä tapausta seurasi, kuten tavallista, äänekäs nauru katsojain taholta.
Poliisi muuttui aivan tummanpunaiseksi raivosta, ja kun hän pääsi ylös, iski hän kaikin voimin Vanhalaa reiteen nahalla päällystetyllä rautakepillä, — niin että se meni kokonaan vääräksi... Vanha mies tuupertui maahan.
Harmin ja inhon huudahduksia kuului katsojajoukosta.
Vanhala tempaistiin taas seisoalleen. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet kalpeiksi kuin palttina. Kaikki loukkaukset ja vääryydet, koko hänen elämänsä katkeruus ja epätoivo muuttui hänessä sillä hetkellä polttavaksi vihaksi, se lennähti hänen ruumiinsa ja sielunsa lävitse kuin tulinen myrkky. Se vei häneltä miltei ymmärryksen, ja hän huusi hammasta purren:
— Koiria te olette, ettekä ihmisiä! Oo, te koirat! Sieluttomat.
Ja viimeisin epätoivon voimin hän taisteli vimmatusti vastaan; hän paiskautui maahan, koettaen siten päästä irti, mutta ei onnistunut. Hän läähätti raskaasti ja hänen kurkkunsa korisi, ja taas hän ähkyi tolkuttomasti:
— Sieluttomat...
Paksu poliisi otti taskustaan rautaiset rannevitjat, kiersi ne Vanhalan ranteen ympäri ja väänsi kädensijasta, niin että vitjat uppoutuivat syvälle suonikkaaseen ranteeseen; samalla sähisi hän kuin käärme:
— Oletko, sinä perkele, hiljaa! Odotas, kyllä minä sinut opetan!
— Älä sinä koira revi sentään kättäni poikki! Kuka elättää minun perheeni...? Hellitä... Hellittäkää! Auttakaa, ihmiset...
Viimeinen huudahdus muistutti kuolettavasti haavoitetun otuksen parahdusta kouliessaan metsästäjän lähenevät askeleet...
— Älä katkase sen kättä! — kuului silloin uhkaava miehenääni, ja joukosta kuului sellaista murinaa, että poliisi katsoi parhaaksi hiukan hellittää vitjoja.
Vihdoin saavuttiin poliisikamariin ja ovet sulettiin.
Ylikonstaapeli oli jo poistunut, ja sentähden yksi heistä aukasi oven jo toisten piti töytätä Vanhala putkaan. Mutta hän tappeli vieläkin vastaan ja huusi hurjasti:
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Tappakaa tähän paikkaan, jos tahdotte, mutta putkaan en mene!
Mutta nyt olivat hankalat katsojat poissa ja asia kävi koko joukon yksinkertaisemmin.
— Vai et mene...
Paksu poliisi oli ottanut vauhtia, ja sitten sai Vanhala sellaisen iskun sydänalaansa, että hän lennähti selälleen putkan keskilattialle. Samassa tarttui toinen hänen käteensä, raahasi seinän viereen ja kytki hänet käsiraudalla seinään kiinni.
Vanhala aukoi pitkän aikaa suutaan kuin kuivalle vedetty kala. Kun hän vihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa, huusi hän korisevalla äänellä:
— Auttakaa... Auttakaa!
Toiset poistuivat etuhuoneeseen ja Vanhala oli kahden paksun poliisin kanssa. Hiki pursui virtana tämän punaisilta, raivosta vääntyneiltä kasvoilta: hän tuijotti pullistuneilla silmillään kuin vihainen sonni ja kähisi hiljaa, uhkaavasti:
— Kuka on koira?
Vanhala aivankuin heräsi. Hän oli täällä yksin, viruen vanhana, avuttomana, kytkettynä seinään, — ja tuo toinen! Hän muisti miten täällä oli ihmisiä piesty ja miten moni humalainen oli täällä salaperäisesti kuollut. Hänet valtasi sekava kauhu, ja yhtäkkiä hän huusi vihlovasti:
— Auttakaa, auttakaa!
Poliisi iski häntä pari kertaa rintaan voimainsa takaa ja kysyi raivoisasti:
— Lakkaatko huutamasta?
Vanhalan kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hän ojensi vapaana olevan kätensä kuin torjuakseen seuraavaa iskua, ähkyen:
— Auttakaa...
Poliisi tarttui Vanhalan harmaaseen tukkaan, tempaisten hänen päänsä eteenpäin, niin että ollut, suonikas niska paljastui ja sähähti petomaisin, riemuitsevin äänin:
— Sinä _olet_ hiljaa!
Ja samassa hän iski kaikin voimin tuota laihaa niskaa kämmensyrjällään...
Vanhala retkahti selälleen, niin että takaraivo kolahti kivilattiaan. Hänen kauhusta pyöreät silmänsä alkoivat himmetä, hänen jalkansa liikahtelivat jonkun kerran hervottomasti, ja sitten hänen leukansa vain hiukan värisi...
Hänen likainen, kytketty kätensä näytti jääneen rumaan, kieroon asentoon, — aivan kuin se olisi kokonaan väännetty sijoiltaan. Mutta hän ei näyttänyt enää siitä välittävän.
Hän oli aivan rauhallinen...
* * * * *
Niin, — sellainen oli hänen syntymäpäivänsä...
VIIMEINEN MATKA
»Rakkahin!
Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa sinulle. Nyt on asia niin, että olen saanut sedältäni hiukan varoja ja lähden ylihuomenna Etelään. Minä tahtoisin nähdä sinut vielä ja minä rukoilen sinua: tule! Kunpa ymmärtäisit, Ines, — ja tulisit.. Odotan sinua asemalla huomenillalla yhdentoista junalla. Tule!
_Arvid_.»
Nuori tyttö tarttui vapisevin käsin tuolin selkänojaan, sillä huone tuntui pyörivän. Nuo kauheat sanat alkoivat hyppiä hänen silmissään kuin suuret, nälkäiset hyttyset; ne lisääntyivät ja surisivat, ja hänestä tuntui ikäänkuin miljoonat mustat hyttyset olisivat pimittänet huoneen. Hän sulki silmänsä ja lysähti hervottomasti nojatuoliin.
Hän ei käsittänyt miten kauan hän siinä istui, — hän ei voinut liikuttaa itseään, ei ajatella. Sillä kamala, ahdistava aavistus oli tarttunut hänen sydämeensä. Se puristi hänen rintaansa niinkuin suunnattoman suuri, jääkylmä koura, — se tuntui tukehuttavan ja jähmetyttävän hänen toivonsa, elämänsä. Hän kuuli oman tukehtuneen voihkauksensa, kumartui käsiensä varaan ja tunsi otsaltaan valuvan kylmiä hikipisaroita, niinkuin olisi istunut avopäin talvisessa sateessa.
Hän tunsi paperin kahisevan kädessään ja alkoi taas hätäisesti lukea noita sanoja. Hän luki ne vielä kerran ja tuijotti taas kuin tyrmistyneenä rakastettunsa nimeä. Ja vähitellen tuo äskeinen aavistus muuttui varmuudeksi, — hän vilkasi ympärilleen kuin apua etsien.
Silloin aukeni ovi; ja kun hänen sisarensa astui sisään, juoksi hän tämän syliin, purskahtaen katkeraan itkuun.
* * * * *
Jääkylmä pohjoistuuli kiiti kiukkuisesti kihisten ja ulvahdellen pääkaupungin avaralle asemalle. Se heilutti vihaisesti kaarilamppuja, kiskasi sähkölangoista ja hyökkäsi lumikielekkeiden jälkeen, jotka kiitivät asemasolaa myöten kuin koiralaumaa pakenevat otukset. Mutta tuuli ajoi ne äärimmäiseen kulmaukseen, survoi alleen ja aivankuin raivosta sähisten lennätti ilmaan pyörivänä pilvenä; sitten se syöksyi uudestaan sähkölankojen kimppuun, — ja niiden särkynyt särinä siellä ylhäällä kiihtyi kimeäksi, vihlovaksi valitukseksi.
Levottomana ja tuskaisena asteli autiolla sillalla eräs pitkä, solakka nuorukainen, kuunnellen tuota surullista soittoa. Välillä hän aina katsahti pohjoiseen ja kuiskasi itsekseen:
— Hän ei tule...
Vihdoin kuului semafoorin takaa pitkä, kimeä kiljaisu, ja hetken kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä. Ne lähenivät, suurenivat, — ja niinkuin suunnaton, sähisevä tulisilmäinen matelija syöksähti juna yhtäkkiä esiin pimeydestä. Mutta sen vauhti hiljeni hiljenemistään, ja vihdoin se pysähtyi puhkien ja huohottaen kuin väsyksiin ajettu hevonen.
Nuorukainen oli asettunut erään pylvään suojaan, josta sopi nähdä kaikki tulijat, — ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.
Mustana koskena matkustajat alkoivat purkautua asemasillalle. Kaarilamppujen kelmeässä valossa näyttivät heidän kasvonsa sinikalpeilta, elottomitta.
Nuorukainen tuijotti tuskallisen jännityksen vallassa ihmisvirtaa, — mutta siinä oli vain vieraita kasvoja. Hän tunsi puulaiturin vapisevan askeleista, niiden kumea jymy tukehutti tuulen ulvonnan. Hätä ja tuska kuristi hänen sydäntään yhä ankarammin. Hänen päätään huimasi, ja tuijottaessaan noita vieraita, sinikalpeita kasvoja alkoi hänestä tuntua, niinkuin vyöryäsi hänen ohitseen jokin vainajain aavekulkue.
Mitä — mitä?
Hän hätkähti nähdessään vilahdukselta solakan naisolennon hypähtävän alas vaunusta, tunsi heti odotetun ja kaikki muuttui. Kevein askelin riensi lian tyttöä vastaan, tämä tarttui sanaa sanomatta nuorukaisen käsivarteen, — ja hänen hento vartalonsa vapisi...
Kun he olivat päässeet pahimmasta tungoksesta, pysähtyi tyttö ja kysyi kuiskaten:
— Minne me menemme?
— Hotelliin, — siellä saisimme olla aivan rauhassa... Jos sinä vaan tulisit.
Nuorukainen kuiskasi viime sanat kuin anteeksi pyytäen.
— Niin Arvid... Mennään vaan. Mutta _pääsemmekö me_ sinne? — Hänen äänensä värähti omituisesti.
— Pääsemme, pääsemme siten, — että sinä olet olevinasi minun vaimoni, — puhui nuorukainen arasti, katsoen maahan. Sitten hän tarttui tytön käteen ja hänen katseessaan loisti outo vakavuus ja hellyys. — Minä tiedän, että tämä tuntuu sinusta omituiselta. Mutta katsos, sinä saat jäädä sinne yöksi, — ja minä lähden pois...
— Oi rakas Arvid... Sehän on ihanaa! — huudahti tyttö tulisesti ja lapsellisen avomielisesti.— Minä ihan kuvittelen, että... että olen sinun vaimosi!
Hän vaikeni hämmentyen ja katsahti alaspäin aivankuin häveten sanojaan. Mutta tuntiessaan rakastettunsa äänettömästi ja hellästi puristavan käsivarttaan, tunsi tyttö, ettei heidän välillään tarvita mitään teeskentelyä eikä tekopyhiä muodollisuuksia.
* * * * *
Monen hämmennyksen jälkeen he vihdoin olivat kahden kauniissa, mutta epäkodikkaassa hotellihuoneessa.
He riisuivat päällysvaatteensa ja istahtivat vastakkain.
Nyt vasta tyttö näki, miten laihaksi ja kalpeaksi nuorukainen oli muuttunut. Syvä sääli ja levottomuus valtasi tytön ja hänen katseensa muuttui ulin tuskalliseksi ja tutkivaksi, ettei Arvid voinut katsoa häntä; hän koetti puhua jotain iloista ja huoletonta, mutta kun ei saanut vastausta, huomautti hän illallisesta ja soitti kelloa.
Hetken kuluttua kuului koputus ja tarjoilija tuli sisään. Arvid tilasi pienen illallisen niin tottuneesti, että itsekin hämmästyi.
Illallinen tuli ja he aikoivat aterioida. He koettivat olla iloisia, mutta eivät siinä onnistuneet. Tuli hetkiä, jolloin he äänettöminä katsoivat toisiinsa ja painuivat alas päänsä, niinkuin olisivat telineet jonkun rikoksen ja tahtoisivat sen salata. Ja heidän mieltään painoikin raskaampi taakka kuin rikos: _kuolema_.
Mutta siitä eivät he uskaltaneet puhua. Arvista tuntui kauhealta ruveta pelättämään tyttöä, eikä tämä uskaltanut kysyä; hän pelkäsi hämärästi, että todellisuus on vielä kauheampi kuin hän kuvitteli.
* * * * *
Kun he olivat syöneet hedelmävanukasta jäikiruuaksi, kysyi nuorukainen kohteliaasti:
— Tahdotko vielä jotakin, Ines? Ehkä kahvia?
Aivan odottamatta vastasi tyttö;
— Minä tahdon samppanjaa.
— Samppanjaa...?
— Niin... katsos Arvid. Minä jo kotona ajattelin, että mekin huvittelemme, kerran menemme yhdessä kaikkialle... Arvid, sinä et saa suuttua, minä otin rahaakin sitä varten... Ehkä sinäkin tulisit iloisemmaksi, kun, kun...
Hän punastui katsahtaen alaspäin, — ja hänen pitkät, tummat silmäripsensä loivat varjon hienoille poskille.
»Tuo rakas olento tahtoisi minut iloiseksi vaikka itse kärsii», — ajatteli Arvid. Hänen teki mielensä siepata syliinsä tuo hento vartalo. Hän liikahti jo noustakseen seisaalleen, mutta hillitsi itsensä, istuutui jälleen ja alkoi hiljaa, hellästi:
— Mitä sinä puhutkaan, Ines...? Olenhan minä iloinen, niin sanomattoman iloinen, kun taas näen _sinut_! Mutta tietysti me tilaamme kaikkea mitä sinä tahdot...
Ensimmäinen lasi oli lopussa, mutta sama äänettömyys ahdisti heitä ikäänkuin painajaisena. Nuorukainen koetti puhua jotain iloista, mutta se unohtui kesken; hän hymyili, mutta tuo hymyily näytti niin tuskalliselta, että tytön sydäntä vihlasi. Hänestä tuntui, ikäänkuin heidän takanaan olisi väijynyt jokin kauhea näkymätön, — joka tarttuu heihin mustalla kourallaan, jos he vaikenevat. Hän siis puhui tietämättä mitä sanoi. Mutta vihdoin hän näki miten tytön huulet alkoivat vavista, ja yhtäkkiä tämä kysyi käheällä, hillityllä äänellä:
— Milloin sinä matkustat?
— Huomenna, — vastasi nuorukainen kuin unesta havahtuen.
— Ja minne?
— Sveitsiin.
Äänettömyys.
— Ja koska sinä... palaat? — kysyi tyttö katkonaisesti, tuijottaen tuskallisen tutkivasti toverinsa silmiin.
Nuorukainen säpsähti, niinkuin joku olisi iskenyt häntä. Hän tiesi, ettei enää palaisi elävänä, — hän oli viime aikoina mennyt niin nopeasti alaspäin. Mutta pitääkö nyt puhua totta, vai valehdella? Hän muuttui aivan kalpeaksi, pyyhkäsi tolkuttomasti otsaansa, johon oli kohonnut hikikarpaloita ja änkytti:
148
— Niin — kai niinä tulen heti jos... heti kun paranen...
Mutta hän ei rohjennut katsoa tytön silmiin. Hän hypisteli vain ruokaliinaansa, niinkuin se olisi ollut hyvinkin tärkeätä.
Sitten hän kaasi lasit miltei täyteen ja lausui ääni vavisten:
— Maljasi, Ines! Ei ajatella nyt sellaisia...
Ääneti tyhjensi tyttö lasinsa ja ääneti alkoi hän taas katsella vastapäätä istuvaa nuorukaista. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi, vaikka niillä äsken oli ollut heleä punerrus, ja vihdoin hän kuiskasi tukehtuneesti:
— Sinä et siis tule... koskaan enää...?
— En koskaan enää, — kuiskasi nuorukainen kuin kaiku. Hän tunsi, että tyttö ymmärsi. Nuorukainen katsahti kerran tyttöä, ja ajatellessaan, että olisi saanut elää hänen kanssaan koko elämän, rakastaa, — tunsi hän niin sanomattoman surun ja haikean kaipauksen täyttävän mielensä. Hän katsoi vain tyttöä.
Huoneessa vallitsi yhä raskas, tuskallinen hiljaisuus. Jostain alhaalta kuului kaukaisena ja hillittynä jouhiorkesterin soitto, — ikäänkuin säestyksenä tytön äänekkäälle, läähättävälle hengitykselle. Hänen neitseellinen rintansa kohoili kiivaasti ja hänen huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi koettanut puhua jotain.
— Se on siis sinun viimeinen matkasi...
Tuossa hiljaisessa kuiskeessa värähti sellainen suru ja masennus, ettei nuorukainen voinut vastata.
Tyttö katsoi yhä noita kalpeita kasvoja ja surullisia silmiä, ja hänessä tapahtui jotain suurta ja selittämätöntä. Hänestä tuntui ikäänkuin uusi salaperäinen valo olisi syttynyt hänen sielussaan, näyttänyt hänelle ensi kerran elämänsä. Hän huomasi pettyneensä uskoessaan toisten sanoihin, ja tuskallinen katumus kalvoi ja raateli hänen sydäntään kuin nälkäinen petolintu saalistaan. Hän tunsi ensi kerran, että Arvid oli hänelle kalliimpi kuin koko maailma, — ja hän oli ajatellut isää, äitiä, tuttavia, luopunut näiden tähden hänestä, — ja nyt hän kuolee ehkä sentähden. Hänellä ei ole koko maailmassa muuta kuin Arvid, — ja nyt näkisi hän tämän viimeisen kerran! Hän unohti kaiken, hän nousi istuimeltaan, ja vavisten koko ruumiiltaan läheni hän Arvidia, kiersi kätensä tämän kaulaan ja suuteli rajun kiihkoisesti hänen huuliaan.
— Ines, Ines, mitä sinä teet...? Etkö muista...? — sopersi nuorukainen kuin huumaantuneena.
— Oh, minä en välitä enää mistään! Minä tahdoin vain suudella sinua! Olla sinun! Minä olen tehnyt väärin!
Niinkuin suossa kytenyt kulovalkea päästessään mahtavaan kuusikkoon leimahtaa räiskyen ja ulvoen puusta puuhun, polttaa kaikki tieltään. — jotain sellaista tapahtui Arvidissa. Hänen rakkautensa ja kiihkeä luonteensa, jonka hän viime kuukaudet oli pitänyt kytkettynä kuin villin petoeläimen rautavitjoissa, tunsi äkkiä olevansa vapaa. Hänen tunteessaan ei ollut mitään aistillista, mutta se oli niin rajua, ettei se tuntunut enää rakkaudelta. Häntä oli vaikea tuntea samaksi, joka tunnin ajan oli hillitysti ja moitteettomasti keskustellut, kun hän hammasta purren puristi tytön rintaansa vastaan ja kuiskasi kiihkoisesti:
— Ines... Ines...
Tyttö ei ollut kenessäkään ihmisessä koskaan nähnyt sellaista rajuutta ja voimaa; se tempasi hänet mukaansa tuulispään voimalla, se huumasi hänet kuin väkevä viini. Aivan kuin tahdottomana hän vain suuteli nuorukaista.
Mutta yhtäkkiä tämä irtaantui tytöstä ja nousi seisomaan. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja äänensä matala, kun hän sanoi:
— Ehkä minun on parasta mennä nyt heti, jos... Niin, katsos Ines, minä ajattelen sinun kannaltasi... Sitten se on myöhäistä...
— Ei! Minä en tahdo ajatella! — huudahti tyttö tulisesti. — Minä tahdon olla sinun kanssasi! Ethän sinä jätä minua?
Sanaa sanomatta tempasi hän tytön syliinsä ja suuteli häntä tulisesti.
Ja sitten istuivat he kauan äänettöminä ja katsellen toisiansa, — eivätkä mitkään sanat olisi kyenneet heidän onneansa tulkitsemaan.
— Kummallista, — kuiskasi nuorukainen kuin itsekseen. — Ja kuitenkin tämä on vain kaunista satua...
— Hiljaa! Et _saa_ rikkoa tätä satua!— lausui tyttö kuin huumaantuneena, ja hänen kalvenneissa kasvoissaan ja loistavassa katseessaan kuvastui salaperäinen liikutus. — Minusta tuntuu niinkuin tämä hetki olisi suurin hetki elämässäni. Sillä nyt tunnen ensi kerran olevani onnellinen, — ja myöskin viimeisen... Ei — ei, en minä sitä enää sure, — minä vaan kerron sinulle...! Katsos, sinä et voi aavistaa, miten paljon olen kärsinyt, ensin isän ankaruudesta ja sitten... Niin, — minä luulin, ettet sinä rakastaisikaan minua, kun saatoit olla niin rauhallinen... Mutta nyt olen niin iloinen, niin onnellinen, — minä tiedän nyt... Vaikka tämä onkin viimeinen kerta, niin mitä siitä... Nythän tiedän, että rakastat minua...
Näin puhui tyttö hiljaa, autuaallisesti hymyillen. Nuorukainen ei vastannut mitään. Miksi hän olisikaan kertonut noita tuskallisia muistoja ja katkeria taisteluja, jolloin hän oli päättänyt tytön oman onnen vuoksi luopua hänestä. Samppanjakin alkoi vaikuttaa, — ja hänestä tuntui kuin kaikki olisi ollut tavattoman kaunista unta.
Sillä vastapäätä istui nuori, jumaloitu nainen. Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä loistivat, ja kun hän ojensi hennon kätensä, värisi se niin kummallisesti. Hän veti tytön polvelleen ja tunsi, miten hienohipiäiset käsivarret puristivat kiihkoisasti, ja kuumat, vapisevat huulet painautuivat hänen huuliansa vastaan...
Hän aivan kuin juopui onnesta. Hän ei muistanut lähenevää kuolemaa, — ei mitään. Koko maailma näytti hänestä ruusunväriseltä, ja hän kuiskasi hiljaa:
— Rakkauden malja!
* * * * *
— Sinun ei tarvitse yhtään minua pelätä, Ines... Minä nukun tässä vuoteessa ja sinä toisessa... Ja minä olen aivankuin sinä tahdot. Tai pelkäätkö sinä?
— En, en! — vakuutti tyttö.
— Ja sitten teemme näin: minä olen täällä kirjoituspöydän ääressä sen ajan kun sinä riisuudut, ja sitten vasta tulen minä...
— Niin teemme! — huudahti tyttö innokkaasti. Ja vaikka hän koetti olla tyyni, ilmeni kaikesta levottomuus ja jännitys.
Nuorukainen istahti kirjoituspöydän ääreen, josta ei näkynyt alkoviin, ja sanoi:
— Mene siis, minä olen täällä.
Hän kuuli kevyet askeleet, sitten avattiin kengät, sitten kuului vaatteiden kahinaa ja viimeinen sängyn vieterien narahdus...
— Nyt minä sammutan täältä.
Hän riisuutui nopeasti ja kuiskasi sitten hiljaa:
— Nyt pyydän, että sinä katsot seinään päin...
Hän pujahti sänkyyn ja upposi syvälle pehmeihin patjoihin.
Alkovin katosta riippuvasta lampusta levisi ruusunpunainen valo, — muuttaen kaikki epätodellisen, satumaisen näköiseksi. Tyttö katsahti häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui jonkunmoinen levottomuus ja ihmettely, —ja hänen silmänsä olivat laajenneet. Mutta hän näytti vielä kauniimmalta tuossa ruusunvärisessä valossa.
Pitkän äänettömyyden jälkeen puhui hän hiljaa, ihmetellen:
— Tämä on niin kummallista... aivankuin unta... Aamullahan minä vielä olin kotona...
Nuorukaisen valtasi sama selittämätön tunne. Hän muisti taas, että kaikki täytyy pian jättää, ja outo haikeus hiipi hänen sieluunsa.
Ja vaikka hän piteli tuota paljasta käsivartta, joka oli hienompi kuin mikään sametti, näki kauniin suun punaisine huulineen, niin hänellä ei sillä hetkellä ollut pyydettä edes suudella häntä. Vihdoin kuiskasi hän kuin itsekseen:
— Näin olisi suloista kuolla...
— Niin olisi — _sinun kanssasi!_ — kuiskasi tyttö huumaantuneena.
Mutta nuo sanat johtivat taas ajatukset todellisuuteen. Pitkän aikaa oli niin äänetöntä, niinkuin olisi kuolema hiljaa ja järkähtämättömänä odottanut oven takana...
Äkkiä purskahti tyttö itkuun. Hänen hento ruumiinsa vavahteli nyyhkytyksistä. Hän kätki päänsä nuorukaisen rintaa vastaan, vaikeroiden katkonaisesti:
—Sinä kuolet... kuolet... Mihinkä... mihinkä minä menen...?
Säälin ja rakkauden valtaamana syleili hän tyttöä. Hän puhui kauan helliä, lohduttavia sanoja, — ja yhteinen onnettomuuden tunne ja rakkaus veti heitä vastustamattomalla voimalla lähemmäksi toisiaan. Ja niin he lepäsivät kauan sylitysten kuin kaksi viatonta lasta...
Tyttö lakkasi nyyhkyttämästä, ja kun nuorukainen vihdoin näki hänen huuliensa hymyilevän, suuteli hän niitä huumaavan ilon vallassa.
Niin he lähenivät yhä enemmän toisiansa. He unohtivat vähitellen kaiken surun ja ikävyyden — ja suutelivat vain äänettöminä toisiaan. Tyttö oli siirtynyt hiukan syrjemmälle tehdäkseen tilaa ja hänen hieno tukkansa oli jäänyt nuorukaisen kasvojen alle — huumaten tämän omituisella tuoksullaan. Tyttö oli samanlaisen huuman vallassa. Hän kietoi kätensä nuorukaisen kaulaan ja kuiskaili kiihkeästi:
— Sinä, sinä...
Kuin juopuneena puristi nuorukainen tyttöä rintaansa vastaan. Mutta samassa hänen mieleensä lennähti hirveä, kiduttava ajatus. Hän kuvitteli mielessään, että kun hän on kuollut, menee tyttö naimisiin tehtailija B:n kanssa, joka nyt jo on häntä kosinut. — Ja tuo, tuo... lihamöhkäle puristaa hänen rakastettuaan samoin kuin hän nyt — ja vielä enemmänkin... Hänen pohjaltaan kiihkeä ja väkivaltainen luonteensa nousi kuin ärsytetty, kidutettu peto. Rakkaus, viha ja mustasukkaisuus syöksähtivät yhtaikaa hänen sieluunsa, — niinkuin suunnattomat hyökyaallot, jotka äkkiä murskaavat padon. Hän kauhistui tuntiessaan epämääräisen, mielettömän halun puristaa jäntevällä käsivarrellaan, kunnes hennot kylkiluut musertuisivat... Hänen hampaansa kirskahtivat ja ikäänkuin jostakin kaukaa kuuli hän pahaenteisen, kolean äänen:
— Ines... Jos minä tietäisin, että joku toinen syleilee sinua kerran näin, — niin, niin minä tappaisit sinut...
Muiden mielestä olisi hän sillä hetkellä ollut peloittava, mutta tyttö näki siiliä vain uuden todistuksen hänen rakkautensa voimasta; se tempasi hänet mukaansa vastustamattomasti kuin pyörremyrsky, — ja hän kuiskasi kuin huumaantuneena:
— Tee se, jos tahdot! Minä olen kokonaan sinun...
* * * * *
— Ines... Mitä minä olen tehnyt..? — kuiskasi nuorukainen, ja hänen äänessään värisi katumus ja epätoivo. Oli jo aamupuoli.
— Kadutko? — kysyi tyttö ihmetellen.
— En minä itseni tähden! — Mutta sinun, sinun... Minä olen tuhonnut sinun elämäsi.
— Oi Arvid... älä sano niin. Kaikki on hyvin... Nuorukaisen kasvoissa kuvastui haikea tuska ja katumus, kun hän vaikeroiden puhui:
— Voi minua... Nyt olen ehkä tartuttanut sinuun kauhean keuhkotaudin... Ja entä jos, jos..
— Entä sinä itse? — kysyi tyttö hiljaa.
— Mitä minun on väliä! — huudahti hän miltei kärsimättömästi.
Tytön kasvot välähtivät kummallisesti, mutta sitten hän kysyi tyynesti:
— Arvid... Lupaatko minulle yhden asian?
— Lupaan, jos vain voin sen täyttää...
— Hyvä, siis ei nyt vielä puhuta mitään ikävistä asioista. Siellä on vielä puoli pulloa samppanjaa. Sytytä kattokruunu!